Karin Fossum: Mustat sekunnit

 

Kirjan kannella on väliä. Se tuli taas todistetuksi, kun etsin kissaulkoilulle luettavaa. Lukemattomien pinossa on pyörinyt vuosikausia Karin Fossumin Mustat sekunnit (Like, 2006). En ole kirjaan koskenut, koska kansikuva ei ole ollut yhtään kiehtova. Nyt halusin kuitenkin mukaani jonkin kevyen ja pienen pokkarin, joten valitsin Fossumin kirjan. Mikä mahtava yllätys olikaan, kun kirjan tarina imaisi mukaansa. 

Yhdeksänvuotias Ida lähtee kioskille ostamaan uusinta hevoslehteä ja purukumia. Yksinhuoltajaäiti Helga osaa arvioida, milloin tyttären pitäisi palata kotiin. Ida ei kuitenkaan palaa. Äiti alkaa hermoilla. Ida on aina pitänyt lupauksensa. Jotain on täytynyt sattua. Äidin huoli kasvaa kasvamistaan. Omatoiminen etsintä ei tuota tulosta. On aika ottaa yhteyttä poliisiin. 

Ylikomisario Konrad Sejer saa kollegansa Jacob Skarren kanssa tehtäväkseen tutkia Idan katoamista. Tyttö vaikuttaa hävinneen kuin tuhkana tuuleen. Päivät kuluvat, eikä poliisi voi enää luottaa siihen, että tyttö olisi elossa. Miehet kuulustelevat Idan lähipiiriä, mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään, vaikka Idan serkku Tomme vaikuttaakin hieman levottomalta. Syynä on kuitenkin se, että Tomme on kolaroinut autonsa kanssa ja pelkää, että siitä tulee seuraamuksia. 

Kirjan miljöössä ollaan pienessä norjalaiskylässä. Hieman uinuvaa ja rauhallista menoa, mutta kun jotain tapahtuu, kylä herää eloon. Idan tapaus on uutinen, joka herättää keskustelua. Kukaan ei ole nähnyt Idaa pyöräilemässä kioskille, mutta mielipiteitä ihmisillä on. Ihmiset myös osallistuvat sankoin joukoin etsimään Idaa. Olisihan se hienoa, jos löytäisi tytön ja pääsisi itsekin patsastelemaan parrasvaloihin. 

En olisi uskonut, millaisen dekkarin pariin jouduin, kun aloin kirjaa lukea. Kirjaa voisi luonnehtia hidastempoiseksi, mutta silti se menee koko ajan eteenpäin. Ilmassa väreilee jännitystä ja ahdistusta. Fossum piinaa lukijaansa loppuun saakka. Saattaa olla, että jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisivat kirjan tapahtumat tulleet uniini. 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Niitä on sopiva määrä, ei liikaa, eikä liian vähän. Kirjan tarinassa paneudutaan usein jonkun henkilöhahmon pään sisäisiin ajatuksiin. Joku voisi ajatella, että kuulostaa tylsältä, mutta tässä kirjassa tämä toimii. Henkilöiden ajatusmaailman avaaminen lukijalle tuo erilaista perspektiiviä lukukokemukseen. 

Kirjan loppuratkaisu oli jollain tavoin arvattavissa. Ei ihan alusta lähtien, mutta kun palasia alkoi loksahdella paikalleen, ei syyllistä tarvinnut enää miettiä. Siitä huolimatta Fossum vie tarinansa hienolla tavalla alusta loppuun saakka. Nautin siitä, kuinka kirjailija oli keksinyt mielenkiintoisen ja erilaisen tavan saada yhteyden Emiliin, mieheen, joka ei puhunut. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät dekkariin sopivaa lisämaustetta. Kaikki ei voi aina mennä niin kuin kuviteltaisiin. 

Kirjan norjankielinen alkuteos Svarte sekunder on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Arvi Tamminen. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2004. Itse luin kirjan pokkariversion. Ruotsin dekkariakatemia myönsi Karin Fossumin Mustille sekunneille Martin Beck -palkinnon vuonna 2002. 

