Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

 

Syy siihen, miksi tartuin Saila Susiluodon Huoneiden kirjaan (Otava, 2003) on, että sain kutsun TEHDAS Teatterin, Aurinkobaletin ja Aura of Puppetsin sekä näiden lukuisien kumppaneiden toteuttamaan Huoneiden kirja ennakkonäytökseen Turun Kivipainossa. Kutsu vaikutti sen verran jännältä, että oli pakko lainata kirjastosta kirja, johon teos perustuu. 

Huoneiden kirja on proosarunoteos, joka sisältää 64 runoa. Jokainen runo on oma huoneensa. Kerroksia on kuusi ja jokaisella kerroksella on oma teemansa, joka yhdistää runoja. Toisaalta kerrosten välilläkin on yhteyksiä, joten kirjan 64 runoa toimivat loistavana kokonaisuutena. Huoneista toiseen kuljetaan heittämällä kolikkoa. Tällä tavoin jokaiselle tulee oma polku kuljettavaksi, kuten elämässäkin. Täytyy myöntää, että kirjan runot luin järjestyksessä, mutta jos Turun teos toimii siten, että heitetään kolikkoa, joka määrää suunnan, niin se on enemmän kuin jännittävää. Interaktiivisuutta parhaimmillaan. 

Kirjan huoneet ovat eriskummallisia. Tuntuu, että vain mielikuvitus on ollut rajana, kun Susiluoto on teosta kirjoittanut. Miltä esimerkiksi kuulostaa, kun taivas palaa liekehtivin silmin, rakenteilla on meduusojen vihmaiset valut, tai kun kuumepuu kasvaa nopeasti tuijottaen tyttöä silmuillaan. Tällaisestahan voi saada vaikka mitä irti, kun haluaa toteuttaa huoneen konkreettisesti lukijan tai teatteriteoksessa kulkijan katsottavaksi ja koettavaksi. On myös mielenkiintoista, kuinka kirjan loppupuolella veistetty vene kulkee useassa runossa mukana tyttöjä kuljettaen. Toki muitakin elementtejä kuljetetaan runosta toiseen kuin muistutuksena jo kuljetusta huoneesta. 

Saila Susiluodon proosarunoteosta on vaikea kuvailla. Kirja pitää itse lukea, niin ymmärtää, mikä mahtava runoleikki tässä onkaan kyseessä. Susiluodon teksti on kaunista ja soljuvaa. Runot avaavat lukijan eteen mitä erikoisempia näkyjä. En yhtään ihmettele, kuinka inspiroivaa tämä on ollut yli sadalle taiteilijalle, jotka ovat olleet luomassa teosta Turun Kivipainoon. Itselleni runot olivat kutkuttavan monipuolisia. Lisäbonuksena nautin ajatuksesta, kuinka taiteilija/taiteilijat ovat toteuttaneet jonkin erityisen huoneen, jonka itse näin silmissäni tietyllä tavalla. 

Saila Susiluodon Huoneiden kirjaa ei tarvitse lukea, jos menee katsomaan Huoneiden kirja -elämystä, mutta toki se saattaa vahvistaa elämystä. Turun Kivipainossa järjestettävä Huoneiden kirja -elämys sisältää runoutta, teatteria, nukketeatteria, tanssia, musiikkia ja visuaalisia taiteita. Tällainen yhdistelmä on niin monipuolinen, että vastassa voi olla mitä tahansa. Mielestäni tämä kuulostaa erittäin kiehtovalta. Jos itse kiinnostuit tällaisesta hieman erilaisesta taidemuodosta, niin kannattaa pitää kiirettä. Huoneiden kirja -elämys on koettavissa 13.-29.8.2021.

 

 

 

Runohaasteen koosteruno

Olen nyt kerrankin ajoissa liikkeellä ja teen Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen koostepostauksen, koska tiedän, etten enempää runokirjoja lue tänä vuonna. Haaste alkoi vuoden alussa. Oli siis kokonainen vuosi aikaa lukea runoja. Mitä tein minä? En ainakaan lukenut runoja. Viime vuonna sain luettua yhdeksän runokirjaa. Tänä vuonna vain neljä. Siis vain neljä. En tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut enemmän runoja luettua. Ei vain ollut minun runovuoteni. Tosin en minä muutenkaan ole mikään runovirtuoosi, joten ehkä voin tyytyä tällaiseen lukemaan.

Omppu heitti runohaasteessaan tehtävän. Vuoden lopussa eli tässä koostepostauksessa nostetaan esiin minulle merkittävimmät sitaatit, jotka yhdistetään yhdeksi runoksi. Sitaateissa ei saa muuttaa mitään, ei lisätä, poistaa, eikä taivuttaa sanoja. Annetaan vain sitaattien keskustella keskenään sanatarkasti sellaisina kuin runoilija on alkujaan kirjoittanut. Tähän täytyy nyt heti kommentoida, etteivät koosterunoni sitaatit ole merkittävimpiä, vaan yritin luoda sitaattien välille jonkinlaisen yhteyden.

Annetaan sitaattien puhua puolestaan. Koosterunoni ole hyvä.

VIREYS

lumottu pullo,              

läsnäolemisen nektaria                                               (Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua s. 58)

kaukana syvällä pohjalla

                             kiiluu

                   vielä jotakin kirkasta

                            tilkka, helmi, viimeinen

                                     uhmakas pisara                     (Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät s. 39)

on onkalo kallion sisällä,

tyhjä kohta, lähde

pisara pisara pisara, vaateri

kaiken aikaa pois tasapainosta.                                 (Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! s. 43)

kissa vieköön millainen   

halpa humala

oudosta huviretkestä seurasikaan                      (Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi ote runosta Nälkä s. 49)

Runon runoteokset löytyvät linkkien takaa.

Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi

  

Runohaaste oli mukava tänäkin vuonna. Ainut vain, että täällä ruudun toisella puolella on bloggaaja, joka ei saanut kauheasti runoja luettua. Kiitos Ompulle runohaasteesta.

Vesa Lahti: Ettei yksinäisyyteensä murenisi

Uuden vuoden ottaa aina innolla vastaan ja lupautuu kaikkeen mahdolliseen. Onhan uusi vuosi kuin puhdas kirja. Se täyttyy siten, kuinka sen maalaat. Minähän otin taas tämän vuoden alussa haasteen vastaan Reader, why did I marry him? -blogin Ompulta. Nimittäin runohaasteen, ja kuinka siinä sitten kävikään? Huonosti. Runoja on tullut luettua kuluvana vuonna todella vähän. Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi (Siniplaneetta, 2007) on ollut lainassa jo pitkään. Aina välillä olen lainaa uusinut, mutta ohutta runoteosta en ole luetuksi saanut. En, ennen kuin tänään. Otin itseäni niskasta kiinni ja luin kirjan loppuun. Olinhan runoja toki lukenut silloin tällöin, eikä sivuja kauheasti edes ollut jäljellä. Kirjan runot eivät edes ole vaikeita ymmärtää, mutta oma saamattomuuteni on ollut esteenä.

Runokokoelma on jaettu kolmeen kokonaisuuteen. Kaikissa osissa käsitellään yksinäisyyttä erilaisissa elämäntilanteissa. Yksinäisyyttä, kun ihmissuhde loppuu, mutta kaipuu jää jäljelle. Yksinäisyyttä, kun maailmalla on tapahtunut jotain mullistavaa, jolloin itsensä tuntee pieneksi ihmiseksi. Yksinäisyyttä, joka tunkee uniin. Yksinäisyyttä, joka kumpuaa vuosien takaisesta rakkaussuhteesta.

Vesa Lahden runot osoittavat sen, kuinka paljon on erilaista yksinäisyyttä. Usein yksinäisyys koetaan asiaksi, jos ihmisellä ei ole ketään, eikä mitään ympärillään. On vain totaalisen yksin. Mielestäni se ei silti välttämättä ole yksinäisyyttä. Ihminen voi viihtyä vallan erinomaisesti yksinään. Lahden runoissa sen sijaan yksinäisyys loistaa. Rakkaan ihmisen lähtö aiheuttaa kipua ja tuskaa. Yksinäisyyttä voi olla myös siinä, jos parisuhteessa ei mene hyvin.

Olisit tämän kerran

        Hiljaa

minä en jaksa kuunnella

neuvojasi, vaateitasi

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Disharmonia (s. 44).

Lahden runot ovat selkeitä, mutta niistä löytyy myös piilotettuja sanoja. Sanoja ja ajatuksia, jotka tuovat runoille lisämerkityksiä. Pidin myös siitä, kuinka runoissa kuvataan matkustelua. Ollaan joko itse matkalla tai rakas on kaukana jossain. Useissa runoissa on myös unikuvia. Unessahan voi monta kertaa peilautua kuluneen päivän tapahtumia oudossa valossa, mutta unissa voi nähdä myös muita asioita omasta elämästään.

lainaisitko minulle

vanhaa maisemakuvaa, jota

voisin katsella iltojeni iloksi, sillä

juuri nyt yöt hiostavat ja

aika tulee kellosta ulos

aamuisin, kun

uni on makeimmillaan

Ote lainattu Vesa Lahden Ettei yksinäisyyteensä murenisi runokirjan runosta Kuumeessa (s. 79).

Ettei yksinäisyyteensä murenisi on osa fiktiivistä osuutta Vesa Lahden gradun Lyriikan persoonista, kirjoittajan näkökulmia. Samalla runoteos on runoilijan esikoiskokoelma.

Vesa Lahden runokokoelma Ettei yksinäisyyteensä murenisi on kirja sellaiselle henkilölle, joka haluaa oppia lukemaan runoja, muttei tiedä, mistä aloittaisi. Itse pidin hyvin paljon kirjan helppolukuisuudesta ja siitä, että runoihin oli helppo uppoutua. Siitäkin huolimatta, että teoksen lukeminen kesti ikuisuuden. Tämä vuosi ei nyt vain sattunut olemaan minun runovuoteni.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa, kuten jo aiemmin ehdin kertoa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla. On siis enää vajaa kuukausi h-hetkeen.

Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia nostetaan esiin kirjabloggaajien voimin. Toukokuussa esittelin yhden kirjan ja nyt on toinen vuorossa. Runokirjan valitsin mukavalta kuulostavan nimen perusteella. Vai mitä sanotte nimestä Olen tyttö, ihanaa!? Kirjan on kirjoittanut Merja Virolainen. Hän voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2004.

Runokokoelma on jaettu kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa on selvä oma juttunsa. Ensimmäinen keskittyy lapsuuteen. Pidinkin siitä, kuinka heti ensisivuilla aukeaa kuva ihanasta ja leppoisasta lapsuuden hetkestä isovanhempien luona. Tulee juuri sellainen onnen tunne, joka itselläni on lapsuuden kesistä. On kauniita tyttömäisiä sanoja ja asioita, mutta koska elämä ei ole pelkkää siirappia, on tytön lapsuudessa myös varjoja. Pihapiirissä riehuva housut kintuissa oleva humalainen tai runo uppoamisesta ovat pelottavia kokemuksia.

