Jukka Vieno: Ruttopuiston rakastavaiset

Tammikuussa Bloggariklubi vietti kustantamoklubi-iltaa, jossa itse odotin eniten Jukka Vienon haastattelua. Ai miksikö? Siksi, että Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinin julkaisema runohaaste on saanut minut innostumaan runoista ja Jukka Vienolta on ilmestynyt uusi runokirja Ruttopuiston rakastavaiset (WSOY, 2017). Kustantamoklubilla saimme haastateltujen kirjailijoiden uutuuskirjat mukaamme, joten kiitos tästä ihanasta runokirjasta lähtee kustantajalle.

Ruttopuiston rakastavaiset sisältää runoja rakkaudesta ja kuolemasta, eläinkunnan ja kasvien ihmeellisestä maailmasta, kaupungista ja maaseudusta, planeetoista ja avaruudesta sekä yhteiskunnallisesta menosta. Kirja on oikea kunnon mahtiteos. Runoissa kaivataan, rakastetaan, haaveillaan, istutaan laiturin nokassa ja luetaan, nähdään unia, pohditaan. Lista on loputon ja niin on runojen määräkin. Jos oikein laskin, niin 165 runoa ja sivuja lähemmäs 250.

Se, mistä pidin Vienon runoissa, on rujo kauneus. Runot alkavat usein todella kauniilla sanoilla, jatkuen yhtäkkisesti jollakin yllättävällä. Runon lopussa kuitenkin ikään kuin palataan alkuun, mutta hieman haikeammin tai kenties ihmettelevin sanoin tai joskus jopa karkeasti todeten, kuinka asian laita on. Vienon runoissa on usein myös piilotettua huumoria, joka nostattaa suupielet ylöspäin. Pidän tällaisesta älyllisestä sanoilla leikkimisestä.

Pidin myös Vienon tavasta kuvata luonnon ihmeitä. Kuvaukset ovat niin hienoja, että näkymät voi nähdä omin silmin. Yksi kokonainen luku on omistettu lumiaiheisille runoille. Näiden lyhyiden runojen joukossa on myös yksi hyvin yllättävä lumiaiheinen runo. En kuitenkaan kerro enempää, jos joku vaikka haluaa itse keksiä, mistä runosta on kyse. Rakkausrunoissa kaivataan ajasta iäisyyteen siirtynyttä rakasta. Nähdään näkyjä ja jopa tunnetaan rakastetun läheisyys. Välillä minulle iski päälle surumielisyys lukiessani näitä säkeitä. Kauniita runoja, mutta haikeita.

Osa kirjan runoista on usean sivun mittaisia runoja. Voisi jopa puhua pienistä kertomuksista. Runot ovat kuitenkin helposti lähestyttäviä ja niistä löytyy monia tasoja. Mielestäni Vienon runoja on myös luettava ajan kanssa ja hitaasti. Itse saatoin käyttää esimerkiksi Omppu Martinin ohjetta lukea yksi runo aamulla. Tällä tavoin saatoin makustella runoa mielessäni työpäivän ajan, jonka jälkeen olikin hyvä lukea seuraava runo.

Jukka Vieno kertoi kustantamoklubilla, kuinka runo tulee hänelle näkynä tai tunteena. Runot eivät ole valmistuneet kertakirjoittamalla, vaan niitä on pitänyt hioa useaan otteeseen. Kirjan runoajatelmia hänellä on ollut olemassa jo vuosilta 2009-2010 lähtien. Runot on kirjoitettu suurella sydämellä, eivätkä isotkaan teemat ole olleet Vienon ulottumattomissa. Lari Mäkelä, joka haastatteli Vienoa kustantamoklubilla, sanoi, että Vieno olisi Helsinki-runoilija. Helsinki -kuvaukset ovat kyllä osuvia ja hienoja, mutta kirjassa on todella paljon muutakin. Helsinki-runoissa ei ole käytetty Helsingin slangia, koska Vieno tuntee slangin itselleen vieraaksi tavaksi kirjoittaa, eikä hän ole syntyperäinen helsinkiläinenkään.

Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset on Stockan kulman (WSOY, 2010) sisarteos ja runotrilogian toinen teos. Siis tätä on tulossa hamassa tulevaisuudessa lisää. Minä tykkään tästä ja pakkohan tuo trilogian ensimmäinenkin teos on lukea. Ja jos runot vähänkään kiinnostaa, niin tähän kirjaan kannattaa tarttua. Hienoa nykyrunoutta Suomesta.

Ikävystymisen autuudesta

Vetelehtimisen taito iän mukana

kehittyy huomaamatta ja vähitellen

jalostuu siten että lopulta voit

mitenkään erityisesti yrittämättä,

mikäli haluat, nauttia

ikävystymisen autuudesta

Lainattu Jukka Vienon runoteoksesta Ruttopuiston rakastavaiset.

Helmikuun Kirja vieköön!

Viime viikolla oli kevään toinen Baba Lybeckin emännöimä Kirja vieköön! -ilta. Olin tietysti paikan päällä, koska minullahan on kevään kirjallisuusiltoihin sarjalippu, eikä tällaista tilaisuutta voi jättää väliin. Odotukset olivat korkealla, koska tammikuun Kirja vieköön! -ilta oli huikea. Onneksi ei tarvinnut pettyä nytkään, koska ilta oli tälläkin kertaa varsin onnistunut.

