Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Kaivelin lukemattomien kirjojen pinoja ja löysin yhdestä pinosta joskus viime vuonna voittamani kirjapalkinnon. En edes muista, mikä kilpailu oli kyseessä, mutta kirja on joka tapauksessa Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016). Kirjan englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones on ilmestynyt vuonna 2013. Kirja on suomentanut Maija Heikinheimo.

Kirja vie lukijan 50-luvun englantilaiseen Bishop’s Laceyn kylään. Flavia de Luce asuu isänsä ja kahden siskonsa kanssa rapistuneessa perintökartanossa. Flavia on ominut Tar-enon kartanoon jälkeensä jättämän ammattimaisen laboratorion kirjoineen ja laitteineen. Tyttö rakastaa myrkkyjä, ja jakeleekin niitä ajatuksissaan kaikille, jotka häntä jollain tavoin loukkaavat. Laboratoriosta on myös hyötyä, kun nuori tyttö haluaa ratkoa rikoksia.

Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimys Pyhä Tancredin hauta halutaan avata pyhimyksen juhlapäiväksi kaiken kansan ihmeteltäväksi. Kirkon kryptasta löydetään kuitenkin kirkon urkurin ruumis. Flavia sattuu olemaan paikalla, ja hän pääsee jopa ensimmäisenä näkemään rikoksen uhrin. Tästä lähtee liikkeelle tutkinta, jota yrittävät auttaa salaperäinen muinaissiementutkija Adam Sowerby sekä neiti Tanty, joka tuntuu saapuvan paikalle aina pahimmalla mahdollisella hetkellä. Flavia yrittää saada mainetta ja kunniaa selvittämällä rikoksen itsenäisesti, mutta samalla hänen mieltään painaa kartanon kohtalo, joka on laitettu pakkomyyntiin. Minne perhe joutuu, jos heiltä lähtee koti?

Kirja on osa Flavia de Luce -sarjaa. Itselleni tämä oli ensimmäinen kohtaaminen kyseiseen sarjaan, mutta hinku kasvoi lukea sarjan kaikki kirjat. Eikä edes haitannut, että aloin lukea kirjasarjaa aivan jostain muualta kuin alusta. Kirja on ihastuttava, eikä vähiten siksi, että kirjan päähenkilö on 11-vuotias hullunrohkea ja älykäs tyttö. Kirjassa on jotain entisaikojen meininkiä. Kirjasarjaa on verrattu paljon Enid Blytonin Viisikko -sarjaan, ja ehkä tässä jotain sellaista onkin, mutta toisaalta itselleni Viisikko on ollut lapsuusajan kirjasarja. Flavia de Luce -sarja sopii vallan mainiosti tällaiselle hieman hupsulle keski-ikäiselle naishenkilölle.

Kirjan tunnelma on mainio, vaikka välillä aina hieman hirvittääkin Flavian uskaliaisuus sekä rikoksen ratkonnassa että laboratorion kätkössä. Pidän siitä, kuinka Bradley on saanut luotua kirjan, jonka tarina vie mennessään. Kirja on oikea hyväntuulen tuoja, vaikka kyseessä onkin salapoliisiromaani. Kirjasta löytyy viehättäviä yksityiskohtia, jotka antavat kirjaan lisää sitä jotakin. Flavia on esimerkiksi nimennyt polkupyöränsä Gladysiksi ja pitää polkupyörää parhaimpana ystävänään, jota vaalii kaikin tavoin.

Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa -kirjaa suosittelen kaikille, jotka rakastavat perinteisiä dekkareita englantilaisessa miljöössä. Lukijalla kannattaa olla myös avoin mieli, koska kirjan 11-vuotias päähenkilö on todellinen yllättäjä.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa menee luokkaan Y eli suljetun huoneen mysteeri.