Ukin kanssa pidettävä löylykisa avaa runosikermän, jossa tyttö muistelee ukkia. Niin eläväistä, mutta kiistatta vanhenevaa. Tytöllä on myös salaisuus, joka liittyy ukkiin, ja josta hän on hyvin pahoillaan. Eivät tytöt ole aina kilttejä, mutta on hienoa, jos virheensä ymmärtävät.

Höyry hälvenee, huuru on haihtunut

vanhan raakkauspeilin pinnalta, hopea rakoillut:

kun vedän paidan pään yli, se tuoksuu mummilta,

ruusulta, puuterilta, vaaleanpunaiselta yöpuvulta,

ukki sovittaa karvareuhkaa päähän,

ronkkii vesilasista hymyään. (s. 33)

Teoksen toinen osuus alkaa pelottavilla yökuvauksilla. Mitä, kun heräät keskellä yötä, eikä uni ota enää tullakseen? Pimeänpelko on monelle lapselle tosiasia, mutta voi se vaivata aikuistakin ihmistä. Yön varjot ja äänet pelottavat. Kaikki tuttu näyttää omituiselta ja yön oudot otukset ovat heränneet henkiin. Murhaajat, noidat, vampyyrit, ryövärit. Niitä on paljon ja vain mielikuvitus on rajana. Tällaisetkin asiat voivat toden totta kuulua tytön elämään.

kun pelkäät yön ääniä, tuulen voihkinaa,

noitaa joka nauraa kirskuu

riekaleisissa viitoissaan,

viskoo kasvoillesi toukkia, seittejä,

repii verenpisarasormin yltäsi pyjamaa. (s. 55)

Viimeisimmät runot kertovat tytöstä, joka on jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä. Yhä edelleen sisimmässään nainen on kuitenkin tyttö. Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet rakkauteen. Vaikeaan rakkauteen, jossa rakastaja on toisen oma. On vain varastettuja hetkiä, kyyneleitä, suudelmia ja painolastia. Runoissa on intiimiä latautuneisuutta ja herkkiä hetkiä.

vaikka olet toisen oma ja oma,

vaikka meitä ei ollutkaan,

vaikka sinä vain parkkipaikalla

vaikka sinä vain piirsit sormella

auton tomuiseen takalasiin

puhtaan sydämen kuvan (s. 63)

Merja Virolaisen runokokoelmasta välittyy erinomaisesti ajateltu kokonaisuus, jossa tytön elämä siirtyy askelluksia eteenpäin kirjan edetessä. Minua viehätti runoissa se, kuinka runsassanaisesti ja ihanasti Virolainen on saanut kuvitettua tytön lapsuuden muistoja. Tytön vanhetessa runoihin tulee selkeästi aikuismaisempi ote. Sanat symbolisoivat rakkauden kauneutta.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! on ehdottomasti ansainnut Tanssiva karhu -palkinnon. Tähän runoteokseen kannattaa ainakin kaikkien tyttöjen eli naisten tarttua. Uskon, että tämä kirja tuo monelle muistoja mieleen.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Kustantaja: Tammi

Sivuja 76

Kansi: Markko Taina

Vielä muuten ehtii lukea aikaisempia Tanssiva karhu -voittajia ja antaa äänensä kuulua, mitä piti lukemastansa.

Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua

Runojen lukeminen on ollut tänä vuonna haastavaa. Siis todella haastavaa. Liekö sitten syynä se, että lainasin kirjastosta aikoja sitten yhden runoteoksen, jonka laina-aikaa olen aina vain pidentänyt ja pidentänyt. Nyt tuli kuitenkin stoppi. Enää ei voi uusia lainaa, koska maksimimäärä uusintoja on tehty. Kirjan palautuspäivä lähestyy, joten nyt on pakko yrittää rutistaa jotain paperillekin, ei kun näytölle.

Vaikeaksi kokemani runokirja on Rafael Cadenasin Ilman aikomusta osua (ntamo, 2016). Rafael Cadenas on arvostettu venezuelalainen runoilija. Kirjan runot on valinnut ja suomentanut runoilija Jukka Koskelainen. Mielenkiintoista asiassa on se, että Koskelainen on henkilökohtaisesti tavannut Cadenasin tai ainakin keskustellut hänen kanssaan. Uskon, että keskustelut Cadenasin kanssa ovat edesauttaneet sitä, millaisia runoja kirjaan on valikoitunut.

Runoja lukiessani ilahdutti se, kuinka Koskelainen oli valinnut kirjaan runoja eri aikakausilta. Runoissa olin aistivinani aikakausien tuomaa tunnelmaa. Epätoivoa, haasteita ja valoa tunnelin päässä. Kuvaukset ovat usein surrealistisia, ja voin kuvitella, kuinka tällaiset kuvaukset luovat monelle silmien eteen taulun, jossa kuvaukset näkyvät. Ainakin itselleni kävi niin.

Käsi joka ojentuu.

Piikkilankaesteitä. Ympärillä Orinoco, turta vampyyri.

Kortti joka lupaa seikkailua.

Kunniaa ja kani sylissä.

Kid

Muita.

Otsani joka sairastuu sokeiden silmissä. (s. 15)

Osa kirjan runoista on enemmänkin proosarunoutta kuin perinteistä säkeisiin jakautuvaa runoutta. Tämä tuo lukemiseen oman haasteensa, koska tekstiin täytyy selkeästi keskittyä enemmän kuin tavallisesti. Tai onhan se niinkin, että runojen lukemiseen on aina keskityttävä. Lisäksi on mietittävä ja maisteltava sanoja. Cadenasin runojen kohdalla koin tämän kaiken entistä haastavampana.

