Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Sain hienon tilaisuuden lukea novellikokoelman, josta en ollut aiemmin kuullut yhtään mitään. Pirjo Puukon Mutkanlukutaito (2017) on Stresa Kustannuksen syyskuussa julkaisema kirja. Stresa on uusi yrittäjä kustannusmaailmassa, ja voi kuinka toivonkaan, että myös tämä pienkustantamo löytäisi paikkansa elää ja kasvaa. Olen nimittäin hyvin vaikuttunut novellikokoelmasta, jonka luin.

Mutkanlukutaidossa on kahdeksantoista toinen toistaan mielenkiintoisempaa novellia. Novelleille on yhteistä se, että novelleissa etsitään tai löydetään ihan etsimättäkin törmäyspaikkoja. Tästä seuraa tietysti se, että on myös selviytymisyrityksiä. Novellit on myös jaoteltu kolmen eri pääotsikon alle. Nyt kun oikein ajattelen asiaa, ovat otsikot todella osuvia. Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa; Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Etenkin viimeisin naurattaa kovasti. Tiedätte kyllä sen tunteen, kun joku katsoo teitä hieman omituisesti.

Kirjan ensimmäinen novelli Kosto toi jostain syystä nuoruusmuistot mieleen. Jos ei nyt ihan putkeen ole mennyt kumppanin kanssa, niin on paras kostaa. Ainakaan ei kannata keskustella aikuismaisesti. Kirjan nimikkonovelli Mutkanlukutaito on tarina sinänsä. Onnellinen olotilakin voi johtaa johonkin aivan eriskummalliseen tilanteeseen. Koska en halua sen tarkemmin kertoa novellien juonia, mainitsen vain, että jos jokin voi mennä pieleen, se myös menee. Tanssinamu on myös novelli, johon varmasti ainakin moni nainen voi samaistua. Päätellään toisten ihmisten asioita kysymättä mitään asianomaiselta. Voi kuinka noloa onkaan, kun selviää, että oma pähkäily on ollut niin pielessä kuin olla ja voi. Voiko maan alle vajota tällaisessa tilanteessa?

Kirjan novellit ovat elämänmakuisia lukukokemuksia. Tarinoita, joihin voi itse samaistua tai joissa voi nähdä jonkun tuttunsa. Novelleja lukiessa tulee tunne, että joku toinen on kokenut aivan samaa kuin minä itse. Tarinoissa on kuitenkin aina jotain yllättävää, joka nostattaa tarinan lopun huippuunsa. Pidin novellien selkeästä kielestä, joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Pirjo Puukon tunnelmakuvaukset ovat realistisia. Keskellä märkää, pimeää marraskuista iltaa, saatoin tuntea pakaroideni palavan, aivan kuin olisin istunut rantakalliolla auringon paahteessa. Puukko osaa myös kuvata luontoa kauniilla tavalla. Tällaista kirjaa on ilo lukea. Tässä on myös kirja, joka ei aseta rimaa liian korkealle lukijaa ajatellen. Lukija voi vain syöksyä novellien syövereihin ja nauttia lukemastaan.

Kirjan kaunis kansi ansaitsee erityismaininnan. Kuvitus ja graafinen suunnittelu ovat Amelia Nymanin käsialaa.

Pirjo Puukon esikoisteokseen Mutkanlukutaito kannattaa tarttua, jos pitää novelleista ja hauskoista tarinoista. 

Sain kirjan kustantajalta. Lämmin kiitos lähtee sinne suuntaan.

Teatterissa: Aikuisten joulukalenteri

Se on sellainen juttu, että nyt on tullut kurkattua joulukalenteriin jo ennen joulukuuta. Yleensä ikinä en moiseen vallattomuuteen sorru, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Helsingin Kaupunginteatterissa pyörii Aikuisten joulukalenteri, ja koska olen lapsenmielinen aikuinen, halusin esityksen ehdottomasti nähdä.

Joulu ja sitä edeltävä aika on monelle stressiä aiheuttavaa aikaa. Odotukset ovat korkealla, mutta kuinka kaiken ehtii ja pystyy hoitamaan. Ei hyvä. Onneksi on kuitenkin olemassa jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiainen (Jyrki Karttunen). Mies, joka positiivisella asenteella ja rautaisella ammattitaidolla hoitaa kaiken maailman joulutraumat ja stressit terapeuttisin keinoin unholaan. Kurkiaisen assistenttina toimii sädehtivä Joulun Taika (Emilia Nyman).