Täytyy myös myöntää, että Karin Fossum on mennyt minulta täysin ohi. Mustat sekunnit oli ensimmäinen kirja, jonka Fossumilta luin. Nyt jälkikäteen voin vain todeta, että Konrad Sejer seikkailee ainakin osassa Fossumin kirjosta. Ihan mielenkiintoinen lisä pohjoismaisten dekkarisarjojen joukkoon. 

Karin Fossumin Mustat sekunnit on kannesta huolimatta oiva valinta dekkarinälkään. Kannattaa lukea, jos osuu silmiin.

 

Antti Tuomainen: Parantaja

Pahaa aavistamatta tartuin Antti Tuomaisen Parantajaan (Like, 2013). En ole aiemmin lukenut Tuomaisen kirjoja, joten ajattelin, että kyseessä on perinteinen dekkari. Kirja on dekkari, mutta myös muuta. Se on dystooppinen romaani. En ole mikään dystopian ystävä ja kirjan alku olikin todella karmaiseva. Tällaista en olisi halunnut lukea koronakevään jälkeen. Äidilleni ehdin jo kirjan haukkua, mutta nyt on pakko perua puheeni. Kirja on käsittämättömän hyvä.

Tapani Lehtisen vaimo Johanna on kadonnut. Johanna on toimittaja, joka yrittää kirjoittaa artikkeleita, joissa on sanomaa ja ajatusta. Se on kuitenkin vaikeaa, koska ne ihmiset, jotka vielä lehtiä lukevat, haluavat lukea sensaatiouutisia julkkiksista. Tapani puolestaan on runoilija, joka työskentelee kotona. Tapanin ja Johannan suhde on onnellinen ja Tapani tietääkin heti, että Johannalle on sattunut jotain, kun vaimosta ei ole kuulunut mitään, eikä hänen numeronsa vastaa. 

Tapani alkaa selvittää, mitä Johannalle on tapahtunut, joten Tapanin tutkimuksissa on mutkia enemmän kuin tarpeeksi. Maailma on muuttunut täysin erilaiseksi kuin me sen tunnemme. Ilmastonmuutos on johtanut siihen, että aina sataa ja myrskyää. Taudit jylläävät, rikollisuus kukoistaa, eikä kehenkään voi luottaa. Yksityisiä vartiointiliikkeitä syntyy kuin sieniä sateella. Kaikkein rikkaimmat ihmiset pakenevat pohjoiseen, koska siellä voi vielä hetken olla turvassa. Pakolaisia virtaa ympäri maailmaa Helsinkiin, koska kaupunki on täynnä autioituneita kerrostaloja ja asuntoja. 

Parantaja on väkivaltainen, ahdistava ja pelottava. Antti Tuomaisen kuvaamassa Helsingissä on vanhoja tuttuja paikkoja, mutta täysin muuttuneina. Vaikka kirjan ympäristökuvaukset ovat järkyttäviä, pidän Tuomaisen tavasta kuvailla sitä. Inhorealistinen voisi olla lähin sana, joka kuvaisi Helsinkiä. Pimeä, vihamielinen sekä kylmä ja märkä paikka. Kaiken tämän kuvailun ympärille Tuomainen on punonut juonen, joka vetää lukijan mukaansa. Kuka on Parantaja ja missä Johanna on? 

Kirjan tarina on hyytävä, mutta erittäin ajankohtainen. Ilmastonmuutos eittämättä johtaa jonkinlaiseen maailmanlaajuiseen romahtamiseen. Koska se tapahtuu? Sitä ei osaa sanoa kukaan, mutta jo nyt ilmastonmuutos on täällä. Lukiessani Tuomaisen kuvailuja sateista, tuulista ja myrskyistä, mietin, että tuulen voimakkuudet ovat ainakin kasvaneet. Välillä tuntuu, että aina tuulee, eikä mitenkään vienosti, vaan kauhealla puhurilla. 