Minun on myönnettävä, että eniten nautin runoista, jotka olivat selkeästi lyhyitä ja ytimekkäitä. Pidin siitä, kuinka Cadenas oli saanut jonkin syvällisen asian kuvattua muutaman sanan voimalla. Cadenasin runoissa onkin paljon jotain sellaista kauneutta ja kaihoutta, jota ei helposti tule edes ajatelleeksi. Saattaa olla jokin arkipäiväinen asia, jossa tunnetta tiivistyy muutamaan sanaan todella paljon.

VIREYS,

lumottu pullo,

läsnäolemisen nektaria. (s. 58)

Kirjan lopussa on merkintöjä Ristin Pyhästä Johanneksesta. Tästä täytyy sanoa, että tämä osuus meni ehkä hieman yli hilseen. Tällainen pohdiskelevuus jumaluudesta ei vain kauheasti kuulu omaan ajatusmaailmaani. Pitäisi olla enemmän kiinnostunut asiasta, jotta jaksaisin innostua aiheesta.

Rafael Cadenasin runovalikoima Ilman aikomusta osua sopii mielestäni luettavaksi henkilöille, jotka haluavat haasteellista runoutta luettavakseen.

Rafael Cadenasin runokokoelmalla Ilman aikomusta osua osallistun Reader, why did I marry him? -blogin tämän vuotiseen runohaasteeseen.

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla.

Kirjabloggaajat ovat mukana nostamassa Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia esille. Itse esittelen kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on tässä postauksessa. Lukemani runokirja valikoitui sattumanvaraisesti sen mukaan, mitä kirjastosta löysin. Ilokseni kirja oli surrealistisen hauska, vaikka tekijä itse on asiasta ehkä täysin eri mieltä. Ja teoshan on Juha Kulmalan Pompeijin iloiset päivät. Kulmala voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2014.

Runoissa on mielenkiintoista ja hauskaa se, että jokainen kokee ne omalla tavallaan. Toiselle jokin runo voi olla sykähdyttävä ja pysäyttävä, toinen puolestaan ohittaa samaisen runon kokematta mitään sen kummallisempaa. Juha Kulmalan Pompeijin iloiset päivät ovat mielestäni täynnä elämää. Niistä löytyy hauskuutta ja elämän koomisia puolia vakavissa asioissa.

elämme rauhan aikaa

elämme akuankan taskukirjaa

vallankumouksen vaihtoehto

ei ole kuolema vaan virkamiestyönä

                  käsikirjoitetut hallusinaatiot, navan ympäri

                                                         pyörivät bassokuviot (s. 42)

Kulmalan runot hersyvät elämää. Runoista löytyy sellaisia havaintoja ympärillä olevista tapahtumista ja asioista, jotka normaalisti ohitetaan ajattelematta asiaa sen enempää. Ihastuin siihen, kuinka runoissa nämä havaitut asiat viedään ikään kuin eteenpäin oman ajatuksen voimalla. Runoissa kaikki on mahdollista.

Runot yhdistetään usein rakkauteen ja romantiikkaan sekä ympärillämme olevaan luontoon. Pompeijin iloiset päivät ovat jotain aivan muuta. Juha Kulmala virnistelee maailmalle ympärillämme. Rakkauden kaipuuta tyydytetään alkoholinhuuruisesti yhden yön suhteilla. Aamulla on petikaveri häipynyt vähin äänin ja krapula on vieraana. Oikeastihan tämä on realistista tekstiä. Naurattaa, vaikka ei ehkä saisi.

                              et herättänyt minua kun lähdit, en herättänyt

häntä jonka luota lähdin, ehkä ei ollut mitään mistä herättää

          tämä on metripizzaa

          kinkunkasvoinen juntti (s. 43)

On pakko mainita tämäkin. Ilahduin, kun aloin lukea Kulmalan runoteosta, koska ensisivuilla oli kiitokset kolmelle eri taholle. Olivat antaneet runoilijalle rahaa. Samaisesta aiheesta löytyi monisivuinen runokin nimeltä antoivat minulle rahaa. Runossa tiivistyy mainiolla tavalla runoilijan luomisen tuska. Rahaa antoivat, mutta tekstiä ei meinaa syntyä. Sehän on kamala yhtälö. Pakko olisi saada jotain paperille, mutta, entä jos juttua ei meinaa tulla. Täytyy kuitenkin myöntää, että on Kulmala rahoillensa vastinetta antanut eli saanut tekstiä aikaiseksi. Hieno teos.

antoivat minulle rahaa

enkä saa kirjoitettua mitään, armenialainen konjakki

imeytyy kuin tumma erinomainen puu kasvaisi

sisuksiin ja tekisi versoja suonia pitkin, sormenpäistä ja

otsasta puhkeaisi hehkuvat lehvät (s. 11)

Käsittämättömän hienoja ja voisin jopa sanoa uskomattomia oivalluksia. Kukin voi kuvitella, miltä tuntuu, kun konjakkia siemaisee. Kulmala on vain vienyt tämänkin astetta pidemmälle. Runoteos pursuaa tällaisia oivalluksia. Täysin absurdeja, mutta niin runoon sopivia, että väkisinkin suupielet nousevat ylöspäin. Pidän tällaisesta sanoilla leikittelystä.

Luettuani Pompeijin iloiset päivät, en yhtään ihmettele, miksi Juha Kulmala on palkittu Tanssivalla karhulla. Kirja on sykähdyttävän erilainen. Kulmala on palkittu aikaisemminkin. Vuonna 2011 hän voitti ensimmäisen jaetun Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan Emme ole dodo.