Helmikuun kirjallisuusillan teemana oli, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Tilaisuus alkoi taas sillä, että Baba Lybeck astui pimennetyn salin näyttämölle kauniin punaisessa mekossa. Hän lausui otteen illan ensimmäisen vieraan Venla Hiidensalon uutuusromaanista Sinun tähtesi (Otava, 2017). Nyt täytyy myöntää, että Lybeck eläytyi kirjaotteeseen mahtavalla tavalla. Hiidensalon uutuuskirjassa etsitään totuutta. Kirjailijan suvussa kulkee tarina, jonka mukaan Albert Edenfelt olisi kirjailijan isoisän isä. Hiidensalo on teettänyt DNA-testin, joka ei vahvista, mutta ei myöskään kumoa mahdollista sukulaisuussuhdetta. Lybeck kysyi kaikilta kirjailijavierailta, mikä hänelle on tärkeää. Hiidensalon vastaus oli hieno: ”Suomen kieli ja kirjallisuus.”

Illan toisen kirjailijavieraan Mikko Rimmisen tekstiä tuli näyttämölle siteeraamaan Taisto Oksanen. Ja millainen tulkinta olikaan? Voimakas, ja sellainen, joka sai jonkin liikahtamaan selkäpiissäni. Rimmisen uutuusromaani Maailman luonnollisin asia (Teos, 2017) on Lybeckin mukaan kokeileva. Kirjasta löytyy uusia sanoja, ylimääräisiä merkkejä ja ilmeisesti kaikkea outoa normaaliin kirjaan kuulumatonta. Rimminen kertoi, että kirjasta tuli kokeileva, kun hänen kissansa, joka muuten poseeraa kirjan kannessakin, asteli pitkin tietokoneen näppäimistöä ja tekstin joukkoon ilmestyi outoja merkki- ja sanajonoja. Kissa on myös tärkeä osa kirjan tarinaa. Rimminen kertoi myös, että kirjallisuus on taiteilua viikatemiehen kanssa. Ja jos en väärin muista, niin Rimmisen mukaan elämän tarkoitus on mennä alaspäin tai jotain sellaista. En kirjoittanut muistiinpanoja esityksen aikana, joten meni hieman ohi. Lybeck mainitsi myös sen, että kirjassa on koko ajan tietty jännite. Tämä jäi mieleeni, koska Rimmisen Pölkyssä oli mielestäni myös erityinen jännite koko kirjan kertomuksen ajan. Maailman luonnollisin asia kyllä kiinnostaa ihan jo vain kissan takia. Tietenkin.

Väliajan jälkeen näyttämän valtasi Laura Eklund Nhaga. Hän lausui koskettavan otteen illan kolmannen kirjailijavieraan Koko Hubaran esikoiskirjasta Ruskeat tytöt (Like, 2017). Hubara oli kaksi vuotta sitten ystävänpäivänä ollut kammottavassa krapulassa. Hän oli päättänyt aloittaa blogin Ruskeat tytöt kirjoittamisen, koska hän halusi jollain tavalla tuoda julki omia kokemuksiaan ruskeana tyttönä. Hän halusi myös avata oman keskustelukanavan kaltaisilleen tytöille. Blogi sai hetkessä hirmuisen suosion. Yli 20.000 lukijaa. Blogisuosion kasvaessa Hubara sai mahdollisuuden tehdä blogipostauksistaan ja osin uusista teksteistä oman esseekokoelman. Hubaralle on tärkeää, että ihmiset tiedostaisivat, mitä rodullistaminen tarkoittaa. Lybeck kertoi saaneensa lukea kirjan etukäteen ennen julkaisua. Muutama kirjan kohta oli ollut sellainen, että Lybeckin oli pitänyt laittaa kirja sivuun ja vetää pitkään henkeä. Tämä oli illan se kirja, joka lähti heti kirjaston varauslistalle. Jononumero 1.

Illan viimeisen kirjailijavieraan Merete Mazzarellan uutuuskirjan tekstiä tuli lavalle lausumaan Kati Outinen. Yksinkertaisesti vaikuttavaa. Kohtaus romanikerjäläisistä, joka jäi pitkäksi aikaa pääkoppaan pyörimään. Mazzarella kertoo uutuuskirjansa Elämän tarkoitus (Tammi, 2017) olevan harakanpesä, josta löytyy pesäaineina lehtiä, höyheniä, kiiltävää foliota sekä yksi hopealusikka. Outisen esittämään katkelmaan viitaten Mazzarella sanoi, että kaikkia emme voi auttaa kaikkia, mutta voimme kuitenkin auttaa joitakin. Hän myös pitää myötätunnon tuntemista tärkeänä asiana. Elämän tarkoitusta kysyttäessä Mazzarella vastaa: ” A good enough human being.” Voisimme siis olla hieman parempia ihmisiä.

Maaliskuussa on kevään viimeinen Kirja vieköön! -ilta. Sinne on taas suunnattava askeleet, koska nämä illat ovat todella mielenkiintoisia. Ja pahoittelen taas kuvien huonoa laatua.

Kathryn Stockett: Piiat

Helmikuun lukupiirikirjana oli Kathryn Stockettin Piiat (WSOY, 2010). Itse en päässyt lukupiiriin osallistumaan, koska olin teatterissa, mutta annoin omat arviointini jälkikäteen. Jälkikäteen arviointikin on helppoa, koska käymme keskustelua Facebookissa, jonne keskustelumme jäävät muistiin. Tietysti jäin paitsi keskustelun eri vivahteista ja kiivastahtisuudesta. Kirjan englanninkielinen alkuteos The Help on ilmestynyt vuonna 2009. Kirjan on suomentanut Laura Beck.