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Eräänä perjantaiaamuna työpaikan info-pisteeltä tuli sähköpostia, että minulle on paketti keskuksessa. Ajattelin, että taas on tilaamiani osia tullut väärään paikkaan, joten lähdin selvittämään asiaa. Yllätys olikin melkoinen, kun minua odotti keskuksessa kirjapaketti. Ihanaa! Ilmeisesti joku kiva tavarantoimittaja muistaa minua kesälahjalla. Työpisteelläni revin pakkauksen äkkiä auki, ja mikä yllätys paketissa olikaan! Samuel Davidkin oli muistanut minua uudella dekkarillaan Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga, 2017). Suurkiitokset lähtevät siis itse kirjailijalle.

Helsingin kauppatorin liepeillä tarkka-ampujan luodin kohteeksi joutuu amerikkalainen diplomaatti. Rikostutkija Leo Asko hälytetään paikalle ja rikos selviää silmänräpäyksessä. Tai ainakin niin kuvitellaan. Askoa alkaa kuitenkin surmaajan motiivi askarruttaa ja hän jatkaa murhatutkimusta. Askon apuna on Daniel Janovsky, jonka menneisyys tuntuu varjostavan miehen elämää. Daniel on saanut rabbi Klugmanilta perinnöksi kirjaston, josta löytyy johtolankoja erääseen juutalaisten historian suurimpiin mysteereihin. Murhatutkimus ja johtolankojen selvittely vievät Janovskyn Israeliin ja Berliiniin. Matkasta tulee hengenvaarallinen. Kuinka Danielin käy?

Huh huh. Nyt on kyllä sellainen dekkari käsissä, ettei tätä malttaisi laskea käsistään. Davidkin on kirjoittanut kirjan, jossa on paljon kaikkea, mutta ei kuitenkaan mitään liikaa. On kansainvälisyyttä, on murhatutkintaa, on trillerimäistä menoa. Setvitään naissuhteita ja mietitään sukulaisuussuhteita. Kirjan juonikuviot kietoutuvat toisiinsa merkillisen kiehtovasti. Davidkinin teksti on sujuvasanaista ja tarina etenee loogisesti. Pidän myös siitä, kuinka kirjaan on saatu mahdutettua sekä murhatutkimus että juutalaisen mysteerin arvoitus. Mahtavaa kirjassa on myös se, että Davidkin on onnistunut ujuttamaan Shakespearea mausteeksi murhatutkimukseen. Lisäksi Davidkin kuvailee Helsinkiä tavalla, jolla voit tuntea itse astelevasi pitkin Helsingin katuja.

Paha ja hyvä kamppailevat kirjassa, kuten dekkareissa yleensä. Sodomasta pohjoiseen laittaa pahuuden kuitenkin kehyksiin, joka yllättää. Voiko hyvä olla paha vai onko hyvä ollut aina paha? Kirja laittaa myös miettimään, kuinka erilaisia pahuuden tasoja voi olla. Kirja ei kuitenkaan mielestäni mässäile pahuudella, vaan sympaattiset rikostutkijat Asko ja Daniel tuovat kirjaan inhimillisyyttä.

Vaikka kirjan sainkin kirjailijan kautta, en yhtään valehtele, kun hehkutan kirjaa. Aivan loistavaa työtä on Davidkin tehnyt. Pidin Davidkinin esikoisteoksesta Esikoisten lunastus todella paljon, mutta mielestäni Sodomasta pohjoiseen on vielä kovempi juttu. Ihmettelen, jos Davidkinia ei aleta jollain tavoin huomioimaan laajemmaltikin. Davidkinin uutuusdekkari ei yhtään kalpene kansainvälisten dekkareiden rinnalla.

Samuel Davidkinin Sodomasta pohjoiseen sopii erinomaisesti kesälomalukemiseksi, mutta kannattaa ehkä ensin lukea Esikoisten lunastus, niin ymmärtää kaikki viittaukset. Itse myönnän olevani koukussa. Janoan tietää, mitä jatkossa tapahtuu.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Samuel Davidkinin Sodomasta pohjoiseen luokittelen sarjaan Ö eli ihan wapaawalintainen kirja.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet kiireen täyteistä aikaa. Olen huomannut, etten ole ehtinyt lukea lähestulkoon mitään. Lukemattomien kirjojen pino toivottavasti madaltuu kesällä. Ari Rädyn esikoisteos Syyskuun viimeinen (Tammi, 2017) on odottanut lukemistaan tammikuusta lähtien. Vihdoin sain kirjan napattua työmatkalukemiseksi ja nyt on kirjapino pienentynyt yhdellä luetulla kirjalla. Kirjan sain tammikuussa Bloggariklubilta, jossa kirjailija itse oli kertomassa kirjastaan. Kiitos kirjasta lähtee siis kustantajalle.

