Oskari Saari & Aki Hintsa: Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja

 

Täytyy sanoa, etten muuten olisi luultavasti lukenut Oskari Saaren ja Aki Hintsan kirjaa Tänään olen elossa – Kuolevan miehen päiväkirja (WSOY, 2021), mutta aihe liippasi niin läheltä, että halusin kirjan lukea. Kirja perustuu Hintsan päiväkirjamerkintöihin, jotka hän on kirjannut ylös sairastuttuaan haimasyöpään heinäkuussa 2015. Oma miehenihän kuoli viime maaliskuussa haimasyöpään. En ollut aivan varma, pystyisinkö kirjaa lukemaan, mutta aika oli kypsä. 

Aki Hintsa on varmasti nimi, jonka moni F1-maailmaa seurannut tietää. Hintsa toimi vuosikausia F1-kuljettajien luottolääkärinä. Pari vuotta sen jälkeen, kun Hintsa oli jättänyt formulavarikot, hän sai haimasyöpädiagnoosin. Alkoi taistelu vakavaa sairautta ja aikaa vastaan. Aki Hintsan tehtävänä oli aina ollut muiden ihmisten auttaminen. Sairaudesta kuultuaan hän sai vahvan johdatuksen Jumalalta, jolla oli Hintsalle vielä missio tehtävänään. Uskovana miehenä Hintsa luotti Jumalan puheeseen ja aikoi toteuttaa Herran tahdon. 

Vaikka Jumala olisi kuinka läsnä, ei se siitä huolimatta Hintsan haimasyöpätaistelusta helppoa tehnyt. Onnea Hintsalla kuitenkin oli. Solunsalpaajahoidot aloitettiin nopeasti. Hintsan olotila vaihteli päivästä toiseen. Välillä elämä oli epätoivoista, eikä pimeydeltä ollut valoa näkyvissä. Toisinaan taas syöpä ikään kuin unohtui taustalle ja Hintsa pystyi elämään lähestulkoon täyspainoista elämää. Hintsa hoiti edelleen tärkeitä työtehtäviä ja kävi korkean tason seminaareissa puhumassa. Elämä ei kuitenkaan ollut helppoa. Hintsan vaimo Linda joutui ottamaan vastuun perhe-elämästä kokonaan harteilleen. Pienet lapset Niina ja Tomi eivät vielä ymmärtäneet isän sairauden vakavuutta. Hintsan aikuiset lapset edellisestä avioliitosta ymmärsivät tilanteen vakavuuden ja se kenties lähensi isää ja lapsia entisestään. 

Aki Hintsa on ollut taistelija. Ilman muuta. Sitä ei voi kieltää millään tavoin. Kirjaa lukiessa tunsin kuitenkin myös suuttumusta. Suuttumusta suomalaista julkista terveydenhuoltoa kohtaan. Aki Hintsa asui Sveitsissä. Sen paremmin tuntematta sveitsiläistä terveydenhoitoalaa, uskaltaisin väittää, että Hintsa on suhteillaan päässyt nopeasti hoitoon. Kahden viikon kuluttua syöpädiagnoosista alkoivat ensimmäiset solunsalpaajahoidot. Mieheni kohdalla ykköskiireellisenä lähtenyt lähete haimakasvaimesta jäi pyörimään HUSin ihmeelliseen maailmaan. Lähetettä siirrettiin paikasta toiseen ja kiireellisyys alettiin aina laskea uudestaan siitä, mihin lähete milloinkin siirrettiin. Viimeisin pisara oli se, että joku oli siirtänyt lähetteen kakkoskiireelliseksi eli odotusaika 7-30 päivää. Vaikka lähetteen ja jatkon perään kyseltiin kuinka paljon, ei kukaan ikinä onnistunut antamaan mitään vastausta. Miehen ainoaksi kerraksi jäänyt solunsalpaajahoito oli noin 2,5 kuukautta diagnoosin saamisesta. Mitä, jos hoidot olisi pystytty aloittamaan heti diagnoosin saatua? Olisiko mieheni loppuelämä ollut hieman helpompi tai kenties pidempi? Kyllähän tällaisen kirjan lukeminen aiheuttaa tietynlaista katkeruutta. 

Hintsan päiväkirjamerkinnöissä on yksi kohta, jolloin mies tunsi syvää henkistä epätoivoa. Hän ei ollut saanut kirurgeja kiinni, kuinka jatkossa edettäisiin. Tällaista eloa mieheni ja minä elimme siihen asti, että lopulta syöpätautien klinikalla saatiin asiaan jotain lisätietoa. Kirurgi, joka miestäni aluksi hoiti, unohti kirjoittaa haiman entsyymikorvaushoidon lääkityksen. Mies laihtui laihtumistaan. Kymmeniä kiloja. Toki Aki Hintsakin laihtui, mutta vasta sairauden jälkipuoliskolla tuli totaalinen kuihtuminen. Tällainen välinpitämättömyys julkisen puolen hoitavilta lääkäreiltä on uskomattoman itsekästä. Potilas jätetään sairauden kanssa täysin yksin. Mitään tietoa ei ole, kuinka homma jatkuu. 

Olen iloinen, että Aki Hintsa sai sairauden aikana ikään kuin uuden mahdollisuuden, vaikka sairaus varjosti koko ajan taustalla ja lopulta ikävä kyllä myös uusiutui. Mies pystyi kuitenkin elämään melkoisen täysipainoista elämää noin vuoden verran ensimmäisestä diagnoosista. Mies matkusteli todella paljon, jota ihmettelin, koska todella sairaat ihmiset eivät jaksa matkustaa. Ainakin kuvittelisin näin. Hintsa myös eli terveellisesti ja kävi kuntosalilla aina kuin vain jaksoi. Luultavasti myös Hintsan vahva usko Jumalaan auttoi sairauden pyörteissä. 

Kirjaa lukiessa oli kamala lukea Hintsan pahoinvoinnista, ripulista, ruokahaluttomuudesta ja kaikesta siitä, joka itsellenikin tuli tutuksi, kun mieheni loppumatkaa seurasin. Uskon sen, että Hintsan omaisilla on ollut kauhea katsella vieressä, kun mies ei enää syö mitään. Morfiinin ottaminen käyttöön elämän loppumetreillä tuo välillä koomisia piirteitä, kuten myös Hintsan tapauksessa. Morfiini tuntuu antavan ihmevoimat, vaikka lopulta se taitaa olla se, joka ihmiselon jollain tavalla myös päättää vaikeissa sairauksissa. Näin olen itsekseni asiaa ajatellut. 

Oskari Saaren kirjoitustyö ei ole ollut helppo. Hyvän ystävän päiväkirjamerkintöjen ja haastattelujen pohjalta kirjoitettu kirja on kuitenkin hieno teos haimasyöpään sairastuneen ihmisen ja lähipiirin elämästä. Haimasyöpä ei päästä ihmistä helpolla. Myös Aki Hintsa tiesi, että haimasyöpä on pahin mahdollinen vaihtoehto. 

Oskari Saaren ja Aki Hintsan Tänään olen elossa -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos haimasyöpädiagnoosi on kohdannut jotakin läheistäsi. Kirjaa ei kannata lukea ehkä vielä siinä vaiheessa, kun sairaus on päällä. Kirjalle on annettava aikaa. Kirja on mielenkiintoinen myös siinä suhteessa, kuinka paljon esimerkiksi formulamaailmasta tuttuja nimiä kirjan sivuilla vilahtelee.