Eletään 1960-luvun Mississippissä Jacksonin kaupungissa. Rikkaat, valkoiset kotirouvat palkkaavat mustia naisia hoitamaan kotityöt ja lapset, jotta voivat itse keskittyä enemmän tenniksen peluuseen, auringon palvontaan ja naisyhdistyksen toimintaan. Mustat kotiapulaiset tekevät alipalkattua työtä ja joutuvat päivittäin kuulemaan, kuinka paljon kantavat tauteja mukanaan ja kuinka tyhmiä ovat. Skeeter on yksi valkoisista naisista, jolta odotetaan samaa kuin muiltakin arvonsa tuntevilta valkoisilta. On vain löydettävä aviomies, mutta onneksi siinäkin on auttavia ystäviä lähellä. Skeeter on kuitenkin erilainen. Hän alkaa nähdä ongelmia siinä, kuinka värillisiä kotiapulaisia kohdellaan, eikä häntä edes välttämättä kiinnosta konservatiivinen perhe-elämä. Skeeter ryhtyy uhkarohkeaan hankkeeseen. Hän haluaa tehdä kirjan mustien kotiapulaisten elämästä. Hanke on vaikea. Mustat kotiapulaiset eivät halua sekaantua näin vaaralliseen toimintaan, koska työpaikkojen menetykset pelottavat. Lopulta Skeeter kuitenkin saa avukseen mustat kotiapulaiset Aibileenin ja Minnyn. Tiedossa on salaisia kohtaamisia, pelkoa ja jännitystä, mutta myös toiveita paremmasta tulevaisuudesta.

Piiat oli lukupiiriläisten mielestä hauska, mielenkiintoinen ja jännittävä. Eräs lukupiiriläinen totesi myös, että kirja oli tarpeellinen lukukokemus itseään peritiedostavalle vanhalle pierulle etenkin näinä hämmentävinä aikoina. Kirjaa pidettiin myös sellaisena, jonka ahmii nopeasti, koska haluaa tietää, mitä tapahtuu. Toisaalta minä ja eräs toinen lukupiiriläinen pitivät kirjan alkua tahmeana ja tarina ikään kuin irtautui vasta sitten, kun oli jonkin verran kirjaa ehtinyt lukea. Järkyttävää kirjassa oli se, että tällaista on ollut viitisenkymmentä vuotta sitten Yhdysvalloissa. Toki rasismi kukkii ja kukoistaa nykypäivänäkin ympäri maailmaa, eikä Mississippissä taida tasa-arvoa olla vieläkään.

Kirjan henkilöistä keskusteltaessa lukupiiriläiset pitivät Skeeteriä rohkeana. Hän uskalsi kyseenalaistaa koko maailmankuvansa äitiään myöten. Piikojen asemaa pidettiin lähes samana kuin orjan. Valkoisista naisista Hilly oli kaikkein pahin. Hän puhui värillisille kotiapulaisille kuin vähä-älyisille ja yritti tehdä kaikkensa, jotta luokittelu valkoisten ja mustien välillä olisi selvä. Oikea kaksinaismoralistien kuningatar. Mustille omat ulkokäymälät, etteivät bakteerit ja taudit tartu valkoiseen ihmiseen. Samaan aikaan kuitenkin nämä mustat hoitivat valkoisten lapsia ja tekivät ruokaa koko valkoiselle perheelle. 

Puhuttelevimmat aiheet kirjassa ovat rasismi ja ystävyys. Rasismi taitaa olla iäisyysongelma maailmassa. Maailma muuttuu, mutta hitaasti. Täytyy kuitenkin muistaa, että mahdoton asia on jonakin kauniina päivänä mahdollista. Muutokset eivät kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan jonkun on toimittava siitäkin huolimatta, että muutokset aiheuttavat aina jollekin osapuolelle kärsimystä. Itse pidin erityisesti siitä, kuinka kirjassa oli kuvattu ystävyyttä. Lapsuudesta asti kestänyt ystävyys voi katketa hetkessä, kun mielipiteet eroavat toisistaan täydellisesti. Toisaalta uusi ystävyys voi saada alkunsa sellaisten henkilöiden kesken, joilla ei olisi ikinä kuvitellut olevan mitään yhteistä.

Kathryn Stockettin Piiat on tehty myös elokuvaksi (2011) asti. Octavia Spencer voitti roolisuorituksellaan parhaan naissivuosan Oscarin. Itse en ole elokuvaa nähnyt, mutta kiinnostaisi nähdä, kuinka Spencer vetää Minnyn roolin. Minnyn, joka on kirjan yksi mahtavimmista henkilöhahmoista.

Stockettin Piikoja suosittelen luettavaksi ihan jo pelkän tarinan vuoksi. Mielenkiintoinen tarina, joka ei jätä kylmäksi. Itse tarvitsin nenäliinapakettia apuvälineeksi kirjaa lukiessani. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Tosielämän sketsinäytelmä

Nyt täytyy välillä postata jotain muuta kuin kirjoja tai teatteria, vaikka tämäkin tarina juontaa juurensa siitä, että olin tulossa kulttuuritapahtumasta. Kiiruhdin keskiviikkona Kirja vieköön -illasta Helsingin rautatieasemalle ehtiäkseni joko Z- tai R-junaan, koska kello oli sen verran paljon, että halusin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti. Aamulla oli kuitenkin taas tiedossa aikainen herätys ja K-junan kökköilyt eivät innostaneet.

Ehdin hypätä Z-junaan viime minuutilla. Maksoin matkan leimauslaitteessa seutuliikenteen arvokortilla ja nousin pari rappua ylös viimeiseen junavaunuun. Juna lähti saman tien liikkeelle ja konduktöörin kopin ovi aukesi. Istuin selin koppiin päin, mutta kuulin, kuinka lipunmyyjä lähti liikkeelle. Ja kovaa muuten lähtikin. Käytävän toisella puolella oleva nainen yritti viittilöidä ja huudahti, että anteeksi. Ei mitään reaktiota. Lipunmyyjä porhalsi jo kuin viimeistä päivää junan eteisessä.