Syyskuun viimeinen on dekkari, jonka tapahtumat eivät nimestä huolimatta liity syksyyn. Syyskuu on kirjan päähenkilön Tomin lempinimi. Syyskuu on ollut pienestä pitäen ikätovereidensa hyljeksimä poika. Poika, joka ei ole väistynyt, vaikka on tiennyt saavansa turpiinsa. Syyskuulla on kuitenkin ollut oma kaveripiirinsä, johon on kuulunut muitakin hyljeksittyjä tapauksia. Nuoruuden kynnyksellä Syyskuu ja hänen ystävänsä löytävät muutamaa vuotta vanhemman Elinan tapettuna. Syyskuu näkee murhaajan. Tästä alkaa vuosien ja vuosien ajojahti. Syyskuu on päättänyt löytää murhaajan ja kostaa. Kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen poliisille tulee jälleen kerran tapaus, joka muistuttaa Elinan tapausta. Vastaavia tapauksia on vuosien saatossa ollut muutamia. Voisiko kyseessä olla sama murhaaja?

Nyt täytyy sanoa, että Ari Räty on kirjoittanut kirjan, joka vangitsi minut. Harmitti lyhyet työmatkat, koska en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Syyskuun viimeinen on hienosti rakennettu kertomus. Pidin Rädyn tavasta kuvailla henkilöitä ja paikkoja. Hienoa kieltä ja tarina eteni, vaikka kirjassa hypitäänkin ajasta ja paikasta toiseen. Tällainen saattaa aiheuttaa joissain lukijoissa tuskastuneisuutta, mutta Räty kokoaa kaikki irralliset osat hienosti kokoon ja kaikelle löytyy selityksensä. Kirjan henkilöhahmot olivat uskottavia ja tuntuivat jollain tavoin läheisiltä. Jos jotain negatiivista pitää hakea, niin pari kirjan kohtausta olivat niin väkivaltaisia, että tunsin todellista kuvotusta. Toisaalta tällainen kertoo siitä, että kirjan teksti on todella voimakasta ja vaikuttavaa.

Bloggariklubilla Ari Räty kertoi, että hän oli saanut aikoinaan vanhemmiltaan rippilahjaksi kirjoituskoneen. Tekstissä näkyykin, että mies on kirjoittanut todella pitkään. Syyskuun viimeisen henkilöhahmot tulevat Rädyn omasta elämästä ja omista kokemuksista. Räty ei ole opiskellut kirjallisuutta, vaan hänen työtaustansa on ollut hyvin käytännönläheistä. Voin vannoa, että Rädyn työtausta näkyy tekstissä. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat hyvin aitoja. Räty kertoikin, että kirjan kuvaukset ovat hänen tapansa nähdä asioita. Rädyllä ei ollut myöskään suunniteltua juonikuviota kirjalle, vaan tarina eteni lopputuloksen mukaiseksi teokseksi. Räty kertoi kirjassa olevan miesten maailman alkeellisimmillaan. Kirjassa viedään miesten välinen ystävyys ja lojaalisuus äärimmilleen. 

Ari Rädyn kirja Syyskuun viimeinen on dekkari ystävyydestä, turvattomuudesta ja väkivallasta. Kirjaa suosittelen dekkarinnälkäisille kesälomalukemiseksi.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Ari Rädyn Syyskuun viimeinen menee kategoriaan T. Kirjan nimessä on viikonpäivä, kuukausi, vuodenaika tai aamu, päivä, ilta, yö.