Emilia Nyman ja Jyrki Karttunen

Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Ketkä sitten kaipaavat eniten Kurkiaisen istuntoja? Minä ja muu yleisö. Kyllä, mutta vielä enemmän terapian tarpeessa ovat Pähkinänsärkijä (Jyrki Kasper), Lucia-neito (Heidi Naakka), Joulutonttu (Mikko Paloniemi), Joulukuusi (Tiina Peltonen), Mänkki, Tiernapoikien tähdenpyörittäjä (Katri Soini), Jouluenkeli (Leenamari Unho) sekä Joulupukki (Mikko Vihma). Kurkiaisen terapiassa availlaan joulukalenterin luukkuja ja pureudutaan yksitellen jokaisen ongelmaan. Ongelmavyyhtien ratkonnan ohessa yleisöä aktivoidaan myös. Yleisön edustajat saattavat joutua tai päästä näyttämölle tanssimaan. Välillä yleisö saa vastailla kysymyksiin ja heitellä pehmoleluja näyttämölle. Interaktivoidaan myös siten, että kun Kurkiainen huudahtaa ”Yes”, yleisö reagoi huutamalla ”Bravo, buu, shut up, never”. Aikuisten joulukalenterissa voi tapahtua oikeastaan mitä tahansa.

Jyrki Karttunen on mainio tapaus jouluterapeutin puvussa. Terapeutti, joka on imelääkin imelämpi, mutta tarvittaessa myös vaativa ja tiukka. Emilia Nymanin lauluääni hätkähdytti. Nainen laulaa upeasti, mutta paras osuus oli ehdottomasti se, kun Joulun Taika eli Emilia Nyman kiertää pyörivää näyttämöä ja itkeä vollottaa Ave Mariaa. Uskomatonta heittäytymistä. Heidi Naakan roolihahmon Lucia-neidon muuntautuminen alkuperäiseksi italialaiseksi Luciaksi oli hätkähdyttävää katsottavaa. Aikamoinen vamppi. Nainen omaa loistavien tanssitaitojen lisäksi mahtavia näyttelijänkykyjä. Entä sitten Jyrki Kasper, joka hermostuu ajatuksesta, että pitäisi imuroida. Olikohan joku kuvannut minua salaa, kun aletaan puhua imuroinnista?

Jyrki Kasper ja Heidi Naakka

Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Aikuisten joulukalenterin alkuperäiskonsepti ja -koreografia ovat Jyrki Karttusen käsialaa. Karttusen koreografiset taidot tulevatkin hyvin esiin esityksessä, jossa pääpaino on tanssimisessa ja liikkeessä ylipäätään. Täytyy myöntää, että fanitan Karttusta. Ihan jo sen takia, että pääsin seuraamaan Jeminan paluuta hyvin läheltä, mutta myös sen takia, että Karttunen osaa hommansa. Karttusella on tietysti tukenaan oiva työryhmä, joka koostuu Helsinki Dance Companyn mahtavista tanssijoista sekä Helsingin Kaupunginteatterin hienoista näyttelijöistä. Työryhmällä on lupa heittää omia ajatuksiaan ilmaan, jolloin esitykseen saadaan luultavasti paremmin moniulotteisuutta.

Oikeasti en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin esitystä katsomaan, mutta ihastuin. Sateinen ja musta marraskuun ilta muuttui hetkessä kauniin kimaltavaksi joulupakettien ympäröimäksi maailmaksi. Annoin itselleni luvan heittäytyä mukaan kimaltelevaan maailmaan, vaikka vakavien stressiperäisten asioiden äärellä oltiinkin. Tykkäsin siitä, kuinka pienen näyttämön liikkuvaa katsomoa oli hyödynnetty siten, että osa, ehkä jopa suurin osa, katsojista seurasi esitystä näyttämön sivuilta, jolloin tuli tunne, että oli lähempänä itse esitystä. Pidin myös esityksen puvuista, valaistuksesta sekä musiikista. Eikä se piparitarjoilukaan esityksen loppuminuuteilla pieleen mennyt.

