Kirjankansibingo – ei rivejä tälläkään kertaa

Se on kyllä niin, että minun ei pitäisi tarttua mihinkään bingoiluun, eikä veikkaukseen tai lottoiluun. Häviän aina. Tämän kesän kirjankansibingoon osallistuin taas riemumielin. Voitte varmaan arvata, ettei hyvin käynyt. Ei todellakaan. Ei rivin riviä. Rukseja kyllä kertyi kaksitoista, mutta ei niillä rivejä muodostettu. Toisaalta minulla jäi viisi kirjaa postaamatta, enkä niitä ota mukaan bingoiluun, vaikka ihana Oksan hyllyltä -blogin Bingo-emäntä Marika sellaista ehdottikin. Sen verran nyt kuitenkin asiaa raotan, että minun piti kesälomalla kirjoitella postauksia ja saada blogi ajan tasalle, mutta toisin kävi. Mies, joka täällä asuu, joutui äkillisesti sairaalaan ja ajatukset ovat olleet jossain aivan muualla kuin blogissa. Nyt näkyy kuitenkin valoa tunnelin päässä ja ehkä postauksetkin joskus tulevat ajallansa.

Mutta sitten itse kirjankansibingoon. Näinhän siinä kävi.

Kirjabingossa luetut ja postatut kirjat:

Ensimmäinen vaakarivi:

Kirja: Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Yö: Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Puu: Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto

Toinen vaakarivi:

Lempiväri: Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Nainen: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Lomahaave: Arto Paasilinna: Onnellinen mies

Kolmas vaakarivi:

Matkalla: Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Jännitys: Emelie Schepp: Kadonnut poika

Vähintään 5 väriä: Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Neljäs vaakarivi:

Mies: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani – Ilmari Kiannon elämä

Viides vaakarivi:

Unenomainen: Heidi Köngäs: Sandra

Eksotiikka: Elias Canetti: Marrakešin ääniä

Tämä oli toinen kerta, kun osallistuin kirjankansibingoon. Jos ensi kesänä uskaltaudun mukaan, olisiko se niin, että kolmas kerta toden sanoo ja saisin jopa yhden rivin aikaiseksi.

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Kirjoitin jokin aika sitten, kuinka sain kustantajalta yllätyspaketin, jossa oli kaksi kirjaa. Tällaiset jutut ovat niin parhaimpia. Kiitos kustantajalle. Nyt on luettu paketin toinenkin kirja, joka oli Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden (HarperCollins Nordic, 2019). Täytyy sanoa, että en olisi ehkä lukenut kirjaa muuten, mutta koska yllätyskirja, niin olihan se luettava.

Eletään 1980-luvun Australiassa. Eli Bell on poika, jolla on jokseenkin mutkikkaat lähtökodat elämälle. Äiti ja isä ovat eronneet. Äidin miesystävä Lyle on mukava, mutta hänessäkin on omat ongelmansa. Ensin Lyle ja Elin äiti ovat huumekoukussa. Myöhemmin Lyle vakuuttaa päässeensä kuville ja hoitaa myös Elin äidin vapaaksi huumeista. Mikään ei ole kuitenkaan vieläkään selvää. Lyle ajautuu mukaan huumebisnekseen, johon hän vetää myös Elin äidin. Tästä ei tietenkään seuraa mitään hyvää. Elin elämässä on kuitenkin myös hyviä asioita. On isoveli August, joka ei puhu mitään, mutta on hämmästyttävän älykäs. Lisäksi on Slim, joka on silloin tällöin lapsenvahtina Elille ja Augustille. Ikääntynyt Slim on entinen pahamaineinen vankilakundi, joka on onnistunut karkaamaan vankilasta, josta pakenemisen piti olla mahdotonta.

On kuulkaa sellainen kirja, että huh huh! Aluksi en oikein tiennyt, mitä mieltä kirjasta olisin. Tarina eteni ja sitä oli helppo lukea, mutta aivan kuin tarina olisi odotuttanut jotain ja niin se muuten olikin. Yhtäkkiä alkoi tapahtua ja Elin elämä mullistui täysin. Kaikki lukemani ei ollut mitään kivaa luettavaa. Osa tarinasta oli oikeasti todella kuvottavaa ja pelottavaa, mutta jotenkin Eli osasi olla positiivinen synkimmilläkin hetkillä. Toki pojallakin oli alakuloisia ja rankkoja hetkiä, mutta hänessä oli myös selviytyjäainesta. Elin rikas mielikuvitus myös johdatti pojan tilanteisiin, joihin aivan tavalliset pojat eivät olisi kyenneet. Eli oli erityinen poika.

Kirjassa on hienoja kohtauksia, mutta jollain tavoin pidin todella paljon kohtauksesta, jossa Elin tapaa kalastavan Slimin. Slim on huonossa kunnossa ja Eli ottaa onkivavan Slimiltä ja auttaa miestä. Koukkuun tarttuu iso kala, jossa on pitelemistä. Slim antaa Elille neuvoja, kuinka taltuttaa kala. Neuvot ovat tavanomaisia, mutta niissä piilee myös paljon syvempiä viisauksia. Slimin antamat neuvot ovat mielestäni ohjeita Elille, kuinka selviytyä elämästä.

Pakko on mainita myös siitä, kuinka minua nauratti, kun Elin isä kertoi pojille, kuinka joulukuusi koristellaan tai ei oikeastaan se koristelu, vaan itse puu. Joulukuusena heillä oli limoviikuna, joka sai ylleen punaista ja vihreää joulunauhaa. Itsellänikin oli aikoinaan limoviikuna, jonka koristelin jouluksi, koska en halunnut ostaa pieneen asuntooni oikeaa joulukuusta. Hyvin toimi sellainenkin

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on yhden pojan kasvukertomus. Tarinassa edetään välillä ajallisesti isojakin harppauksia, mutta aina sieltä löytyy se sama Eli-poika. Eli kasvaa kouluikäisestä pojasta nuoreksi aikuiseksi. Hän oppii elämän mutkikkuuden jo lapsena. Kaikkiin asioihin ei ole vastauksia. Ei edes silloin, kun Eli on jo täysi-ikäinen. Pidinkin kirjassa siitä, kuinka asioita ei kaunisteltu. Kirja kuvaa hyvin sitä, kuinka erilaiset lähtökohdat eri ihmisillä voi olla elämän tielle.

Teoksessa kuvattu huumebisnes oli mielestäni irvokasta ja räikeää. Aivan käsittämätöntä, millaiseksi ihmiset voivat muuttua saadakseen rahaa huumeiden avulla. Eli ja August joutuvat tahtomattaan mukaan sellaiseen, joka ei kuulu pienten poikien elämään. Tosiasia kuitenkin on, että maailmassa on varmasti monta muutakin Eliä ja Augustia, jotka joutuvat elämään huumemaailman keskellä.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Boy Swallows Universe ilmestyi vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Kira Poutanen.

Trent Daltonin Poika nielaisi maailmankaikkeuden kannattaa lukea, jos haluaa lukea erilaisen kasvutarinan. Kirjasta löytyy myös rakkautta ja ystävyyttä. Hieno kirja.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”lempiväri”, koska ihana pinkki ja oranssi.

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Hehkutin jokin aika sitten Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaa. Nyt on vuoro iloita sarjan toisesta osasta Myrskyn sisar (Bazar). Aivan käsittämätöntä, kuinka jokin kirja voi tuoda tunteita pintaan. Tätä kirjaa lukiessa kului nenäliina jos toinenkin.