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät

Kustannusosakeyhtiö Savukeidas

Sivuja: 64

Kansi: Ville Hytönen

Haasta sinäkin itsesi mukaan lukemaan edellisvuosien Tanssiva karhu -voittajia, jotka löydät täältä. Samalta sivulta löydät lomakkeen, jolla voit antaa oman sanasi kuulua lukemastasi kirjasta.

Runohaasteen koosteruno

Tänään on vuoden viimeinen päivä ja samalla Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen viimeinen osallistumispäivä. Haaste kesti kokonaisuudessaan vuoden 2018. Hieman runojen lukeminen laski verrattuna vuoteen 2017. Silloin luin kokonaiset kymmenen runokirjaa. Tänä vuonna tuli luettua vain yhdeksän. Minulle määrä on kohtalainen, koska en ole juuri aiemmin runoja lukenut. Siksi täytyy kiittää Reader, why did I marry him? -blogin Omppua, koska ilman häntä, en varmasti olisi tällaisiinkaan määriin yltänyt.

Tämän vuoden runohaasteen teki entistä kiehtovammaksi se, että haasteen päätteeksi jokainen haasteeseen osallistuja julkaisee oman runon, joka on muodostettu luettujen runokokoelmien nimistä. Lisäksi kukin voi halutessaan täydentää runoa omilla sanoillaan, koska muuten tehtävä voisi olla aika hankala.

On siis aika paljastaa runoni. Lukemieni runoteosten nimet ovat kursiivilla.

Elämää Lagoksessa

mitä se on?

Se on Hopeanmustaa,

Harmaa säteilee

Ensimmäinen rakkaus

Ikimuistettavin,

hellyttävin

Vaikeaa se silti

Saattaa, olla

mysteerisessä

Lagoksessa

Tällöin on

Sinun vuorosi loistaa

Lagoksessa

Rakkaudesta, rakkaudella

Rakastuneena

Yömatkat Lagoksessa

salaperäisiä,

kimurantteja

ja hämäriä ovat

Kissojen kielen kompasanakirja

matkaoppaaksesi ota

Runon runoteokset löydät alla olevien linkkien takaa.

Rita Dahl: Elämää Lagoksessa  

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Tuuli Tamminen-Syrjälahti: Harmaa säteilee

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Mauno Saari: Rakkaudesta, rakkaudella

Juuli Niemi: Yömatkat

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi sitten tein tilastointia runoista. Tänä vuonna en tehnyt. Sen kyllä huomasin, että jostain syystä tuli luettua enemmän miesten kirjoittamia runoteoksia kuin naisten. Vuosi sitten tilanne oli tasan puolet ja puolet. Edellisessä runohaasteessa huomasin lukevani runoja eniten talvella. Tänä vuonna painotus siirtyi kevääseen. 

Runohaaste oli jälleen kerran kiva. Mielenkiinnolla odotan, millaisia runoja muut haasteeseen osallistujat ovat saaneet aikaiseksi.

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi lähestyy uhkaavasti loppua ja runohaaste myös. Minä olen auttamattomasti melkein myöhässä tämänkin postauksen kanssa, mutta tässä se nyt tulee. Tiedättekö mitä? Ihan oma kissarunokirja! Tai siis ei tietenkään itse kirjoittamani, mutta kustantajalta saatu, joten lämmin kiitos siihen suuntaan. Ja mikä parasta kissarunokirja on legendaarisen T. S. Eliotin käsialaa vuodelta 1939. Alkuteoksen nimi on Old Possum’s Book of Practical Cats. Kissarunot on julkaistu nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Ai niin, kirjan nimi on suomeksi Kissojen kielen kompasanakirja (Otava, 2018). Sivuhuomautuksena mainittakoon, että huomasin T. S. Eliotilla olleen sama syntymäpäivä kuin itselläni. Hänen syntymävuotensa oli kuitenkin jo vuonna 1888, ja ehtipä mies siirtyä ajasta iäisyyteenkin ennen kuin minusta oli tietoakaan.

Se on kummallista, kuinka kissaihminen alkaa kehrätä, kun on puhe kissoista. Kirjan runot ovat ihastuttavia. On runoa kissojen nimeämisestä, mikä ei olekaan aivan yksinkertaista puuhaa. Vaikka kissalla olisi arkinimi, tarvitsee se silti nimen, joka kertoo, kuinka ainutkertainen ja ihana se on. Julle Jantteri on kissa, joka nukkuu päivät pitkät. Öisin se hieman aktivoituu ja lähtee kellariin työhön. Jätetään kuitenkin kertomatta, millaisia yötöitä katilla on mielessään. Merirosvo Ärjykissa on melkoinen kissa sekin, vaikka aikamoisen karmea tarina on itsessään. Entä sitten Mukkelismauri ja Rimpularonja? Oikea kauhukaksikko. Jos tämän talouden Herra Karvajalka on välillä olevinaan Kimi Räikkönen, on parivaljakko sitä tuplana. Hurjaa menoa. Huh. Monni Mysteerikissa tuo mieleen Pekka Töpöhäntä -kirjojen Monnin, vaikka kyseessä aivan eri kissa onkin. On olemassa myös teatterikissa Papu, joka ilman muuta nostattaa hymyn kulttuuria rakastavan henkilön kasvoille. Kirjan kätköistä löytyy myös runo, kuinka kissoja pitää puhutella. Sääntö numero yksi tuntuu olevan, että koira on koira ja kissa on kissa.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, ettei näitä runoja ole aiemmin julkaistu kirjamuodossa suomeksi. Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaaliin runot ovat kyllä löytäneet tiensä. Tietysti tässä kirjassa on myös käännöksen taitavuudella valtava merkitys. Runoista löytyvät loppusoinnut, joten hienoa verbaalista lahjakkuutta suomentajalta on tässä tehtävässä vaadittu. Kirjan runojen suomennosten takana on kirjailija Jaakko Yli-Juonikas. Loistavaa työtä.