Historia kertoo, että tällaista on tapahtunut monesti aiemminkin. Sivilisaatiot kukoistavat ja kaatuvat. Sitä on tapahtunut maapallolla meidänkin elinaikanamme miljoonille ja miljoonille ihmisille. Ennen tätäkin. Mutta jotenkin se ottaa koville kun kyseessä on oma pikku maailma, joka tuhoutuu. Eikö niin Tapani? (s. 142) 

Kirjassa kuvataan erilaisia tauteja. Alun kammorefleksin myötä alkoi jo hieman suupielet nousta, kun mietin sitä, että Tuomaisen kirjoittaessa kirjaa ei maailma tiennyt, mikä on COVID-19 eli koronavirus. Ei tietenkään, koska virus löydettiin vasta viime vuonna. Olisin voinut kuitenkin lisätä koronaviruksen Tuomaisen tautilistoihin. Sehän olisi sopinut kirjaan loistavasti. On pakko sanoa, että tämänkin takia kirja on ajankohtainen. Koronavirus muutti Suomea ja koko maailmaa. Poikkeuslaki otettiin käyttöön, jotta viruksen aiheuttamat tuhot saataisiin minimoitua. Taloudellinen katastrofi voi olla edessä. Oikeasti oli järkyttävää, kun ajattelin sitä, miten osuva kirja käteeni sattui. 

Antti Tuomaisen Parantaja on ilmestynyt vuonna 2010. Kirjallaan Tuomainen sai vuoden 2011 Vuoden johtolanka -palkinnon. Kirjan oikeudet on myyty ainakin 26 maahan ja se on saanut uskomattoman hyvän vastaanoton maailmalla. 

Antti Tuomaisen Parantaja on sinulle, joka pidät dystooppisista romaaneista, mutta kirja sopii hyvin myös dekkarinnälkäisille. Pakko kuitenkin huomauttaa, että koronakevään jäljiltä kirja saattaa olla herkimmille liian kamalaa luettavaa. 

Tällä viikolla 8.-14.6.2020 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Luetut.net -blogin Mari.

 

Rosa Liksom: Everstinna

Muutama viime vuoden kirjapostaus on vielä tulossa ja tässä on yksi niistä. Rosa Liksomin Everstinnan (Like, 2017) luin jo syksyllä, mutta en ole saanut postausta aikaiseksi. Sinänsä kummallista, koska pidin kirjasta hurjan paljon kaikesta kauheudesta huolimatta. Ehkä toiset kirjat vain vaativat muutaman kuukauden sulattelun, jotta saa jotain sanoja paperille tai näytölle. Tai ehkä syynä oli se, että näin Helsingin Kaupunginteatterin Everstinnan, joka oli niin huikea, etten ole siitäkään vielä saanut mitään järjellistä kirjoitettua.

Everstinna on yhden naisen yhden yön monologi. Monologi, jossa nainen käy läpi elämäänsä. Elämäänsä, johon on kuulunut elo Pohjois-Suomessa Neuvostoliiton ja natsi-Saksan paineiden alla. Saksalaisuus on ollut naisen hurmostila. Jopa niin suuri, etteivät Hitlerin kauheudet ole sitä latistaneet. Ihailu on ollut suurta ja voimakasta niin kauan, kunnes matto on vedetty jalkojen alta ja totuus on paljastunut. Totuus siitä, kuinka suomalaisille kävisi Saksan vallan alla. Nainen ei olisi everstinna ilman everstiä. Hän on kunnioitetun everstin vaimo. Vaimo, joka saa tuntea olevansa rakastettu. Vaimo, joka osaa käyttäytyä eliittipiireissä. Vaimo, jota voi pettää. Vaimo, jonka voi hakata mennen tullen.

Everstinna on voimakas lukukokemus. Ei pelkästään Hitlerin aikaisten toimien suhteen, vaan kaiken sen järjettömyyden, jonka keskellä everstinna elämäänsä eli. Kirjassa ei kaunistella mitään, vaan kaikki kerrotaan ronskisti ja aidosti. Lukiessa tuli tunne, että itse ei olisi tällaisessa menossa ja melskeessä mukana pysynyt.