Ally on viettänyt elämänsä huikeimpia aikoja rakastettunsa Theon kanssa kuullessaan isänsä Papa Saltin kuolemasta. Isän kuolema on isku Allylle, kuten muillekin sisarusparven naisille. Papa Saltin jättämä kirje antaa Allylle kuitenkin voimia jatkaa kilpailemista merellä rakkaan Theonsa rinnalla. Sattuu lisää kamalia ja Allyn maailma romahtaa täydellisesti. Papa Saltilta saatu vihje naisen alkuperästä lähettää Allyn lopulta Norjaan maailmankuulun säveltäjän Edvard Griegin maisemiin. Sukujuurien etsintä tutustuttaa naisen Thom Halvorseniin. Mies on lahjakas muusikko, joka kertoo Allylle sukunsa vaiheita, mutta edelleen on epäselvää, kuinka Ally voisi kytkeytyä kaikkeen siihen, mitä hän kuulee.

En tiedä, mitä kirjalta odotin, mutta en kuitenkaan sitä, että se nostattaisi kyyneleitä vähän väliä silmiini. Myrskyn sisar on käsittämättömän tunnepitoinen teos. Allylle tuntuu tapahtuvan lyhyessä ajassa niin paljon, että vaikuttaa kummalliselta, kuinka sellainen ei vaikuttaisi jollain tavoin naisen mieleen. Toisaalta Ally on aina osannut pitää ohjat käsissään, joten hän ei voi jäädä märehtimään suruunsa. Suru kulkee mukana, mutta suru tuo myös uusia asioita Allyn elämään.

Riley osaa kuvailla kirjan maisemia ja ympäristöä mahtavalla tavalla. Ei ole kyllä ihmekään. Nainen on kirjoittanut Seitsemän sisaren -sarjan kirjoja aina siellä maassa, jossa tapahtumat tapahtuvat. Itse osasin hyvin uppoutua Norjan jylhiin maisemiin. Pidän myös siitä, kuinka suuren taustatyön Riley on kirjoihinsa tehnyt. Joku voisi ajatella, että kirjat ovat kevyttä hömppää, mutta näissä kirjoissa on aina myös ripaus historiaa mukana.

Kirjan rakenne mukailee samaa kuin ensimmäinenkin osa. Välillä ollaan Allyn matkassa nykypäivänä ja toisissa kohdissa matkustetaan kauas menneisyyteen. Kirjan rakenne ei kuitenkaan ole hankala, vaan siirrot ajasta toiseen on tehty taiten ja huolella. Siirrot on myös selkeästi eroteltu omiksi luvuikseen, niin ei tarvitse hämmentyä, missä mennään, jos yhtäkkiä ollaankin jossain 1800-luvun loppupuolella. On annettava kiitosta myös sukupuulle, joka löytyi heti kirjan ensisivuilta. Helpottaa sekin lukemista, kun voi vain vilkaista, että kenestä nyt olikaan kyse ja milloin tapahtumat tapahtuivat.

Täytyy kyllä ihmetellä, kuinka kirjailija on osannut kutoa sellaisen verkon, josta lukijan on vaikea irtautua. Minulla on odottamassa sarjan kolmas teos lukemista ja voinpa arvata, että sen jälkeen odotan neljännen suomennoksen ilmestymistä kuin kuuta nousevaa. Lucinda Riley antaa kirjojen loppusivuilla vihjeitä tulevasta. Luultavasti seuraava teos on täysin erilaisissa maisemissa kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Storm Sister on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan ensimmäinen kovakantinen suomennos ilmestyi vuonna 2018. Lukemani taskukirjapainos on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Kirjan kauniita kansia on jälleen kehuttava. Suunnittelusta on vastannut Laura Noponen.

Kirja on todella paksu, mutta siinä ei tuntunut olevan mitään liikaa. Päinvastoin. Olisin halunnut lukea tarinaa edelleen. Lucinda Rileyn Myrskyn sisar on kiehtova sukutarina, jota voin ilolla suositella lukulistalle otettavaksi.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”matkalla”. Ihan vain sen takia, että Ally matkusti Norjaan ja voisinpa matkustaa minäkin tuollaiseen postikorttimaisemaan.

Arto Paasilinna: Onnellinen mies

Sain kutsun Ohkolan kesäteatteriin Mäntsälään katsomaan Onnellista miestä. Ajattelin, että olisi kiva lukea Arto Paasilinnan kirjoittama Onnellinen mies ennen esitystä, joten kävin lainaamassa kirjan kirjastosta. Nyt vain toivon, että sääherra olisi suosiollinen keskiviikkona. Sadetta ja ukkosta on luvattu, eikä katsomoa ole katettu. Toivottavasti esitystä ei kuitenkaan peruta ja toivottavasti veljeni ei hätkähdä huonoa ilmaa, koska on lupautunut lähtemään seurakseni.

Siltainsinööri Jaatinen saapuu Kuusmäelle rakentamaan betonisiltaa vanhan ja lahonneen puusillan viereen. Jaatinen ottaa homman hienosti haltuunsa. Hän tulee hyvin työmiesten kanssa toimeen ja häntä pidetään reiluna esimiehenä. Kylän valtaapitävät joutuvat Jaatisen kanssa kuitenkin heti napit vastatusten. He eivät voi sietää miestä. Lisää vettä myllyyn tuo se, että Jaatinen kellistää juhannusyönä palopäällikkö Jokikokon mielitietyn. Sakinhivutusta tuollainen mies kaipaa. Jaatinen on kuitenkin rehellinen mies, eikä hän suostu altavastaajaksi, jos ei ole tietoisesti tehnyt mitään väärää. Kylällä kuohuu, mutta vielä enemmän kuohuu sen jälkeen, kun rehtori Rummukainen yllättää Jaatisen ja oman rouvansa ilkosillaan kesämökin sängystä. Nyt ei hyvät hyssykät heilu. Kylän kerma ei kuitenkaan tiedä, että suuttuessaan Jaatinen saa aikaiseksi vaikka mitä. Sen tulevat myös arvovaltaiset kyläläiset tuntemaan nahoissaan.

Siis apua! Olen taatusti joskus nuorempana lukenut Onnellisen miehen, mutta nyt se jotenkin upposi tosi kovaa. Onnellinen mies on ilman muuta klassikko, ja tekisi mieli jopa osallistua Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen tällä kirjalla, mutta en tiedä, lukevatko muut kirjaa klassikoksi. Minä kuitenkin luen. Toisaalta klassikkohaasteen postauspäivä on joskus vasta tammikuussa, ja minä haluan postata kirjasta nyt heti. Etenkin kun teatteri on ylihuomenna.

Arto Paasilinnan tapa kuvailla on suoraviivaista, mutta ilkikurista. Kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, eikä tylsiä hetkiä synny. Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin välillä yliampuvia, niin rehellisesti sanottuna kaikki kirjassa tapahtunut olisi mahdollista tapahtua oikeasti. Pidin myös siitä, kuinka Paasilinna on osannut jättää kirjasta kaiken epäoleellisen pois. Kirja on kompakti ja nopealukuinen. Lukemassani pokkarissa oli vajaa kaksisataa sivua.

Kirjan ajankuvaus on loistavaa. Nauratti monessa kohtaa, miksei henkilö ota kännykkää esiin ja soita jonnekin. Niin sitä on tultu 1970-luvulta rytinällä eteenpäin, etten edes itse meinaa muistaa, että siihen aikaan ja pitkälle sen jälkeenkin oli vain lankapuhelimia. Huvittavaa oli myös lukea, kuinka suuri auktoriteetti kirkolla on ollut silloin. Toisaalta Jaatiseen sillä ei kyllä ollut mitään vaikutusta, mikä sinänsä on saattanut olla aikanaan jopa melko ällisyttävää.

