Rosa Liksom: Everstinna

Muutama viime vuoden kirjapostaus on vielä tulossa ja tässä on yksi niistä. Rosa Liksomin Everstinnan (Like, 2017) luin jo syksyllä, mutta en ole saanut postausta aikaiseksi. Sinänsä kummallista, koska pidin kirjasta hurjan paljon kaikesta kauheudesta huolimatta. Ehkä toiset kirjat vain vaativat muutaman kuukauden sulattelun, jotta saa jotain sanoja paperille tai näytölle. Tai ehkä syynä oli se, että näin Helsingin Kaupunginteatterin Everstinnan, joka oli niin huikea, etten ole siitäkään vielä saanut mitään järjellistä kirjoitettua.

Everstinna on yhden naisen yhden yön monologi. Monologi, jossa nainen käy läpi elämäänsä. Elämäänsä, johon on kuulunut elo Pohjois-Suomessa Neuvostoliiton ja natsi-Saksan paineiden alla. Saksalaisuus on ollut naisen hurmostila. Jopa niin suuri, etteivät Hitlerin kauheudet ole sitä latistaneet. Ihailu on ollut suurta ja voimakasta niin kauan, kunnes matto on vedetty jalkojen alta ja totuus on paljastunut. Totuus siitä, kuinka suomalaisille kävisi Saksan vallan alla. Nainen ei olisi everstinna ilman everstiä. Hän on kunnioitetun everstin vaimo. Vaimo, joka saa tuntea olevansa rakastettu. Vaimo, joka osaa käyttäytyä eliittipiireissä. Vaimo, jota voi pettää. Vaimo, jonka voi hakata mennen tullen.

Everstinna on voimakas lukukokemus. Ei pelkästään Hitlerin aikaisten toimien suhteen, vaan kaiken sen järjettömyyden, jonka keskellä everstinna elämäänsä eli. Kirjassa ei kaunistella mitään, vaan kaikki kerrotaan ronskisti ja aidosti. Lukiessa tuli tunne, että itse ei olisi tällaisessa menossa ja melskeessä mukana pysynyt.

Pidän siitä, kuinka Liksom kirjoittaa murteella, nimittäin Tornionjokilaakson murteella tai toisin sanottuna meän kielellä. Itse en ole mikään murre-ekspertti, mutta pidän siitä, kuinka lukiessani voin kokeilla sanojen soljahtamista suussani. Kirjan lopusta löytyy Everstinnan sanakirja. Aika hauska lisä, vaikka itse en tainnut tarkastaa kuin yhden sanan tarkoituksen. Ihmeen hyvin sanoma menee perille, vaikka vierasta murretta lukeekin.

Natsisimin ihannointi on jotain käsittämätöntä, enkä Everstinnaa lukiessani voinut kuin ihmetellä, kuinka everstinna oli niin kiihkoissaan Hitleristä. Everstin ja everstinnan matka Saksaan avasi ehkä pikkuriikkisen everstinnan silmiä, vaikka hän kertookin tottuneensa kauheuksiin viikossa. Kirjaa leimaakin fasistisuus, mutta toisaalta tällä tavoin tuodaan sodan julmuuksia toisella tavoin esiin. Toivottavasti niin, että kaikki ymmärtävät sotien järjettömyyden.

Avioliittohelvetti on varmasti ikuisuuskysymys. Everstinna sai kokea melkoista julmuutta miehensä puolelta. Niin julmaa, että se vei naisen hermolomalle pitkäksi aikaa. En voinut olla ihailematta everstinnaa, kuinka hän suosta nousi. Liksom kuvaa everstinnan vahvaluonteisena naisena. Sellaisena naisena, jollainen ei periksi anna.

Rosa Liksom on käyttänyt kirjassaan kirjailija Annikki Kariniemen elämää viitekehyksenä. Annikki Kariniemi on itse kirjoittanut omaelämäkerrallisen kirjan avioliitostaan everstin kanssa. Liksom on kertonut kirjastaan, ettei se ole Kariniemen elämäkerta. Kirjan kaikki tapahtumat ovat kuitenkin sellaisia, että ne olisivat voineet tapahtua.

Rosa Liksomin Everstinna on kirja sinulle, joka et kammoksu murretekstiä. Sinulle, joka et kaikkoa ajatusta natsismista ja pasifismista. Sinulle, joka haluat lukea yhden kuvan suomalaisuudesta.