Leenamari Unho, Heidi Naakka, Katri Soini, Tiina Peltonen, Jyrki Kasper, Jyrki Karttunen, Mikko Vihma ja Mikko Paloniemi

Kuva © Marko Mäkinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Aikuisten joulukalenteria kannattaa mennä katsomaan, jos pitää tanssiteatterista. Esitystä voi mennä katsomaan myös ihan jo sen vuoksi, että näkee, kuinka huonosti jouluihmeillä menee. Ei ole helppoa heilläkään, jos ei ole aina meillä tavallisilla ihmisilläkään. Esitys ei kuitenkaan sovi lapsille, vaan on ehdottomasti suunnattu aikuisille.

Aikuisten joulukalenterin ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 15.11.2017.

Rooleissa: Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Emilia Nyman, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Katri Soini, Leenamari Unho ja Mikko Vihma

Alkuperäiskonsepti ja -koreografia: Jyrki Karttunen

Ohjaus: Jyrki Karttunen/Kari Heiskanen

Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

Valosuunnittelu ja lavastus: William Iles

Pukusuunnittelu: Laura Dammert

Äänisuunnittelu: Mauri Siirala

Laulujen sovitus: Arttu Takalo

Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen

Koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Lukupiiri tarttui novellikokoelmaan, joka on saanut kiitosta ja ylistystä ainakin kirjablogimaailmassa. Mitä sitten tykkäsi lukupiirimme Harry Salmenniemen teoksesta Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala, 2017)? Täytyy myöntää, etteivät aivan auenneet novellit meille.

Salmenniemen novellikokoelma sisältää kolmetoista novellia. Osa novelleista pohjautuu joihinkin muiden henkilöiden kirjoituksiin. Esimerkiksi Uraanilamppu pohjautuu Juhani Ahon novelliin Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Uraanilamppu olikin lukupiirin mielestä yksi kokoelman selkeimmistä novelleista. Fantastinen salaatti puolestaan alkoi oivallisesti. Teki mieli lukea lisää, ja selvittää, mitä salaattiin tulisi, mutta hieman lisää luettua alkoi syöksykierre, joka ei ottanut loppuakseen. Salaattiin tuli kaikkea mahdollista. Itse jäin vain miettimään, kuinka ison tarjoiluvadin tuollainen salaatti vaatisi. Muiden lukupiiriläisten mielestä novelli oli kannanotto kaiken maailman ruokahifistelyihin.

Salmenniemi osaa kirjoittaa monella eri tyylillä, mutta onko se aina tarpeellista? Lukupiirin mielestä kieli oli eriskummallista monessa novellissa. Toisissa novelleissa oli tavanomaisempaa kieltä, mutta juonta ei tuntunut löytyvän. Kertomus -novellissa taidettiin mainitakin, ettei lukijan kannata hätäillä, jos ei ymmärrä lukemaansa, vaan antaa kielen viedä ja nauttia siitä. Siitä huolimatta lukupiiri ei aivan tässä onnistunut. Toisaalta novelli suorastaan nauratti, koska virkkeet olivat hienoja, mutta eivät tuntuneet mitenkään liittyvän edeltävään tai tulevaan virkkeeseen.

Novellissa Kaksi ihmistä kaupungissa oli käsinkirjoitettuja tekstikappaleita. Itselleni tuotti vaikeuksia lukea käsinkirjoitetut tekstit, joten luettavuus kärsi todella paljon. Lopulta annoinkin periksi ja harpoin kyseiset kohdat. Täytyy sanoa, että tällaista harppomista kohdalleni sattuu todella harvoin. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä näillä käsinkirjoitetuilla teksteillä haettiin?

Toiminta -novellissa oli reilut kaksi sivua tekstiä minuutin kestävästä heräämisestä. Saavutus sekin. Tässä pari lukupiiriläistä oli ajatellut Antti Hyryn Uunia, vaikka täytyy ainakin omalla kohdalla sanoa se, että Hyryn Uunin koin rentouttavana lukukokemuksena. Toiminta puolestaan ärsytti. Olisinkohan rentoutunut, jos tällaista tekstiä olisi ollut kokonaisen kirjan verran?

Kokoelman viimeinen novelli Maailma ja maailmat oli hyvä, vaikka lukupiiri ei pitänytkään siitä, että älykkäältä vaikuttavalle pikkupojalle valehdeltiin. Tässä yhteydessä lukupiiri myös keskusteli siitä, että novellista olisi saattanut saada enemmän irti, jos olisi lukenut novelliin pohjautuvan Teuvo Pakkalan novellin Veli.