Kirjan yksi teema on kateus. Kateus on jotain niin perisuomalaista, ettei sitä voi aina ymmärtää. Jos jollakin menee hyvin ja asiat ovat mallillaan, niin jonkun toisen täytyy yrittää pilata kaikki. Mustamaalaaminen ja kiusaaminen ovat keinoja, joilla kateellinen ihminen yrittää saada henkilön, jolla on näennäisesti kaikki hyvin, huonoon valoon ja muiden syrjimäksi. Tämä on varmasti sellainen asia, josta ei ikinä päästä yli. Kateellisia ihmisiä on aina. Onko kateuden takana pelko siitä, että oma asema horjuu vai mikä kateuden taustalla on? Eikö kaverilla saa mennä hyvin, jos itselläkään ei mene? En vain ymmärrä, enkä varmaan koskaan opi ymmärtämäänkään.

Arto Paasilinnan Onnellinen mies on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1976 Weilin & Göösin kustantamana. Kirjasta on otettu useita eri painoksia ja kenties useiden kustantajien toimestakin. Itse luin Loistopokkareiden version vuodelta 2006. Kyseessä on ollut kirjan yhdeksäs painos siihen aikaan.

Onnellinen mies kuuluu mielestäni siihen kategoriaan, että tämä kannattaa lukea. Tarinassa on vetovoimaa, eikä ajan hammas ole sitä purrut.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”lomahaave”. Nyt kun olen vihdoinkin kesälomalla, olisi kiva matkata maalaismaisemaan.

Heidi Köngäs: Sandra

Olen moneen kertaa kirjoittanut, kuinka hieno harrastus lukupiiri on. Se pitää taas kerran toistaa. Heidi Köngäksen Sandra (Otava, 2017) olisi saattanut jäädä lukematta ilman lukupiiriä. Onneksi kuitenkin lukupiirissä ehdotettiin kirjaa luettavaksi, niin siihen tuli tartuttua. Kerrassaan hieno ajankuvauksellinen kirja, joka jäi pitkäksi aikaa mieleen voimakkaan lukukokemuksen vuoksi.

Sandra on joutunut nuorena tyttönä huutolaiseksi. Huutolaisuus on hänessä alati jollain tavoin läsnä. Siksipä naiselle ei olekaan aivan ymmärrettävää, kuinka hänen aviomiehensä Janne on luvannut rakentaa heille torpan. Siis ikioman torpan. Torpasta tulee kuin tuleekin totta, vaikka se vaatiikin hirvittäviä työtunteja Jannelta. Sandra on kuitenkin ikionnellinen ja perhe kasvaa, Vaikka rahaa ei liiemmälti ole, on Sandra onnellinen, kunnes alkaa tapahtua. Syttyy sisällissota. Janne joutuu tahtomattaan punaisten riveihin ja pois perheensä luota. Alkaa epätoivon aikakausi. Missä Janne on ja selviytyykö mies ikinä hengissä kotiin?

Mitä lukupiiriläiset pitivät kirjasta? Kirjan sanottiin pitävän otteessaan alusta loppuun saakka. Tämän itsekin allekirjoitan. En olisi malttanut laskea kirjaa välillä käsistä, koska halusin tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kirjan tarina on kirjoitettu lempeästi kovaakin kovemmasta aiheesta. Kirjassa on myös monta näkökulmaa. Pääosassa on tietenkin Sandran ääni, mutta tarinasta löytyy myös Sandran tyttärentyttären Klaaran sekä Jannen sisaren Lyytin ajatuksia. Köngäs on myös osannut hyvin vangita kirjan henkilöiden luonteet. Lukijalle ei jäänyt epäselvyyttä, millaisia ihmisiä henkilöhahmot olivat. Sandra on lempeä, mutta työteliäs ja Jannen äiti ja sisko Lyyti kiivaita tulisieluja. Myös Sandran ja Jannen lapsilla ovat selkeästi erottuvat luonteenpiirteet.

Sisällissodan kuvaukset olivat kamalaa luettavaa. Siinä ei auttanut, vaikka olit kuinka tuttu jollekin, jos edustit väärää väriä. Sandra yritti kuitenkin pitää positiivisuutta yllä. Ruoasta oli huutava pula, mutta aina Sandra jotain särvintä pöytään keksi. Oli myös ihastuttavaa lukea, kuinka Sandra hyödynsi porkkanoita, jotka sen ajan Suomessa olivat melko vieraita vihanneksia. Hieman myös hymyilytti se, kuinka Sandra kasvatti mustia härkäpapuja. En tiedä, kuinka yleisesti niitä on ylipäätään Suomessa viljelty, mutta nykyisinhän tämä on mitä suurin vegaaninen herkku.

Sandrasta löytyy myös suuria teemoja. Kirjan ajankuvaukset siitä, kuinka lapset olivat apuna kodin arkisissa toimissa, olivat hienoa luettavaa. Toki sitä itsellekin on 1970-80-luvun lapsena ja nuorena opetettu, että tietyt kotityöt piti hoitaa. En sitten tiedä, oliko niistä mitään apua äidilleni, joka työpäivän jälkeen kotiin tuli. Toivottavasti edes vähän. Kirjassa käsitellään myös masennusta. Sisällissodan aiheuttamat traumat ovat aiheuttaneet ties millaisia psyykkisiä sairauksia, mutta niitä ei varmasti ole siihen aikaan osattu samalla tavoin hoitaa kuin nykyisin. Yksi teema on vielä mainittava. Nykyajan työttömyys. Se on tässäkin kirjassa läsnä hyvin rehellisesti kuvattuna.

Sandra on järisyttävä lukukokemus. Se itkettää ja laittaa miettimään, kuinka paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle. Suomen sisällissodasta on sata vuotta ja tuntuu, että vasta nyt asioista aletaan uskaltaa puhua niiden oikeilla nimillä. Johtuuko se siitä, että lähestulkoon kaikki sisällissodan tavalla tai toisella kokeneet ovat siirtyneet tai siirtymässä ajasta iäisyyteen? Eikö asioista ole uskallettu puhua aikaisemmin ääneen? Sandran tarina on joka tapauksessa hirvittävä esimerkki siitä, kuinka samaa kansaa olevat ihmiset saattavat tappaa toisiansa mitään tuntematta. Toivon, ettei kansakuntamme ikinä enää joudu moiseen aikakauteen. Ihan kamalaa.

Heidi Köngäksen Sandra kannattaa ottaa lukulistalle, jos pidät historiallisista romaaneista, etkä hätkähdä vähästä. Kirjan tarina on hyvin realistinen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 5- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”unenomainen”. Vaikka kirjan aihe ei sitä olekaan, niin kirjan kansi sitä on. Ei muuten meinaa tulla suoraa tänäkään kesänä.

Emelie Schepp: Kadonnut poika

Olin kovasti yllättynyt ja kiitollinen saamastani yllätyskirjapaketista, jossa oli kaksi mielenkiintoista kirjauutuutta. Kirjapaketin toinen kirja oli Emelie Scheppin Kadonnut poika (HarperCollins Nordic, 2019), johon halusin tarttua mahdollisimman nopeasti, koska varsin tuoreessa muistissa oli Scheppin edellisen dekkarin suomennos. Jännitystä tiedossa siis.

Sam on kaupassa, kun hänen kotiinsa on tunkeuduttu. Vaimolta on viety henki ja kuusivuotias Jonathan on kidnapattu. Miehen elämä musertuu yhdessä hetkessä. Komisario Henrik Levin ja rikospoliisin tutkija Mia Bolander saavat tehtäväkseen selvittää, mitä pojalle on käynyt ja missä hän nyt on. Mukana tutkimuksissa on myös syyttäjä Jana Berzelius. Tutkimukset alkavat kangerrellen, koska Sam ei osaa tai halua kertoa mitään perheestään. Sam otetaan tutkintavankeuteen, koska onhan miehen jossain vaiheessa kerrottava enemmän perheestään.

