Sunnuntaiaamu oli hiljainen. Oudonkin hiljainen. Ei kuulunut edes pikkulintujen visertelyä. Ajattelin, että ulkoilusta tulee tylsä, jos kissalla ei ole mitään seurattavaa. Sitten se alkoi. Hirvittävä meteli. Varikset, ja kenties harakatkin, pitivät sellaisen rääkymiskonsertin, etten voinut muuta kuin ihmetellä. Ei ne ainakaan meille huuda. Tänä kesänä kissamme on saanut olla rauhassa varisten hyökkäilyiltä.
Kissa aavisti tai näki jotain, ja päätti syöksyä rinnettä ylöspäin. Kissa otti parhaan paikan matalan kiven päältä ja käänteli päätään. Ei oikein tiennyt, minne suuntaan olisi katsellut. Minä ihmettelin edelleen varisten hätähuutoja, jotka tuntuivat kovenevan kovenemistaan. Sitten yhtäkkiä tapahtui jotain. Keskeltä heinikkoa asteli esiin punaruskea, suippokuonoinen, viekassilmäinen eläin. Valkoinen hännänpää vain vilahti. Itse Kettu Repolainen. Etäisyyttä oli pari metriä. Tuijotimme ketun kanssa toisiamme silmiin. Aika tuntui pysähtyvän.
Sitten heräsin toimimaan. Nappasin kissan kainaloon ja sanoin, että nyt mennään. Ilmeisesti kissa huomasi ketun vasta siinä vaiheessa. Kissa alkoi rimpuilla. Hän ei ainakaan olisi sylissä, kun kerrankin olisi näin jännittävä tilanne. Oli pakko päästää kissa maahan, mutta sanoin, että nyt mennään pois täältä ryteiköstä. Kissa suostui siirtymään taloyhtiömme parkkipaikan puolelle. Suunta oli kuitenkin selvä. Kissa aikoi kiertää toista kautta selvittämään, mikä tämä tällainen otus on. Kielsin, ja sanoin, että sinne ei nyt mennä.
Samassa huomasin, että kettu tuli pensasaronioitten välistä seuraten meitä. Olipa utelias kaveri, mutta minua ei paljon naurattanut. Huusin ketulle, että ala mennä siitä. Kettu katseli meitä hetken aikaa, kunnes kääntyi ja palasi pensasaronioitten suojaan. Näin, että eläin lähti etenemään rinnettä alaspäin. Soitin miehelle, joka täällä asuu ja kerroin ketusta. Mies oli nähnyt ketun jo kerran aikaisemmin, mutta ei näin läheltä. Kissa mourusi, kun en päästänyt sitä ketun perään.
Seuraaavaksi kissa lähti juoksemaan kohti kotiamme. Ajattelin, että hyvä juttu, mennään vaan kotiin. Mutta ei. Ei kissalla ollut aikomustakaan päästää kettua näin vähällä. Kiersimme taloyhtiömme tontin kautta rinteen puoleenväliin. Kissa yritti lähteä pinkomaan ryteikköön, mutta estin sitä. Mies, joka täällä asuu, tuli paikalle. Selvitin hänelle tapahtumien kulun uudestaan ja sanoin, etten uskalla mennä rinteeseen. Mies sanoi, että jos varikset eivät enää huuda, on kettu jo lähtenyt pois. Mies kävi vielä tarkastamassa rinteen. Kissa mourusi lisää, koska hänkin halusi tutkia ketun jälkiä.
Lopulta vakuutuin siitä, että kettu on hävinnyt. Menimme kissan kanssa takaisin ryteikköön ja voi sitä kissan onnea, kun sai haistella uusia hajuelämyksiä. Siinä sitä aikaa kuluikin, kun vainukissamme selvitti ketun kulkureittiä. Itse olin seuraavat puoli tuntia adrenaliinin vaikutuksen alaisena ja pälyilin hermostuneena ympärilleni, odottaen, mistä kettu hyökkäisi. Kaikkea sitä tapahtuu rauhallisena sunnuntaiaamuna.
PS. Siili olisi mieluisampi yllätys ulkoilulenkillä.
