Natalie Jenner: Jane Austenin talo

 

Jane Austen tuo on aina hymyn huulille. Englantilaista maalaisyhteisöä, jossa liikutaan upeissa kartanoympäristöissä. Sääty-yhteiskunta on todellisuutta. Ilmassa on romantiikkaa, mutta myös älykästä kerrontaa, josta satiiria ei puutu. Mutta mitä tuleekaan siitä, kun Natalie Jenner intoutui kirjoittamaan kirjan Jane Austenin talo (Minerva, 2021)? Ainakin päästään taas sukeltamaan Englannin maaseudulle ja tavataan mitä erilaisempia ihmisiä. 

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia. Pienessä englantilaiskylässä Chawtonissa on muutama ihminen, jonka sydämen ovat vieneet Jane Austenin romaanit. Eikä siinä tietysti kaikki. Onhan Jane Austen asunut samaisessa kylässä. Nyt on kuitenkin nyt. Jane Austenin kotitalossa asuu vielä yksi hänen sukulaisensa Frances. Francesin isä on vastikään kuollut. Austenin kotitalon ja omaisuuden kohtalo näyttää saaneen lopullisen vasaraniskun. Musertuuko kaikki historiallinen? Eikö mitään ole tehtävissä? 

Kohtalonoikusta kylässä asuvat Jane Austenin ihailijat saavat tietää toistensa intohimosta, joka on sama kuin heillä. He päättävät perustaa Jane Austen -seuran. Seuran on tarkoitus vaalia Jane Austenin muistoa ja pelastaa niin paljon Austenin omaisuutta kuin mahdollista. Mukaan seuraan saadaan myös Hollywood-tähti sekä mies, joka tietää kaiken arvoesineistä ja niiden arvosta. Seuran alkutaival on kuoppainen. Hätäkokouksia joudutaan pitämään yhtenään, mutta millään muulla ei ole väliä kuin Austenin omaisuudella vai onko? Onko ilmassa myös rakkautta? 

Kirjan henkilöhahmot ovat loistavia. Jenner on paneutunut työhönsä ja herättänyt henkilöt oikeasti eloon. Jokaisella on omat erityispiirteensä. Joku on ihailtu ja kaiken keskipisteenä. Toinen hiljainen ja vetäytyvä. He tulevat eri yhteiskuntaluokista. Toisella on varallisuutta enmmän kuin tarpeeksi ja toinen tulee juuri ja juuri toimeen. Toisaalta heillä jokaisella on piirre, joka on yhteinen. Heitä kaikkia arvostetaan siinä, mitä he tekevät elämässään. Pidän siitä, kuinka kirjan tarinassa sekalainen seurakunta lyöttäytyy yhteen saman päämäärän juovuttamina. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää Jane Austen -seuran pelastustoimia, on mukana tietenkin jotakin inhottavaa ja ikävää. Näitä vastaan on kuitenkin taisteltava ja yritettävä jatkaa elämää. Eihän elämä ole ikinä pelkkää ruusuilla tanssimista. Vastapainoksi lukija voi aistia pieniä ja suuriakin jännitteitä joidenkin henkilöiden välillä. Ikään kuin Austenin romaaneissa. Tunnelma on odottava, tuleeko tästä ikinä romanssia vai ei. 

Natalie Jenner on lukenut Austeninsa. Hän todellakin tietää, mistä kirjoittaa. Kirjasta löytyy paljon viittauksia Austenin kirjoihin ja niiden kohtauksiin. Jenner on osannut löytää Austenin nerokkuuden kirjoista. Näitä avataan kirjan tarinassa lukijoille. Toisaalta on aina myös se vaihtoehto, että joku toinen lukija on voinut käsittää jonkin asian toisella tavoin. Pidin myös siitä, kuinka Jenner kuvailee maaseutua ja Austenin kotitaloa. Aivan kuin olisi itse päässyt kurkistamaan talon uumeniin. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Jane Austen Society on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori. Kirjan kansipaperit ovat Taittopalvelu Ylivedon käsialaa. Yksinkertaisesti kauniin romanttiset. Upeaa on myös se, että kansipaperien alta löytyy kirjan kansipaperien toisinto. 