Ennen kidnappausta Jana Berzelius saa tiedon, että vankilassa istuva Danilo Penã haluaa tavata hänet. Jana ei puolestaan halua olla enää ikinä missään tekemisisissä pahamaineisen rikollisen kanssa. Nainen joutuu kuitenkin tekemään vaikeita valintoja, kun hän rakastamaansa miestä, Periä, aletaan uhkailla. Kovapintainen Jana ei tunnu ikinä pääsevän eroon Danilosta.

Emelie Scheppillä on kyllä mieletön taito kirjoittaa dekkareita. Kadonneen pojan tarina on karmiva. Tarinan edetessä vaihtelin syyllistä jatkuvasti, koska ainahan sitä arvailee ja on tietävinään, kuka on syyllinen. En olisi ihan heti uskonut, kuinka taitavasti tarina on rakennettu. Pidän myös siitä, millä tavoin Schepp vie varsinaisen rikostarinan rinnalla tarinaa Janasta ja Danilosta sekä heidän yhteisestä menneisyydestään. Minua oikeasti kiinnostaa tietää, miten heidän tarinansa jatkossa kehittyy. Taitavaa lukijan koukuttamista tällainen.

Pidän siitä, kuinka Scheppin dekkareiden tutut henkilöhahmot Jana, Henrik ja Mia, ja miksei Danilokin, ovat tulleet kirja kirjalta tutuimmaksi. Henkilöillä on selvät luonteenpiirteet, jotka tulevat hyvin esiin. Jana on hyvin itsenäinen ja mielestäni erikoinen nainen. Oikeasti aikamoisen pelottava, vaikka osaakin käyttäytyä työroolissaan korrektisti ja sivistyneesti. Voisinkin luonnehtia, että Janalla on selkeästi kaksi eri persoonaa. Henrik puolestaan vaikuttaa terävältä, mutta sympaattiselta ja Mia ailahtelevaiselta. Täytyy sanoa, että Mian elämän koukerot alkoivat naurattaa kirjaa lukiessa, mikä oli hyvä, koska muutenhan dekkari olisi ollut varsin pelottava.

Scheppin dekkareista tuntuu löytyvän aina myös jokin teema. Tällä kertaa vahvimpana teemana oli mielestäni mielenterveyden ongelmat. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista saattaa olla, kun ihmismieli on murtunut kokonaan. Kuinka tällainen vaikuttaa lähipiiriin, ja voiko sellaisesta ikinä tervehtyä kokonaan Raskas aihe, joka varmasti koskettaa monia.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Pappas pojke on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala, kuten ainakin kaksi aiempaakin saman sarjan teosta.

Emelie Schepp on valittu Ruotsissa kolmena peräkkäisenä vuotena vuoden dekkarikirjailijaksi. Jos siis kaipaat hyvää dekkaria, niin kannattaa ehdottomasti valita jokin Emelie Scheppin dekkareista tai oikeastaan paremminkin ehdotan, että luet kaikki tämän sarjan dekkarit järjestyksessä. Itseltäni on jäänyt lukematta ensimmäinen osa Ikuisesti merkitty. Se täytyy kyllä ehdottomasti jossain vaiheessa lukea.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”jännitys”, koska synkkä metsä.

Lämmin kiitos kustantajalle yllätyskirjapaketista.

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Nyt on kesäloma-aika parhaimmillaan, mutta silloin oli talvilomakausi, kun kävin Bazarin järjestämässä Tähtien illassa kuuntelemassa kirjailija Lucinda Rileyta. Ilta oli todella mahtava ja hienosti järjestetty. Lucinda Riley vaikutti hyvin sympaattiselta henkilöltä ja hänellä oli jokaiselle nimikirjoituksen pyytäjälle hetki aikaa jutusteluun. Kotiin viemisiksi sain kolme kirjaa ja ihanan mukin. Kiitos Bazar. Mitä nämä kirjat sitten olivat? Lucinda Rileyn kolme ensimmäistä suomennosta Seitsemän sisarta -kirjasarjasta. Olen hipelöinyt kirjoja aina silloin tällöin, mutta nyt vasta ehdin ottaa ensimmäisen kirjan Seitsemän sisarta (2017) luettavakseni. Loput kaksi taitavat jäädä piakkoin alkavalle kesälomalleni. Maltan tuskin odottaa, että pääsen kirjoihin käsiksi.

Miljonääri Papa Salt on adoptoinut vuosien varrella eri puolilta maailmaa kuusi tyttövauvaa ja nimennyt heidät Seulasten tähtikuvion mukaan. Tyttöjen elämä on ollut melkoisen helppoa. Rahasta ei ole koskaan ollut puutetta ja Papa Salt on ollut heille rakkain isä ikinä. Tyttäret ovat varttuneet nuoriksi naisiksi ja muuttaneet kotoaan Genevenjärven rannalta. On tullut kuitenkin aika, jolloin kaikkien tyttärien läsnäoloa vaaditaan lapsuudenkodissa. Papa Salt on kuollut.

Tyttärien surun keskellä he saavat kuulla Papa Saltin testamentista. Jokainen saa sen verran rahaa, että loppuelämä on turvattu jollain lailla, mutta jokaisen on myös itse tehtävä jotain, jotta pärjää elämässä. Lisäksi Papa Salt on jättänyt jokaiselle kirjeen, jossa antaa vihjeen tytön alkuperästä. Tyttäristä vanhin, Maia, ei aluksi tiedä, haluaako selvittää alkuperäänsä, mutta ei aikaakaan, kun hän matkustaa Brasiliaan. Brasiliassa hän tutustuu Florianoon, jonka esikoisteoksen hän on kääntänyt ranskaksi. Floriano kiinnostuu välittömästi Maian sukujuurista, koska hän on myös historiantutkija. Maian tuntematon alkuperä alkaa selviytyä vähitellen, mutta ajassa on matkattava peräti 1920-luvulle saakka.

Nyt on sanottava, että kirja on paksu, mutta en olisi malttanut millään laskea sitä välillä käsistäni. Tarina on kiehtova ja vie mukanaan. Minulla oli hirvittävä halu tietää, mitä lopussa tapahtuu, mutta samalla pelkäsin sitä, kun sivut loppuvat. Tiesin jo etukäteen, että jään kaipaamaan kirjan tarinaa. Lucinda Riley on kirjoittanut uskomattoman hienon kirjan. Enää en yhtään ihmettele, kuinka muut bloggaajat ylistivät kirjasarjaa Tähtien illassa. Sekin kertonee kirjasarjan viehätysvoimasta jotain, että keväällä ilmestynyt kolmas osa nousi Suomessa myyntitilastojen kärkeen. Tätä kirjasarjaa voi oikeasti hehkuttaa.

Pidin kirjan rakenteesta. Eletään nykypäivää Maian rinnalla, mutta välillä lähdetään 1920-luvun Pariisiin ja Rio de Janeiroon. Kirjassa on ikään kuin kaksi tarinaa, mutta tarinat kietoutuvat eittämättä toisiinsa. Kirjassa on myös hienoja kytköksiä todellisiin henkilöihin, vaikka tarinan kannalta nämä kytkökset ovatkin mielikuvituksen tuotetta. Kirja avasi myös mukavalla tavalla sitä, millainen työmaa Rio de Janeiron Kristus-patsaasta syntyi. Ihan mieletöntä taidonnäytettä tämäkin. Oli myös mielenkiintoista saada tietoa Brasilian kahvinviljelystä 1920-luvulla sekä siitä, kuinka nopeasti suhdanteet kääntävät kaiken nurinniskoin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Seven Sisters ilmestyi vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Mainittakoon vielä, että lukemani pokkaripainos oli vuodelta 2019 ja kyseessä oli jo peräti viides taskukirjapainos. Kertoo tämäkin jotain kirjan viehättävyydestä. Kirjan kansia on myös kehuttava. Todella kauniit kannet, joiden suunnittelusta on vastannut Eevaliina Rusanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjan jokainen kirja kertoo yhden tyttären tarinan. Ainakin kolme ensimmäistä teosta voi lukea ihan missä järjestyksessä tahansa, koska lähtötilanne on sama. Se on sanomattakin selvää, että Seitsemän sisarta -kirja oli valloittava ja voinkin suositella sitä lämpimästi kaikille, jotka rakastavat kunnon rakkaustarinoita. Mainittakoon myöskin, ettei kirjassa mennä kuitenkaan missään vaiheessa imelyyden puolelle. Syksyllä ilmestyy sarjan neljäs suomennos, jota tietysti odotan myös.

