Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Kirjasto laittaa varmaan kohta jonkin huomautuksen minulle. Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa (Sammakko, 2010) on ollut jo pitkään lainauksessa. Aina olen vain uusinut lainan. Miksikö? Siksi, että ohuen runoteoksen olen jo aikaa sitten lukenut, mutta en ole vain saanut muodostettua runoista ajatuksiani blogiin asti. Nyt en enää kehtaa lainausta uusia, vaan pakotan itseni kirjoittamaan tämän postauksen.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on runokokoelma, jonka runot kertovat pienistä asioista, joilla voi olla elämää suurempi merkitys. Runoissa on jotain hyvin klassista. Pidän myös siitä, kuinka hyvin suomentaja on saanut runojen taianomaisuuden pysymään runoissa tai mistä minä tiedän, onko alkuperäisrunoissa ollut taianomaisuutta. Käännöksissä kuitenkin on. Runoista löytyy sopivasti romanttisuutta, mutta liian imeliä ne eivät missään tapauksessa ole. Löydän runoista myös jotain hyvin intiimiä ja henkilökohtaista. Pidän runojen pehmeästä tavasta kertoa isompiakin ja järkyttävimpiäkin asioita lukijalle.

Öijerin runot vilisevät arkipäiväisiä yksityiskohtia, jotka kuitenkin toimivat runoissa hienolla tavalla. Tulin miettineeksi sellaista, kuinka pitkään Öijerin on pitänyt hioa yhtä runoa, jotta siitä on tullut se, mikä on. Runot ovat todella valmiita ja hyvin mietittyjä kokonaisuuksia.

Kirjan kansi on melkoisen synkkä. Öijerin yhteydessä puhutaankin usein goottilaisuudesta, ja miksipä ei puhuttaisi. Jotkut runot ovat rujoja ja synkkiä. Siitä huolimatta niitä on ihan helppo lukea ja goottilaisuus tulee jotenkin sivutuotteena ja melkeinpä tavanomaisena toteamuksena.

Bruno K. Öijer on suuri nimi ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hän on arvostettu runoilija ja kriitikoiden suosikki. Kirjan takakannen mukaan Öijer tekee esiintymiskierroksia, jotka vetävät teatterisalit täyteen. En tiedä, pitääkö tieto edelleen paikkansa, mutta onhan se aina kiehtovaa, jos pääsee kuuntelemaan runoilijaa lausumassa omia runojaan.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on suomentanut Markku Into. Ruotsinkielinen alkuteos Svart som silver on vuodelta 2008.

jos pysähdyn

ja istutan ajatukseni maahan

tulee joku ensi vuonna kulkemaan ohitse

ja näkee niityn

missä kissankellot ja päivänkakkarat

laulavat toisilleen

Ote lainattu Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelman runosta Ensi vuonna.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelmalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Iloista mieltä Iittalasta

Tällä viikolla oli yksi jokakesäinen retkipäivä Naivistit Iittalassa -näyttelyyn. Näyttely, joka takuuvarmasti tuo hymyn huulille. Iloa ja värejä. Pieniä yksityiskohtia, hauskoja kannanottoja ja ajankohtaisia teemoja. Teoksia, joita voisi tutkia pitkään ja hartaudella. Näitä kaikkea ja paljon muuta tarjoaa kesän iloisin näyttely. Tänä vuonna Iittalassa vietetään 30-vuotisjuhlia. Uskomatonta, että näyttely on kasattu jo niin monta kertaa kasaan, ja joka vuosi näyttely tarjoaa vierailijoille hurjan määrän uusia teoksia ihmeteltäväksi.

Kati Mikola: Romantiikkaa (2017)

Kati Mikolan teoksessa on levollisuutta ja rauhallisuutta. Kauniit värit, jotka ovat ihanasti tasapainossa. Rakastan myös tätä nimillä leikittelyä naivistisessa taiteessa. Jos teoksen nimi on Romantiikkaa, tarkoittaako se kirjaa, jota riippumatossa loikoileva kettu lukee vai tuota kaunista kesäidylliä? Sitä voi kukin itse miettiä. Tuollainen taulu seinällä kyllä kummasti rauhoittaisi oloa ja laskisi verenpainetta.

Petra Heikkilä: Harmaa harmonia (2018)

Mistäköhän syystä minä aina ihastun näihin kissatauluihin? Naivistisissa teoksissa erilaiset eläimet ovat yleensä hyvin edustettuja. Petra Heikkilän tauluissa olen ihastunut muotokuvamaisiin eläinaiheisiin. Usein taulua kehystävät mitä koristeellisemmat kehykset. Heikkilän tauluista tuleekin aina mieleen jokin kuninkaallinen muotokuvagalleria, jonka pääosissa ovat eriluonteiset eläimet. Hauskaa leikittelyä taiteella.

Eino Viikilä: Lucky (2018)

Aaah! Oikeasti. Naivistit Iittalassa -näyttelyssä ei ole pelkästään tauluja, vaan mukaan mahtuu myös muista materiaaleista tehtyjä teoksia. Eino Viikilän keramiikkateokset ovat hulvattomia! Kuka voisi vastustaa koiraa, joka haluaa halata? Ja nuo yksityiskohdat. Ihanat nisät. Niin, ja jos mietitään tämänkin teoksen nimeä, niin Lucky voi viitata aika moneen asiaan.