Jyri Hokkinen: Hammurabin hengessä

Sain mukavan yhteydenoton, kun Jyri Hokkinen alias Hogane otti minuun yhteyttä. Häneltä oli ilmestynyt uusi kirja Hammurabin hengessä (Hogane Publishing, 2017) ja hän kysyi, haluaisinko kirjan luettavakseni. Tokihan minä halusin, koska olin lukenut Rypsisateenkin, joka on trilogian ensimmäinen osa. Kiitokset kirjasta lähtevät siis itse kirjailijalle. Paikalliset kirjastot eivät olleet aikoinaan hankkineet Rypsisadetta kokoelmiinsa, joten oli aivan pakko tarkastaa, mikä on tilanne Hammurabin hengessä kanssa. Hurraahuutoja! Oma kotikirjasto odottaa peräti yhtä kappaletta kokoelmiinsa. Jotain edistystä on tapahtunut.

Hammurabin hengessä jatkaa siitä, mihin Rypsisateessa jäätiin. Foka saa koiransa takaisin, mutta suhde rikospoliisina työskentelevään Miian takkuillee. Miia tutkii pizzeriassa tapahtunutta rikosta, johon Foka on sotkenut näppinsä enemmän kuin perusteellisesti. Miia ei tunnu huomaavan Fokan etääntymistä, mutta hyväksyy työkiireidensä keskellä sen, että Foka viettää enemmän aikaa mökillä. Leku, jolla on ollut suhteita pizzerian omistajaan Rami Temoseen, on häipynyt omille teilleen Kööpenhaminaan. Miehellä ei ole repussaan aivan puhtaita jauhoja, ja niinpä hän joutuu Kööpenhaminan yössä kolkatuksi. Lekun palatessa Suomeen, joutuu hän keskelle kidnappaustilannetta. Kekseliäs mies on kekseliäs, ja keinoja kaihtamatta vapautuu nappaajansa kynsistä. Ei mene pitkään, kun miehellä alkaa olla hieman kuumat paikat, joten on aika jättää Suomi, mutta sitä ennen tarvitaan kahisevaa. Lekulla on sisäpiiritietoa Fokan sekaantumisesta pizzerian tapahtumiin, joten mikä onkaan parempi keino saada rahaa kuin kiristys. Mutta miten tähän kaikkeen liittyy Moskovan alamaailma?

Nyt täytyy sanoa, että tykkäsin, tykkäsin ja tykkäsin. Pidin siitä, kuinka kirjassa päähenkilöksi nousi Leku. Mielenkiintoinen ja jollain lailla huvittava tapaus, vaikkakin hyvin arvaamaton. Fokalle on toki kirjassa oma paikkansa ja mielenkiintoiseksi tämän tekee se, kuinka trilogian viimeinen osa etenee. Pidin myös siitä, millä tavoin Fokan etääntyminen Miiasta kerrottiin. Oli todella realistisesti kuvattu. Kiinnostaa myös tietää, kuinka Miian tutkimukset uuden tai oikeastaan vanhan tapauksen kanssa etenevät ja kuinka ne yhtyvät kaikkeen muuhun.

Mielestäni kirjassa näkyy myös Hokkisen kehittyminen kirjailijana. Tekstiä on helppo lukea ja kertomus etenee loogisesti. Hieman mietin sitä, kuinka helppo lukijan on päästä mukaan tarinaan, jos ei ole lukenut Rypsisadetta. Voi olla, että paikoitellen voi olla hankala tietää ja ymmärtää asioiden taustoja, jos ei ole lukenut trilogian ensimmäistä osaa. Hammurabin hengessä -kirjassa on paljon tapahtumia, eikä ainakaan allekirjoittaneella tullut tylsää hetkeä kirjan kanssa. Pidin myös siitä, kuinka yllättävä loppukohtaus oli.

Jyri Hokkisen Hammurabin hengessä -kirjaa suosittelen dekkareiden ystäville ja henkilöille, jotka uskaltavat ottaa käteensä hieman tuntemattomamman tekijän kirjan käteensä. 