Jos tarkemmin ajattelee, on Salmenniemi todellakin sohaissut muurahaispesää, koska lukupiiri kovasti kokoelmaa kummeksui. Yhden lukupiiriläisen mielestä Salmenniemen teksti on uutta ja hienoa kirjallista kerrontaa, josta nauttiakseen pitäisi olla lukenut hyvin laajasti yhtä ja toista kirjallisuutta, kuten myös tuntea muidenkin taiteenalojen tuotteita. Jotain sentään lukupiiri osasi yhdistellä tai ainakin kuvitteli niin. Kertomus -novellin kaksi aurinkoa muistutti mieleen Haruki Murakamin 1Q84, jossa taivaalla köllötteli kaksi kuuta.

Harry Salmenniemi on selvästikin monipuolinen kirjailija, mutta lukupiiri jäi kaipaamaan jonkinlaista punaista ja yhdistävää lankaa novelleille. Lukupiiri on kieltämättä perinteisemmän kirjallisuuden kannalla. Kokoelma oli siinä mielessä mainio, että lukupiiriläisillä riitti keskusteltavaa.

Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja kannattaa ottaa luettavaksi, jos haluaa haastaa itsensä lukijana. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3- (asteikko 1-5).

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minua lykästi, kun Helsingin Kirjamessuilla kohtasin Tuomas Kyrön kolmeen otteeseen. Bonnierin bloggaaja-aamiaisella Tuomas Kyrö oli yksi kirjailijavieraista. Tilaisuudessa Kyrö kertoi elokuussa ilmestyneestä kirjastaan Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY, 2017). Sain kirjan kotiin viemisiksi, joten kaunis kiitos kustantajalle.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias ukko, jolla on omat ja vankat mielipiteensä asiasta kuin asiasta. Miehen pojantytär on tullut isoisänsä luokse lukemaan ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja alkaa kertoa tytölle Suomen tarinaa itsenäistymisestä lähtien vuosi vuodelta. Jokaiselle vuodelle on oma tarinansa joko Suomen – tai maailmanhistorian kannalta avattuna tai ihan vain pelkästään Mielensäpahoittajan oman elämän virstanpylväiden kautta katsottuna. Mielensäpahoittaja avaa sadan vuoden mittaisen tarinansa hyvin omapäiseen tyyliin. Hän tietää, kuinka asiat olisi pitänyt hoitaa tai kuinka niiden olisi pitänyt olla. Tytössä on selvästi isoisänsä piirteitä. Myös hänellä on omat mielipiteensä, jotka laittavat välillä jopa Mielensäpahoittajan miettimään omia ajatuksiaan.

Pidän siitä, millaiseksi Kyrö on luonut Mielensäpahoittajan. Mieheksi, joka ei muita kumartele, vaan kertoo rohkeasti oman mielipiteensä. Ei hyssyttele, eikä myötäile. Mielensäpahoittaja on rohkea. Mies, joka pysyy sanojensa takana. Kirjassa päästään myös hieman syvemmälle Mielensäpahoittajan ajatuksiin. Mielensäpahoittaja pahoittelee sitä, kuinka hänen suhteensa poikiinsa on jäänyt heikoille kantimille. Toisen pojan tyttäreen hän tuntuu tutustuvan paremmin kuin kumpaankaan poikaansa.

Mielensäpahoittaja on tämän aikakauden tuote. En tiedä, ovatko ihmiset vielä kyllästyneet Mielensäpahoittajaan. Itse en ole. Mielensäpahoittaja jaksaa naurattaa omalla vinksahtaneella tavallaan. Kyrön teksti on toteavaa ja terävää samanaikaisesti. Mielensäpahoittajan Suomi on myös yhdenlainen historiateos. Kirjasta löytyy aikakausille tärkeitä tapahtumia humoristisesti kirjoitettuna. Jos historia ei suuremmin kiinnosta, voisi tämän kirjan avulla kuitenkin jotain oppia.

Kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa Tuomas Kyrö kertoi varastaneensa idean kirjaansa Günter Grassin kirjasta Minun vuosisatani. Kyrö kertoi myös, että Mielensäpahoittaja ymmärtää, että Suomen juhlavuotta juhlitaan, vaikka juhlimisessa keskitytäänkin vain sotavuosiin. Suomen historiassa on kuitenkin tapahtunut paljon muutakin merkittävää. Helsingin Kirjamessuilla presidentti Tarja Halonen haastatteli Tuomas Kyröä Aleksis Kivi lavalla. Haastattelua oli hauska kuunnella, mutta vielä nautinnollisemmaksi sen teki, kun luki kirjasta Mielensäpahoittajan ajatuksia naispresidentistä. 

Kirjaa voin suositella kaikille hieman vinksahtaneesta huumorista pitäville. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan Suomi sopii mainiosti myös joulupukinkonttiin, ellei kirja jo aiemmin päätynyt esimerkiksi isänpäivälahjaksi.

Roope Sarvilinna: Osuma

Helsingin Kirjamessuilla oli Bonnierin aamiaistilaisuus kirjabloggareille. Mielenkiintoinen tilaisuus, jossa maittavan aamiaisen äärellä bloggaajat pääsivät kuulemaan kirjailijoita laidasta laitaan. Mukana oli myös Roope Sarvilinna kertomassa romaanistaan Osuma (Tammi, 2017). Sain kirjan tilaisuudesta mukaani. Kirja vaikutti sopivan kevyeltä ja suhteellisen ohuelta ulkoilulukemiseen, joten olihan se otettava luettavaksi.

Andersin ja Monan tarinan pitäisi olla onnellinen rakkaustarina, mutta sitä se ei ole. On liikaa vaikenemista ja on Jakob. Jakob, jolla on missiona täyttää maailma tyttölapsilla. Jakobilla on vaimo Lea, joka tietää miehensä naisista ja suhteista syntyneistä tyttölapsista, mutta rakastaa silti miestään. Mona tutustuu Jakobiin nuoren naisen Isbahin kautta. Isbah on Jakobin ja Lean ottolapsi. Monalle ja Jakobille syntyy suhde, joka selviää aikanaan myös Andersille. Andersilla on menneisyys sotilaana, joten hänen on helppoa laittaa nahkatakkijengi Jakobin kintereille.

Roope Sarvilinna

Roope Sarvilinna kertoi bloggaajatilaisuudessa, että Osuma on kirja, joka pitää lukea hissukseen. Tämän allekirjoitan täysin. Osuma on kirja, joka vaatii lukijalta paljon tarkkaavaisuutta, vaikka teksti ei olekaan vaikeaselkoista. Jos olisin lukenut kirjaa iltalukemisena sängyssä, olisi mies, joka täällä asuu, keskeyttänyt lukemisen noin miljoona kertaa. Kissaa ulkoiluttaessa ihmisellä on aikaa ajatuksille, koska kissa, ainakin herra Karvajalka, keskittyy hiirenkoloihin, myyrien liikkeisiin ja rusakon korviin. Mitä muuta ihminen voi siinä samalla tehdä, ellei lukea. Sateetonta tietysti pitää myös olla. Osuma oli oiva kirja tähän, koska lukijana pääsin kirjaan todella hyvin sisälle. Ei tullut keskeytyksiä, vaan sain keskittyä kirjan sanoihin ja miettiä tarinan kulkua.

Onko kirjassa sitten tarina? On, mutta lukijan pitää itse löytää se. Sarvilinna ei päästä lukijaansa helpolla. Kirja etenee ja ei etene kronologisesti. Lukijan pitää tehdä itse oivalluksia, vaikka kirjassa kaikki kerrotaankin. Kirjan kieli on kauniin eleetöntä. Lyhyitä lukuja, joissa päästään kurkistamaan henkilöhahmojen pään sisälle. Paljon ajatuksia, vähemmän liikettä. Kirjan tunnelma on hieno, vaikka välillä ollaankin sotatantereella tai nahkatakkijengin pauloissa. Pidin myös siitä, kuinka Sarvilinna oli saanut mahdutettua suhteelliseen ohueen kirjaan niin paljon elämän kirjoa. Bloggaajatilaisuudessa kerrottiin, että Helsingin Sanomissa kirjasta on sanottu, että postmoderni on liian kulunut määritelmä Osumalle. Ei ollenkaan huonosti sanottu.