Seija Levanto: Puhtaiden lakanoiden tuoksu (2018)

Seija Levannon maalauksissa on jotain salaperäistä usvaisuutta. Tähän on syynsä. Naivistit iittalassa -taiteilijasivuston mukaan Levanto aloittaa työskentelyn silkkimaalaukseen tarkoitetuilla väreillä, jossa tekovaiheen vapaamuotoisuus tuo mukanaan omaa yllätyksellisyyttään. Pohjamaalauksen päälle Levanto maalaa mielessään muhivan idean akryyliväreillä tarkasti ja täsmällisesti. Sitä vain ihmettelen, kuinka iso työ tällaisessakin teoksessa on ollut. Kuvasta näkee, kuinka pieniä yksityiskohtia siveltimenvedot ovat olleet.

Mia Bergqvist: Lepohetki (2018)

Ihailen näitä voimakkaita värejä, jotka ovat tyypillisiä Mia Bergqvistin teoksille. Näyttelyssä, kun katselin tätä taulua, minulle tuli mieleen, että kissalla olisi lepohetki, mutta on hieman häiriötä ympärillä. Soisinkin, että näyttelyvieraat olisivat kissan lähettyvillä hiljaa, jotta saisi kissa lepohetkensä. Silmissä on sen verran anova katse.

Margit Hakanen: Pitsikaulushaikara, Luannikas nyplätys (2018)

Näyttelyssä on useita Margit Hakasen kermaiikka- ja lasimaalaustöitä. Keramiikkateoksissa on ihan oma juttunsa ja lasimaalaukset puolestaan ovat uskomattoman taidokkaita ja kauniita lintufiguureineen. Se, miksi tämä kuva oli pakko laittaa tähän, on tietenkin itse teos, mutta myös nimi. Näille nimille hihittelimme äitini kanssa. Pitsikaulushaikara, Luannikas nyplätys. Ja huomatkaa linnun pitsikaulus.

Matti Laine: Istumalakko (2017)

Matti Laineen teokset ovat aina puhuttaneet. Näissä on jokin oma juttunsa. Pidän myös puhtaista väreistä sekä siitä, että Laineen teoksissa on jotain hyvin suomalaista. Ensivilkaisulta ei taulussa ehkä huomaa mitään, mutta mitä enemmän sitä katsoo, sitä enemmän se katsojalleen antaa ja suupielet nousevat ylöspäin.

Kauko Lehtonen: Onkohan sillä oleskelulupaa? (2018)

Voiko teos olla enempää ajanhengessä kuin Kauko Lehtosen Onkohan sillä oleskelulupaa? -taulu? Panda, maahanmuuttaja. Aiheita, jotka kirvoittavat mielipiteitä puolesta ja vastaan. Pidän siitä, kuinka hauskalta näyttävä teos laittaa pohtimaan laajempia asioita. Naivismitaiteen tarkoitus ei ole siis pelkästään viihdyttää katsojaansa, vaan laittaa myös aivonystyrät liikkeelle.

Esa Leppänen: Aamulla possutarhaan (2018)

Kierrätysmateriaalista voi taikoa vaikka mitä hauskaa vai mitä sanotte yllä olevasta teoksesta? Tällaiset jutut ilahduttavat. Tässä voi ainakin sanoa, että luovuutta ei ole yritetty millään tavoin estellä. Esa Leppäsen teos on mielettömän mainio, joka oikeasti naurattaa.

Reijo Kivijärvi: Yön kuningatar (2017)

Reijo Kivijärven teokset ovat huippuja. Hieman vinksahtaneita yksilöitä, mutta niin hauskasti kuvattuja. Yön kuningatar huvitti vielä enemmän, kun huomasin tekstin Tuupovaara Night Club. Kuvittelen, että tässä on sisäpiirivitsi naivistisissa piireissä, mutta sen verran valotan asiaa niille, jotka eivät suomalaista naivistista taidetta kovin hyvin tunne. Legendaarinen Martti Huuhaa Innanen on aikoinaan maalannut naivistisen taulun Tuupovaaran tuijottaja ja Kivijärven Yön kuningatar sopii Tuupovaara-aiheeseen loistavalla tavalla.

Merja Nykänen-Naukkarinen

Viime vuonna olimme Iittalassa oikeasti varsinaisilla taulukaupoilla. Tänä vuonna ei ollut taulu ostoslistalla, mutta sorruin johonkin muuhun. Näyttelyn lipunmyynnin yhteydessä myydään kaikkea pientä ja kivaa. Minä ostin tuollaisen ihanan keramiikkalinnun, jonka on tehnyt taiteilija Merja Nykänen-Naukkarinen. Jotenkin tuo lintu vain kolahti oikein kunnolla. Mies, joka täällä asuu, taisi myös tykätä linnusta, koska etsi linnulle heti paikan, johon lintu kotiutettiin.

Naivistit Iittalassa -näyttely on avoinna vielä muutaman viikon ajan joka päivä. Viimein näyttelypäivä on 19.8.2018. Nyt kannattaa siis kiirehtiä, jos haluaa saada iloisen mielen ja taidekokemuksen.