Pidän siitä, kuinka Liksom kirjoittaa murteella, nimittäin Tornionjokilaakson murteella tai toisin sanottuna meän kielellä. Itse en ole mikään murre-ekspertti, mutta pidän siitä, kuinka lukiessani voin kokeilla sanojen soljahtamista suussani. Kirjan lopusta löytyy Everstinnan sanakirja. Aika hauska lisä, vaikka itse en tainnut tarkastaa kuin yhden sanan tarkoituksen. Ihmeen hyvin sanoma menee perille, vaikka vierasta murretta lukeekin.

Natsisimin ihannointi on jotain käsittämätöntä, enkä Everstinnaa lukiessani voinut kuin ihmetellä, kuinka everstinna oli niin kiihkoissaan Hitleristä. Everstin ja everstinnan matka Saksaan avasi ehkä pikkuriikkisen everstinnan silmiä, vaikka hän kertookin tottuneensa kauheuksiin viikossa. Kirjaa leimaakin fasistisuus, mutta toisaalta tällä tavoin tuodaan sodan julmuuksia toisella tavoin esiin. Toivottavasti niin, että kaikki ymmärtävät sotien järjettömyyden.

Avioliittohelvetti on varmasti ikuisuuskysymys. Everstinna sai kokea melkoista julmuutta miehensä puolelta. Niin julmaa, että se vei naisen hermolomalle pitkäksi aikaa. En voinut olla ihailematta everstinnaa, kuinka hän suosta nousi. Liksom kuvaa everstinnan vahvaluonteisena naisena. Sellaisena naisena, jollainen ei periksi anna.

Rosa Liksom on käyttänyt kirjassaan kirjailija Annikki Kariniemen elämää viitekehyksenä. Annikki Kariniemi on itse kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan avioliitostaan everstin kanssa. Liksom on kertonut kirjastaan, ettei se ole Kariniemen elämäkerta. Kirjan kaikki tapahtumat ovat kuitenkin sellaisia, että ne olisivat voineet tapahtua.

Rosa Liksomin Everstinna on kirja sinulle, joka et kammoksu murretekstiä. Sinulle, joka et kaikkoa ajatusta natsismista ja pasifismista. Sinulle, joka haluat lukea yhden kuvan suomalaisuudesta.

Marko Annala: Värityskirja

Kyllä tätä tätiä on helppo höynäyttää. Huomasin alkukeväästä, että joka paikassa hehkutettiin Marko Annalan Värityskirjaa (Like, 2017). Ohitin jutut yleensä saman tien, koska totesin yhden pienen värityskirjan omistajana, että jäi se ensimmäisenkin kuvan värittäminen kesken, joten toista värityskirjaa en tarvitse. Sitten satuin huomaamaan Lukutoukan kulttuuriblogissa (RIP Krista) postauksen Marko Annalan Värityskirjasta. Kirja olikin jotain aivan muuta kuin olin olettanut. Oikeasti olin olettanut, että muusikko Annala on piirrellyt kuvia, joita voisi väritellä. Joo, saa nauraa aivan vapaasti.

Nyt kun olet nauranut tarpeeksi, niin on aika siirtyä vakavampiin asioihin. Värityskirja on täynnä kohtauksia Mokoman laulajan Marko Annalan elämästä. Elämänvälähdyksiä ja aika usein mustavalkoisia, mutta onneksi hieman värejäkin löytyy. Annala aloittaa kirjan värityksensä lapsuudesta. Annala on ollut koulukiusattu. Tämä on jättänyt syvät jäljet koko miehen elämään. On ollut masennusta ja ahdistuneisuutta. Pitkiä toipumisjaksoja, joiden jälkeen elämä on taas vähitellen alkanut näyttää elämisen arvoiselta. Elämässä on kuitenkin jatkuvasti pieni pelko, milloin taas tulee romahdus. Lisähuolia tulee miehen niskaan, kun lapset kasvavat. Kuinka lapset selviytyvät elämästä? Tuleeko heillä olemaan yhtä vaikeaa kuin omalla isällä?