Roope Sarvilinna kirjoittaa pääsääntöisesti iltaisin. Täytyy ihailla miestä, joka tekee päivisin hienoa ortopedin työtä ja illalla saa tällaista jälkeä aikaiseksi. Mielenkiinnolla odotan kuulevani tästä miehestä enemmänkin. Odottaessani voin tietysti lukea Sarvilinnan ensimmäisen romaanin Kateissa.

Roope Sarvilinnan Osuma kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaat hieman haastavampaa luettavaa.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Teatterissa: Palkkamurhaajan painajainen

Jos haluaa heittää aivot narikkaan, kannattaa suunnistaa Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle katsomaan Francis Veberin kirjoittamaa näytelmää Palkkamurhaajan painajainen. Kyseessä on farssi, joka naurattaa ensihetkiltä loppuminuuteille asti.

Vierekkäisiin hotellihuoneisiin majoittuu kaksi täysin erilaista miestä. Toinen on palkkamurhaaja (Santeri Kinnunen), jonka tehtävänä on ampua hotellia vastapäätä olevasta oikeustalosta poistuva todistaja. Toisen huoneen asukki on itsetuhoinen valokuvaaja Frank Dyson (Iikka Forss), joka on joutunut vaimonsa hylkäämäksi. Kun huonepalvelija (Antti Peltola) astuu Frankin huoneeseen, löytää hän miehen henkitoreissaan. Huonepalvelija on tunnollinen työntekijä, joka ei jätä mitään puolitiehen. Onneksi huoneesta on väliovi viereiseen palkkamurhaajan huoneeseen. Ensiapua on haettava sieltä ja poliisi (Sauli Suonpää) kutsuttava paikalle. Palkkamurhaaja vedetään mukaan soppaan, joka ei ota päättyäkseen. Soppaa tulevat sekoittamaan myös Frankin ex-vaimo Laura Dyson (Sanna Saarijärvi) sekä hänen terapeuttinsa sekä nykyinen miesystävänsä Edgar Wolf (Jouko Klemettilä).

Antti Peltola, Santeri Kinnunen ja Iikka Forss

Kuva © Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Huh huh. Nyt oli kyllä sellainen farssi, ettei mitään rajaa. Iikka Forss ja Santeri Kinnunen, miljoonien ilmeiden miehet. Aivan uskomatonta naaman vääntelyä molemmilta miehiltä. Frank Dysonia esittävä Forss vetää mahtavasti hermoheikon ja epätoivoisen miehen roolin. Mies, joka on valmis ripustautumaan vaikka kenen tahansa kaulaan, jos sellainen tulee sopivasti tarjolle. Mies, joka janoaa ystävyyttä. Santeri Kinnunen puolestaan palkkamurhaajan puvussa on kylmäkiskoinen herra, joka ei ystävyyttä kaipaa. Ei keneltäkään. Ei varsinkaan pimahdusherkiltä valokuvaajilta. Palkkamurhaaja joutuu kokemaan kovia ja Kinnuselta vaaditaankin paljon, kun hänen roolihenkilönsä henkinen ja fyysinen tila heittävät yhtäkkiä kuperkeikkaa.

Sanna Saarijärvi, Iikka Forss ja Jouko Klemettilä

Kuva © Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Antti Peltola on mies, joka kirvoitti ensinaurut. Huonepalvelija, joka toimii täysin korrektisti ja ohjeiden mukaisesti kaiken sekamelskan keskellä, jaksaa naurattaa. Peltolan silmälasien kohennukset ja virallisuus ovat huippua. Jouko Klemettilä terapeutti Edgar Wolfina oli kaikessa lääketieteellisessä kauheudessaan varsinainen irvikuva. Tuollaisen terapeutin tai lääkärin pakeille, jos joutuisi, ei voisi kyllä yhtään tietää, mitä tuleman pitää. Frankin vaimoa näyttelevä Sanna Saarijärvi oli varsinainen domina. Pelottava, mutta silti Frankin rakastama nainen. Ja Sauli Suonpää. Sattuiko sinua? Eikös se pitäisi olla niin, että poliisi pamputtaa, eikä toisinpäin?