Näyttelyn läheisyydessä on myös paljon muutakin katseltavaa. Löytyy Iittala Outlet, Keramiikkapaja Anubis, Kultasuklaa ja Finlayson pop-up muutamia mainitakseni. Viimeksi mainitusta tein loistolöydön. Uudet pussilakanasetit puoleen hintaan + 20 %:n lisäale. Ei jäänyt tuotteille paljon hintaa. Supertarjous oli voimassa muutamia päiviä.

Oletko sinä kiinnostunut naivistisesta taiteesta vai millainen taide sinuun puree?

Emelie Schepp: Hidas kuolema

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin kirja päättyy ja tulee sellainen olo, ettei mikään kirja pitkään aikaan voi kolahtaa samalla tavoin kuin juuri lukemasi kirja? Minulle harvoin tulee dekkareiden kanssa tällaista tunnetta, mutta nyt tuli. Emelie Scheppin Hidas kuolema (HarperCollins Nordic, 2018) on kirja, jonka jälkeen pelotti ottaa uutta kirjaa luettavaksi, koska jos en kokisi samanlaista lukuelämystä, tulisi pettynyt olo.

Ensihoitajat Sandra ja Philip kohtaavat karmaisevan näyn mennessään kiireiselle hoitokeikalle. Nainen on pahoinpidelty todella pahasti, eikä ensiapu enää riitä. Nainen kuolee matkalla sairaalaan. Asia siirtyy poliisin tutkittavaksi ja vastuun tukinnasta saa ottaa syyttäjä Jana Berzelius vanavedessään rikosylikomisario Henrik Levin ja rikoskomisario Mia Bolander. Ei kuitenkaan riitä yksi menehtynyt nainen. Ruumiita alkaa tulla lisää. Kuka on sarjamurhaaja?

Samaan aikaan sairaalasta on karannut murhasta epäilty Danilo Peña. Mies Janan menneisyydestä. Jana joutuu tahtomattaan sotketuksi myös tähän tapaukseen. Murhaajan kiinni saamisen ja Peñan tapauksen päälle Janan elämää varjostaa äidin äkillinen kuolema. Liian paljon lastia yhden naisen harteille. Varsinkin kun Jana ei omista asioistaan avaudu kenellekään.

Aivan mielettömän kiehtova dekkari, jossa on oikeastaan kaksi erillistä tarinaa. Sarjamurhaajan etsintä ja Peñan kiinni saaminen. Toisaalta, voiko näillä kahdella asialla olla jotain yhteistä? En halua paljastaa liikaa, koska tämä kirja on itse luettava. Täytyy kuitenkin myöntää, että Schepp todellakin osaa kirjoittaa. Kirja on piinaava, koukuttava ja jännittävä. Pidän myös siitä, että vaikka kirja onkin koukuttava, niin luvut ovat lyhyitä ja kirja on helppo laskea käsistään silloin, kun on lukutauon paikka. Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin luotuja. Janan sulkeutuneisuus, Henrikin tarkkasilmäisyys ja Mian äkkipikaisuus.

Kirjassa otetaan mielestäni kantaa lääkkeiden väärinkäyttöön ja työuupumukseen. Kuinka helppo ihmisen on joutua pillerikierteeseen huomaamattaan. Lääkkeiden väärinkäyttöä on vaikea katkaista ja saattaa mennä pitkäänkin ennen kuin läheiset huomaavat riippuvuuden. Työuupumus on myös asia, johon pitäisi puuttua. Työpaikalla lähimmät työkaverit varmasti huomaavat tilanteen ja tämä pitäisi ottaa puheeksi. Itse tiedän kokemuksesta, että työuupumuksesta ei välitetä, vaikka siitä puhutaankin. Keskustelu lopetetaan yleensä vaikenemalla, kun asia otetaan puheeksi. Ei haluta keskustella ikävistä asioista.

Hidas Kuolema on kolmas Jana Berzelius -dekkari. Itse olen lukenut aiemmin sarjan toisen osan Valkoiset jäljet (2017). Vaikka kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, voisi olla hyvä, jos kirjat lukisi kronologisessa järjestyksessä, koska edelliset osat tukevat uudempaa osaa. Tämä sarja kannattaa pitää ehdottomasti mielessä, kun kaipaa laadukasta dekkaria luettavaksi.

Emelie Scheppin Hitaan kuoleman on suomentanut Meri Ala-Tauriala. Ruotsinkielinen alkuteos Prio ett ilmestyi vuonna 2016. Emelie Scheppistä mainittakoon vielä sen verran, että nainen on Ruotsin dekkarikirjailija vuosilta 2016 ja 2017.

Sain kirjan kustantajalta, joten lämmin kiitos jännittävästä lukuelämyksestä lähtee sinne suuntaan.

Välinpitämättömyyttä vai itsekeskeisyyttä?

Kesäloma alkoi vihdoin ja viimein. Viikkoa myöhemmin kuin alun perin piti, mutta hyvää kannattaa aina odottaa vai mitä? Mitään erikoisia kesälomasuunnitelmia ei ole. Mennään päivä kerrallaan. Tai on jotakin pientä suunniteltu. Naivistit Iittalassa -näyttely ja Turku-retki ainakin. Toisaalta en näillä helteillä jaksa kauheasti evääni liikuttaakaan. Niin, ja helteidenhän uhataan jatkuvan vielä pitkään. Ihanaa niille, jotka nauttivat helteistä, mutta itselleni riittäisi hieman matalammatkin lämpötilat. No, eipä tarvitse palella, eikä saisi valittaa.