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Jyri Hokkisen Hammurabin hengessä menee luokkaan Ö. Ihan wapaawalintainen kirja!

Thomas Rydahl: Erakko

Aloitin joskus syksyn pimeinä iltoina lukemaan Thomas Rydahlin Erakkoa (Minerva, 2016), mutta jostain syystä lukeminen jäi aina kesken, koska piti saattaa jokin toinen kesken jäänyt kirja päätökseen. Onko tällainen tuttua kenellekään toiselle? Tammikuun alkupäivinä sain kirjan kuitenkin päätökseen ja nyt on vihdoin postauksen aika. Tanskankielinen alkuteos Eremitten ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Salla Korpela.

Erhard on tanskalainen taksinkuljettaja, joka on asunut Kanariansaarilla viimeiset seitsemäntoista vuotta. Miehen lempinimi on Erakko, koska mies on oman tiensä kulkija, eikä hänellä liiemmälti ole ystäviä. Löytyy kuitenkin ystäväpariskunta, jonka kanssa Erhard viettää silloin tällöin aikaansa. Ystäväpariskunnan kanssa hän osuu Fuerteventuran rannalle silloin, kun rannalla on upouusi auto hylättynä. Myöhemmin Erhard kuulee, että autosta on löytynyt kuollut poika. Poliisit pitävät tapausta selvitettynä tai selvittämättömänä, mutta siihen ei laiteta paukkuja. Erhardia sen sijaan tapaus alkaa ahdistaa. Tapaus ahdistaa niin paljon, että ikääntynyt mies alkaa omatoimisesti selvittää, kenen lapsi autossa on ollut. Erhardille alkaa tapahtua kaikkea kummallista. Erään kostean illan päätteeksi hänen ystäväpariskuntansa mies, Raúl, häviää ja naisen, Beatrizin, Erhard löytää kuolemankielissä, erittäin pahasti pahoinpideltynä. Alkaa ajojahti, eikä Erhard voi enää luottaa kehenkään, eikä kukaan tunnu luottavan Erakkoon.

Erakko on pitkä, pohdiskeleva ja tiivistekstinen kirja. Hieman häiritsi se, että numeroidut luvut alkavat heti edellisen luvun perään. Itse pidän tekstistä, jossa uusi luku alkaa selkeästi seuraavalta sivulta. Kirja ei missään tapauksessa ole nopealukuinen, vaan vaatii lukijaltaan aikaa ja keskittymistä. Ei siis ihme, että oma luku-urakkanikin venyi Erakkoa lukiessa suhteettoman pitkäksi. Kirjan juoni on sinänsä erittäin taitavasti rakennettu ja siinä on monia eri kerroksia, mutta eittämättä välillä tulin miettineeksi, olisiko kirjaa voinut hieman tiivistää. Välillä myös ihmettelin sitä, kuinka ketterä lähes seitsemänkymppinen, liikuntaa harrastamaton mies olikaan. Dekkariksi Erakko on poikkeavan erilainen, josta täytyy ehdottomasti antaa plussaa.

Thomas Rydahlin Erakko on saanut vuonna 2015 Lasiavain -palkinnon vuoden parhaana pohjoismaisena rikosromaanina. Erakko on palkittu myös Tanskassa vuoden 2014 parhaana rikosromaanina.

Erakko on ensimmäinen osa Erhard Jørgensen -rikosromaanisarjasta. Viime vuonna Tanskassa ilmestyi sarjan itsenäinen toinen osa De Savnede. Jos kirja suomennetaan, saattaisin lukea sen, koska eräät asiat Erakossa jäivät häiritsemään minua.

Erakolla kuittaan Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteen 2017 ensimmäisen kirjan, sijoittamalla kirjan luokkaan Tapahtumapaikkana valtio Euroopassa. Kyllähän Kanariansaaret Espanjaan kuuluvat, vaikka ovatkin itsehallinnollinen saariryhmä.

Erakko kannattaa lukea, jos olet ennakkoluuloton dekkareiden suhteen, etkä pitkästy nopeasti.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.