Rosa Liksom: Unohdettu vartti

On lukemattomien kirjojen pino, mutta on myös luettujen ja bloggaamattomien kirjojen pino. Oli tarkoitus kirjoittaa aivan toisesta kirjasta, mutta aloin ihmetellä, mikä kirja sekoitti kahden huojuvan kirjapinon tasapainoa. Kirja oli Rosa Liksomin Unohdettu vartti (Weilin+Göös, 1986). Olen joskus napannut kirjan kirjaston kierrätyshyllystä, koska yleensä Liksomin tekstit eivät ole jättäneet kylmäksi, eikä tämä tehnyt poikkeusta.

Unohdettu vartti on novellikokoelma, jossa viihdytään pohjoisen harvaanasutuilla seuduilla. Novellien henkilöt ovat yleisesti ottaen jollain tavoin syrjäytyneitä tai hieman vinksahtaneita persoonia. On rakkauden kaipuuta, on vihaa, on elämää. Elämän kirjo näyttäytyykin Liksomin novelleissa laajalla skaalalla. Ei olla kauniita, eikä rohkeita. Ennemminkin ollaan rumia ja erilaisia.

Mie jätän tämän rakhauen ja ikävän novellissa mies on päättänyt vihdoin ja viimein jättää rakkauden, koska pelkää, että on rakkauden kanssa yksin. Sillä ei ole sijaa, että nainen aina välillä häviää pitkiksikin ajoiksi jonnekin. Voihan sen naisen kanssa olla, vaikkei sitä rakastaisikaan. -Oletko ollut koskaan naimisissa? novellissa mieskaksikko tappaa aikaa vieraan kaupungin kapakassa. Ei ole kiire minnekään. Valomerkin jälkeen on aika palata matkustajakotiin. Yhteiseen huoneeseen, omiin vuoteisiin. Äitini synnytti minut kylpyhuoneen lattialla novellissa puolestaan nuorten vanhempien poika kertoo kohtalostaan. Koti vaikuttaa olevan tien päällä. Äiti jättää. Isä riehuu ja viedään pois. Äiti palaa uuden isän kanssa. Biologinen isä palaa takaisin. Rikkonaista ja karua on pojan elämä.

Tätä kirjaa sai lukea hymynkare suupielillä. Liksomin teksti on sarkastista ja terävää. Pidän myös siitä, kuinka Liksom käyttää murretta. Taitavalla tavalla. On pakko lukea joitakin kohtia ääneen, jotta saisi tekstistä vielä enemmän irti. Ikään kuin maistella murresanoja. Voi kuinka herkullisia ne ovatkaan. Pidän myös siitä, kuinka Liksom kertoo asiat. Kiertelemättä ja ykskantaan, vaikka lukija joutuukin usein hämmennyksen valtaan, mitä tapahtuu. Liksomin novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät todellakaan helpon elämän. Rujoja ihmiskohtaloita rumassa maailmassa.

Rosa Liksom on palkittu vuonna 1987 Kalevi Jäntin palkinnolla novellikokoelmista Yhden yön pysäkki ja Unohdettu vartti. 

Liksomin Unohdettu vartti kannattaa lukea, jos fiilistelee Liksomin uutuuden Everstinnan kanssa, eikä ole lukenut tätä mahtavaa novellipakettia aikaisemmin. Unohdettu vartti kannattaa myös lukea, jos on mukana Nipvetin novellihaasteessa. Itse en haastetta ottanut vastaan, mutta tällä kirjalla novellimäärä nousi 38 novellin verran.

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit

Kirjaston kierrätyshylly on siitä metka, että aina sen tarkastaa, vaikka oikeasti ei tarvitsisi enää yhtään ylimääräistä kirjaa kotiinsa. Taashan minäkin sen olin tarkastanut ja napannut mukaani Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit (WSOY, 1989). Aina jaksan ihmetellä, kuinka ihmiset laittavat kierrätyshyllyyn näinkin mielenkiintoisia kirjoja. Novellikokoelman luin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt vasta sain postauksen aikaiseksi.

Tyhjän tien paratiisit on 44 novellin kokoelma, joka on jaettu kotimaan ja ulkomaiden sekä talouden ja urheilun osuuksiin. Yhteistä novelleille on, että kaikissa novelleissa mennään yli tavalla tai toisella. Novellien päähenkilöt ovat massaväestöstä poikkeavia yksilöitä, jotka elävät kukin omalla tavallaan ja tekevät, kuten haluavat. Aika usein novelleissa on myös kuolema läsnä.

Kotimaan osuudessa matkataan Helsingistä Lappiin. Eräässä novellissa mies lähtee lauantaina kauppamatkalle tyhjien olutpullojen kanssa. Matkalla sattuu ja tapahtuu ja matka venähtää. Kotiin mies palaa viikon kuluttua lauantaina ryytyneenä ja kaikesta väsyneenä. Kotona odottaa kuitenkin vaimo, joka vaatii hoitamaan aviolliset velvollisuudet. Miehen on pakko taipua naisen vaatiessa. Toisessa novellissa on äiti ja tytär, jotka elävät suklaalla. Suklaata aamiaiseksi, välipalaksi, lounaaksi, päivälliseksi, iltapalaksi. Suklaapersot äiti ja tytär ovat siitä ihmeellisiä, ettei suklaa näy heissä lihavuutena. Lääkärin mielestä heitä vaivaa hellyydenkipeys.

Ulkomailla matkatessa pyöritään esimerkiksi kalasatamissa, kirkoissa ja munkkien mukana. Yksi novelli kertoo kahdesta munkista, jotka astelevat tottunein askelin baariin ja tilaavat tuplaviskit. Ja toiset ja kolmannet ja neljännet. Baarin edustalla makaava verinen ja puoliksi sohjon peittämä mies ei saa munkkien huomiota osakseen. Munkeilla on kiire viiden tähden hotelliin avaamaan viskipulloa. On myös novelli, jossa mies tulee kotiin ja suutelee hymytöntä naista. Nainen on kaunis, mutta neuroottinen. Mies syöttää naiselle pillereitä roppakaupalla ja kahlitsee naisen kettingillä pakastearkun kahvaan, kun on aika lähteä liikkeelle. Nainen ihmettelee, kuka on mies, joka tunkeutuu hänen asuntoonsa. Nainen kuitenkin päätyy ajatukseen, että mies on hyvää tahtova, pirun muodon saanut enkeli.

Talous ja urheilu osiossa yksi novelli kertoo miehestä, joka istuu keskiyön jälkeen jännittyneenä nojatuolissa. Makuuhuoneen ovi on suljettuna. Mies avaa television ja hakee pornokanavan. Kuvaruudussa nainen touhuaa tuorekurkun kanssa. Miehen housuissa alkaa tapahtua. Mies katsoo makuuhuoneen ovea pelokkaasti ja vie kätensä housujen sisään ja alkaa vatkata. Saatuaan homman päätökseen mies pidättää hengitystä ja sulkee television. Nyt hän on rentoutunut ja voi siirtyä makuuhuoneeseen.

Pidin Liksomin novellikokoelman kotimaan osuudesta eniten. Kotimaan novelleissa Liksom on näyttänyt taitonsa käyttää suomen kielen murteita sutjakkaasti stadin slangista lapin murteeseen. Tyhjän tien paratiisien novellit ovat kaikessa karmeudessaan huvittavia. Lähes joka novellissa on jokin hätkähdyttävä asia, jonka Liksom on onnistunut kuvaamaan siten, että hätkähdyttävä asia sopii kyseisen novellin päähenkilön luonteeseen vallan mainiosti. Novellikokoelma on mielestäni todiste siitä, että Rosa Liksom on taitava kynän käyttäjä. Novellit ovat lyhyitä. Vain parin sivun mittaisia, mutta jokaisessa novellissa on se jokin juttu, joka tekee siitä omanlaisensa.

Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit kannattaa lukea, jos kaipaa pilke silmäkulmassa luettavaa nopealukuista tekstiä.

Osallistun Liksomin 44 novellin kokoelmalla Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Syys-lokakuussa lukupiiri luki Rosa Liksomin Hytti nro 6 (WSOY, 2011). Itse en päässyt tai paremminkin kyennyt osallistumaan lukupiiriin, koska olin vielä hieman pökerryksissä Peijaksessa vietettyjen tuntien jälkeen. Ja olihan minulla pari sormeakin paketissa, joten ei siitä näpyttelystä äkkiseltään oikein mitään olisi tullutkaan. Niin, näpyttelystä sen takia, että lukupiirimme keskustelee lukemastaan kirjasta Facebookissa kirjalle omistetun tapahtumasivun kautta. Onneksi tapahtumasivun keskustelut jäävät muistiin, joten kävin myöhemmin antamassa omat kommenttini ja lukemassa muiden arviot kirjasta. Itselleni tämä oli toinen kerta, kun tähän kirjaan tartuin.

Hytti nro 6 kertoo suomalaisen tytön junamatkasta halki Siperian vuonna 1986. Matka alkaa Moskovasta päättyen Ulan Batoriin, jossa tyttö haluaa nähdä kuuluisat kalliomaalaukset. Samalla matka on tytölle irtiotto kipeistä ja sotkuisista ihmissuhteista. Moskovassa samaan junahyttiin astelee mies, Vadim Nikolajevits Ivanov, joka ryypiskelee ja puhuu naisista, myös tytöstä, halventavasti. Toisaalta mies on sydämellinen. Juottaa tytölle teetä ja syöttää omia eväitään sekä pitää tyttöä vieraanaan. Matka on pitkä. Juna pysähtyy välillä asemille, joissa seistään muutama tunti tai päivä. Junan seisoessa matkustajat pääsevät jaloittelemaan tai yöpymään hotelleihin. Näin tekee myös tyttö. Aika usein hyttitoveri tuppautuu tytön seuraksi ja siitäkös vasta erikoiset retket alkavat. Miehen seurassa tyttö näkee sellaista Neuvostoliittoa, jota ei olisi ehkä muuten nähnyt.

Lukupiirin mielipiteet kirjasta jakaantuivat. Osa ei pitänyt kirjasta juuri ollenkaan, osa piti hieman enemmän ja pari henkilöä, myös allekirjoittanut, pitivät kirjasta melkoisen paljon. Kerronnan tyylistä pidettiin, vaikka tekstistä löytyikin suhteellisen paljon toistuvia lauseita. Kirjan ensimmäisellä sivulla teksti on ihastuttavaa, mutta muuttuu nopeasti toiseen suuntaan. Miehen rivot ja ilkeät puheet saivat lukijassa aikaiseksi ärtymystä ja etovuutta. Yksi lukupiiriläinen piti kirjan tekstiä väkisin puserrettuna ja keskustelua olikin herättänyt, olisiko tekstiä voinut tiivistää. Kirjan päähenkilöistä ei kummastakaan, tytöstä tai miehestä, ollut lukupiiriläisten mielestä lukijan samaistumisen kohteeksi.

Itse pidin kirjassa ehkä eniten siitä, kuinka Liksom on kuvannut Neuvostoliittoa ja sen elämää. Junamatka vaikutti hyvin realistiselta, vaikka hieman ihmetyttää ja kauhistuttaa, että vieraat miehet ja naiset laitetaan samaan hyttiin, mutta maassa maan tavalla. Hauskoina yksityiskohtina kirjassa olivat esimerkiksi muovikaiuttimet, joista pakkosyötettiin kansalle klassista musiikkia sekä kaupan hyllyllä olevat tuotteet, joita ei syystä tai toisesta myyty. Veti kyllä hymyä huulille tällaiset kuvaukset. Neuvostoliitto näytti kirjassa sekä rumat ja julmat että ystävälliset ja kauniit kasvonsa. Erikoista oli myös se, kuinka mies haukkasi raakaa sipulia vodkaryyppyjen ohessa. Onkohan tämä jokin vanha neuvostoliittolainen tapa vai oliko vain miehen omaa nautinnonhakuisuutta?

Lukupiirissä oli keskustelu myös siitä, oliko tyttö ”miehen vankina”, kuten professori Pekka Pesonen oli jonkin kirjapainoksen sisäkannessa sanonut. Lukupiirin mielestä asia ei näin ollut, vaikka mies välillä tytön olon helvetilliseksi tekikin. Mies antoi kuitenkin tytölle myös turvaa tietyissä asioissa ja oli hyvin vieraanvarainen. Eräs lukupiiriläinen oli kiteyttänyt hyvin, että tyttö oli hienosti niskan päällä vaikenemisellaan ja sillä, että kieltäytyi miehen tarjoamasta vodkasta. 

Hytti nro 6 kannattaa lukea, jos haluaa lukea kuvauksen junamatkasta halki Siperian sekä haluaa saada yhden näkemyksen Neuvostoliitosta. Rosa Liksomin Hytti nro 6 voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2011, joten onhan sekin hyvä syy tutustua tähän teokseen.

Ystäväni Päivi Hidasta matkailua aloittelijoille -blogista ehti jo ajat sitten kirjoittaa kirjasta mahtavan hienon postauksen. Kannattaa käydä kurkkaamassa. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).