Natalie Jennerin Jane Austenin talo on hyvän mielen romaani. Juuri sellainen, johon on kiva tarttua, jos ulkona riehuu syysmyrsky, eikä mikään huvita. Kirja vie ajatukset aivan omaan maailmaansa. Eikä välttämättä tarvitse olla Austen-fani. Tämän kirjan lukee mielellään muutenkin.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Sinikka Piippo & Pertti Salo: 100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta

 

Olen teenjuoja. Kahvia juon lähinnä kahviloissa ja silloinkin jotakin erikoiskahvia. Sen takia sydämeni sykähtikin, kun luin, että oli ilmestynyt ihana tietokirja teeyrteistä. Sinikka Piipon ja Pertti Salon 100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta (Minerva, 2021) oli kirja, johon oli pakko tutustua tarkemmin. Tutustuminen kannatti. Mahtava tietopaketti, josta on moneksi. 

100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta esittelee upealla tavalla luonnosta ja omasta puutarhasta löytyvien yrttien hyötykäyttöä. Kirjan selkeä rakenne auttaa lukijaa helposti löytämään haluamansa. Kirjan alussa johdatellaan aiheeseen, mitä yrttiteet ovat, ja mitkä niiden hyödyt ovat. Kerrotaan myös oikeat tavata kerätä teeyrttejä, ja kuinka niitä säilötään. On selkeät ohjeet, kuinka yrttiteetä valmistetaan. Lisäksi on tietysti mukana varoitukset. Kaikki yrtithän eivät käy kaikille, eikä kaikkia yrttejä sovi mielin määrin käyttää. 

Kun kirjan alkusivut malttaa lukea rauhallisesti ja ajatuksen kanssa, voi sen jälkeen vai siirtyä yrttien pariin. Kirjassa esitellään jokainen yrtti omana itsenään. Mukana on myös kuva, joka helpottaa yrtin tunnistusta. Toki täytyy olla täysin varma, mitä yrttiä kerää, ettei vahingossa joudu harhapoluille ja kerääkin jotain hyvin samannäköistä kasvia. Se voi aiheuttaa jopa isojakin ongelmia. Huh! Kasvin esittelysivuilla kerrotaan myös tietenkin se, mihin vaivoihin kyseinen kasvi sopii sekä mahdolliset haittavaikutukset. Lisäksi aivan mielettömänä plussana löytyy yksi tai useampi resepti, kuinka kyseistä kasvia voi hyödyntää teejuomissa. 

Jos sitä sitten alkaa miettiä, mihin vaivaan haluaisi helpotusta, on kirjan kasviosuuden jälkeen erittäin hyvin rakennettu taulukko, josta voi hakea vaivan ja siihen sopivan tai sopivat yrtit. Esimerkiksi hammassärkyyn sopivat ahopäivänkakkara, kamomilla, kihokit, kumina, kyläkellukka, malvat, mustaselja, mäkimeirami ja pajut. Joillekin vaivoille löytyy todella paljon kasveja, joita voi hyödyntää vaivan hillitsemisessä. Kirjan loppupuolella löytyy useampi sivu aineosista ja niiden hyödyistä ja haitoista. Löytyy myös sanasto, jolla selvennetään vierasperäisten ja vaikeiden sanojen tarkoitusta. Kirjan lopusta löytyy niin ikään hakemisto, miltä sivulta mikäkin kasvi löytyy. 

Entä olenko itse jo kokeillut yrttiteetä? Kyllä. Ihan pakko oli kokeilla ja kokeilut jatkuvat. Kärsin näillä keleillä hikoilusta ja voisin sanoa liiallisesta. Ihmettelen aina, kuinka ihmiset ovat niin fressejä kelillä kuin kelillä. Minulla hikikarpalot tippuvat hyvin nopeasti kasvojani pitkin, jos joudun kauheasti näillä helteillä rehkimään. Kirjasta löytyy tähänkin apu. Iisoppi tai salvia. Minähän sitten ostin itselleni kaupan yrttihyllyltä salvian ja istutin sen omaan ruukkuun. Nyt olen aamuisin haudutellut salviateetä. Täytyy vain antaa hautua rauhassa, jotta tärkeät ainesosat liukenevat veteen. Täytyy sanoa, että olen jopa jäänyt hieman koukkuun salvian ihanaan makuun, vaikka sitä ei saisikaan käyttää pitkäaikaisesti, koska se sisältää tujonia. Tujoni voi aiheuttaa hermosolujen yliärsytystä. Voi tulla pahoinvointia, hallusinaatioita ja koordinaatio-ongelmia. Oliko salviateestä apua hikoiluun? Täytyy myöntää, että mielestäni oli. 