Konduktöörin kopin ovi aukesi uudestaan. Kuulin, kuinka toinen lipunmyyjä lähti liikkeelle. Ajattelin, että ahaa, niitä siis onkin kaksi ja toinen myy lippuja tähän vaunuun. Mitä vielä! Sama kuvio toistui. Lipunmyyjä kiiruhti toisen lipunmyyjän perään ja käytävän toisella puolella oleva nainen sanoi taas käsi pystyssä, että anteeksi. Ei taaskaan mitään reaktiota. Aivan kuin olisi tehty pikauusinta ensimmäisen lipunmyyjän liikehdinnästä. Tällä kertaa huomasin myös sen, että kanssani samassa loossissa istuvat opiskelijaneitokaiset olisivat halunneet ostaa matkaliput. Kuten myös seuraavassa penkkirivissä istuva mies, joka heilutteli pankkikorttiaan. Totesin vain ääneen, että no, nyt ainakin on todistajia, jos tarkastajat tulevat paikalle.

Ja mitä seuraavaksi? Aivan uskomatonta. Kun lipunmyyjättärien selät vain vilkkuivat seuraavassa vaunussa, niin tarkastajakaksikko nousi vaunuumme. Lipuntarkastus! Siis nyt tekisi mieli sanoa tosi rumasti, mutta sanon vain, että mitä ihmettä! Lipuntarkastajakaksikko alkoi ihan pokerina tarkastaa lippuja, mutta onneksi vaunussa istui sanavalmista porukka minä mukaan lukien. Aikamoinen huutoäänestys vaunussa saatiinkin aikaiseksi. Tarkastaja kertoi, ettei lipunmyyjän tarvitse ilmoittaa, että myy lippuja, vaan matkustajan velvollisuus on ilmoittaa haluavansa ostaa matkalipun. Tuosta olen kyllä täysin eri mieltä. Lipunmyyjä on asiakaspalvelija ja hyvään asiakaspalveluun kuuluu esimerkiksi tervehtiminen. Rouva lipunmyyjät olisivat mielestäni voineet sanoa vaunuun astuessaan, että iltaa. Tämä olisi ollut merkki siitä, että lipunostajat olisivat olleet viimeisen päälle skarppeina. Huh huh!

Tilanne äityi vaunussa lopulta siihen tilaan, että tarkastaja komensi kaikkia olemaan hiljaa. Myönsi, että lipunmyyjät olivat menneet aika vilkkaasti vaunun läpi, joten tekevät nyt niin poikkeuksellisesti, että hakevat toisen lipunmyyjän paikalle myymään liput niille viidelle, jotka lipun olisivat halunneet ostaa. Pankkikorttia heiluttelevalle miehelle tarkastaja sanoi vielä erikseen, että se on vain niin, että joka toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Apua! Aikamoista menoa junassa.

Lipunmyyjä saatiin lopulta vaunuun. Ensimmäisenä hän totesi käytävän toisella puolella olevalle naiselle, että minä esimerkiksi katsoin sinua silmiin, etkä sanonut mitään. Ei oikeasti voi olla totta. Nainen meni ihan sanattomaksi. Siis missä välissä lipunmyyjä olisi edes ehtinyt ketään katsoa silmiin, kun mennä porhalsi tuhatta ja sataa vaunukäytävää pitkin. Hohhoijaa. Tuli taas mieleen, että asiakkaiden vika, kun eivät ehdi tarrautua lipunmyyjän takinhelmaan. Mutta on tässä joka tapauksessa hyvin mielenkiintoista se, millainen on lipunmyyjien käsitys asiakaspalvelusta. Mitä jos joka paikassa asiakaspalvelu olisi yhtä kohteliasta?

Lopulta kaikille lippua haluaville saatiin myytyä matkaliput ja lipunmyyjät saivat hetken juoruiluaikaa junan eteisessä. Totesin käytävän toisella puolella istuvalle naiselle, että tämä on kuin jostain sketsistä. Oikeasti. Voiko tällaista tapahtua? Onko teille tapahtunut vastaavia episodeja julkisissa liikennevälineissä?

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Nyt on viimeisen rästipostauksen aika. Virpi Hämeen-Anttilan Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016) tuli luettua viime syksynä, mutta postaus jäi tekemättä, vaikka kirjassa ei mitään vikaa ollutkaan. Kirjan sain viime kesänä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukaudenkirjapaketista. Kirjan halusin tietysti lukea, koska olen lukenut sarjan kaksi aiemmin ilmestynyttä osaa.

Eletään elokuuta 1921. Helsingissä on ollut tuhopolttoja keväästä alkaen. Poliisi pyytää Karl Axel Björkin apua tuhopolttojen selvityksessä, kun yhden tuhopolton jäljiltä löytyy ruumis. Aika nopeasti Björk oivaltaa, että kyseinen tuhopoltto ei välttämättä liity muihin tuhopolttoihin, vaikka samoja tunnusmerkkejä löytyykin kuin muista tuhopoltoista. Björkin työt sisäasiainministeriössä vievät ikävästi aikaa tutkimuksilta. Tämän takia Björk palkkaakin avukseen nuoren miehenalun, Frans Valkaman, joka on nopeaälyinen ja tuntee Helsingin kadut kuin omat taskunsa. Björk ja Valkama pääsevät sekä pyromaanin että itse murhaajan jäljille. Onko kyseessä sama henkilö vai kaksi eri henkilöä? Ei paljasteta kaikkea.