Lucinda Riley Tähtien illassa

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”yö”, koska tähtitaivas.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Olin alkuvuodesta Bloggariklubilla, jossa Laura Manninen oli kertomassa esikoiskirjastaan Kaikki anteeksi (WSOY, 2018). Kirja ilmestyi jo yli vuosi sitten keväällä. Huomioin jo silloin kirjan saaman mediahuomion, mutta en ajatellut kirjaa sen enempää. Olikin siis hienoa, että kustantaja lähetti Bloggariklubin jälkeen kirjasta pokkariversion, koska kirja alkoi kiinnostaa sen jälkeen, mitä Manninen kirjastaan kertoi. Nyt tulin vihdoin napanneeksi kirjan lukemattomien pinosta. Fyysisesti kevyttä matkalukemista, mutta henkisesti raskasta sisältöä.

Laura on lähes nelikymppinen oman tiensä kulkija. Hän tapaa Mikon, joka on kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä toivoa. Mikko on kohtelias ja osaa ottaa huomioon muut ihmiset. Mies osaa myös keskustella älykkäästi. Kaiken tämän lisäksi hän on komea. Laura on aivan myytyä naista ja uskaltautuu Mikon kanssa suhteeseen, vaikka Mikolla onkin kolme alaikäistä lasta. Lapset eivät ole ikinä kuuluneet Lauran kiinnostuksen kohteisiin, mutta onhan heidän kanssaan toimeen tultava, jos toisella osapuolella sellaisia on. Suhde etenee nopeasti, eikä aikaakaan, kun Pohjanmaalta kotoisin oleva Mikko muuttaa lapsiensa kanssa Helsinkiin. On avoliiton aika. Nopeasti Mikon ja Lauran suhde muuttuu. Pienillä sanoilla ja teoilla on voimaa. Mikon mieli ailahtelee. Välillä mennään korkealla ja kovaa ja toisinaan taas ryvetään pohjamudissa. Kun Mikko syöksyy alavireisyyteen, saa Laura kärsiä sekä henkisesti että fyysisesti. Onko Lauralla mitään mahdollisuutta selviytyä tällaisessa parisuhteessa?

Huh huh! Nyt oli niin rankka kirja, että kului nenäliina, jos toinenkin. Laura Manninen on kirjoittanut kirjan omakohtaisesta kokemuksesta. Kirjan tarina on kaikessa karmeudessaan rehellinen. Mannisen teksti on niin iholle tulevaa, ettei tällaista voi keksiä. Kaikki anteeksi on kuvaus siitä, millaista onnellisen näköisen pariskunnan elämä voi olla. Kaikki näyttää ulospäin hienolta ja kiiltävältä, mutta sisältä kaikki on rumaa ja mustaa. Yritetään pitää pintapuoli kunnossa, ettei kukaan saa tietää, mitä perheen sisällä tapahtuu. Paljonko tällaista oikeasti on? Uskon, että paljon, mutta siitä ei haluta puhua. Vaikeneminen ei todellakaan ole kultaa.

Bloggariklubilla Manninen kertoi, että on hankalaa pitää kulisseja yllä. Sukulaiset, ystävät ja työkaverit uskovat, että kaikki on hienosti. Kun kaikki lopulta paljastuu, on lähipiirille vaikeaa, kun se ei ole tiennyt vaikeuksista mitään. Manninen myös muistutti sekä suullisesti, että kirjallisesti kirjassaan, että kaiken voi antaa anteeksi, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Parisuhdeväkivallan uhri ei ole yksin, vaikka siltä varmasti tuntuu pahimmilla hetkillä. Yleensä ihmisellä on aina jonkinlainen verkosto, johon täytyy vain osata luottaa ja hakea apua.

Manninen kertoi myös, että parisuhdeväkivaltaan kuuluu häpeä toisesta ja häpeä itsestä, miksi on lähtenyt moiseen suhteeseen. On myös itsesyyttelyä sekä kolmannen osapuolen kysymykset, miksi. Kirjassa kaikesta epätavallisesta tulee tavallista. Kirja on ehdottomasti yhteiskunnallinen teos. Suomessa on vaikenemisen kulttuuri ja tällä kirjalla Manninen on pystynyt hieman rikkomaan sitä. On hyvä, että tällainen asia on nostettu tapetille.

Kaikki anteeksi oli yksi vuoden 2018 suosituimmista äänikirjoista. Myös kirjan elokuvaoikeudet on ostettu. Itselleni tuli ainakin tunne, että vaikka kirjan tarina on kauhea, haluan elokuvan nähdä, kun se joskus valkokankaalle ilmestyy.

Laura Mannisen Kaikki anteeksi on tarina parisuhdeväkivallasta, mutta samalla se on rakkauskertomus. Kirja kannattaa lukea jo sen vuoksi, että silmät aukeaisivat ja näkisivät ympärillämme olevan näkymättömän väkivaltaan.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”väh. 5 väriä”. Vihreä, sininen, punainen, purppura ja musta ja löytyyhän tuosta muitakin sävyjä.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä

Lukupiirissä ehdotettiin muistaakseni jo viime vuoden puolella luettavaksi Panu Rajalan Suomussalmen sulttaania (SKS, 2018). Lukupiiriä taidettiin aina siirtää kuukaudella tai parilla, kunnes lopulta kaikki olivat saaneet kirjan jostain haalittua. Kirjaa oli ilmeisen vaikea saada lainattua esimerkiksi Helsingin kirjastoista. Oma kotikirjastoni Keravalla harvoin pettää, joten nytkin sain kirjan helposti luettavakseni. Pientä tuskaa tosin tuli matkan varrella, kun paikallislehdessä oli juttu Ilmari Kiannosta. Tämän jälkeen kirjaan tuli heti jonotusta. Olin lopulta siinä tilanteessa, että olisi ollut pakko palauttaa kirja, ellen sakkoja olisi halunnut. Onneksi jollakin kuitenkin päättyi laina-aika muutamia päiviä aiemmin kuin minulla. Tämä lainaaja palautti kirjan hieman myöhässä, mutta juuri niin sopivasti, että itse vältyin sakoilta ja sain uusittua lainani. Pakkohan sitä laina-aikaa oli nimittäin uusia, koska nyt on kyseessä oikea tiiliskivikirja. Tarinallisia sivuja vajaa 500, mutta kirja painaa lähes 1200 grammaa.

Kyseessä on siis Ilmari Kiannon elämäkerta tai kenties paremminkin henkilökuva. Ilmari Kianto, syntyjään Calamnius, oli pappisperheen vesa. Hän sai hyvät mahdollisuudet elämälle. Oli mahdollisuus opiskella, ja niin mies tekikin. Ylioppilaaksi tulemisen jälkeen nuorella miehellä riitti pohdittavaa jatko-opintojen suhteen. Lopulta hän päätyi Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieltä sekä estetiikkaa. Nuorella miehellä oli pitkään ongelmia luoda suhteita naisiin. Hän saattoi rakastua syvästi, mutta suhteista ei syntynyt mitään vakavampaa. Johtuuko sitten tästä, että kun hän lopulta vaimon itselleen löysi, ei mennyt aikaakaan, kun hänellä oli toinenkin nainen, jota hän myös vaimoksi kutsui. Lapsia syntyi kumpaankin liittoon, eikä siitä tietysti mitään tullut, kun oli kaksi perhettä elätettävänä. Virallinen ja vähemmän virallinen. Tämä kuvastaa hyvin myös Kiannon loppuelämää. Miehellä tuntui olevan aina uusi nainen kierroksessa, vaikka vanhakin vielä samassa asunnossa asui. Eikä vuosikymmenien ikäerokaan tuntunut olevan esteenä, kun lempi leiskahti.