Kokeilin myös hauduttaa teetä vihermintusta. Kylläpä sekin maistui hyvälle ja tietenkin raikkaalle. Sattui vielä niin, että vatsani oli oireillut muutaman päivän, niin kirjastahan löytyi sekin tieto, että minttutee sopii ruoansulatusvaivoihin. En tiedä, olenko helposti uskova, mutta vatsavaivatkin väistyivät. 

Sinikka Piipon ja Pertti Salon 100 teeyrttiä luonnosta ja puutarhasta on kirja, johon tulen varmasti tarttumaan melko usein. Etenkin kesäaikanahan tällainen on hauskaakin. Kun kävelet luonnossa, niin voit katsella ympärillesi ja miettiä, mitä kaikkea luonnosta löytyy, ja mihin vaivaan niistä voisi olla apua. Tämä on todellinen mahtikirja ihmiselle, joka tykkää juoda haudutettua teetä, ja joka nauttii luonnon antimista.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Emma Rous: Täydelliset vieraat

 

Vaikka en ikinä ole pelannut mitään mysteeripeliä tai käynyt Escape Roomissa, niin aihe jollain tavoin kiehtoo minua. Tai olen minä oikeasti kerran ollut melkoisessa elämyksessä After Dark Helsingin Motellissa, mutta se on tarina erikseen. Joka tapauksessa kiinnostuin, kun luin kuvauksen Emma Rousin Täydelliset vieraat (Minerva, 2021) kirjasta. Näyttelijätär saa työtarjouksen, jossa vietetään viikonloppu kartanossa mysteeripeliä pelaten. 

14-vuotias Beth on orpo, jolla on maailman kiireisin täti, joka ei ehdi toimia Bethin holhoojana, vaan sysää vastuun uppo-oudolle Averellin perheelle Itä-Englannin syrjäkylille. Perhe ottaa tytön kuitenkin lämpimästi vastaan. Onhan heillä samanikäinen tytär Nina, joka tarvitsee ystävän. Beth kotiutuu nopeasti ja heistä tulee Ninan kanssa parhaimmat ystävät. Jotain outoa perheessä kuitenkin on. Nina, eikä mielellään Bethkään, saa lähteä tapaamaan kavereita tai luuhaamaan kylille. Koulunkäynnissäkin on aivan omat kuvionsa. Beth on kuitenkin sopeutuvainen, eikä nurise turhista, mutta jotkin hälytyskellot hänellä soivat, kun Nina on sairastunut ja Bethiä pyydetään näyttelemään Ninaa isoisälle, joka tulee kartanoon vierailulle. 

Kuluu kolme vuosikymmentä. Näyttelijätär Sadie Langton on suurissa taloudellisissa ongelmissa. Kuin taivaan lahjana hän saa erikoisen työtarjouksen. Työtarjous on kutsu saapua viikonlopuksi kartanoon, jossa pelataan roolipeliä. Jokainen vieras on roolitettu ja he saavat etukäteen käytettäväkseen roolivaatteet. Eikä tässä vielä kaikki. Rahattomalle Sadielle tämä on pelastus. Korvaus viikonlopun roolituksesta on uskomattoman runsaskätinen. Tällaista tilaisuutta ei voi ohittaa. Roolipelin aikana Sadie alkaa kummastella montaa asiaa. Mikä tämän kaiken esityksen takana on ja onko kartanossa edes turvallista oleskella? 

Kirjan tapahtumat kulkevat eri aikatasoilla. On Bethin tarina ja Sadien tarina, mutta on myös kolmas, nimettömän henkilön tarina. Monella ei aikatasolla kulkevan kirjan rakenne saattaa olla haastava, mutta Rous on kiertänyt karikot kaukaa. Tarina etenee hienosti, oli kyseessä, kenen tahansa henkilön tarina. Itse ihastuin aluksi Bethin tarinaan, mutta mitä pidemmälle luin Sadien tarinaa, en olisi välillä halunnut tehdä aikaloikkaa takaisin Bethin kummallisen perheen pariin. 

Henkilöhahmoina Beth, Nina ja Sadie ovat hyvin luontevia. Heidän persoonansa nousevat hyvin esiin. Etenkin Nina on tottunut siihen, että hänet huomioidaan ja hän on keskipisteenä. Ainut asia, josta Nina ei saa tahtoaan läpi, on muiden kyläläisten tapaaminen. Beth puolestaan on paikkansa tietävä nuori neiti. Hän on tottelevainen ja kiltti, vaikka välillä hieman ihmetteleekin kartanon touhuja. Sadien jonkinlainen epävakaisuus heijastuu hänen talousahdingostaan. Ninan vanhemmista sen sijaan huokuu jotain eriskummallista, mutta se on tietysti ollut tarkoituskin. 