Kun tästä kirjasta puhutaan, on mainittava myös mainiot kuvitukset. Ihania kissoja eri asennoissa ja erivärisine turkkeineen. Myönnettäköön, että kirja on mustavalkoinen, mutta myös tällä värityksellä kissoista löytyy paljon sävyeroja. Ja ne ilmeet! Kissa on ilmeikäs eläin, vaikka joku muuta väittääkin. Kiitos Jenna Kunnas. Olet saanut aikaiseksi riemastuttavaa jälkeä.

Pirskatti-kissa on musta ja valkee

Pirskatti kooltaan on kompakti siis.

Monesti Pirskatti innosta halkee

aamuyön aikaan, kun kello on viis.

Päivällä pirskatit rauhassa makaa,

illalla varhain ne melua ei;

vasta kun kuu nousee kattojen takaa

pirskatit hulluiksi heittäytyy, hei!

Ote lainattu T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjasta runosta Pirskattien laulu.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirja kuuluu kaikkien kissojen ystävien lukukirjaksi. Kirja herättää varmasti ihastusta myös lasten keskuudessa.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjalla ehdin vielä osallistua Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Oli jokseenkin vaikea saada Herra karvajalkaa samaan kuvaan kissarunokirjan kanssa. Jos Herra Karvajalasta tuli terävä, niin kirjasta ei, ja sama tietysti toisinpäin. 😆😹

Tuuli Tamminen-Syrjälahti: Harmaa säteilee

Piti ehtiä ennen joulua postaamaan vaikka mitä, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Kaiken lisäksi sairastuin sopivasti flunssaan jouluksi. Alkaa olla perinne. Ilmeisesti stressi laukeaa ja olen avoin kaiken maailman pöpöille. Tapaninpäivänä olen kuitenkin ottanut rennosti. Olen nukkunut lähes koko päivän, kunnes muistin, että huomenna pitää palauttaa kirjastoon yksi kirja. On siis aika runouden. Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee (Artbox Irja, 2013) osui käteeni sattumalta kirjaston runohyllystä, eikä ollutkaan mikään hullumpi sattuma.

Harmaa säteilee on helposti lähestyttävä runoteos. Kirja on jaettu kuuteen eri kokonaisuuteen, josta löytää lohtusanoja tai ajatuksia eri elämäntilanteisiin. Rakkauden suuruutta voi kuvata hyvin yksinkertaisesti, mutta kauniisti. Elämä koostuu jokapäiväisistä asioista ja teoista, joita ei normaalisti huomaa, mutta jos antaa katseensa ja ajatuksensa hetkeksi pysähtyä, havaitsee, kuinka erikoislaatuisia asioita ympäriltään löytää. Luonto näyttäytyy jokaiselle omanlaisenaan. Luonto koostuu käsittämättömän isoista asioista tai ihan vain pienistä osista. Kokoelman Kasvu-osio on riipaiseva. Kolmetoistavuotiaan nuoren oman itsensä etsintä, oman äidin dementoituminen. Aiheita, jotka koskettavat syvältä. Kirkonpenkissä koostuu kristillisistä runoista, jotka eivät ehkä aivan auenneet minulle. En tunne itseäni kovin kristilliseksi henkilöksi, vaikka edelleen kirkkoon kuulunkin. Uskon kuitenkin, että näistäkin runoista löytyy lohtua, jos Jumala on lähellä sydäntä. Kokoelman päättää Lähtö, jossa kuolemaa lähestytään hyvin kauniin sanoin.

Kirjan jaottelu on onnistunut mielestäni todella hyvin. Jotenkin tuli tunne, että ohueen kokoelmaan oli saatu yksien kansien väliin monta suurta teemaa. Mikään teema ei kuitenkaan mielestäni kärsinyt toisen teeman ylivoimaisuudesta. Kirja on ehdottomasti tasapainoinen ja kauniisti kirjoitettu sekä koottu. Pidin myös Tamminen-Syrjälahden selkeäsanaisuudesta. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, mitä runoilija tahtoo sanoa, vaikka toki joudun runoja aina lukemaan useampaan kertaan ja maistelemaan sanoja. Runojen lukeminenhan on täysin erilaista kuin romaanien lukeminen. Runoja lukee huomattavasti hitaammin, mutta hienot sanat jäävät helposti mielen sopukoihin. Tykkäsin myös siitä, kuinka osassa runoissa etelä-pohjanmaalaisuus tulee ilmi.

Seison portailla

     järvellä sumu soutaa hitaasti hämärässä

On aivan hiljaista

kissantassujen jäljet palelevat ohuessa lumessa

Ote lainattu Tuuli Tamminen-Syrjälahden runoteoksesta Harmaa säteilee.

Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee kannattaa lukea, jos haluaa lohduttavaa ja ajatuksia tuovaa lukemista.

Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Minulla on huono omatunto. On huono omatunto ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin blogi on ollut lähes kaksi viikkoa hiljaa. Kissa voi paremmin tai tänään taas sai kohtauksia, mutta olen päätellyt niiden olevan reaktio johonkin ulkona olevaan vaaraan. Kenties lumikko seikkailee terassialueellamme. Stressiä siis kissalla. Stressiä myös minulla, ja siinä ensimmäinen syy blogihiljaisuuteen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet ehkä tämän vuoden kiireisimmät. Ei töissä, vaan vapaa-ajalla. Blogia ei ole vain yksinkertaisesti ehtinyt päivittää. Toinen syy huonolle omalletunnolle on Juha Tapion kirja Sinun vuorosi loistaa (Minerva, 2017). Lainasin kirjan jo aikoja sitten kirjastosta ja luinkin sen, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa postausta. Olen vain uusinut lainaa, kunnes enää en voinut uusia. Kirja olisi pitänyt palauttaa maanantaina ja nyt on torstai. Sakoille meni. Olen lainsuojaton.

Juha Tapion kirjan tulin lainanneeksi vahingossa. Olin kirjastossa runohyllyn ääressä ja päätin lainata kirjan, joka käteeni osuu. Juha Tapio voitti. Oikeastaan olin ihan tyytyväinen asiaan. Itse en ole mitenkään musikaalinen, enkä kauheasti kuuntele musiikkia, mutta toki olen kuullut Juha Tapion musiikkia. Lisäksi Vain elämää -sarjan toinen tuotantokausi oli ainut, jonka sarjasta kokonaan katsoin. Juha Tapio oli kyseisellä tuotantokaudella mukana ja miehestä välittyi jollain tavoin hyvin lämmin kuva. Oli siis jotenkin ihana tarttua miehen kirjaan, joka on koottu Juha Tapion laululyriikasta.

Sinun vuorosi loistaa sisältää toinen toistaan upeampia sanoituksia, joita todellakin voi lukea runomuodossa. Kirjoitan nyt tässä postauksessa runoista, koska asiaa siltä kantimelta katselen. Juha Tapion runot ovat herkkiä kuvauksia kaikesta sellaisesta, mitä ympärillämme on, mutta emme niitä tule aina huomanneeksi. Runoissa on havaintoja elämän pienistä kauniista asioista. Mitä sanotte esimerkiksi kyyneleistä kultahippuineen? Ihanasti sanottu. Ajatuskin tällaisista sanoista saa silmäkulman kostumaan. Olen ehkä melkoisen herkällä tuulella. Tapion runoista löytyy myös rakkauden ihmeitä jokapäiväisessä elämässämme. Lukiessani kirjaa, mietin, kuinka joku mies voi kirjoittaa näin kauniita asioita. En yhtään ihmettele, jos naiset ovat Juha Tapioon lääpällään. Kirjan runot ovat yksinkertaisesti kauniita.

Juha Tapion lyriikasta on mainittava myös lohduttavat sanat. Lähes puolitoista vuotta sitten toinen tätini kuoli melko yllättäen. Yksi tätini tyttäristä eli serkuistani julkaisi Facebook-sivuillaan Juha Tapion kappaleen Väsyneet maan. Muistan, kuinka kuuntelin laulun sanoja kyyneleet silmissäni. Juha Tapion sanat toivat varmasti lohtua serkulleni, mutta toivat ne minullekin. Sinun vuorosi loistaa -kirjassa ei tätä lyriikkaa ole, mutta kirjassa on monta muuta runoa, joista uskon olevan lohtua hetkellä, jolloin tuntee surua ja voimattomuutta.

Kirjan upealle kuvitukselle on annettava erityismaininta. Mahtavien luontokuvien takana on ollut Lasse Niskala (1971-2015). Jollain tavoin kuvitus tukee entisestään Juha Tapion hienoja sanoituksia.

Eletyt päivät tuntuu,

mut kipu on köykäinen kosketus vain,

terassin lyhtyä kiertävä koi.

Kipua on mut ei tuskaa,

eletyn elämän kolhuja vain,

jotakin totta ja voimaakin.

Ote lainattu Juha Tapion runokirjan Sinun vuorosi loistaa runosta Jotain niin oikeaa.

Juha Tapion runokirjaa Sinun vuorosi loistaa voin lämpimästi suositella kaikille lohtua ja kauniita sanoja kaipaaville.

Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa -kirjalla osallistun Reader,why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Kirjasto laittaa varmaan kohta jonkin huomautuksen minulle. Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa (Sammakko, 2010) on ollut jo pitkään lainauksessa. Aina olen vain uusinut lainan. Miksikö? Siksi, että ohuen runoteoksen olen jo aikaa sitten lukenut, mutta en ole vain saanut muodostettua runoista ajatuksiani blogiin asti. Nyt en enää kehtaa lainausta uusia, vaan pakotan itseni kirjoittamaan tämän postauksen.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on runokokoelma, jonka runot kertovat pienistä asioista, joilla voi olla elämää suurempi merkitys. Runoissa on jotain hyvin klassista. Pidän myös siitä, kuinka hyvin suomentaja on saanut runojen taianomaisuuden pysymään runoissa tai mistä minä tiedän, onko alkuperäisrunoissa ollut taianomaisuutta. Käännöksissä kuitenkin on. Runoista löytyy sopivasti romanttisuutta, mutta liian imeliä ne eivät missään tapauksessa ole. Löydän runoista myös jotain hyvin intiimiä ja henkilökohtaista. Pidän runojen pehmeästä tavasta kertoa isompiakin ja järkyttävimpiäkin asioita lukijalle.

Öijerin runot vilisevät arkipäiväisiä yksityiskohtia, jotka kuitenkin toimivat runoissa hienolla tavalla. Tulin miettineeksi sellaista, kuinka pitkään Öijerin on pitänyt hioa yhtä runoa, jotta siitä on tullut se, mikä on. Runot ovat todella valmiita ja hyvin mietittyjä kokonaisuuksia.

Kirjan kansi on melkoisen synkkä. Öijerin yhteydessä puhutaankin usein goottilaisuudesta, ja miksipä ei puhuttaisi. Jotkut runot ovat rujoja ja synkkiä. Siitä huolimatta niitä on ihan helppo lukea ja goottilaisuus tulee jotenkin sivutuotteena ja melkeinpä tavanomaisena toteamuksena.