Ilmari Kianto oli tietysti ilman muuta kirjailija. Panu Rajala avaakin Kiannon tuotantoa kirjassaan hyvin laajalti. Kianto on ollut tuottelias mies. Kirjoja on syntynyt kuin liukuhihnalta, mutta merkittävimmiksi lienevät jääneen Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924), joista jälkimmäinen muuten edelleen suututtaa kirjan esikuvana olleen Kyllösen Joosepin sukualaisia. Kiannolle olikin tyypillistä, että kirjojen aiheet olivat joko suoraan hänen omasta elämästään tai lähipiiristä. Kianto vaihtoi kustantajaa usein, vaikka suhde Otavaan olikin pisin. Mielenkiintoista oli lukea siitä, kuinka kustantajat antoivat kirjoista ennakkomaksua. Kiannon tapauksessa ennakkomaksut hupenivat nopeasti perheiden elättämiseen.

Kianto rakennutti perheellensä mahtavan kelohonkaisen talon Niettussaaren rinnetontille. Rakennus sai nimekseen Turjanlinna, vaikka tunnettiin se monella muullakin nimellä. Turjanlinnan kohtalo on kaamea. Talvisodassa rakennus tuhopoltettiin suomalaisten toimesta. Tosin täytyy myöntää, että Ilmari Kiannolla oli omaakin syytä siihen, että talo poltettiin maan tasalle. Myöhemmin Otava rahoitti hyvin avokätisesti Kiantoa, jotta Turjanlinna saatiin rakennettua uudestaan. Surullista tässä on kuitenkin se, että tämäkin rakennus syttyi palamaan.

Suomussalmen sulttaania on vaikea kuvailla lyhyesti, koska Kianto eli värikkään ja pitkän elämän. Lukupiirissä syntyi kirjasta melkoista keskustelua. Kyseessä on sellainen kirja, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Kirjaa pidettiin jyhkeänä, mutta samalla mainittiin, että Rajalalla on ollut mukana kirjoitustyössään pieni pirullinen pilke. Kirjan alkua pidettiin jokseenkin takkuisena, mutta myöhemmin tarina alkoi vetää kunnolla, vaikka yksi lukupiiriläinen ei kirjasta oikein innostunut. Kirjan alkupuolella oli ehkä hieman liian syvällistä analyysejä kirjoista.

Lukupiiriläiset kuvailivat Kiantoa irstaaksi naistenmieheksi, kateelliseksi, egoistiseksi ja narsistiseksi. Mies oli kova valittamaan ja syytti muita huonoista oloista. Mihinkään ei ollut tyytyväinen ja vihapuheita riitti. Kianto kerjäsi rahaa lähes joka paikasta, mutta itse hän oli nuuka antamaan mitään naisilleen ja lapsilleen. Kutale ja ketale koko mies. Nykymaailmassa Kianto olisikin ilman muuta varsinainen kohujen aiheuttaja ja Seiskalla riittäisi kirjoitettavaa.

Lukupiiriläiset pitivät siitä, millaisia nimiä Kianto oli lapsilleen antanut. Mitä tykkäätte nimestä Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka? Mielestäni ihana. Ihan näin pitkää nimeä ei tänä päivänä saa lapselleen antaa, mutta muuten nämä yksittäiset nimet saattaisivat mennä kaikki heittäen läpi. Lasten nimistä löytyi myös esimerkiksi Otso Tähtivalo ja Jormo Gabriel Sotavalta sekä Orvokki Helmi Simpukka ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi.

Itselläni oli hyvin hatarat tiedot Ilmari Kiannosta ennen kirjaan tarttumista. Ehkä luimme lukiossa Punaisen viivan tai sitten se oli niin, että pidimme pariesitelmiä suomalaisista klassikoista. On nimittäin hatara muistikuva, että kaksi poikaa olisi esitellyt kirjan luokalle. Kotona puhuttiin aina, että joku on kuin Ryysyrannan Jooseppi. Silloin en edes ajatellut yhteyttä Ilmari Kiantoon. Olen todella iloinen, että luimme kirjan lukupiirissä, koska kirja esitteli miehen, jonka elämässä todellakin riittää hämmästeltävää. On siinä ollut uskomaton veijari.

Panu Rajalan Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä on kirja, johon kannattaa varata aikaa. Ilmari Kiannon elämän kuvauksen lisäksi teos on ilman muuta yleissivistävä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”mies”. Tiedätte kyllä miksi.

Britt Karin Larsen: Finnskogen, elämän kehto

Kävi taas niin, että menin kirjastoon hakemaan yhtä tiettyä kirjaa. Siis vain yhtä. Jostain syystä kirjaston hyllyyn oli houkuttelevasti laitettu esille Britt Karin Larsenin kirja Finnskogen, elämän kehto (Minerva, 2018). Otin kirjan käteeni ja luin takakannen esittelyn. Kirja metsäsuomalaisista. Mielenkiintoista. Kirja oli pakko lainata.

Lina on synnyttänyt aviottoman lapsen, jonka kanssa hän vaeltaa pitkin metsiä. Nainen törmää Mustamäen Taneliin, joka on kaikkien kammoksuma murhamies. Lina ei kuitenkaan anna pelolle valtaa, vaan ottaa Tanelin vieraanvaraisuuden vastaan ja lopulta hän huomaakin sanovansa Tanelille, että miehen asumus kaipaa naisen kättä. Syntyy liitto, jota muut ihmiset kummastelevat.

Metsäsuomalaisten keskuuteen on lähetetty pappi, jonka tehtävänä on käännyttää metsäsuomalaisia. Heidän uskonsa kun löytyy paremminkin metsistä kuin Jumalan hengellisistä piireistä. Tottumattomalle papille metsissä vaeltaminen on vaikeaa. On myös vaikeaa olla mies, jonka aviovaimo on jäänyt Karlstadiin parempiin piireihin. Pappi sortuu viinan kiroihin ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Kestikievarin Lisa on rakastunut pappiin ja on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saa pienen hetken kahden kesken papin kanssa.

Metsäsuomalaisten joukossa on monta muutakin mielenkiintoista persoonaa: Jussi, Hilda ja Kaisa. Kaikilla heillä on oma tarinansa, mutta yhteistä on, että heillä on suomalaiset sukujuuret. Metsäsuomalaisia hyljeksitään, mutta toisaalta heitä myös hieman pelätään. Metsäsuomalaisilla on outoja tapoja, joita norjalaiset ja ruotsalaiset eivät tunnista omakseen.

Finnskogen, elämän kehto kertoo samanaikaisesti montaa eri tarinaa. Aluksi jotenkin vierastin sitä, että luvuissa hypittiin henkilöistä toiseen. Toisaalta, mitä pidemmälle kirjaa luki, sitä mielenkiintoisemmaksi tarina kävi, koska henkilöiden tarinat ristesivät toistensa kanssa. Larsen on osannut hienolla tavalla tuoda luonnon mukaan historialliseen romaaniinsa. Tämä on tietysti jonkinlainen edellytyskin, koska metsäsuomaliset asuivat metsissä.