Täydelliset vieraat on kirja, jonka voisi luokitella suoraan jännityskirjoihin, mutta toisaalta kirjasta löytyy paljon muutakin. On nuoren tytön kasvukertomusta, ensirakkautta ja parasta ystävyyttä. Juuri sellaisia kunnon romaanin elementtejä. Kirjassa ei kuitenkaan ole mitään liikaa, vaikka täytyy sanoa, että kirjan lopputapahtumat vyöryivät sellaisella vauhdilla, että välillä piti pysähtyä miettimään, kuka, mitä, missä. Loppuratkaisu on joka tapauksessa nerokas. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Perfect Guests on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Maikki Soro. 

Emma Rousin Täydelliset vieraat kannattaa pitää muistissa etenkin tulevia kesälomia ajatellen. Tällaiset kirjat sopivat loistavasti kesälukemiseksi.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

Pirkko Vekkeli: Muistojeni kiiltokuvat

Innostuin heti, kun näin, että Pirkko Vekkeliltä ilmestyy kirja Muistojeni kiiltokuvat (Minerva, 2019). Kiiltokuvat olivat osa lapsuuttani ja edelleen tunnen sisälläni sykähdyksen, kun näen jossain kiiltokuvia. Kiiltokuvat ovat vain yksinkertaisesti niin kauniita.

Muistojeni kiiltokuvat antaa hyvän kattauksen kiiltokuvien historiasta, niiden piirtäjistä, muistokirjoista ja vaihtareista. Kiiltokuvat ovat lähtöisin Saksasta 1870-luvulta alkaen. Saksasta kiiltokuvat matkasivat nopeasti muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Suomeen kiiltokuvat tulivat 1800-luvun lopussa. Kiiltokuvien piirtäjistä on vähän tietoa. Epäillään, että piirtäjät ovat olleet usein naisia, joita ei ylipäätään arvostettu silloisissa taiteilijapiireissä. Tosin kirjassa kerrotaan erään amerikkalaisen filmitähdin äidistä, joka piirsi kiiltokuvia. Jättäköön salaisuudeksi se, kenestä on kyse. Minä hämmästyin tiedosta melkoisesti.

1950-luku lienee ollut kiiltokuvien kulta-aikaa Suomessa. Sotien jälkeen on ollut kaikin puolin niukkaa aikaa. Kiiltokuvien saaminen on ollut erikoishetki, joka on muistettu. Kiiltokuvien kauneus on tuonut paljon iloa lapsille tai ehkä voisi sanoa tytöille. Toki pojatkin ovat kiiltokuvia keräilleet, mutta on se kuitenkin ollut enemmän tyttöjen juttu. 1970-luvun loppupuolella kiiltokuvien taika on alkanut väistyä, kun tarrat ovat alkaneet vallata alaa. Täytyy myöntää, että itse valitsisin edelleen ennemmin kiiltokuvan kuin tarran.

Enkeliaiheiset kiiltokuvat ovat olleet aina suosiossa. Omalta kohdaltani voin sanoa, etten ikinä ole ollut erityisen innoissani enkelikiiltokuvista. Toki sellaiset isot enkelit, joilla oli upeat puvut päällä, olivat kauniita, mutta kauniimpiakin oli. Oli kiinnostava lukea, kuinka pari suosittua enkelikiiltokuva-aihetta on tauluista lähtöisin. Aika huikeaa.

Kiiltokuviin liitetään usein vahvasti muistot. Muistokirjoihin kerättiin värssyjä ystäviltä, sukulaisilta ja opettajalta. Muistokirjassa sai valita sivun, jossa oli omaa silmää miellyttävä kiiltokuva tai vaihtoehtoisesti sai liimata oman kiiltokuvansa kirjan sivuille. Muistatteko tämän värssyn?

Enkeli lentää liihottaa,

onnea sulle toivottaa

Värssyistä oli monia muotoja ja voisin kuvitella, että ne muuttuivat myös sen mukaan, missä päin asuttiin. Aika on antanut oman leimansa värssyihin. Esimerkiksi sota-aikana värssyt ovat saaneet tummempia sävyjä ja niissä on ollut hyvin isänmaalinen kaiku.