Koska mitään erikoisia lomasuunnitelmia ei ole, niin voi tehdä ihan ex tempore -juttuja. Maanantaina päätimme kaivaa polkupyörät esiin ja pyöräillä kaupungin toiselle puolelle Hong Kongiin ja Tokmannille. Pyöräily on kivaa, paitsi että alkoi ärsyttää monet tietyömaat. Hirvittävät pölypilvet ilmassa hieman laittoivat yskittämään ja haukkomaan henkeä. Lisäksi piti välillä korottaa ääntä ja huutaa miehelle, joka täällä asuu, koska hän mielestäni pyöräili toisinaan holtittomasti.

Tokmannilta en löytänyt mitään. Ei ollut kivoja kesävaatteita, vaikka niitä hieman silmäilin. Pillimehujen voimilla jatkoimme matkaa eteenpäin. Hong Kongista mies etsi liiviä, jossa olisi paljon taskuja. Ei löytynyt eräpuolelta sellaistakaan, eikä mitään muutakaan. Jäätelöt ostimme.

Jäimme syömään jäätelöitä pyörätelineiden ääreen. Mies, jonka kanssa olin liikkeellä, sanoi, että tuossa on sama revohka, joka oli, kun kauppaan tulimme. Pari miestä polkupyörien kanssa ja pari auton. En kauheasti kiinnittänyt miehiin huomiota. Aivan kuin olisivat karttaa katsoneet, mutta voi olla, että olen täysin väärässä.

Polkupyörämiehet lähtivät liikenteeseen ja automiehet hyppäsivät autoon. Auto oli parkkeerattu parkkiruutuun poikittain. Jotta miehet pääsivät ruudusta tai ruuduista pois, piti ensin hieman peruuttaa. Joo, hieman. Kaasu pohjaan ja peruutus. Peruutus suoraan viereisessä parkkiruudussa olevan auton etukylkeen. Katsoimme tapahtumaa silmät ymmyrkäisinä. Voiko tällaista tapahtua? Voi, ja voi tapahtua muutakin.

Saimme juuri sanottua, että nyt osui, niin mitä tekevät miehet tai oikeastaan mies ratin takana. Auto liikkeelle ja menoksi. Siis ei jäädä selvittämään aiheutettua sotkua. Voi herramunjee. Sanoin miehelle, että katso auton merkki, niin minä otan rekisterinumeron ylös. Siinä me sitten taivasteltiin, kuinka välinpitämätöntä porukkaa voi olla vai oliko tämä vain itsekeskeisyyttä. Käytiin vielä katsomassa, niin parkkiruudussa olevan auton etukyljessä oli kunnon jäljet.

Menimme takaisin kauppaan sisälle, ja kertomaan kassoille tapahtuneesta. Kassarouva vain totesi, etteivät he voi tehdä mitään, teidän pitää ilmoittaa poliisille. Jälkikäteen tätäkin aloin ihmetellä. Mikseivät voineet kuuluttaa auton omistajaa paikalle, jotta olisimme saaneet kerrottua, mitä tapahtui. Entä jos kyseessä olisikin ollut jonkin työkaverin auto? Sain kuitenkin pyydettyä paperia, jotta voisin jättää auton omistajalle viestin, millainen auto heidän autonsa kylkeen peruutti.

En tiedä, kuinka tarina on edennyt siitä, kun lappusen auton tuulilasinpyyhkijän alle jätimme. Sitäkin pohdin, olisiko pitänyt jäädä odottelemaan auton omistajaa. Tuntuu kuitenkin siltä, etteivät ihmiset ota mitään vastuuta tekosistaan. Paetaan paikalta ja toivotaan, ettei kukaan huomannut mitään.

Onko sinulle käynyt vastaavaa? Itse ainakin toivoisin, että joku silminnäkijä ottaisi edes sen rekisterinumeron ja auton merkin ylös.

Satu Taskinen: Lapset

En yhtään tiennyt, mitä odottaa, kun lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi Satu Taskisen Lapset (Teos, 2017). Jotenkin muistelin hatarasti, että kirjaa olisi hehkutettu kirjablogeissa, mutta mitä pitikään lukupiirimme luettavasta kirjasta? Ei ainakaan aivan samanlaista hehkutusta kuin jostain olin lukenut.

Kirjan minäkertoja on Navid. Opettaja ja kahden aikuisen tyttären isä. Vaimokin on, mutta jotain kivuliasta on tapahtunut tässä suhteessa. Navid asuu autossaan, koska kotiin hän ei kykene menemään. Vaimon poissaolo on liian suuri pala nieltäväksi. Navid kertoo yhden päivän tapahtumista elämässään, jolloin hän lähtee töistä ajoissa. Oikeastaan on outoa, kuinka aikaisin hän lähteekään. Oppilaat eivät osaa edes riemuita tästä. Opettajassa on jotain outoa. Navidin on joka tapauksessa kiirehdittävä tyttärentyttärensä syntymäpäiväjuhliin. Tyttäret soittavat tiuhaan tahtiin ja muistuttavat asiasta. On kuitenkin mutkia matkassa. Päivä on pitkä ja paljon ehtii tapahtua ennen kuin isä ja tyttäret kohtaavat toisensa.

