Lucinda Riley: Oliivipuu

 

Sydän meinaa pakahtua, kun luen Lucinda Rileyn kirjoja. Viimeisimpänä Oliivipuu (Bazar, 2021). Eikä sydän meinaa pakahtua ainoastaan kirjojen satumaisten tarinoiden vuoksi, vaan myös sen takia, että enää Riley ei ole kirjoittamassa meille uusia tarinoita. Kaikki Lucinda Riley -fanithan tietävät, että Riley nukkui pois viime vuonna vaikean sairauden uuvuttamana. 

Oliivipuu vie lukija kauniille Kyproksen saarelle. Vuonna 2006 Alex on 13-vuotias. Ei enää lapsi, mutta ei vielä aivan aikuinenkaan. Alex on nuoruuden kynnyksellä. Häntä ei kiinnosta Helena-äidin Pandora-talo Kyproksella. Hän vihaa ajatusta siitä, että taloon saapuu vieraaksi myös tuttavaperhe, jonka samanikäinen poika Rupes on itse ilkeys. Sitä paitsi Alex haluaa selvittää, kuka on hänen biologinen isänsä. Hänhän on syntynyt ennen kuin isä ja äiti edes tapasivat toisiaan. 

Helena rakastaa Kyprosta ja Pandoraa, mutta samalla hän on koko ajan hyvin jännittyneessä mielentilassa. Paikalle saapuu hänen ensirakkautensa Alexis, joka edelleen asuu aivan Pandoran naapurustossa. Onko Helena valmis kohtaamaan menneisyyden? Helenan nykyinen aviomies William suhtautuu nuoruudenrakkauteen mustasukkaisesti. Onko avioliitto luhistumassa vai mistä on kyse? 

Tarinan asetelma vaikuttaa itsestään selvältä. Alexis on Alexin biologinen isä ja vanha suola janottaa. Näinhän sitä lukija ensimmäiseksi ajattelee. Näin tein myös minä. Totuus on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan tarina vie lukijan uskomattomiin tapahtumiin, joissa riittää selvitettävää. Kesä 2006 Pandorassa antaa monia vastauksia, jotka jollain tavoin koskettavat lähes kaikkia Pandorassa kesää viettäviä. Pandoran lipas on ollut suljettuna liian pitkään. Salaisuuksien on tultava kaikkien tietoisuuteen. Kymmenen vuotta myöhemmin on vielä auki kipeitä asioita, jotka on selvitettävä, jotta elämä voisi jatkua. 

Lucinda Riley on saanut taas kerran tarinaansa maagista vetovoimaa. Kirjan henkilöhahmot ovat omia persooniaan. Yksi on ihastuttava omana itsenään, toinen ärsyttävyyden huippu. Kolmas puolestaan puhuu ohi suunsa tilanteessa kuin tilanteessa. Pidän siitä, kuinka erilaisia henkilöhahmoja kirjassa on. Vaikka henkilöitä on suhteellisen paljon, ei se haittaa lukemista. Lukijan on helppo pysyä mukana, kuka on kukin, koska henkilöillä on niin selvät luonteenpiirteet. 

Ihastuin kirjassa myös siihen, kuinka Riley on maalaillut kuvia Kyprokselta. Itse olen käynyt Kyproksella muutaman kerran. Vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä sitten. Silloin ainakin Kypros oli kerrassaan viehättävä paikka. Täytyy myös myöntää, että vesi herahti kielelle, kun luin kaikkia kuvauksia ruokatarjoiluista, joita Pandoran keittiössä loihdittiin. En voi myöskään kieltää sitä, etteikö minun olisi tehnyt mieli päästä auringon alle ja välillä pulahtaa Pandoran uima-altaaseen. Lisäksi ihastuin siihen, millaisia löytöjä Alex teki huoneestaan. Olisin halunnut päästä tutkimaan kirjahyllyjen salaisuuksia sekä lukemaan salaperäisiä kirjeitä. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Olive Tree on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Tuukka Pekkanen. 

Rileylla on ollut kyky kirjoittaa satuja aikuisille. Ihania satuja, joissa yleensä on onnellinen loppu. Oikeasti tällaisia kertomuksia tarvitaan. Ainakin minä tarvitsen. Uskon myös, että Oliivipuu viihdytää, jos on pitänyt muista Rileyn kirjoista.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.