Jokainen varmasti muistaa oman lapsuutensa kiiltokuvat, mikäli niitä on siihen aikaan keräilty. Itse keräsin kiiltokuvia 1970-luvulla. Kirjassa kiiltokuvista puhuttiin kiltsikoista, mutta jotenkin muistelen, että me olisimme puhuneet kiiltsikoista. Parhaimpia kiiltokuvia olivat tietysti ne, joissa oli kiillettä. Kiillettä on kutsuttu myös hileeksi ja tätä nykyä nimitys olisi glitter. Niin se muuttuu kielikin. Yksi suosikkiaiheeni kiiltokuvissa olivat rokokooasuiset naiset soikeissa kehyksissä. Näitä kiiltokuvia kutsuttiin peileiksi. Keräsin kiiltokuvia pankin muovitaskuun, joissa oli erikokoisia lokeroita. Kiiltokuvia vaihdettaessa taittelin Nakke Nakuttaja -lehden, jonka väliin laitoin vaihtokiiltsikat. Vaihtotalous oli hyvin suosittua puuhaa välituntisin. Vieläkin kismittää, kuinka eräs vanhempi tyttö hieman kieroin keinoin narrasi minulta vaihdossa ison ja hienon kiiltokuvan. Kertoo ehkä jotain ihmistyypistä sekin. Jonkinlainen muistokirjakin minulla taisi olla, mutta se ei ollut enää kovin suosittua 1970-luvulla. Harmittaa, että kiiltokuvat hävisivät vuosien varrella. Niitä olisi ollut kiva katsella nyt, monta vuosikymmentä jälkikäteen. Myönnän muuten senkin, että edelleen tekisi kaupassa mieli käydä kiiltokuva-arkit läpi, kun sellaisiin törmään. Mies, joka täällä asuu, ei ymmärrä tätä ollenkaan. Kummallista.

Pirkko Vekkelin Muistojeni kiiltokuvat on ehdoton kirja kaikille niille naisille, joiden sisällä asuu edelleen pieni tyttö. Tämä on myös aivan mahtava joululahja sellaiselle, jolla on jo kaikkea.

Oletko sinä kerännyt kiiltokuvia? Vieläkö niitä on tallessa?

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto

Kävi taas niin, että menin kirjastoon hakemaan yhtä tiettyä kirjaa. Siis vain yhtä. Jostain syystä kirjaston hyllyyn oli houkuttelevasti laitettu esille Britt Karin Larsenin kirja Finnskogen, elämän kehto (Minerva, 2018). Otin kirjan käteeni ja luin takakannen esittelyn. Kirja metsäsuomalaisista. Mielenkiintoista. Kirja oli pakko lainata.

Lina on synnyttänyt aviottoman lapsen, jonka kanssa hän vaeltaa pitkin metsiä. Nainen törmää Mustamäen Taneliin, joka on kaikkien kammoksuma murhamies. Lina ei kuitenkaan anna pelolle valtaa, vaan ottaa Tanelin vieraanvaraisuuden vastaan ja lopulta hän huomaakin sanovansa Tanelille, että miehen asumus kaipaa naisen kättä. Syntyy liitto, jota muut ihmiset kummastelevat.

Metsäsuomalaisten keskuuteen on lähetetty pappi, jonka tehtävänä on käännyttää metsäsuomalaisia. Heidän uskonsa kun löytyy paremminkin metsistä kuin Jumalan hengellisistä piireistä. Tottumattomalle papille metsissä vaeltaminen on vaikeaa. On myös vaikeaa olla mies, jonka aviovaimo on jäänyt Karlstadiin parempiin piireihin. Pappi sortuu viinan kiroihin ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Kestikievarin Lisa on rakastunut pappiin ja on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saa pienen hetken kahden kesken papin kanssa.

Metsäsuomalaisten joukossa on monta muutakin mielenkiintoista persoonaa: Jussi, Hilda ja Kaisa. Kaikilla heillä on oma tarinansa, mutta yhteistä on, että heillä on suomalaiset sukujuuret. Metsäsuomalaisia hyljeksitään, mutta toisaalta heitä myös hieman pelätään. Metsäsuomalaisilla on outoja tapoja, joita norjalaiset ja ruotsalaiset eivät tunnista omakseen.

Finnskogen, elämän kehto kertoo samanaikaisesti montaa eri tarinaa. Aluksi jotenkin vierastin sitä, että luvuissa hypittiin henkilöistä toiseen. Toisaalta, mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä mielenkiintoisemmaksi tarina kävi, koska henkilöiden tarinat ristesivät toistensa kanssa. Larsen on osannut hienolla tavalla tuoda luonnon mukaan historialliseen romaaniinsa. Tämä on tietysti jonkinlainen edellytyskin, koska metsäsuomaliset asuivat metsissä.