Pidin siitä, kuinka kirjassa kuvailtiin saunakulttuuria. Se oli metsäsuomalaisten juttu, jota norjalaiset ja ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ollenkaan. Oli kiehtovaa lukea myös erilaisista palvontapaikoista ja taioista. Palvontapaikat olivat metsäsuomalaisille pyhiä paikkoja, joihin liittyi vahvoja uskomuksia. Pidin myös siitä, kuinka kunnioittavasti metsäsuomalaiset kohtelivat luontoa.

Kirjan tarinaa on sinänsä helppo lukea. Kieli on selkeää ja kuvaukset ovat hienoja. Kirjan lopusta  löytyi pieni metsäsuomalaisten sanasto. Itselleni sanastosta oli hyötyä, koska mietin, mitä mahtaa olla mutti. Nyt tiedän senkin.

Finnskogen, elämän kehto on seitsenosaisen romaanisarjan aloitusosa. Norjankielinen alkuteos Det vokser et tre i Mostamägg on ilmestynyt vuonna 2009. Kirjan on suomentanut Jänis Louhivuori.

Kirjassa on paljon aineksia, joten jään odottamaan elokuussa ilmestyvää sarjan kakkososaa. Suosittelen ykkösosan lukemista kaikille, jotka pitävät historiallisista romaaneista. Metsäsuomalaisista ei taida montaa romaania löytyä.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”puu”, eikä varmaan kukaan ihmettele, miksi.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Bazarin sähköpostiin lähettämissä markkinointiviesteissä on aina silloin tällöin kysely halukkuudesta osallistua jonkin uutuuskirjan lukijapaneeliin. Minähän olen aina halukas ja tällä kertaa nappasi. Pääsin mukaan lukijapaneeliin, jossa saimme luettavaksemme Elina Kilkun Täydellisen näytelmän (Bazar, 2019). En tiedä miksi, mutta viehätyin lukijapaneeliajatuksesta vielä enemmän, koska kyseessä oli suomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vaikka pidän käännöskirjallisuudesta, rakastan sitä, kuinka hienosti monet suomalaiset kirjailijat kirjoittavat. Täydellinen näytelmä aloittaa trilogian, joka vaikuttaa kaikessa kauheudessaan melkoisen hulvattomalta.

Alina on äiti. Hän on vankilassa. Ei oikeassa vankilassa, vaan yksinhuoltajan vankilassa. Tilassa, josta ei voi irrottautua ja lähteä tuosta vain kahville tai baariin. Aina ovat lapset huollettavina. Lasten isä on puolestaan ottanut hatkat ja muuttanut Pariisiin. Elatusmaksujen kanssa on niin ja näin. Ammatiltaan Alina on teatteriohjaaja. Hän rakastaa työtään, mutta on työtön. Alinan tehtävänä on yrittää saada jalkansa jonkin teatterin oven väliin, jotta homma luonnistuu. On myös haettava apurahoja. Mikään ei kuitenkaan onnistu. Aina tulee kieltäviä vastauksia. Toisille apurahojen saaminen tuntuu olevan lastenleikkiä. Työvoimatoimisto ja Kela uhkailevat milloin milläkin asialla. Alinalla on vilkas mielikuvitus ja hän kehitteleekin päässään mitä kummallisempia näytelmiä. Tosin yleensä luomistyö jää kesken, koska lapset vaativat huomiota.

Kuulostaako hurjalta? Se on hurjaa, mutta se on myös totta. Alinan tarina on fiktiivinen, mutta tällaisia tarinoita on Suomi pullollaan. Täydellinen näytelmä onkin täydellinen nyky-Suomen kuvaus. Elina Kilkku kuvaa työttömän yksinhuoltajan arkea riipaisevalla tavalla. Toisaalta itkettää, koska kaikki menee pieleen. Ihan kaikki. Toisaalta kuitenkin naurattaa, koska absurdit kohtaukset ovat yksinkertaisesti huvittavia. Ei noin voi kenellekään käydä, paitsi, että käy. Entä voiko yksinhuoltajalla olla rakkautta tai edes seksiä? Alina on sitä mieltä, että peli on menetetty, koska hän on äiti. Onhan se vaikeaa käydä treffeillä tai ylipäätään missään, jos ei ole tukiverkostoa, eikä sen puoleen rahaa maksaa lapsenvahdille muutamasta tunnista. Asiat voivat kuitenkin muuttua ja mielenkiinnolla odotankin trilogian toista osaa, kuinka Alinan rakkauselämän kanssa käy.

Kilkun tapa kuvata Alinan tunnemaailmaa on hyvin realistinen. Välillä teki mieli raivota, kun Alina sai jälleen kerran kieltävän vastauksen apuraha-anomukseensa. Kilkulla on selvästi myös tilannetajua ja loistava huumorintaju. Nautin siitä, kuinka meheviä kohtauksia kirjassa on. Lukiessani kirjaa junassa, aloin nauraa ääneen jollekin aivan karmealle kohtaukselle, koska kaiken hirvittävyyden takana oli jotain surkuhupaisaa. Kanssamatkustajat katselivat alta kulmain. Mielestäni kirjan tarinasta löytyy myös oiva muistutus sellaisille, jotka valittavat joka asiasta. Ihan oikeasti jollakin voi aina olla huonommin.

Kirjan kieli on helppolukuista ja luvut ovat suhteellisen lyhyitä. Tällaisia kirjoja on kiva lukea etenkin silloin, kun on väsynyt. Ei tarvitse kauheasti miettiä joka sanaa ja pisteen paikkaa. Pidän myös siitä, että tällaiset kirjat ovat jollain tavoin hyvin selkeitä. Kevyttä luettavaa, mutta toisaalta hyvinkin rankkaa.

Elina Kilkun Täydellinen näytelmä sopii mahtavasti kesälomalukemiseksi. Kirjassa riittää huumoria, mutta toisaalta kirjan tarina tuo esiin myös yhteiskuntamme raadollisuuden. Niin, ja kirja kannattaa tietysti lukea myös, jos on kiinnostunut teatterista.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”nainen”. Ei tarvinne selitellä miksi.

Kiitos kustantajalle, joka mahdollisti kirjan lukemisen lukijapaneelin muodossa.

Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Olin toukokuussa Bloggariklubin kirjallisuusillassa, jossa oli kolme kirjailijaa kertomassa uunituoreista kirjoistaan. Yksi kirjailijavieraista oli Sissi Katz, jolta on vastikään ilmestynyt kirja Maxwell Sternin tutkimukset (Tammi, 2019). Kuulostaa dekkarilta, mutta ei se aivan sitä ollut.

Olen yleensä muutamilla virkkeillä kuvannut kirjan tarinaa, mutta nyt se tuntuu olevan todella haastavaa. Kirjan tarinassa vai pitäisikö sanoa tarinoissa liikutaan useissa paikoissa ja useilla eri tasoilla. Toisaalta kaikki liittyvät toisiinsa, mutta sitten taas kaikki tuntuu pirstaloituvan ympäriinsä. On kirjailija, jota syytetään murhasta. On punatukkainen Maxwell Stern, joka saanut murhatulta henkilöltä tehtävän selvittää, missä Liz London seikkailee. Nainen on viimeksi nähty Intian valtameressä sijaitsevalla La Libertyn saarella. Hammaslääkärin vastaanotolla ovat punatukkaiset kaksoset, jotka ovat Maxwell Sternin kopioita. Entä sitten runoilija Jesus Statterton ja väriään vaihtava kameleontti? Selvää on kuitenkin se, että liikutaan Tähtitorninmäellä, Pariisissa ja kuvitteellisella La Libertyn saarella. Siirrot paikasta toiseen voivat tapahtua hetkessä ja ehkä jopa ajasta toiseen.