Salapoliisiharrastuksen ohella Björkillä on ongelmia yksityiselämässä. Björkin kadonneeksi ja kuolleeksikin luultu isä on palannut Siperiasta. Siperia ei ole koulinut Björkin isää. Mies on edelleen yhtä ilkeä ja riitaisa kuin ennenkin. Ei tarvita kahta sanaa, kun isä ja poika ovat niin pahoissa riidoissa, että se vaikuttaa Björkin ja hänen äitinsä sekä Björkin veljen väleihin. Tulehtuneet perhesuhteet eivät ole Björkin ainoa painolasti. Miehen rakastettu on joutunut lähtemään maasta, eikä ole toiveita jälleennäkemisestä. Samaan aikaan Björkin parhaimman ystävän pikkusisko Ida elättelee toiveita rakkaussuhteesta Björkin kanssa. Toisaalta Björkin pikkuserkun Lisbetin kanssa kihlautuminen veisi miehen lähemmäksi varakasta sukuhaaraa. On siinä miehellä ongelmia kerrakseen.

Täytyy sanoa, että pidän Hämeen-Anttilan ajankuvauksista. Kirjan tunnelma on juuri sellainen, mitä voisin kuvitella 1920-luvulla olleen Helsingissä. Salakapakoita ja prostituutiota. Puulämmitteiset kylpyvedet. Talonmiehet. Ulkokäymälät. Gramofonit. Pidin myös siitä, kuinka kirjan henkilöhahmot ovat tulleet sillä tavoin tutuiksi, ettei lukiessa tarvinnut enää kauheasti miettiä heidän tekemisiään, vaan pystyin keskittymään enemmän kirjan tunnelmaan. Lisäksi pidin siitä, kuinka Björkin elämää kirjassa kuvataan. Björk on selkeästi vaurastunut. Hänellä on varaa ostaa parempaa ruokaa kuin aikaisemmin ja hän myös mielellään tarjoaa Valkamalle kunnon välipaloja, koska tietää, että pojan kotona on ruoasta pulaa.

Tässäkin kirjassa on melkoisen paljon henkilöitä, kuten sarjan kahdessa aikaisemmassa. Tällä kertaa luettavuus ei kuitenkaan kärsinyt henkilöpaljoudesta, koska osa henkilöistä oli tuttuja jo aiemmista kirjoista. Se, mikä edelleen hieman ärsyttää, on Björkin itsetietoisuus. Hän kun tuntuu aina olevan oikeassa. 

Kirjan nimi Kuka kuolleista palaa viittaa kahteen asiaan kirjasta löytyvään asiaan. Jos pidät hieman erilaisista dekkareista, niin kannattaa lukea tämä. Samalla saat selville, mistä kirjan nimi kumpuaa.

Teatterissa: Avioliitto on ikuista

Aleksanterin teatteri oli torstai-illan nautintopaikkani. Olin katsomassa farssia Avioliitto on ikuista (Tour de Farce), joka kilvoitti sellaiset naurunremakat, että ikävimmätkin asiat varmasti sai sysättyä taka-alalle. Lisäksi pitää tietysti maininta, että Aleksanterin teatteri on kaunis. Kannattaa käydä Aleksanterin teatterissa ihan jo sen yksityiskohtia täynnä olevan kauneuden vuoksi.

Kirjailija Heikki Ilonen (Mika Nuojua) ja hänen vaimonsa Helena (Tuija Nuojua) ovat lähteneet markkinointikiertueelle edistääkseen Heikin juuri julkaistun kirjan Avioliitto on ikuista myyntiä. Kirjan nimestä huolimatta pariskunnan avioliitto tuntuu rakoilevan. Vaimo haikailee rahan perään ja kirjailija itse keskittyy vain kirjaansa. Kiertue-elämä on hotellista toiseen vaihtamista. Jälleen on asettauduttu yhteen lukuisista hotellihuoneista. On kuitenkin tapahtunut jonkinlainen virhe ja huone on tuplabuukattu. Samaan huoneeseen on päätynyt myös ministeri Kyösti Kataja (Mika Nuojua) ja hänen salarakkaansa Linda (Tuija Nuojua). Tästähän se soppa onkin valmis syntymään, mutta mitä tapahtuu, kun huoneessa vierailevat myös talk show -juontaja Anu Saukko, julkkiksia bongaava pikkolo, varasteleva siivooja sekä haitaria soittava nunna? Mahdottomat mausteet soppa saa ja menoa riittää.

Tuija Nuojua ja Mika Nuojua
Kuva © Miska Siikaluoma

Nuojuan pariskunta näyttelee esityksen kaikki kymmenen eri roolia. Aikamoista menoa näyttämöllä nähdäänkin. Ovista poistutaan ja seuraavassa hetkessä jostain ovesta tuleekin uusi henkilö näyttämölle. Mika Nuojua kirjailijan asussa on jollain tavoin hyvin rauhaa rakastava ja tasainen. Ministeri Kyösti Katajana mies on puolestaan huvittava, vaikka pitäisikin sanoa inhottava limanuljaska. Talk show -kuvaajana mies vaihtaa hetkessä puheensa venyttäväksi ja ikääntyneeksi. Mieletöntä ammattitaitoa. Viisi eri roolia ja kaikki täysin erilaisia. Entä sitten Tuija Nuojuan roolitukset? Kirjailijan vaimona Tuija Nuojua on tiukkis, joka tuntuu vain ajattelevan itseään. Aina on jokin asia vialla ja päätä särkee. Ministerin salarakkaana Tuija Nuojua ampuu yli roimasti, mutta hyvällä tavalla. Blondi mikä blondi ja julkisuuteen on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Mielestäni esityksen ylivoimaisesti paras rooli oli Tuija Nuojuan esittämä talk show -juontaja Anu Saukko. Aivan hullu nainen. Ja kuinka voi saada suupielet venymään niin alaspäin kuin Anu Saukolla oli? Hulvatonta. Ja se kävelytyyli! Viisi eri roolisuoritusta Tuijakin näyttämöllä vetää ja täytyy antaa täydet kiitokset. Molempien näyttelijöiden roolien vaihto on onnistunutta ja oikeasti vaikuttaisi siltä, että esityksessä olisi kymmenen eri henkilöä.