Marko Annala osaa todellakin kirjoittaa. Kirjan teksti on rikasta ja hienoa suomen kieltä. Pidin kirjan tyylistä alusta alkaen, vaikka kirjassa rankkoja asioita käsiteltiinkin. Kirjan luvut ovat suhteellisen lyhyitä, mutta sitä napakampia. Lukijalle välittyy tunnelma herkästä miehestä. Miehestä, joka jollain keinoin on aina noussut syvimmästäkin suonsilmäkkeestä. Kirjan alussa Annala kertoo koulukiusaamiskohtauksista. Täytyy myöntää, että minulle tulivat kyyneleet silmiini. Kuinka toinen lapsi voi olla toiselle niin ilkeä ja paha kuin Annala kirjassaan kuvaa. Aivan järkyttävää luettavaa.

Kirjasta nousee esiin mielestäni kaksi teemaa yli muiden. Koulukiusaaminen ja mielenterveydelliset sairaudet. Koulukiusaaminen ei ole missään muodossa hyväksyttävää. Voisin melkein vannoa, että aika moni meistä on kokenut jonkinlaista kiusaamista kouluaikana, mutta systemaattinen ja syvältä tuleva kiusaaminen on jotain todella kammottavaa. Millaisista perheistä koulukiusaajat tulevat? Kuinka paha olo koulukiusaajalla voi olla, että hän syyllistyy todella kuvottaviin tekoihin? Ei voi ymmärtää. Ei voi ymmärtää myöskään sitä, että vielä tänä päivänäkin koulukiusaamiselta saatetaan sulkea silmät ja korvat. En vain hyväksy. En.

Mielenhäiriöön sairastuminen on vakava paikka. En ota kantaa siihen, johtuuko Annalan mielenhäiriöt koulukiusaamistaustoista vai ovatko monen yhtälön summia. Mielenterveydelliset sairaudet ovat lisääntyneet järkyttävästi. Varmasti lähes jokaisella on lähipiirissä henkilö, jolla on mielenterveydellisiä ongelmia. Itse heräsin asiaan viime syksynä, kun olin polttamassa itseäni loppuun. Onneksi työpaikkalääkäri ymmärsi ongelman ja puuttui siihen oikealla hetkellä. Selvisin säikähdyksellä, vaikka toipuminen veikin useamman kuukauden. Nyt osaan kuunnella itseäni hieman paremmin. Huomaan, että pieni alavireisyys on alkupotku masentuneisuudelle ja sitä kautta vakavammille ongelmille. Itselläni tämä on merkki siitä, että nyt täytyy pysähtyä ja levätä kunnolla. En ole asiantuntija, enkä tiedä, kuinka nämä asiat muilla menevät. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nykypäivän hektinen elämä on suurin syy mielenterveydellisiin ongelmiin. Koko ajan pitäisi olla jotenkin esillä ja läsnä. Oikeasti ihminen tarvitsee omaa tilaa ja omaa aikaa ja hiljaisuutta. Siis oikeasti hiljaisuutta. 

Marko Annalan Värityskirjaa uskallan suositella kaikille. Rehellinen kirja suomalaisen miehen elämästä. Itse toivon, ettei tämä jäänyt Annalan viimeiseksi kirjaksi, koska mies kirjoittaa niin hienosti.

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa oli minulle entuudestaan tuntematon nainen keskustelemassa illan teemasta, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Nainen oli Koko Hubara, jolta ilmestyi vastikään esikoisteos Ruskeat tytöt (Like, 2017). Kirjallisuusillan innoittamana laitoin kirjan varaukseen ja sainkin sen luettavakseni heti, kun kirja kirjaston kokoelmiin saapui. Nyt pitäisi kenties pyytää kirjailijalta anteeksi, koska en hänestä ollut aiemmin kuullut, mutta ei hänkään taatusti ole ollut minusta tietoinen.

Ruskeat tytöt on esseekokoelma, joka pohjautuu Hubaran samannimiseen blogiin Ruskeat tytöt. Hubara on kirjoittanut kirjan ruskeille tytöille. Kirjan rodullistamisesta ja siitä, kuinka ruskea tyttö ei ikinä ole samanveroinen valkoisen kanssa. Ruskea tyttö saa osakseen aina ihmettelyä. Kysymyksiä, mistä olet kotoisin ja mitä kieltä puhut, vaikka ruskea tyttö olisi syntynyt Suomessa, kuten Hubara itse on. Ruskeita tyttöjä pilkataan ja ivataan aivan kuin se olisi sallittua. Ruskeiden tyttöjen on vaikea saada töitä. Koulutusvaihtoehdoksi ehdotetaan ensimmäisenä lähihoitajaa. Lähihoitaja on hieno ammatti, mutta eivät kaikki vain sovellu hoitoalalle. Eivät kaikki ruskeat tytötkään. Entä kun ruskea tyttö joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi? Onko se hyväksytympää kuin valkoisen tytön joutuminen samaisen törkeyden maalitauluksi?

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on voimakas ja ravisteleva teos. Itselläni kirjan alussa sivut kääntyilivät tiuhaan tahtiin ja lukuvauhti oli melkoinen, mutta sitten tapahtui jotain. En tiedä, olisiko lukemisessa pitänyt pitää välillä hieman taukoa. Kirjan loppupuolella alkoi puuduttaa ja oli jo hieman paatoksellinen olo. Hubara tykittää tekstiä täydeltä laidalta. Valkoinen ihminen ei kenties ikinä voi ymmärtää täysin, miltä ruskeista tytöistä tuntuu, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole mahdollisuutta päästä samaan tunnetilaan kuin ruskeat tytöt. Toisaalta voin ehkä hieman verrata ruskeiden tyttöjen saamaa kohtelua koulukiusaamiseen pahimmillaan. Aina silmätikkuna, kenellekään kelpaamattomana, jos karkeasti asian kärjistän. Ei se aina ole lottovoitto syntyä Suomeen. Ainakaan, jos ihonvärisi ei istu perussuomalaiseen kalpeuteen.

Ruskeat tytöt käsittelevät ruskeiden tyttöjen ongelmia Hubaran oman kokemuksen kautta. Hubara kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka ruskeita tyttöjä syrjitään journalistisilla työmarkkinoilla. Täytyy kyllä tähän ihan puolustukseksi kirjoittaa, että on valkoisillakin, viittäkymmentä ikävuotta lähestyvillä ja tätä vanhemmilla naisilla ongelmia työmarkkinoilla. Kenellekään et enää kelpaa, koska olet vanha, vaikka eläkeikään olisi ties kuinka pitkä aika ja työkokemustakin olisi vaikka muille jakaa. On siis vain yritettävä pitää nykyinen työpaikka, jos sellainen on. Myönnettäköön, että olen kuullut yhdestä tai kahdesta poikkeustapauksesta.

Hubaran teksti on pääosin taitavaa ja hienoa suomen kieltä. Paikoin on käytetty hieman liian vaikeaselkoisia vierassanoja, jotka eivät välttämättä kaikille lukijoille heti avaudu. Vierassanoilla en tarkoita tässä yhteydessä englantia ja hepreaa, vaan niitä vaikeita sanoja, joiden virallista nimeä en nyt vain tässä yhteydessä muista, vaikka kuinka yritän muistionkaloitani kaivella. Vai onko ne nimeltään vain vierassanoja? Ja nyt joku kysyy, siis mitä? Esimerkiksi ksenofobinen. En usko, kaikki heti tietävät, mitä sana tarkoittaa. Toisaalta tekstissä näkyy se, että Hubara on korkeasti koulutettu nainen vai pitäisikö sanoa tyttö.