Pidin siitä, kuinka kirjassa kuvailtiin saunakulttuuria. Se oli metsäsuomalaisten juttu, jota norjalaiset ja ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ollenkaan. Oli kiehtovaa lukea myös erilaisista palvontapaikoista ja taioista. Palvontapaikat olivat metsäsuomalaisille pyhiä paikkoja, joihin liittyi vahvoja uskomuksia. Pidin myös siitä, kuinka kunnioittavasti metsäsuomalaiset kohtelivat luontoa.

Kirjan tarinaa on sinänsä helppo lukea. Kieli on selkeää ja kuvaukset ovat hienoja. Kirjan lopusta  löytyi pieni metsäsuomalaisten sanasto. Itselleni sanastosta oli hyötyä, koska mietin, mitä mahtaa olla mutti. Nyt tiedän senkin.

Finnskogen, elämän kehto on seitsenosaisen romaanisarjan aloitusosa. Norjankielinen alkuteos Det vokser et tre i Mostamägg on ilmestynyt vuonna 2009. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori.

Kirjassa on paljon aineksia, joten jään odottamaan elokuussa ilmestyvää sarjan kakkososaa. Suosittelen ykkösosan lukemista kaikille, jotka pitävät historiallisista romaaneista. Metsäsuomalaisista ei taida montaa romaania löytyä.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”puu”, eikä varmaan kukaan ihmettele, miksi.

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Minulla on huono omatunto. On huono omatunto ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin blogi on ollut lähes kaksi viikkoa hiljaa. Kissa voi paremmin tai tänään taas sai kohtauksia, mutta olen päätellyt niiden olevan reaktio johonkin ulkona olevaan vaaraan. Kenties lumikko seikkailee terassialueellamme. Stressiä siis kissalla. Stressiä myös minulla, ja siinä ensimmäinen syy blogihiljaisuuteen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet ehkä tämän vuoden kiireisimmät. Ei töissä, vaan vapaa-ajalla. Blogia ei ole vain yksinkertaisesti ehtinyt päivittää. Toinen syy huonolle omalletunnolle on Juha Tapion kirja Sinun vuorosi loistaa (Minerva, 2017). Lainasin kirjan jo aikoja sitten kirjastosta ja luinkin sen, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa postausta. Olen vain uusinut lainaa, kunnes enää en voinut uusia. Kirja olisi pitänyt palauttaa maanantaina ja nyt on torstai. Sakoille meni. Olen lainsuojaton.

Juha Tapion kirjan tulin lainanneeksi vahingossa. Olin kirjastossa runohyllyn ääressä ja päätin lainata kirjan, joka käteeni osuu. Juha Tapio voitti. Oikeastaan olin ihan tyytyväinen asiaan. Itse en ole mitenkään musikaalinen, enkä kauheasti kuuntele musiikkia, mutta toki olen kuullut Juha Tapion musiikkia. Lisäksi Vain elämää -sarjan toinen tuotantokausi oli ainut, jonka sarjasta kokonaan katsoin. Juha Tapio oli kyseisellä tuotantokaudella mukana ja miehestä välittyi jollain tavoin hyvin lämmin kuva. Oli siis jotenkin ihana tarttua miehen kirjaan, joka on koottu Juha Tapion laululyriikasta.

Sinun vuorosi loistaa sisältää toinen toistaan upeampia sanoituksia, joita todellakin voi lukea runomuodossa. Kirjoitan nyt tässä postauksessa runoista, koska asiaa siltä kantimelta katselen. Juha Tapion runot ovat herkkiä kuvauksia kaikesta sellaisesta, mitä ympärillämme on, mutta emme niitä tule aina huomanneeksi. Runoissa on havaintoja elämän pienistä kauniista asioista. Mitä sanotte esimerkiksi kyyneleistä kultahippuineen? Ihanasti sanottu. Ajatuskin tällaisista sanoista saa silmäkulman kostumaan. Olen ehkä melkoisen herkällä tuulella. Tapion runoista löytyy myös rakkauden ihmeitä jokapäiväisessä elämässämme. Lukiessani kirjaa, mietin, kuinka joku mies voi kirjoittaa näin kauniita asioita. En yhtään ihmettele, jos naiset ovat Juha Tapioon lääpällään. Kirjan runot ovat yksinkertaisesti kauniita.