Komedioissa ja farsseissa on aina vaarana se, että jokin menee pahasti pieleen, eikä katsojia naurata ollenkaan. Ohjaaja Mika Eirtovaara on kuitenkin onnistunut työssään. Palkkamurhaajan painajainen naurattaa. Palaset ovat kohdillaan ja katsoja voi vain heittäytyä mukaan hullunmyllyyn. Näytelmässä on osattu hoitaa myös taitavasti kohtaukset, joissa molemmissa hotellihuoneissa tapahtuu samanaikaisesti jotain. Pidin myös Peter Ahlqvistin lavastuksesta, joka avasi katsojille näkymät molempiin, hyvin samankaltaisiin, hotellihuoneisiin. Hieman nuhjuisia huoneita, vaikka peruspuitteiltaan ihan toimivia. Riemastuttava yksityiskohta oli kuitenkin ilmastointikanavan luukku. Nehän ovat hotelleissa aina tuollaisia, pienillä ruosteläiskillä täplitettyjä tai sitten olen asustanut vain halvemman tason hotelleissa.

Sauli Suonpää ja Santeri Kinnunen

Kuva © Mirka Kleemola, Helsingin Kaupunginteatteri

Palkkamurhaajan painajainen on ehdottomasti näytelmä, joka sopii esimerkiksi pikkujouluporukoille. Tällaista hulluttelua on hauska katsella, kun muutenkin ollaan viihteellä. Ei oteta asioita liian vakavasti, vaikka näytelmässä toki vakavia aiheita taustalla onkin. Tämä näytelmä sopii muuten varmasti myös sellaisille, jotka eivät tavallisesti teattereissa viihdy. Näytelmä on hupaisa ja hervoton. Ei tarvitse todellakaan ajatella mitään syvällisiä. Puolitoista tuntia kuluu kuin huomaamatta.

Palkkamurhaajan painajainen sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 6.9.2017.

Rooleissa: Iikka Forss, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Antti Peltola, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää

Ohjaus: Mika Eirtovaara

Suomennos: Reita Lounatvuori

Lavastus: Peter Ahlqvist

Puvut: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnitelu: Mauri Siirala

Naamiointi ja kampaukset: Jaana Nykänen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Karin Slaughter: Hyvä tytär

Kustantaja lähetti minulle lokakuussa ihanan lukupaketin. Mukana oli Karin Slaughterin Hyvä tytär (HarperCollins Nordic, 2017). Englanninkielinen alkuteos The Good Daughter on niin ikään ilmestynyt tänä vuonna. Virpi Kuusela on vastannut kirjan suomennoksesta. En ole aiemmin lukenut Slaughterin teoksia, joten tartuin ihanan paksuun kirjaan innolla.

Hyvän tyttären tapahtumat liikkuvat kahdessa eri aikakaudessa. Toisessa eletään nykyaikaa ja toisessa siirrytään muistoissa kaksikymmentäkahdeksan vuotta taaksepäin. Charlotte eli tuttavallisemmin Charlie työskentelee kotikaupungissaan Pikevillessa asianajajana. Charlien yhden yön suhde muuttuu painajaiseksi silmänräpäyksessä. Hän joutuu keskelle murhenäytelmää, kuten hänelle tapahtui kaksikymmentäkahdeksan vuotta aikaisemminkin.

Charlien isosisko Samantha eli Sam on hyvin menestyvä patenttilakimies, joka asuu New Yorkissa. Sisarusten välit eivät ole kunnossa, koska heillä on raskas yhteinen historia. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta aikaisemmin tytöt olivat nuoria murrosikäisiä tyttöjä. Heidän kotiinsa hyökkäsi kaksi miestä aseilla uhaten. Rytäkässä sisarusten äiti tapettiin raa’asti ja tytöt vietiin metsään. Sam loukkaantui tapahtumien aikana vakavasti. Charlie juoksi karkuun, mutta mitä oikeastaan tapahtui ja miksi Charlie haluaa Samin takaisin entiseen kotikaupunkiin. Syynä ei voi olla ainoastaan se, että sisarusten asianajajaisää on puukotettu.