Bruno K. Öijer on suuri nimi ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hän on arvostettu runoilija ja kriitikoiden suosikki. Kirjan takakannen mukaan Öijer tekee esiintymiskierroksia, jotka vetävät teatterisalit täyteen. En tiedä, pitääkö tieto edelleen paikkansa, mutta onhan se aina kiehtovaa, jos pääsee kuuntelemaan runoilijaa lausumassa omia runojaan.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on suomentanut Markku Into. Ruotsinkielinen alkuteos Svart som silver on vuodelta 2008.

jos pysähdyn

ja istutan ajatukseni maahan

tulee joku ensi vuonna kulkemaan ohitse

ja näkee niityn

missä kissankellot ja päivänkakkarat

laulavat toisilleen

Ote lainattu Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelman runosta Ensi vuonna.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelmalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Piti toukokuussa postata kevään viimeisestä Bloggariklubista, mutta aika kului ja postaus jäi tekemättä. Palaan nyt kuitenkin hieman aiheeseen, koska kevään viimeisellä Bloggariklubilla oli vieraana Risto Ahti kertomassa uudesta runokirjastaan Ensimmäinen rakkaus (WSOY, 2018). Tilaisuudessa saimme runokirjat kotiin vietäviksi. Kiitos siis kustantajalle, kuten kiitos myös Risto Ahdille mielenkiintoisesta haastattelusta.

Nyt on todella vaikea kuvailla kirjan runoja, koska Risto Ahti on guru kirjoittamisen saralla. Joka tapauksessa ihastuin kirjan runoihin. Pidin ihanista luontokuvauksista ja yksityiskohdista. Pidin siitä, kuinka jossain toisessa runossa ikään kuin palattiin edellä mainittuun asiaan. Runoja oli ihana makustella ja mietiskellä. Yhtä runoa saatoin lukea useaan kertaan ja yrittää päästä oikein kunnolla runon sisälle. WSOY:n sivuilla kirjaa kuvataan oivasti: ”Risto Ahti pohtii ihmisen suhdetta kieleen, mieleen, lukemiseen ja runouteen”. Näin asia todellakin on. Etenkin mieleen liittyvät runot ovat hyvin paljon ajatuksia herättäviä.

Risto Ahti kertoi Bloggariklubilla, että kirjoittajan pitää ottaa vastaan se, mitä häneltä itseltään tulee luontaisesti ulos, ja mitä elävää itsestään syntyy. On myös nähtävä elävän ja kuolleen tekstin ero. Elävästä tekstistä näkee, mistä teksti on lähtöisin. Ahti kertoi myös sen, että kun ihminen puhuu totta, on hän runoilija. Hienosti sanottu. Ihmisen on oltava myös omahyväinen ja rakastettava itseään niin paljon, että voi rakastaa toista. Tällä tavoin ihminen löytää itsestään jotain sellaista, jota voi antaa toiselle. Filosofisia ajatuksia, jotka laittavat mielen mukavasti liikkeelle.

Runokokoelmassa on muutamassa runossa maininta joen vahvuudesta, kuinka se virtaa suoraan, vaikka maa olisi mutkalla. Tämä on Ahdin mukaan sitä, että kannattaa olla jääräpäinen, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Risto Ahti mainitsi myös mielipiteensä siitä, kuinka Ilmari Kianto uskalsi sanoa, toisin kuin Eino Leino.

Kirjan kansikuvitus on upea. Päällys on Martti Ruokosen käsialaa, mutta naivistinen maalaus on Henri Rousseaun Tropical Forest: Battling Tiger and Buffalo (1908). Minähän rakastan naivistista taidetta, joten tästä ei tarvitse enempää edes avautua. Ihana!

Ensimmäinen rakkaus on Risto Ahdin 39. teos. Ensimmäinen runoteos Talvi on harha on peräti yli viidenkymmenen vuoden takaa vuodelta 1967. Aika hurjaa ja ihan mieletön teosmäärä kokonaisuudessaan. Risto Ahti on toiminut Oriveden Opistossa kirjoittamisen opettajana ja moni nykykirjailija onkin ollut hänen opissaan. Tähän on pakko kertoa, että minäkin olin aikeissa 1980-luvulla hakea Oriveden Opistoon kirjoittamista opiskelemaan. Iso ruskea kirjekuori tuli kotiin, ja olisi vain vaatinut sen, että täyttelen lomakkeet ja teen mahdolliset tehtävät, jos sellaisia vaadittiin ja haen opiskelemaan, mutta aloin hannata. En hakenut. En sano myöskään sitä, että olisin opistoon päässyt opiskelemaan, koska taatusti joukossa olisi ollut minua huomattavasti lahjakkaampia kirjoittajia. On kuitenkin hauska maalailla kuvia jälkikäteen, että olisin saattanut joskus päätyä Ahdin opetettavaksi ja ehkä tällä hetkellä ansaitsisin elantoni jostain ihan muualta kuin sieltä, mistä nyt ansaitsen. Elämä on täynnä valintoja.

Risto Ahti signeerasi saamani kirjan ja laittoi viittauksen sivulle 39, jolta löytyy runo Häät. Tähän täytyy vielä ottaa kyseisen runon ensimmäinen säe. Ajattelemisen aihetta monille.

Koristelen kivitalon ruusuilla

ja peitän viiniköynnöksillä.

Niin valehtelen minkä jaksan.

Ote lainattu Risto Ahdin teoksesta Ensimmäinen rakkaus runosta Häät.

Risto Ahdin runokokoelmalla Ensimmäinen rakkaus osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”metsä”, koska kirjan kannessa on viidakkometsä.