Juha Tapion lyriikasta on mainittava myös lohduttavat sanat. Lähes puolitoista vuotta sitten toinen tätini kuoli melko yllättäen. Yksi tätini tyttäristä eli serkuistani julkaisi Facebook-sivuillaan Juha Tapion kappaleen Väsyneet maan. Muistan, kuinka kuuntelin laulun sanoja kyyneleet silmissäni. Juha Tapion sanat toivat varmasti lohtua serkulleni, mutta toivat ne minullekin. Sinun vuorosi loistaa -kirjassa ei tätä lyriikkaa ole, mutta kirjassa on monta muuta runoa, joista uskon olevan lohtua hetkellä, jolloin tuntee surua ja voimattomuutta.

Kirjan upealle kuvitukselle on annettava erityismaininta. Mahtavien luontokuvien takana on ollut Lasse Niskala (1971-2015). Jollain tavoin kuvitus tukee entisestään Juha Tapion hienoja sanoituksia.

Eletyt päivät tuntuu,

mut kipu on köykäinen kosketus vain,

terassin lyhtyä kiertävä koi.

Kipua on mut ei tuskaa,

eletyn elämän kolhuja vain,

jotakin totta ja voimaakin.

Ote lainattu Juha Tapion runokirjan Sinun vuorosi loistaa runosta Jotain niin oikeaa.

Juha Tapion runokirjaa Sinun vuorosi loistaa voin lämpimästi suositella kaikille lohtua ja kauniita sanoja kaipaaville.

Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa -kirjalla osallistun Reader,why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Thomas Rydahl: Erakko

Aloitin joskus syksyn pimeinä iltoina lukemaan Thomas Rydahlin Erakkoa (Minerva, 2016), mutta jostain syystä lukeminen jäi aina kesken, koska piti saattaa jokin toinen kesken jäänyt kirja päätökseen. Onko tällainen tuttua kenellekään toiselle? Tammikuun alkupäivinä sain kirjan kuitenkin päätökseen ja nyt on vihdoin postauksen aika. Tanskankielinen alkuteos Eremitten ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Salla Korpela.

Erhard on tanskalainen taksinkuljettaja, joka on asunut Kanariansaarilla viimeiset seitsemäntoista vuotta. Miehen lempinimi on Erakko, koska mies on oman tiensä kulkija, eikä hänellä liiemmälti ole ystäviä. Löytyy kuitenkin ystäväpariskunta, jonka kanssa Erhard viettää silloin tällöin aikaansa. Ystäväpariskunnan kanssa hän osuu Fuerteventuran rannalle silloin, kun rannalla on upouusi auto hylättynä. Myöhemmin Erhard kuulee, että autosta on löytynyt kuollut poika. Poliisit pitävät tapausta selvitettynä tai selvittämättömänä, mutta siihen ei laiteta paukkuja. Erhardia sen sijaan tapaus alkaa ahdistaa. Tapaus ahdistaa niin paljon, että ikääntynyt mies alkaa omatoimisesti selvittää, kenen lapsi autossa on ollut. Erhardille alkaa tapahtua kaikkea kummallista. Erään kostean illan päätteeksi hänen ystäväpariskuntansa mies, Raúl, häviää ja naisen, Beatrizin, Erhard löytää kuolemankielissä, erittäin pahasti pahoinpideltynä. Alkaa ajojahti, eikä Erhard voi enää luottaa kehenkään, eikä kukaan tunnu luottavan Erakkoon.

Erakko on pitkä, pohdiskeleva ja tiivistekstinen kirja. Hieman häiritsi se, että numeroidut luvut alkavat heti edellisen luvun perään. Itse pidän tekstistä, jossa uusi luku alkaa selkeästi seuraavalta sivulta. Kirja ei missään tapauksessa ole nopealukuinen, vaan vaatii lukijaltaan aikaa ja keskittymistä. Ei siis ihme, että oma luku-urakkanikin venyi Erakkoa lukiessa suhteettoman pitkäksi. Kirjan juoni on sinänsä erittäin taitavasti rakennettu ja siinä on monia eri kerroksia, mutta eittämättä välillä tulin miettineeksi, olisiko kirjaa voinut hieman tiivistää. Välillä myös ihmettelin sitä, kuinka ketterä lähes seitsemänkymppinen, liikuntaa harrastamaton mies olikaan. Dekkariksi Erakko on poikkeavan erilainen, josta täytyy ehdottomasti antaa plussaa.

Thomas Rydahlin Erakko on saanut vuonna 2015 Lasiavain -palkinnon vuoden parhaana pohjoismaisena rikosromaanina. Erakko on palkittu myös Tanskassa vuoden 2014 parhaana rikosromaanina.