Lukupiiriläisistä suurin osa antoi ensiarviokseen kirjasta puuduttavuuden, mutta samalla kirjasta löytyi hienoja oivalluksia. Kirja oli myös kiehtova. Toisaalta itse myönnän ihan rehellisesti, että onneksi luin kirjan kissan ulkoiluttamisen ohessa, niin sain kirjan ajoissa luettua. Iltalukemisena en kirjaa olisi jaksanut lukea paria sivua enempää iltaisin. Lukupiiriläiset kritisoivatkin sitä, että kirja oli yhteen pötköön kirjoitettua tekstiä. Tauotukset olisivat tuoneet kirjaan hieman ilmavuutta ja hengähdystaukoja. Etenkin kun kertojamiehen ajatukset olivat melkoisen raskaita.

Taskinen on upottanut kertomuksen sisään mielettömän määrän tajunnanvirta-ajattelua. Asioita, joita monet pähkäilevät kaiken arkipäiväisen keskellä, mutta joita on vaikea saada paperille kirjatuksi. Lukupiirissä herätti keskustelua se, kuinka kirjailija on luonut teoksensa. Vaativaa tekstiä, joten voisin kuvitella, ettei tällaista ihan hetkessä kirjoitella. Taskinen tiputteli myös faktoja ja taustatietoja tarinaansa vaivihkaa. Lukija sai tällä tavoin tehdä itse omat oivalluksensa ja ikään kuin ratkoa miehen elämän palapeliä.

Kirjan loppu aiheutti melkoista keskustelua lukupiirissä. Itse arvasin, kuinka lopussa tulee käymään, mutta kun vastapuoli heittää ajatuksen siitä, oliko päivä kuitenkin miehen houretta. sitä alkaa väistämättä miettiä, kuinkas se nyt menikään. Oli miten oli, niin joka tapauksessa yhteen päivään mahtui paljon hienoja oivalluksia ja elämän pohdiskelua.

Kaiken pohdiskelun ohessa miehelle ehti tapahtua päivän mittaan vaikka mitä. Nämä sattumukset antoivat ainakin kuvan miehestä, joka tutustuu toisiin ihmisiin helposti ja osaa kommunikoida heidän kanssaan. Kirjaa varjosti surumielisyys, mutta kaiken surumielisyyden keskeltä löytyi asioita, jotka ainakin minua lukijana ilahduttivat. Pienet kummalliset hetket ihmisen elämässä.

Kirjan tarinassa vaimosta ei saa kokonaista kuvaa. Kaikille lukupiiriläisille jäi arvoitukseksi vaimon kohtalo. Toisaalta kirjasta vastauksia löytyi, mutta ei mitään selkeää ja yksioikoista. Miehen rakkaus lapsia kohtaan tuli kuitenkin hyvin selväksi. Rakkaus omiin lapsiinsa. Rakkaus, joka ei todellakaan ollut ollut suoraviivaista, koska hänen oli vaikea ymmärtää tyttölapsia. Mies rakasti myös työtään opettajana ja sitä kautta tuli rakkaus oppilaslapsiin. Miehen rakkaus oli ohjata lapsia elämässään tekemään oikeita valintoja ja kertoa heille itse elämästä.

Lukupiirissä sain kuulla, että Satu Taskisen Lapset on trilogian itsenäinen päätösosa. Täydellinen paisti (2011) ja Katedraali (2014) ovat trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat palkittuja teoksia.

Jos haluaa luettavaa, jota pohdiskella, niin silloin Satu Taskisen Lapset on oiva valinta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 3 (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Kannen kuvitus on minimalistinen, mutta jo pelkästään kirjan nimi, johdattaa asettamaan tämän ruksin ”perhe”-ruutuun.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

En tiedä, miksi Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi, 2018) postaus on jäänyt tekemättä, vaikka kirjasta pidinkin todella paljon. Toisaalta moni muukin asia on jäänyt puolitiehen. Helle on vienyt voimat ja kesälomakin siirtyi viikolla. Ehkä tämä taas tästä vilkastuu, kun ensi maanantaina oikeasti alkaa kauan kaivattu loma. Mutta asiaan. Talvilomalla ollessani olin Bloggariklubilla, jossa Saara Turunen oli kertomassa uutuusteoksestaan. Kirjan sain tilaisuudesta mukaani. Siitä lämmin kiitos kustantajalle.

Sivuhenkilössä on kertojana Saara Turusen näköinen tai ehkä paremminkin oloinen henkilö. Kertoja on julkaissut esikoisteoksensa, jolle odottaa kiivaasti arvioita. Mitä hänen kirjastaan sanottaisiin? Odottavan aika on pitkä. Aluksi ei kuulu, eikä näy mitään. Sitten tapahtuu pahin. Kirja saa tylyn tuomion valtakunnallisen sanomalehden kriitikolta. Kertoja on tullut muserretuksi kertaheitolla. Vähän sama kuin joku olisi haukkunut lastasi rumaksi ja tyhmäksi. Kertoja syöksyy jonkinlaiseen masennustilaan ja lamaantuu täysin. Vuoden ajan hän vain on ja miettii. Välillä kertojan sisaret saavat kertojaan liikettä. Nekin lähinnä silloin, kun tarvitaan lastenhoitajaa.

