Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa, kuten jo aiemmin ehdin kertoa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla. On siis enää vajaa kuukausi h-hetkeen.

Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia nostetaan esiin kirjabloggaajien voimin. Toukokuussa esittelin yhden kirjan ja nyt on toinen vuorossa. Runokirjan valitsin mukavalta kuulostavan nimen perusteella. Vai mitä sanotte nimestä Olen tyttö, ihanaa!? Kirjan on kirjoittanut Merja Virolainen. Hän voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2004.

Runokokoelma on jaettu kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa on selvä oma juttunsa. Ensimmäinen keskittyy lapsuuteen. Pidinkin siitä, kuinka heti ensisivuilla aukeaa kuva ihanasta ja leppoisasta lapsuuden hetkestä isovanhempien luona. Tulee juuri sellainen onnen tunne, joka itselläni on lapsuuden kesistä. On kauniita tyttömäisiä sanoja ja asioita, mutta koska elämä ei ole pelkkää siirappia, on tytön lapsuudessa myös varjoja. Pihapiirissä riehuva housut kintuissa oleva humalainen tai runo uppoamisesta ovat pelottavia kokemuksia.

Ukin kanssa pidettävä löylykisa avaa runosikermän, jossa tyttö muistelee ukkia. Niin eläväistä, mutta kiistatta vanhenevaa. Tytöllä on myös salaisuus, joka liittyy ukkiin, ja josta hän on hyvin pahoillaan. Eivät tytöt ole aina kilttejä, mutta on hienoa, jos virheensä ymmärtävät.

Höyry hälvenee, huuru on haihtunut

vanhan raakkauspeilin pinnalta, hopea rakoillut:

kun vedän paidan pään yli, se tuoksuu mummilta,

ruusulta, puuterilta, vaaleanpunaiselta yöpuvulta,

ukki sovittaa karvareuhkaa päähän,

ronkkii vesilasista hymyään. (s. 33)

Teoksen toinen osuus alkaa pelottavilla yökuvauksilla. Mitä, kun heräät keskellä yötä, eikä uni ota enää tullakseen? Pimeänpelko on monelle lapselle tosiasia, mutta voi se vaivata aikuistakin ihmistä. Yön varjot ja äänet pelottavat. Kaikki tuttu näyttää omituiselta ja yön oudot otukset ovat heränneet henkiin. Murhaajat, noidat, vampyyrit, ryövärit. Niitä on paljon ja vain mielikuvitus on rajana. Tällaisetkin asiat voivat toden totta kuulua tytön elämään.

kun pelkäät yön ääniä, tuulen voihkinaa,

noitaa joka nauraa kirskuu

riekaleisissa viitoissaan,

viskoo kasvoillesi toukkia, seittejä,

repii verenpisarasormin yltäsi pyjamaa. (s. 55)

Viimeisimmät runot kertovat tytöstä, joka on jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä. Yhä edelleen sisimmässään nainen on kuitenkin tyttö. Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet rakkauteen. Vaikeaan rakkauteen, jossa rakastaja on toisen oma. On vain varastettuja hetkiä, kyyneleitä, suudelmia ja painolastia. Runoissa on intiimiä latautuneisuutta ja herkkiä hetkiä.

vaikka olet toisen oma ja oma,

vaikka meitä ei ollutkaan,

vaikka sinä vain parkkipaikalla

vaikka sinä vain piirsit sormella

auton tomuiseen takalasiin

puhtaan sydämen kuvan (s. 63)

Merja Virolaisen runokokoelmasta välittyy erinomaisesti ajateltu kokonaisuus, jossa tytön elämä siirtyy askelluksia eteenpäin kirjan edetessä. Minua viehätti runoissa se, kuinka runsassanaisesti ja ihanasti Virolainen on saanut kuvitettua tytön lapsuuden muistoja. Tytön vanhetessa runoihin tulee selkeästi aikuismaisempi ote. Sanat symbolisoivat rakkauden kauneutta.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! on ehdottomasti ansainnut Tanssiva karhu -palkinnon. Tähän runoteokseen kannattaa ainakin kaikkien tyttöjen eli naisten tarttua. Uskon, että tämä kirja tuo monelle muistoja mieleen.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Kustantaja: Tammi

Sivuja 76

Kansi: Markko Taina

Vielä muuten ehtii lukea aikaisempia Tanssiva karhu -voittajia ja antaa äänensä kuulua, mitä piti lukemastansa.