Olen aina pitänyt Salvador Dalin surrealistisista tauluista. Niissä on jotain vangitsevaa. Nyt luin kirjan, joka on surrealistinen. En aivan osaa sanoa, pidinkö vai en. Sinänsä Maxwell Sternin tutkimukset on kiehtovaa luettavaa. Ikinä et tiedä, mitä seuraavan sivun takaa paljastuu. Henkilöhahmoista toiseen poukkoileminen teki lukemisesta jollain lailla vaikeaa. Ehkä vireystilani ei ollut aivan huipussaan, jotta olisin aina pysynyt täysin mukana. Tai mukanakin saatoin pysyä, mutta välillä oli hieman vaikea hahmottaa, kenestä milloinkin oli kyse. Mietin jopa sitä, pitäisikö kirja lukea uudestaan, jotta huomaisin kaikki merkitsevät pienet vivahteet ja pääsisin kirjaan paremmin sisälle.

Sissi Katzia on joka tapauksessa kiitettävä mahtavasta kuvailusta. Useimmissa kohtauksissa tunsin olevani itse läsnä. Ympäristön kuvailu oli upeaa luettavaa. Pidin etenkin puutarhan kuvailusta. Tuli tunne, että pystyin hengittämään puutarhan ilmaa ja haistelemaan erilaisia tuoksuja. Kirjassa on myös hienoja ja välillä erikoisiakin yksityiskohtia, joita oli mukava nähdä silmissään. Mielikuvituksen puutteesta Katzia ei tarvitse syyttää. Pidin myös viittauksista, jotka pompsahtivat myöhemmin esiin mitä merkillisimmissä kohtauksissa. Tarina ikään kuin vähitellen punoutui yhdeksi säikeeksi, vaikka toisaalta jotain jäi kuitenkin avoimeksi.

Bloggariklubilla Sissi Katz kertoi, ettei kirja ole suoranaisesti dekkari. Kirjasta löytyy Katzin omaa elämää uneksittuna ja kaikki kumpuaa todellisuudesta. Katz kertoi myös viihtyvänsä oman tekstin ympärillä ja pitävänsä kirjan huumoria todella tärkeänä. Kirjan teemoiksi Katz mainitsi vapauden ja rakkauden. Täytyy myöntää, että rakkausteemaa kirjasta kyllä löytyy, niin ja myös vapautta.

Kannen kuvitus ja suunnittelu on Ilja Karsikkaan käsialaa. Pidän siitä, kuinka hyvin etukannen surrealistisuus kuvaa itse kirjaa. Muutenkin kirjan kannet ovat varsin erikoiset, mutta mielenkiintoiset. Yksityiskohtia löytyy melkoisesti.

Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimuksia suosittelen luettavaksi, jos haluaa haastaa itseään. Kirja ei ole mielestäni helpoimpia luettavia, mutta pakko on myöntää, että Katzin kuvailut ovat yksinkertaisesti hienoja.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”kirja”, koska kannen keskellä komeilee kirja.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Elias Canetti: Marrakešin ääniä

Lukupiirissä kaivattiin pikaluettavaa tai ainakin jotain ohuempaa kirjaa luettavaksi ennen seuraavan lukupiirin jättiteosta. Kaivoin lukemattomien pinoja ja esiin tuli Elias Canettin Marrakešin ääniä (Tammi, 1987). Kirjaehdotukseni hyväksyttiin, joten olihan kirja luettava. Itseasiassa kirjan alkusivuilla ymmärsin lukeneeni kirjan jo joskus aikaisemmin. Luultavasti silloin, kun tein turistimatkan Marokkoon.

Marrakešin ääniä koostuu pienistä, novellimaisista tarinoista, joilla on kuitenkin todellisuuspohjaa. Elias Canetti vietti yli 50 vuotta sitten jonkin aikaa Marokossa, kun hänen ystävänsä oli filmaamassa siellä. Canetti vietti päivänsä tutkien, tarkastellen ja aistien ympäristöä. Marrakešissa sitä riittääkin. Tuoksut, hälinä, basaarit, torit, kauppiaat ja kerjäläiset. Kaikki samassa paikassa. Canetti kuvaa paikallista elämää sellaisena kuin se on. Kaunistelematta ja sievistelemättä millään tavoin. Kamelit saavat omanlaisensa kohtelun. Katujen tuoksut muuttuvat myytävien artikkeleiden mukaan. Oikeastihan kaikki on kaupan, kunhan hinnasta päästään yksimielisyyteen. Saman tavaran hinta on tietysti eri ihmiselle erilainen.

Marrakeš tuntuu olevan paikka, jossa koko maailman kirjo on löytänyt paikkansa. Canetti tekee tuttavuutta paikallisten kanssa. Hän onnistuu saamaan itselleen myös ystävän, joka osoittautuu toisinaan aikamoiseksi riesaksi. On myös opettaja, joka ei ole Canettia tunnistavinaan, vaikka mies on vasta edellisenä päivänä Canettin tavannut. Canetti haluaa oppia maan kulttuurista mahdollisimman paljon, eikä aina ymmärrä sitä, että on saattanut itsensä naurun alaiseksi tai kaikkien tuijotuksen kohteeksi.

Lukupiirissä syntyi heti keskustelua siitä, kuinka kirjan tapahtumat voisivat olla nykypäivästä, mutta ovatkin oikeasti tapahtuneet yli 50 vuotta sitten. Itselleni tämä aikajänne oli suuri hämmästys. En muista, minä vuonna Marokossa olin, mutta on siitä ainakin yli viisitoista vuotta. Luultavasti enemmänkin. Kirjan tapahtumat olivat aivan kuin olisivat tapahtuneet silloin, kun itse olin siellä. Niin realistisia, että hämmästyttää.

Marrakešin torilla joskus vuonna yksi ja kaksi. Lammasjuhlien vuoksi tori oli lähes tyhjä.

Mitä sitten pidimme kirjasta? Osa oli ihastuneita, osa vähemmän. Itse pidin kirjasta. Jollain tavoin nautin pienten tarinoiden tuomista matkakuvista. Kirjaa myös arvosteltiin siitä, että tarinoiden olisi kuviteltu olevan värikkäämpiä. Matkaesitteet ovat Marrakešista tällaisen kuvan luoneet. Onhan se elämä siellä aikamoista. Canettin tarinoissa oli ehkä hieman surumielistä tunnelmaa. Itse ajattelen asian niin, että eihän siellä ainakaan silloin, kun minä siellä matkailin, tuntunut olevan mitään sympatioita esimerkiksi köyhiä tai vammaisia kohtaan. Naisia ei puolestaan näkynyt missään. Luohan sekin surullista tunnelmaa. Toisaalta kirjan tarinat ovat hyvin aidon tuntuisia. Canetti on varmasti kirjoittanut ne sillä sydämellä, mitä hän on aidosti nähnyt ja kokenut.

Elias Canetti voitti vuonna 1981 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Vaikka lukupiiriläisille Canetti oli ensikosketus, paitsi minulle uusintakosketus, tuli todettua, että Canettin tuotantoon kannattaisi tutustua enemmänkin. Hänen teoksiaan löytyy esimerkiksi Tammen keltaisesta kirjastosta, joka yleensä luetaan laatukirjojen sarjaksi. Etenkin Kyllikki Villan suomennokset kiinnostaisivat.

Kirjan saksankielinen alkuteos Die Stimmen von Marrakesch - Aufzeichnungen nach einer Reise on ilmestynyt vuonna 1967. Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1981 ja sen on suomentanut Esa Adrian.

Elias Canettin Marrakešin ääniä sopii luettavaksi henkilöille, jotka rakastavat matkakirjoja. Kirja on myös oiva kuvaus sellaiselle, joka on matkaamassa Marokkoon.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”eksotiikka”. Tämä ei tarvinne sen suurempia selittelyjä.