En yhtään ihmettele, että Saara Turusen uutta romaania moni odotti innoissaan. Turunen osaa kietoa lukijansa tarinan vangiksi. Vaikka kirjan kertojaäänelle ei kauheasti tapahdu ja sosiaalinen elämäkin on enemmän kuin hakusessa, saa kertojan ajatukset lukijan pyörteisiinsä. Kertojan minimalistinen elämäntyyli tuo oman viehätyksensä kertomukseen. Ihan oikeasti ihminen voi pärjätä juhlissa kuin juhlissa yhdellä ja samalla mekolla. Ihastuin myös siihen, että kertojan kulkuneuvo on polkupyörä. Tunsin tästä jonkinlaista yhdenvertaisuutta itseni kanssa. Minähän olen autoton nainen, joka suosii julkista liikennettä ja kävelee aina kuin se on mahdollista. Polkupyörä on toki ihana vempele kesähelteillä ja sillä taittuu hieman pidempikin matka sutjakkaasti.

Saara Turunen kirjoittaa hienoa suomen kieltä. Selkeä ilmaisu on aina plussaa ja itse ainakin koen, että tällaisia kirjoja on kiva lukea. Kirja on jollain tavoin hyvin rehellinen ja kertoo asiat siten kuin ne ovat. Kirjasta löytyy myös todella mehukkaita kohtauksia. Esimerkiksi kertojan sinkkuus on aihe, josta Turunen kertoo hyvin oivaltavasti ja toteavasti. Sinkku nähdään eräänlaisena outona tapauksena vakioparien ja perheiden keskuudessa. Vaikka Sivuhenkilö on paikoitellen melkoisen surullinen tarina, en voinut olla tirskumatta aina välillä. Kertoja todellakin katsoo sivusta elämänmenoa ja tekee viiltävän tarkkoja huomioita.

Saara Turunen voitti esikoisromaanillaan Rakkaudenhirviö Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta moni on verrannut Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä keskenään, ja näkevät kirjoissa saman kertojan. Saara Turunen kertoi Bloggariklubilla, ettei Sivuhenkilö ole jatkoa Rakkaudenhirviölle, vaikka kertojaääni onkin hyvin samanlainen. Turunen totesi myös, että luultavasti jatkossakin kertojaääni on samanlainen kuin näissä kahdessa ensimmäisessä romaanissa.

Erityismaininta täytyy antaa kirjan todella kauniille kansille, joista on vastannut Timo Mänttäri. Ihanat kukat. Tästä pitää mennä ihan sivupolulle. Sivuhenkilön kertoja onnistuu kasvattamaan kiinanruusua ja saamaan sen kukkimaan vuodesta toiseen. Olen kateellinen. Minä onnistun aina tappamaan kaunistakin kauniimman kiinanruusun. Viimeisimmän istutin ulos kukkapenkkiin ja siellä se nyt nuppujaan taikoo. Eivät siis pidä kiinanruusut meidän talouden atmosfääristä.

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Arvatenkin tämän kirjan kannet sijoittuvat ruutuun ”kukkia”.

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Äitini tapaa ostaa Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. jonkin kirjan saadakseen samalla Kirjakauppaliiton jäsenten antaman erikoisteoksen kaupan päälle. Minä saan tietysti lainata näitä erikoiskirjoja, kuten tänäkin vuonna, kun Leena Lehtolaisen Turmanluoti (2018) tuli jakoon. Täytyy häpeäkseni myöntää, että jostain syystä en ole tainnut lukea Lehtolaiselta kuin yhden kirjan aikaisemmin. Tälle ei taida olla mitään muuta järkevää selitystä kuin ajanpuute.

Rikoskomisario Maria Kallion aviomies Antti Sarkela on tutkijana yliopistolla. Työnsä vastapainoksi mies on perheeltään salaa aloittanut uuden harrastuksen, ampumisen. Uudesta harrastuksesta kuultuaan perhe on yllättynyt. Rauhaa rakastava ja siviilipalveluksen läpikäynyt mies aseen kanssa. Outoa. Antti pääsee kuitenkin mukaan jahtiporukkaan, jossa hänellä on entuudestaan yksi tuttu. Asiat eivät mene aina niin kuin pitäisi. Yhdellä metsästysreissulla yksi hirvestäjä kuolee vahingonlaukauksen seurauksena. Antti on yksi miehistä, joka joutuu epäiltyjen listalle.

Maria Kallio on tuttu tv:stä. Tai en nyt tiedä. En ole tainnut edes televisiosta kauheasti katsella Maria Kalliota, koska olen huono katsomaan televisiota. Tiedän kyllä tapauksen ja ehkä sen vuoksi Maria Kallio saikin Minna Haapkylän kasvot. Turmanluoti esittelee loistavalla tavalla Maria Kallion ja hänen perheensä. Pidin siitä, kuinka kirjassa käytiin läpi perheenjäsenten ajatuksia. Lehtolainen oli osannut hyvin kirjoittaa nuorten lastensa ajatukset siten, että lukija tiesi heti, ettei kyseessä ollut aikuinen ihminen. Pidin myös siitä, kuinka jahtiporukan vahingonlaukausta pohdittiin perheen sisällä. Ei menty kauheasti perheen ulkopuolelle, vaikka lopussa toki tapahtuikin hieman enemmän jännittäviä asioita.

