Nyt se tapahtui taas kerran. Luin kirjan, jonka en olisi ikinä halunnut loppuvan. Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli (Bazar, 2021) on kerrassaan ihastuttava kirja. Olen pitänyt Hoganin aiemmistakin suomennoksista Kadonneiden tavaroiden vartija sekä Lauluja variksille, mutta nyt jos pitää laittaa kirjat paremmuusjärjestykseen, nousee tämä viimeisin suomennos ykköseksi. Yksinkertaisesti ihana kirja. Ruth Hogan on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni.
Tildan äidin kuollessa Tilda palaa Brightoniin siivoamaan äidin kotia ja miettimään, mitä jäämistöllä tekisi. Siivoustyöt tuovat ihania muistoja mieleen, mutta mieleen nousee myös ikäviä muistoja. Tildan ja äidin välit eivät ikinä olleet parhaat mahdolliset. Vähitellen alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden mukaan äiti olikin ihan jotain muuta, mitä Tilda kuvitteli. Äidin päiväkirjat paljastavat salaisuuksia, jotka on tarkoitus tuoda auringon valoon nyt, kun äidin maallinen taivallus on päättynyt.
Tilly elää lapsuuttaan ja elämänsä parasta aikaa Brightonissa. Hän asuu äitinsä kanssa Queenien Paratiisihotellissa, jossa bling blingiä ei puutu, ja jossa kukin saa olla sellainen, kun on. Tilly rakastaa hotellin omaperäistä henkilökuntaa. Hän tuntee itsekin olevansa jotakin, kun aikuiset pitävät häntä vertaisenaan. Brightonissa on myös muutakin uskomattoman hienoa kuin Paratiisihotelli. Huvilaituri, jossa on kaikki maailman ilot. Kaikesta tästä värien, ilon ja upeuden sekamelskasta huolimatta Tilly on välillä hyvin surullinen. Hänen isänsä on kuollut.
Tilda ja Tilly. Sama henkilö aikuisena ja lapsena. Tildan ja Tillyn tarinat vuorottelevat kirjassa. Tillyn tarina paikkaa niitä muistoja, jotka Tilda on unohtanut. Tilda kuitenkin muistaa paljon. Äidin päiväkirjat tuovat myös muistoja mieleen. Tillyllä on lapsesta asti ollut Elia-koira. Uskollinen lemmikki, joka seuraa tyttöä paikasta toiseen. Elia on edelleen Tildan uskollinen ystävä ja tukija silloin, kun Tilda on jonkin jännittävän tilanteen äärellä. Kuinka se voi olla mahdollista, että Elia on edelleen elossa? Eiväthän koirat elä vuosikymmeniä. Elia on aave tai jokin sellainen, jonka vain Tilly ja Tilda voivat nähdä sekä sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä kuolleita. Tilda on lapsesta asti nähnyt kuolleita henkilöitä. Hänelle se on arkipäivää, mutta siitä ei kannata aivan kaikille puhua. Joko ihmiset säikähtävät tai pitävät naista pimahtaneena.
Pidin siitä, kuinka Hogan kertoo Tillystä. Rohkea ja suorapuheinen lapsi, joka uskaltaa kysyä mieltään kaihertavia kysymyksiä. Hän on myös sen verran ovela, että osaa kysyä asioita oikeilta henkilöiltä. Äiti kieltäytyy usein vastaamasta tai vastaa jotain hyvin ympäripyöreää. Onneksi Tillyn ympärillä on sellaisia henkilöitä, jotka kertovat asiat sellaisina kuin ne ovat. Rakastin myös sitä, kuinka Tilly kuulee joitakin asioita väärin ja viljelee kuulemaansa eteenpäin. Ei ole itselläkään yksi eikä kaksi kertaa, kun olen esimerkiksi kuullut jonkin laulun sanat väärin.
Tillyn lapsuuden tapahtumat ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millainen Tilda on aikuisena naisena. Hänellä on tiettyjä erikoisia tapoja, jotka ovat jäänteitä lapsuudesta, mutta hänen elämässään on tapahtunut myös jotain sellaista, joka on tehnyt Tildasta ehkä hieman sulkeutuneen. Hänen on ollut vaikea luoda ihmissuhteita. Hän ei tunne olevansa niissä mitenkään erityisen hyvä.
Se, mistä kirjasta pidin erityisen paljon oli yllätyksellisyys. Vähitellen kirja paljastaa asioita, joita ei olisi voinut edes aavistaa. Esimerkiksi Queenie-paljastus oli huikea. En olisi osannut mitenkään arvata tällaista, vaikka tietenkin se oli aivan selvää, kun se lopulta selvisi. Pidin myös siitä, kuinka Tilda löytää Brightonista rakkauden. Tyypillisiä kirjojen tarinoissa olevia rakastavaisten ollako vaiko eikö olla -kiertelyjä ei tarvittu. Tildan ja Danielin suhde on alusta lähtien hieno. Daniel ottaa Tildan vastaan sellaisena pakettina kuin hän on. Hieman eriskummallisena, mutta upeana naisena.
Kirjan englanninkielinen alkuteos Queenie Malone’s Paradise Hotel on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Ruth Hoganin suomennoksissa on ollut joka kerta kauniit kansipaperit. Tällä kertaa Laura Noponen on ylittänyt itsensä. Kuinka voi olla näin ihanat kansipaperit? Oikeastihan on niin, että kauniit kansipaperit tuovat halun hipelöidä kirjaa enemmänkin.
Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli on upea
ja säihkyvä lukuromaani, jossa ystävyys ja rakkaus ovat todellista. Surullisia ja
ikäviä asioita jakamaan löytyy aina olkapää, johon voi tukeutua.
Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti