Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa oli minulle entuudestaan tuntematon nainen keskustelemassa illan teemasta, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Nainen oli Koko Hubara, jolta ilmestyi vastikään esikoisteos Ruskeat tytöt (Like, 2017). Kirjallisuusillan innoittamana laitoin kirjan varaukseen ja sainkin sen luettavakseni heti, kun kirja kirjaston kokoelmiin saapui. Nyt pitäisi kenties pyytää kirjailijalta anteeksi, koska en hänestä ollut aiemmin kuullut, mutta ei hänkään taatusti ole ollut minusta tietoinen.

Ruskeat tytöt on esseekokoelma, joka pohjautuu Hubaran samannimiseen blogiin Ruskeat tytöt. Hubara on kirjoittanut kirjan ruskeille tytöille. Kirjan rodullistamisesta ja siitä, kuinka ruskea tyttö ei ikinä ole samanveroinen valkoisen kanssa. Ruskea tyttö saa osakseen aina ihmettelyä. Kysymyksiä, mistä olet kotoisin ja mitä kieltä puhut, vaikka ruskea tyttö olisi syntynyt Suomessa, kuten Hubara itse on. Ruskeita tyttöjä pilkataan ja ivataan aivan kuin se olisi sallittua. Ruskeiden tyttöjen on vaikea saada töitä. Koulutusvaihtoehdoksi ehdotetaan ensimmäisenä lähihoitajaa. Lähihoitaja on hieno ammatti, mutta eivät kaikki vain sovellu hoitoalalle. Eivät kaikki ruskeat tytötkään. Entä kun ruskea tyttö joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi? Onko se hyväksytympää kuin valkoisen tytön joutuminen samaisen törkeyden maalitauluksi?

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on voimakas ja ravisteleva teos. Itselläni kirjan alussa sivut kääntyilivät tiuhaan tahtiin ja lukuvauhti oli melkoinen, mutta sitten tapahtui jotain. En tiedä, olisiko lukemisessa pitänyt pitää välillä hieman taukoa. Kirjan loppupuolella alkoi puuduttaa ja oli jo hieman paatoksellinen olo. Hubara tykittää tekstiä täydeltä laidalta. Valkoinen ihminen ei kenties ikinä voi ymmärtää täysin, miltä ruskeista tytöistä tuntuu, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole mahdollisuutta päästä samaan tunnetilaan kuin ruskeat tytöt. Toisaalta voin ehkä hieman verrata ruskeiden tyttöjen saamaa kohtelua koulukiusaamiseen pahimmillaan. Aina silmätikkuna, kenellekään kelpaamattomana, jos karkeasti asian kärjistän. Ei se aina ole lottovoitto syntyä Suomeen. Ainakaan, jos ihonvärisi ei istu perussuomalaiseen kalpeuteen.

Ruskeat tytöt käsittelevät ruskeiden tyttöjen ongelmia Hubaran oman kokemuksen kautta. Hubara kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka ruskeita tyttöjä syrjitään journalistisilla työmarkkinoilla. Täytyy kyllä tähän ihan puolustukseksi kirjoittaa, että on valkoisillakin, viittäkymmentä ikävuotta lähestyvillä ja tätä vanhemmilla naisilla ongelmia työmarkkinoilla. Kenellekään et enää kelpaa, koska olet vanha, vaikka eläkeikään olisi ties kuinka pitkä aika ja työkokemustakin olisi vaikka muille jakaa. On siis vain yritettävä pitää nykyinen työpaikka, jos sellainen on. Myönnettäköön, että olen kuullut yhdestä tai kahdesta poikkeustapauksesta.

Hubaran teksti on pääosin taitavaa ja hienoa suomen kieltä. Paikoin on käytetty hieman liian vaikeaselkoisia vierassanoja, jotka eivät välttämättä kaikille lukijoille heti avaudu. Vierassanoilla en tarkoita tässä yhteydessä englantia ja hepreaa, vaan niitä vaikeita sanoja, joiden virallista nimeä en nyt vain tässä yhteydessä muista, vaikka kuinka yritän muistionkaloitani kaivella. Vai onko ne nimeltään vain vierassanoja? Ja nyt joku kysyy, siis mitä? Esimerkiksi ksenofobinen. En usko, kaikki heti tietävät, mitä sana tarkoittaa. Toisaalta tekstissä näkyy se, että Hubara on korkeasti koulutettu nainen vai pitäisikö sanoa tyttö.

Koko Hubaran lapsuudenkuvaukset ovat tarkkoja ja kaikesta huolimatta osin hauskojakin. Itsekin olen nuorena tyttönä etsinyt kartasta Urho Kekkosen katua. En kylläkään musiikkikaupan vuoksi, vaan Tavastian vuoksi. Kampaajakohtaus oli järkyttävää luettavaa. En ymmärrä, kuinka kampaaja edes pystyi käyttäytymään siten, kuten Hubara kirjassaan kertoo. Hävytöntä ja ammattitaidotonta käytöstä. En hyväksy. Kirjan ehdottomasti koskettavin osuus oli Koko Hubaran kirjoitus omalle tyttärelleen. Ihastuin. 

Koko Hubaran Ruskeat tytöt kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ruskea tyttö ja vaikkei olisi edes tyttö. Uskon, että kirja avaa lukijoiden silmät. Voi kun me valkoiset osaisimme olla suvaitsevaisempia ja tahdikkaimpia. 

Helmikuun Kirja vieköön!