Tuija Nuojua ja Mika Nuojua
Kuva © Miska Siikaluoma

Näytelmän lavastus on yksinkertainen, mutta toimiva. Hotellihuone, jossa on pari kaapin ovea, ovi kylpyhuoneeseen, kummallinen Suite-ovi sekä tietenkin normaali ovi hotellikäytävään. Ovet ovat tietenkin tällaisen farssin ehdoton edellytys. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, kuinka ihminen voi niin nopeasti vaihtaa vaatteita kuin Nuojuan pariskunta esityksessä vaihtoi. Esimerkiksi Helena-rouva saattoi mennä kylpyhuoneeseen jakkupuvussaan ja seuraavassa hetkessä Anu Saukko tuli hotellihuoneen ovesta sisälle hopeanhohtoisissa käärmekuosisissa vaatteissaan. Itse en pystyisi moiseen. Olen hidas pukeutuja.

Tuija Nuojua ja Mika Nuojua
Kuva © Miska Siikaluoma

Avioliitto on ikuista esitetään Aleksanterin teatterissa vielä kahteen kertaan 24. ja 25. helmikuuta. Kannattaa ehdottomasti mennä katsastamaan. Hulvatonta menoa tiedossa. Ja jos et Aleksanterin teatteriin pääse, pidä silmät avoimina, koska Nuojuan pariskunta on esittänyt näytelmää muillakin paikkakunnilla eli kyseessä on ainakin tähän saakka ollut kiertävä näytelmä. Tätä ei kannata missata.

Rooleissa: Mika Nuojua ja Tuija Nuojua.

Käsikirjoitus: Philip LaZebnik ja Kingsley Day

Suomennos: Timo Mikkola

Sovitus ja ohjaus: Mika Nuojua

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Aleksanterin teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos, 2016) tuli luettua jo viime marraskuussa niinä harvoina hetkinä, kun koin jotain todellisuudentajua influenssan syvistä syövereistä. Postaaminen on vain jäänyt tekemättä, vaikka kirjasta todella paljon pidinkin. Kirjan sain viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla, kun olin Teoksen bloggaajatilaisuudessa, jossa Leena Parkkinen oli kertomassa kirjastaan. Kiitos lähtee siis kustantajalle.

Eletään vuotta 1956. Opintonsa keskeyttänyt Saara on muuttanut miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin. Saara viettää päivät pitkät poikansa Eliaksen kanssa ja nauttii kotirouvan elämästä. Saaran yläkerrassa asuu itsenäinen ja maailmaa nähnyt Elisabeth, joka on kaikkea sitä, mitä Saara ei ole. Elisabeth järjestää huikeita kutsuja, kirjoittaa ihanan pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruoanlaittoa. Saara ja Elisabeth tutustuvat ja siitä alkaa Saaran muuttuminen. Kotiäiti alkaa käydä kutsuilla ja saa osakseen sellaista juovuttavaa huomiota, josta hänellä on vain kaukaisia ja surullisia muistoja. Saara kiintyy Elisabethiin päivä päivältä enemmän, mutta ei kuitenkaan aivan pääse Elisabethin pään sisälle, koska Elisabeth on hyvin salaperäinen nainen. Käy kuitenkin niin, että Elisabethin on kerrottava Saaralle olevansa vakooja, koska tarvitsee Saaran apua eräässä peitetehtävässä. Saaran on mentävä töihin kirjakustantamoon miehensä vastusteluista huolimatta. Tämän jälkeen Saaran elämässä alkaa tapahtua toden teolla.

Mahtava kirja. Aivan järkyttävän mahtava. Mielestäni Säädyllinen ainesosa on yksi parhaimpia vuonna 2016 ilmestyneitä suomalaisen kaunokirjallisuuden kirjoja. Parkkinen on onnistunut saamaan reiluun kolmeensataan sivuun ihmissuhteita, rakkautta, historiaa, kiellettyjä suhteita, ruokaa ja jännitystä. Kirja on runsaudensarvi, mutta erittäin loistavalla tavalla. Kirja on helppolukuinen ja tarina vie helposti mukanaan. Kirjan tunnelma on käsin kosketeltavissa ja aistittavissa oleva. Parkkinen kertoikin bloggaajatilaisuudessa, että esimerkiksi haju- ja tuoksumaailma oli yksi tärkeä elementti kirjoittaesssa. Parkkinen kertoi myös, että on kirjoittanut kirjan New Yorkissa. Kirjan idea lähti kahviloista ja New Yorkin sykkeestä.

Kirjan lukujen otsikointi on ihastuttavan omaperäinen. Jokainen luku on nimetty jonkin ruokalajin mukaan. Hummeria kasvihuonemansikoiden kera, Tartarpihvi vasikasta ja viiriäisenmuna, Ruusujäätelö. Vaikka Säädyllinen ainesosa ei ole ruokakirja, ruoka on kirjan olennainen osa ja kirjojen lukujen tapahtumat liittyvät jollain tavoin kuhunkin otsikossa olevaan ruokalajiin. Valloittava tapa kietoa tarinaa ruokalajien kanssa yhteen.

Osa kirjan luvuista on kirjemuotoisia. Parkkinen kertoi, että kirjeromaani on yksi viehättävä kerrontakeino. Kirjeformaatin avulla voi huijata lukijaa. Voi, minua saa huijata useampaankin otteeseen, jos tuloksena on tällainen lukunautinto. Harvoin voin sanoa, että jostain kirjasta olisin nauttinut täysin sydämin ensisivuilta viimeiselle sivulle asti.