Erakko on ensimmäinen osa Erhard Jørgensen -rikosromaanisarjasta. Viime vuonna Tanskassa ilmestyi sarjan itsenäinen toinen osa De Savnede. Jos kirja suomennetaan, saattaisin lukea sen, koska eräät asiat Erakossa jäivät häiritsemään minua.

Erakolla kuittaan Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteen 2017 ensimmäisen kirjan, sijoittamalla kirjan luokkaan Tapahtumapaikkana valtio Euroopassa. Kyllähän Kanariansaaret Espanjaan kuuluvat, vaikka ovatkin itsehallinnollinen saariryhmä.

Erakko kannattaa lukea, jos olet ennakkoluuloton dekkareiden suhteen, etkä pitkästy nopeasti.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Katja Tikka, Leea Lappalainen ja Anu Järvinen: Helsingin sisäpihat kertovat – Kaupunkihistoriaa ja nykypäivää pihan puolelta

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja odottaa lukemista? Kyse ei ole siitä, etteikö kirja kiinnostaisi, vaan siitä, ettei oikeaa hetkeä ole tullut vastaan. Minulla on ollut hyllyssä yksi tällainen kirja viime joulusta lähtien, jolloin sain kirjan joululahjaksi ystävältäni. Kirja on Katja Tikan, Leea Lappalaisen ja Anu Järvisen Helsingin sisäpihat kertovat – Kaupunkihistoriaa ja nykypäivää pihan puolelta (Minerva, 2015). Olin innossani, kun kirjan sain, koska ihastuin samojen tekijöiden Kahvintuoksuiseen Helsinkiin. Blogistanian kesälukumaraton oli oiva mahdollisuus tarttua Helsingin sisäpihat kertovat kirjaan, koska tahdoin suoda kirjalle kokonaisvaltaisen huomioni ja fiilistelyni.

Helsingin sisäpihat kertovat luo katsauksen Helsingin pihoihin, joita tavallinen kaduntallaaja ei välttämättä tule ikinä nähneeksi. Itseoikeutetusti kirja alkaa esittelemällä Helsingin puutalojen elämää. Matka lähtee Ruoholahden villoilta, joilta löytyy Helsingin vanhinta säilynyttä puutalorakentamista. Tämän jälkeen piipahdetaan muun muassa Puu-Vallilassa ja Puu-Käpylässä. Keskustaan siirryttäessä lähdetään Kruununhakaan. Tiesittekö, että Helsingin keskustan vanhin puutalo on ruiskumestarin talo? Mariankadulta puolestaan löytyy talo, jossa Suomen historian havina on aistittavissa. Talossa ovat asuneet kansallisrunoilija Runeberg, kansalliskirjailija Topelius sekä marsalkka Mannerheim. Aikamoista. Katajanokan Kauppiaankadulla puolestaan voi törmätä talonmies Korhoseen. Voi kun vieläkin olisi joka taloyhtiöissä tällaisia yleispäteviä osaajia. Vallilasta löytää Pohjolan suurimman sisäpihan, jota kutsutaan myös lempinimellä Apinalinna. Helsingin työväenyhdistyksen talolla Siltasaaressa on mielenkiintoinen historia kerrottavanaan. Sellaistakin opin, että Arabia -nimitys juontaa juurensa siitä, että vuosisatoja sitten alueen sijainti Helsingin keskustaan nähden oli hyvin kaukana. Puhuttiin Arabian ja Kaanaan maasta.

Helsingin sisäpihat kertovat luokitellaan ilmeisesti historiankirjoihin, mutta itse pitäisin kirjaa enemmänkin tietokirjana, joka sisältää historiaa ja nykypäivää sopivassa paketissa. Pidän kirjan lähestymistavasta historiaan. Teksti on helposti ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Pienet yksityiskohdat tekevät kirjasta viehättävän. Sisäpihojen ohella kirjassa annetaan tilaa sisäpihoja ympäröiville rakennuksille ja niiden menneille tai nykyisille asukkaille. Kirja antaa myös loistavan kuvauksen siitä, millaista elämä on ollut Helsingissä menneinä aikoina. Sisäpihoja hyödynnettiin etenkin hyötyviljelyyn. Kirjan avulla saa myös loistavan kuvan siitä, kuinka erilaisia paikkoja Helsinkiin mahtuu.

Kirjaa voin suositella etenkin henkilöille, jotka ovat kiinnostuneet historiasta. Kirja sopii myös niille, jotka rakastavat Helsinkiä. Kirjassa on hienoja tarinoita pääkaupungistamme.

Tähtiä kirja saa 4½ (asteikko 1-5).