Viime viikolla oli kevään toinen Baba Lybeckin emännöimä Kirja vieköön! -ilta. Olin tietysti paikan päällä, koska minullahan on kevään kirjallisuusiltoihin sarjalippu, eikä tällaista tilaisuutta voi jättää väliin. Odotukset olivat korkealla, koska tammikuun Kirja vieköön! -ilta oli huikea. Onneksi ei tarvinnut pettyä nytkään, koska ilta oli tälläkin kertaa varsin onnistunut.

Helmikuun kirjallisuusillan teemana oli, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Tilaisuus alkoi taas sillä, että Baba Lybeck astui pimennetyn salin näyttämölle kauniin punaisessa mekossa. Hän lausui otteen illan ensimmäisen vieraan Venla Hiidensalon uutuusromaanista Sinun tähtesi (Otava, 2017). Nyt täytyy myöntää, että Lybeck eläytyi kirjaotteeseen mahtavalla tavalla. Hiidensalon uutuuskirjassa etsitään totuutta. Kirjailijan suvussa kulkee tarina, jonka mukaan Albert Edenfelt olisi kirjailijan isoisän isä. Hiidensalo on teettänyt DNA-testin, joka ei vahvista, mutta ei myöskään kumoa mahdollista sukulaisuussuhdetta. Lybeck kysyi kaikilta kirjailijavierailta, mikä hänelle on tärkeää. Hiidensalon vastaus oli hieno: ”Suomen kieli ja kirjallisuus.”

Illan toisen kirjailijavieraan Mikko Rimmisen tekstiä tuli näyttämölle siteeraamaan Taisto Oksanen. Ja millainen tulkinta olikaan? Voimakas, ja sellainen, joka sai jonkin liikahtamaan selkäpiissäni. Rimmisen uutuusromaani Maailman luonnollisin asia (Teos, 2017) on Lybeckin mukaan kokeileva. Kirjasta löytyy uusia sanoja, ylimääräisiä merkkejä ja ilmeisesti kaikkea outoa normaaliin kirjaan kuulumatonta. Rimminen kertoi, että kirjasta tuli kokeileva, kun hänen kissansa, joka muuten poseeraa kirjan kannessakin, asteli pitkin tietokoneen näppäimistöä ja tekstin joukkoon ilmestyi outoja merkki- ja sanajonoja. Kissa on myös tärkeä osa kirjan tarinaa. Rimminen kertoi myös, että kirjallisuus on taiteilua viikatemiehen kanssa. Ja jos en väärin muista, niin Rimmisen mukaan elämän tarkoitus on mennä alaspäin tai jotain sellaista. En kirjoittanut muistiinpanoja esityksen aikana, joten meni hieman ohi. Lybeck mainitsi myös sen, että kirjassa on koko ajan tietty jännite. Tämä jäi mieleeni, koska Rimmisen Pölkyssä oli mielestäni myös erityinen jännite koko kirjan kertomuksen ajan. Maailman luonnollisin asia kyllä kiinnostaa ihan jo vain kissan takia. Tietenkin.

Väliajan jälkeen näyttämän valtasi Laura Eklund Nhaga. Hän lausui koskettavan otteen illan kolmannen kirjailijavieraan Koko Hubaran esikoiskirjasta Ruskeat tytöt (Like, 2017). Hubara oli kaksi vuotta sitten ystävänpäivänä ollut kammottavassa krapulassa. Hän oli päättänyt aloittaa blogin Ruskeat tytöt kirjoittamisen, koska hän halusi jollain tavalla tuoda julki omia kokemuksiaan ruskeana tyttönä. Hän halusi myös avata oman keskustelukanavan kaltaisilleen tytöille. Blogi sai hetkessä hirmuisen suosion. Yli 20.000 lukijaa. Blogisuosion kasvaessa Hubara sai mahdollisuuden tehdä blogipostauksistaan ja osin uusista teksteistä oman esseekokoelman. Hubaralle on tärkeää, että ihmiset tiedostaisivat, mitä rodullistaminen tarkoittaa. Lybeck kertoi saaneensa lukea kirjan etukäteen ennen julkaisua. Muutama kirjan kohta oli ollut sellainen, että Lybeckin oli pitänyt laittaa kirja sivuun ja vetää pitkään henkeä. Tämä oli illan se kirja, joka lähti heti kirjaston varauslistalle. Jononumero 1.

Illan viimeisen kirjailijavieraan Merete Mazzarellan uutuuskirjan tekstiä tuli lavalle lausumaan Kati Outinen. Yksinkertaisesti vaikuttavaa. Kohtaus romanikerjäläisistä, joka jäi pitkäksi aikaa pääkoppaan pyörimään. Mazzarella kertoo uutuuskirjansa Elämän tarkoitus (Tammi, 2017) olevan harakanpesä, josta löytyy pesäaineina lehtiä, höyheniä, kiiltävää foliota sekä yksi hopealusikka. Outisen esittämään katkelmaan viitaten Mazzarella sanoi, että kaikkia emme voi auttaa kaikkia, mutta voimme kuitenkin auttaa joitakin. Hän myös pitää myötätunnon tuntemista tärkeänä asiana. Elämän tarkoitusta kysyttäessä Mazzarella vastaa: ” A good enough human being.” Voisimme siis olla hieman parempia ihmisiä.

Maaliskuussa on kevään viimeinen Kirja vieköön! -ilta. Sinne on taas suunnattava askeleet, koska nämä illat ovat todella mielenkiintoisia. Ja pahoittelen taas kuvien huonoa laatua.