Lehtolaisen tyyli kirjoittaa on selkeää suomen kieltä. Tarina etenee loogisesti. Mielestäni kirjassa ei ole turhia juonikuvioita, eikä harhapolkuja, jotka vain helposti sekoittavat lukijan ajatuksen. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa oli selkeänä punaisena lankana lähimmäisten kantava voima. Rakastava perhe tukee, vaikka välillä voi hieman kipinöidä.

Turmanluoti on ohut kirja, jonka lukee välipalaksi. Lehtolaisen vankkumattomien kannattajien kannattaa kirja tietysti myös lukea. En tiedä, tuleeko kirjan kautta uusia asioita Maria Kallion perheestä ja elämästä, mutta tarina on joka tapauksessa nerokas.

Bruce Dickinson: Omaelämäkerta – What Does This Button Do?

Siis aivan mahtavaa. Ensinnäkin kiitos ihanalle HarperCollins Nordicille, kun yllätitte minut Bruce Dickinsonin pokkarilla Omaelämäkerta – What Does This Button Do? (2018). Olen nuoruudessani fanittanut Iron Maidenia ja edelleen pidän yhtyeestä. Tosin vuosien kertyessä, on fanitus vähentynyt. Tästä huolimatta olin innoissani, kun otin kirjan ulkoilu- ja työmatkalukemiseksi. Ei tarvinnut pettyä. Bruce Dickinsonissa on kirjailijan vikaa.

Hieman jännitti, kun avasin Dickinsonin omaelämäkerran. Olisiko kirja täynnä kuvauksia siitä, kuinka mikäkin albumi on syntynyt. Vai vuorottelua albumeiden ja kiertueiden välillä. Ei ja joo. Toki kirjassa kerrotaan albumien teosta ja hieman kiertueistakin, mutta kirja on paljon muutakin. Bruce Dickinson vaikuttaa mieheltä, joka ryhtyy toimeen ja sukeltaa asioiden alkulähteille, jos hän jostain innostuu. Pidin myös siitä, kuinka Dickinson kuvasi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja opiskeluaikoja.

Bruce Dickinson on todellinen moniosaaja. Bänditouhut alkoivat kiinnostaa opiskeluaikana ja muutaman mutkan kautta miehestä kouliintui Iron Maidenin laulaja 1980-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen yhtye ponkaisi musiikkimaailman listojen kärkeen. Dickinson on kuitenkin mies, jota kiinnostaa moni muukin asia, joten aikansa kutakin ja Iron Maiden sai jäädä vuosikausiksi. Soolouraa, lentokoneita ja lentokapteenina oloa, radiojuontoja ja ties mitä muuta. Miekkailu on kuulunut niin ikään miehen menneisyyteen jo 1980-luvulta lähtien vastapainottamaan bändielämää.

Kirjaa on helppo lukea. Tarina etenee, eikä kertaakaan tullut tunnetta, että joopa joo, voitaisiinko jo katsastaa muitakin juttuja. Pidin siitä, kuinka avoimesti Dickinson kertoi sairastamastaan papilloomasuusyövästä. Kamppailusta sairautta vastaan, hoidoista ja kivuista. Vaarana myös se, ettei mies enää ikinä olisi laulanut. Onneksi miestä hoidettiin todella ammattimaisesti ja mies itsekin edesauttoi toipumistaivaltaan hirvittävästi pakottamalla itseään eteenpäin. Syöpäosuus oli kuitenkin vain pieni tarina eli se ei missään tapauksessa saanut pääosaa kirjassa.

Dickinsonin omaelämäkerta antaa miehestä ilkikurisen, mutta päämäärätietoisen ja jollakin tavoin hyvin tavallisen ihmisen oloisen kuvan. Ei mitään nousukasmaista olemusta, vaikka miehellä onkin varaa lentokoneita ostella. Erityisesti pidin tietysti siitä kohdasta, jossa Bruce Dickinson kertoo Iron Maiden fanien olevan älykkäitä ihmisiä. Tämän minä tietysti heti uskoin ja allekirjoitin. Hih. Niin, ja tulihan kirjasta sekin selväksi, ettei miehellä ole kehossaan kuin yksi pienenpieni tatuointi, mutta se on aivan oma tarinansa se.

Kirjassa on mukana sopivasti myös matkakuvauksia paikoista, joiden historiallinen tausta ei ole kaunis. Esimerkiksi bändin lähettäminen Sarajevoon keskelle sodan melskettä ei varmasti ole ollut helppo pala kenellekään, vaikka oltiin vakuuteltu, että kaikki on ihan turvallista. Sitä matka ei todellakaan ollut. Kun ajattelen asiaa laajemmin, on hienoa, että Dickinson on tuonut tällaisia mielettömyyksiä lukijan silmille. Koskaan ei voi liikaa muistuttaa ihmisiä historiallisista julmuuksista.