Vaikka kirja ei olekaan historiateos, pidin tavasta, jolla historiaa esitettiin kirjassa. Sodanjälkeinen Suomi, jolloin monista ruokatarvikkeista oli pulaa. Helsingissä vilisti vakoojia. Homoseksuaalisuus oli rangaistavaa. Parkkinen kertoi, että oli tehnyt paljon taustatyötä kirjan historiataustaa varten. Hän myös itse opettaa historiallisten romaanien kirjoittamista, joten voin vain todeta, että ainakin hän itse osaa kirjoittaa siitä, mitä opettaa.

Erityiskiitokset pitää antaa kirjan kansille. Tykkään lukea kirjaa ilman kansipapereita, joten oli mahtava yllätys, kun aloittaessani lukemaan kirjaa poistin kansipaperit ja mitä alta löytyikään? Upeat kuvitetut kannet Bulevardi 12:sta. Kirjan ulkoasu on Jussi Karjalaisen.

Leena Parkkisen Säädyllistä ainesosaa suosittelen kaikille, jotka pitävät hyvistä tarinoista, ruoasta ja historiasta.

Joyce Maynard: Haavoitettu

Facebookissa tulee usein vastaan eri kustantamoiden julkaisuja tai mainoksia. Tietysti sen takia, että olen niistä siellä tykännyt. Usein on myös kilpailuja, joihin on tietysti aivan pakko osallistua, jos vaikka onnenkantamoinen osuisi kohdalle. Tällä kertaa osui. Voitin tammikuun alussa Joyce Maynardin uutuuskirjan Haavoitettu (HarperCollins Nordic, 2017). Muistaakseni kilpailussa piti valita HarperCollins Nordicin kevään uutuuskirjoista kiinnostavin. Tulin valinneeksi Maynardin teoksen, koska kirjailijan edellinen teos Vuori talon takana oli vielä tuoreessa muistissa. Täytyy sanoa, että valintani osui nappiin. Kirja on todella hyvä. Haavoitetun englanninkielinen alkuteos Under the Influence on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Pirjo Lintuniemi.

Helenin aviomies on lähtenyt lätkimään miehen uuden rakkauden takia. Helenin ja hänen exänsä yhteinen poika Oliver on aluksi asunut äitinsä kanssa, mutta lapsi on riistetty Heleniltä oikeuden päätöksellä Helenin jäädessä kiinni rattijuopumuksesta. Helen joutuu käymään AA-kerhossa ja tapaamiset pojan kanssa ovat satunnaisia. Lähinnä silloin, kun pojan isä suostuu kaikilta sukujuhlilta pojan Helenille muutamaksi tunniksi antamaan. Helen yrittää kerätä lisätienestejä suuriin oikeudenkäyntivelkoihinsa tekemällä satunnaisia tarjoilijan keikkoja, jos niitä on tarjolla. Eräänä iltana hän on tarjoilemassa gallerian avajaisissa, jossa hän tapaa varakkaan pariskunnan Ava ja Swift Havillandin. Kyseessä on kohtalokas kohtaaminen. Pariskunta ottaa Helenin siipiensä suojaan ja ennen kuin Helen huomaakaan, on hän osa ystäviensä ylellistä elämäntapaa. Helen tapaa myös miehen, Elliotin, joka on aivan eri kaliiberia kuin Havillandit. Havillandit halveksuvat Elliotin tavanomaisuutta, eikä Elliotkaan millään lailla osoita ihastustaan pariskuntaa kohtaan. Helenillä on kuitenkin ongelma. Hän on saanut pitää Oliveria luonaan hieman pidempiä aikoja ja Oliver on ihastunut Swiftiin. Mies, kun sattuu olemaan iso lapsi itsekin. Mutta mitä tapahtuu, kun sattuu onnettomuus, jossa on mukana Swift ja Oliver sekä kaksi muuta henkilöä?

Kirjan alussa tuli heti selväksi, että Helenin elämää ovat aina ohjanneet muut ihmiset. Pidin siitä, kuinka Maynard sai pidettyä Helenin tahattoman naiiviuden yhtenä Helenin luonteenpiirteenä läpi kirjan. Vaikka joku saattoi hänelle välillä sanoakin jostain asiasta totuuden, uskoi Helen aina lähimmäisiinsä, vaikka sanottuja sanoja punnitsikin mielessään.

Haavoitettu on loistava kirja, joka jää mieleen varmasti pitkäksi aikaa. Kirjan juoni on uskomattoman koukuttava ja taitavasti rakennettu. Sivut kääntyvät kuin itsestään, eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Voisi jopa sanoa, että tässä on kirja, jonka haluaisi lukea kertaistumalta, jos vain aika antaisi myöten. Tekstiä on helppo lukea ja tarina etenee koko ajan. Täytyy antaa kiitos myös suomentajalle, joka on saanut tekstin elämään suomenkielellä.

Maynard kertoo kiitossanoissaan, että idea kirjaan tuli, kun hän mietti ystävyyden suurta lahjaa. Haavoitettu onkin nimenomaan kirja ystävyydestä. Ystävyys on hieno asia, mutta se voi katketa hyvin herkästi, jos sitä ei vaali oikealla tavalla. Todellisen ystävyyden voi menettää, jos ei näe metsää puilta. Ystävyys on vuorovaikutteista. Se antaa mahdottoman paljon, jos siihen uskaltaa vain heittäytyä ja on myös valmis antamaan itsestään jotain. On myös osattava nähdä, mikä ystävyys on todellista ja mikä perustuu valheille. Itse ainakin mietin ystävyyttä melkoisen pitkään, kun sain kirjan luettua. 

Joyce Maynardin Haavoitettua voin suositella oikeastaan kaikille. Kerrassaan kiehtova kirja.