Koko Hubaran lapsuudenkuvaukset ovat tarkkoja ja kaikesta huolimatta osin hauskojakin. Itsekin olen nuorena tyttönä etsinyt kartasta Urho Kekkosen katua. En kylläkään musiikkikaupan vuoksi, vaan Tavastian vuoksi. Kampaajakohtaus oli järkyttävää luettavaa. En ymmärrä, kuinka kampaaja edes pystyi käyttäytymään siten, kuten Hubara kirjassaan kertoo. Hävytöntä ja ammattitaidotonta käytöstä. En hyväksy. Kirjan ehdottomasti koskettavin osuus oli Koko Hubaran kirjoitus omalle tyttärelleen. Ihastuin. 

Koko Hubaran Ruskeat tytöt kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ruskea tyttö ja vaikkei olisi edes tyttö. Uskon, että kirja avaa lukijoiden silmät. Voi kun me valkoiset osaisimme olla suvaitsevaisempia ja tahdikkaimpia. 

Lassi Sinkkonen: Liikkuvat maailmat

Toinen runokirja tammikuussa! Runohaastehan alkoi osaltani loistavasti. Lassi Sinkkosen (1937-1976) Liikkuvat maailmat (Like, 2006) osui käteeni kirjaston runohyllyltä ja valinta oli siinä. Sinkkosen Solveigin laulu on yksi suosikeistani, joten miksen siis lukisi Sinkkosen runojakin. Liikkuvat maailmat on kokoelma, johon on valittu Sinkkosen parhaimpia runoja. Kirjassa on myös aiemmin julkaisemattomia runoja.

Liikkuvat maailmat on jaoteltu osiin siten, että jokaisella luvulla on oma nimikkorunonsa. Aamuisin sisältää runoja aamuhetkistä, itsetutkiskelusta ja omasta rakkaasta. Sinä, tiiliseinän vieressä on katsaus Kallion katujen pieliin ja rakennuksiin. Yhdeksi suosikiksi nousi tästä kategoriasta Karhupuisto. Suoranaisia rakkausrunoja puolestaan tulvii Maria. Huoneessa tuoksuvat omenat vievät lukijan sen sijaan maailmalle. Suomalaisuuden ytimeen päästään luvussa Maani ja minä. Runoista löytyy myös sodan mukana tuomaa kuolemaa luvun Balladi valkoisesta pääskystä alta. Lisää sota-aiheita tarjoaa Teräksiset tähkät. Liikkuvat maailmat teeman alle tuodut runot voisin kuvitella olleen Sinkkoselle henkilökohtaisimpia runoja hänestä itsestään ja hänen elämästään. Elämän sekavuudesta kertovat Kynä -luvun alla olevat runot. Välissämme sisältää omasta perheestä tai omalle perheelle kirjoitetut runot. Kirjan lopusta löytyy erittäin henkilökohtainen kirjoitus vuodelta 1968, jossa Sinkkonen punnitsee maailmaa ja sitä, millaisen maailman hän haluaisi pojalleen tarjota.

Lassi Sinkkosen runoista pursuaa henkilökohtaisuus ja luovan ihmisen tuska. Runoista löytyy myös ilkikurisuutta. Pidin myös siitä, kuinka Sinkkonen oli tuonut runoihinsa suomalaisuuden. Osa runoista on ollut hyvin ajallensa tyypillisiä, mutta osa runoista on mielestäni edelleen hyvässä iskussa. Voisi sanoa, että kuolemattomia. Runoista voisi myös päätellä sen, että Sinkkonen on ollut herkkä mies. Kokoelmasta löytyy kauneutta, mutta myös rujoutta. Kaikkinensa hieno kokoelma. Nyt tekisi mieli penkoa kirjaston runohyllyä lisää, ja katsoa, löytyykö Sinkkosen runoja hyllystä enemmänkin.

Runokokoelman kanssa on ilmestynyt samaan aikaan Liikkuvat maailmat -cd, johon Lassi Sinkkosen poika Karl Sinkkonen on säveltänyt kokoelman runoja. Laulusolisteina cd:llä taituroivat Matti Saloranta, Roni Martin, Upi Heikkinen ja Timo Päivänsalo. Lisäksi Antti Reini lukee levyllä Sinkkosen runoja.