Bruce Dickinsonin omaelämäkerta ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2017. Kirjan suomennoksesta ovat vastanneet Meri Ala-Tauriala, Virpi Kuusela ja Anja Lindqvist. Englanninkielinen alkuteos What Does This Button Do? on ilmestynyt niin ikään vuonna 2017.

Hieno kirja, joka avaa sopivasti Dickinsonin elämää. Jälkikirjoituksessa mies kertoo jättäneensä tarkoituksella kirjasta pois tarinat vaimoista, eroista ja lapsista. Ihan hyvä niin, koska tämä kirja kertoo nimenomaan Bruce Dickinsonista.

Tämä vai tuo -haaste

Tuula’s Life -blogissa oli kiva haaste, johon päätin ottaa osaa. On ollut sen verran kiirettä yksityiselämän ja töiden kanssa, että blogi on ollut hieman hunningolla. Toivottavasti tilanne korjaantuu, kun loma alkaa. Enää kuusi päivää töitä, ellei joku kaada maailmaa ennen sitä. Sitten alkaa kauan kaivattu loma.

Suihku aamulla vai illalla?

Illalla. Haluan pestä päivän tomut pois kehostani ennen sänkyyn menoa.

Kaupungin ydin vai maalaisympäristö?

Tämä on vaikea. Vastaan maalaisympäristö kaupungissa.

Kirkkaat vai neutraalit värit?

Kirkkaat. Rakastan värejä.

Kevät vai syksy?

Kevät, vaikka syksyllä olenkin syntynyt. Kevät on kaiken uuden alku pitkän ja kylmän talven jälkeen.

Outo vai typerä?

Taatusti outo.

Minttu vai kaneli?

Kaneli. Riisipuuro kanelilla ja sokerilla, korvapuusti, omenapiirakka…

Suunnittelu vai ex tempore?

Suunnittelu. Ex tempore olisi välillä paikallaan, mutta en välttämättä pidä suunnittelemattomista jutuista.

Leffa kotona vai teatterissa?

Tämä on helppo. Leffateatterissa. Harvoin jaksan katsoa elokuvia kotona.

Espresso vai latte?

En kauheasti juo kahvia, mutta näistä vaihtoehdoista valitsisin latten.

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli?

Vastaajan rooli. Olen huono kysymyksissä.

Halit vai pusut?

Halit on aina paikallaan. Myös tänään töissä, kun juhlittiin 10-vuotista uraani saman työnantajan palveluksessa.

Tulinen vai mieto ruoka?

Mieto. En pidä tunteesta, että makuaistini turtuu liian vahvoista makuelämyksistä.

Nahka vai pitsi?

Pitsi. Nuorempana olisin vastannut nahka.

Ylipukeutuminen vai alipukeutuminen?

Alipukeutuminen, vaikka välillä olisi hyvä, jos olisi vähän ylipukeutunut.

Kokemus vai mukavuus?

Rakastan mukavuutta, mutta rakastan myös kokemuksia. Ehkä ihan pikkiriikkisen kallistun kuitenkin mukavuuteen.

Tv-sarjat vai elokuvat?

Jos nyt puhutaan pelkästään televisiosta, niin valitsen ehdottomasti tv-sarjat. Dr. Martin ja Emmerdale. ❤️

Rock- vai country-musiikki?

Rock on helppo valita.

Yksin vai yhdessä työskentely?

Pääsääntöisesti työskentelen yksin ja pidän siitä. Yhdessä työskentely saman asian äärellä saattaa aiheuttaa hermojen kiristymistä.

Uiminen vai rannalla makoilu?

Uiminen. Vesi on ihana elementti.

Pikaruoka vai kunnollinen ravintolaruoka?

Kunnollinen ravintolaruoka, kiitos.

Perunasalaatti vai pastasalaatti?

Molempi parempi, mutta nyt tekisi mieli pastasalaattia, joten valitsen sen.

Parilliset vai eriparisukat?

Parilliset. Teen lajittelun siinä vaiheessa, kun otan sukat pois narulta pesun jälkeen. Minua ei häiritse toisten eriparisukat, mutta itselleni se olisi kauhistus.

Tanssiminen vai laulaminen?

Ei kumpikaan, mutta valitsen tanssin.

Puhelin vai netti?

Netti. Sitä ilman en tulisi toimeen. Puhelimetta voisin olla jonkin aikaa, kunnes havaitsisin jotain kivaa kuvattavaa.

Ota sinäkin kiva kesähaaste vastaan. Tällaisia on aina hauska tehdä.

Aurinkoisia kesäpäiviä, vaikka sääherrat välillä muuta ilmoittelevatkin.

Kesäarvonnan voittaja

Kesäarvonta on suoritettu. Itse toimin Onnettaren ominaisuudessa, koska mies, joka täällä asuu, ei ole tällä hetkellä kotona. Herra Karvajalka toimi virallisena valvojana tassujansa pesten. Onnetar suosi tällä kertaa Marikkia. Onnea Marikille! Laitan arvontavoitosta sähköpostia voittajalle.

Kaikille muille ihanaa kesän jatkoa!

Blogi toivottavasti virkistyy ensi viikolla. Tämä viikko on ollut juoksemista paikasta toiseen, joten blogia ei ole ehtinyt päivitellä.