Kustantamoklubilla tapahtui

Viime viikolla Bloggariklubi järjesti kustantamoklubi-illan WSOY:n ja Tammen tiloissa. Minä tietysti lähdin innolla mukaan, koska paikalla oli kolme kirjailijavierasta. On aina ilo kuunnella ja nähdä kirjailijoita ilmielävänä. Kirjailijavieraat olivat Ari Räty, Mikko Kalajoki ja Jukka Vieno.

Paikalla oli myös Ylen kulttuuritoimitus kameroineen kaikkineen. En edes aluksi ymmärtänyt koko asiaa, mitä kuvasivat. Taisi piiloblondius iskeä. Sitten kun asia minulle valkeni kaikessa karmeudessaan, että kuvaavat kulttuuriuutisia, aloin pohtia, miltä näytän. Miksi pitääkin heti ajatella ulkonäköä? Pari päivää asiaa mietin, kunnes ehdin jo unohtaa koko asia. Tiistai-illalla äitini soitti ja hihkui innoissaan, että olin ollut televisiossa ja moneen kertaan oli näytetty ja niin poispäin. Ensimmäinen kysymys oli, miltä näytin? Kuulemma ihan hyvältä. Puhelun lopetettuamme huomasin, että ystäväni oli laittanut minulle ja eräälle toiselle ystävälleni keskusteluviestin. Oli bongannut minut uutisista, kuten oli tämä toinenkin ystävä. Kerroin, etten ollut nähnyt lähetystä, enkä haluaisikaan nähdä, vaikka Areenasta löytyisi. Kommentit kuuluivat, että hyvältä näytit punaisessa puserossa ja Lapponia-korut päällä ja fressin näköinenkin vielä ja nyt menet katsomaan sen videon. Joo, en mennyt. Pelottavaa tuollainen. Siis minähän en tietysti sanonut sanaakaan mihinkään haastatteluun, mutta siitä huolimatta tuollainen on pelottavaa. Ei minusta ainakaan tubettajaa tule.

Ari Räty

Mutta mennään lopulta itse asiaan eli kirjailijoihin. Illan ensimmäinen kirjailijavieras oli Ari Räty. Rätyä oli haastattelemassa Tammen viestintäpäällikkö Satu-Maria Rastas. Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen (Tammi, 2017) on vastikään ilmestynyt. En ole vielä ehtinyt kirjaa lukea, mutta kirjan takakannessa kirjan kerrotaan olevan intensiivinen ja taidokas kuvaus rikoksesta, sen syistä ja seurauksista. Kirja on tarina yksinäisyydestä, turvattomuudesta ja väkivallasta, mutta kirjasta löytyy myös ystävyyttä ja rakkautta. Räty itse kertoi kirjan henkilöiden eläneen pitkään hänen mukanaan. Henkilöt ovat kirjailijan omasta elämästä ja kokemuksista lainattua ja varastettua. Rädyllä ei ollut kirjalle suunniteltua juonikuviota, vaan juoni ajautui sellaiseksi, mikä lopputulos on. Vaikka kirjassa on kuulemma pahuutta, haluan kirjan ehdottomasti lukea heti, kun ehdin muilta kesken olevilta kirjoilta.

Jukka Vieno

WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä toimi illan toisen kirjailijavieraan Jukka Vienon haastattelijana. Tätä haastattelua odotin eniten, koska Vienolta on ilmestynyt tammikuussa runokirja Ruttopuiston rakastavaiset (WSOY, 2017), ja koska runohaaste on meneillään. Vienon uutuusteoksesta kerrotaan takakannessa, että kirja pitää sisällään aikalaiskokemuksen ikuisesta aiheparista: rakkaudesta ja kuolemasta. Kirjasta löytyy myös havaintokuvauksia eläin- ja kasvikunnan ihmeistä, kansakunnan katoavaisuudesta ja pysyvyydestä. Vieno kertoi runoistaan, että hänelle runo tulee näkynä tai tunteena. Runot on kirjoitettu suurella sydämellä ja niitä on hiottu useaan otteeseen. Ja mikä haastattelussa oli parasta? Vieno itse lausui myös pari runoa. Hienoa kuulla kirjailijan tai pitäisikö sanoa runoilijan, itse lausuvan omia runojaan. Sävähdytti. Varmasti myös arvasitte, että olen korkannut Vienon runokirjan.

Mikko Kalajoki

Mäkelä haastatteli myös illan viimeistä kirjailijavierasta Mikko Kalajokea. Kalajoelta ilmestyi tammikuussa Miesmuisti (WSOY, 2017), joka on kirjan takakannen mukaan huumorilla painepesty romaani avioliitosta, isyydestä, remontista, keski-ikäistymisestä, muuntohuumeista, digimarkkinoinnista ja Iron Maidenistä. Kalajoki kertoi kirjan henkilöhahmojen olevan karikatyyreja, mutta varmasti kirjasta löytyy asioita, jotka saattavat hieman kolahtaa lukijalle. Kirjan ei ole kuitenkaan tarkoitus syyllistää naisia, koska kirjan pääosamies, Arto, on nestepää kauniisti muotoiltuna. Kalajoen oli tarkoitus kirjoittaa Miesmuisti siten, että ihmisillä on todella hauskaa kirjaa lukiessa, mutta lopputuloksena syntyikin tasapainoilua synkkyyden ja hauskuuden välillä. Kyllä, tähänkin kirjaan tartun innolla ja toivottavasti mahdollisimman pian.

Oletteko ehtineet vielä lukea mitään näistä kirjauutuuksista?

Loppuhuomautuksena vielä sellainen, että keskiviikkona lounasravintolassa kassarouva kysyi, olinko ollut jonakin iltana televisiossa jossain kirjajutussa. Joo, olin, eikä siitä enempää. 👀