Lassi Sinkkosen Liikkuvat maailmat kannattaa lukea, jos olet pitänyt Sinkkosen romaaneista. Kokoelma sisältää 62 runoa, jotka eivät jätä lukijaa kylmäksi.

Huolella valmennettu elämä

Huolella

valmennetun elämän

voi jättää elämättä

ja istua tuleen

pesemään liekkejä 

Lainattu Lassi Sinkkosen runokokoelmasta Liikkuvat maailmat.

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista – Runoja vuosilta 1964—2004

Otin taas haasteen vastaan. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin heitti blogissaan runohaasteen ajalle 6.1.—30.6.2017. Tarkoituksena on lukea itsenäisyytemme aikana julkaistuja suomalaisten runoilijoiden runoja. Minä kuulun juuri siihen joukkoon, joka ei kauheasti runoja lue. Toki luen joskus, mutta tämän haasteen aikana aion lukea huomattavasti enemmän.

Kirjastoonhan sitä sitten oli ensitöikseen mentävä ja runohyllyä tuijottamaan. Ensimmäiseksi osui käteen Ismo Alangon paksu teos Alangon lyriikoista. Olin kahden vaiheilla, mutta jätin kirjan hyllyyn, koska en ollut aivan varma, saisiko haasteeseen ottaa tällaisia teoksia. Aikani kirjoja selailtuani käteeni osui Kyllikki Villan Ei eilistä, ei huomista – Runoja vuosilta 1964—2004 (Like, 2005). Osa kirjan runoista on ollut aiemmin julkaisemattomia ja osa kokoelmista Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976) ja Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978).

Ei eilistä, ei huomista runot on jaettu seitsemän eri teeman mukaiseen lukuun. Huimaavan hetken omistamme kaiken on selkeästi teemaltaan rakkauspainotteinen. Kauniita, unenomaisia välähdyksiä kahden ihmisen rakkaudesta ja kaipuusta. Luopumisen teemoja käsitellään luvussa Sinäkö lähdit vai minä. Rakkaus on kuihtunut ja ero tullut. Kipuilua, yksinäisyyttä ja jopa vihaa löytyy näistä runoista. Kyllikki Villan runoteos ei tietenkään olisi mitään ilman matkoja ja niiden mukanaan tuomia tunnelmia maailman laidoilta. Näille runoteoksessa on omistettu yksi luku. Runoteoksessa on myös elämää, vastuuta ja velvollisuutta laajemmalti pohdiskelevaa runoutta luvun On vain uimataito alla. Äitiyden olemus on otettu runoteoksessa myös huomioon. Millaista on äidin ja lapsen välinen suhde sekä millaista on oman äidin ja itsensä välinen suhde. Asiat voivat kääntyä nurinniskoin, kun äitiyttä ajattelee eri näkökulmista. Matkakelloni viisarit sisältää runoja eroista ja lähdöistä, mutta myös vanhenemisesta. Kirjan viimeinen luku kokoaa kirjan hienoksi kokonaisuudeksi rakkaus- ja vanhenemisteemoillaan.

Olin iloinen, että tulin valinneeksi Kyllikki Villan runoteoksen ensimmäiseksi haastekirjaksi. Kyllikki Villa (1923—2010) oli maailmanmatkaaja, kirjailija ja suomentaja. Hänen runoissaan näkyy maailmanmatkaajan katse. Runot ovat moniselitteisiä ja kauniita. Muutaman rivin runo saattaa sisältää ainekset laajemmalle ajattelulle. Minullahan oli tarkoitus lukea yksi runo aamuisin, mutta ainakin Villan runot veivät mennessään. Huomasin avaavani kirjaa joka kerta, kun makuuhuoneessa kävin ja sängyn päälle istuin.

Kyllikki Villan Ei eilistä, ei huomista -runoteokseen kannattaa tarttua, jos tykkää lukea runoja. 133 runon kokoelmasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin pohdittavaa.

Aamuvarhaisesta

yksin

hiljaisuudessa

käytän valkenevia tunteja

Se on kuin omistaisi talon

Lainattu Kyllikki Villan runoteoksesta Ei eilistä, ei huomista.