Slaughterin dekkarissa on alusta lähtien jännitettä ilmassa, eikä mennyt pitkään, kun alkoi tapahtua kauheita. Todella kamalia asioita. Kauheudesta huolimatta ei kirjaa kyllä helposti malttanut laskea käsistään. Tähän täytyy muuten sen verran mainita, että mielestäni suomentajan taituruus näkyy esimerkiksi tällaisissa seikoissa, että kirjaan saadaan tietty tunnetila. Vaikka kirjassa elettiin kahdessa eri aikakaudessa, ei se haitannut lukemista, vaan aikakausien tapahtumat tukivat toisiaan ja antoivat lukijalle ymmärryksen, mistä oikeastaan oli kyse. Kirjan henkilöiden luonteet tulevat kirjassa hyvin esiin. Samin ja Charlien erilaisuudet lähestulkoon korostuvat kirjaa lukiessa. Pidin myös siitä, että vaikka kirja oli paksu, ja jo alussa alkoi tapahtua, ei kirja lässähtänyt loppua kohti. Kirjassa on aivan loppumetreille asti jännitettävää ja ehkä hieman pelättävääkin.

Kirjassa on monta teemaa. Perheen hajoaminen, koulusurma, pedofilia, hyväuskoisen henkilön harhautus, virkamiehen virheet. Traagisia teemoja kaikki, ja vaikka teemoja onkin useita, eivät ne himmennä kirjan loistokkuutta. Slaughter on hienosti tuonut jokaisesta teemasta kirjaan jotakin, vaikka selkeästi kärkeen nouseekin perheen hajoaminen ja sitä seuraavat ongelmat. Pidin etenkin siitä, että kirjassa ruodittiin paljon Samin ja Charlien suhdetta, vaikka kirja selkeästi onkin luokiteltavissa jännityskirjallisuuden pariin.

Olen nyt jakanut postauksissani muutamia joululahjavinkkejä ja tässä on taas yksi. Mahtava kirja dekkareiden ystävälle. Kannattaa lukea myös, jos pitää paksuista kirjoista, joissa riittää sivuja.

Kiitokset kirjasta lähtevät kustantajalle.

Yhdellä sanalla

Minäkö keski-ikäinen? -blogin Tiialla oli hauska haaste blogissaan, jonka nyt toteutan. Alla oleviin kysymyksiin vastataan vain ja ainoastaan yhdellä sanala. Ei ehkä niin helppoa kuin kuulostaa.

1. Missä kännykkäsi on? Kirstulla

2. Puolisosi? Mies

3. Hiuksesi? Sekaisin

4. Äitisi? Ihana

5. Isäsi? Facebookissa

6. Suosikkisi? Kissa

7. Unesi viime yöltä? Rauhallinen

8. Mielijuomasi? Vesi

9. Unelmasi? Vapaapäivät

10. Missä huoneessa olet? Olohuoneessa

11. Harrastuksesi? Bloggaus

12. Pelkosi? Sairastuminen

13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Vapaapäivillä

14. Missä olit viime yönä? Sängyssä

15. Jotain, mitä sinä et ole? Täydellinen

16. Muffinsit? Mustikkaiset

17. Toivelistalla? Tiibet

18. Paikka, jossa kasvoit? Kerava

19. Mitä teit viimeksi? Ulkoilin

20. Mitä sinulla on ylläsi? Kotivaatteet

21. Televisiosi? Päällä

22. Lemmikkisi? Karvajalka

23. Ystäväsi? Hauskoja

24. Elämäsi? Kivaa

25. Mielialasi? Iloinen

26. Ikävöitkö jotakuta? Miiriä

27. Auto? Kulkuväline

28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Farkut

29. Lempikauppasi? Kukkakauppa

30. Lempivärisi? Punainen

31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään

32. Milloin viimeksi itkit? Syksyllä

33. Kuka on tärkein läheisesi? Perhe

34. Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Työpaikka

35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Työkaverit

36. Lempiruokapaikka? Äidillä

Ei ollutkaan ihan helpommasta päästä vastata kysymyksiin yhdellä sanalla. Ota haaste vastaan ja katso, kuinka vastaaminen sinulta luonnistuu.

Lunta odotellessa

Lastenkutsuilla

Kyllä oli kuulkaas hauska maanantai-ilta. Bloggariklubi kokoontui Lavaklubilla. Illan teemana oli Kansallisteatterin tuleva uutuusmusikaali Tippukivitapaus sekä Kristiina Rikmanin uudelleen suomentamat Peppi Pitkätossu -kirjat. Siis lapsekasta menoa aikuisten kesken.

Ilta alkoi lastenkutsumaisesti raneil ja nakeil. Menuna siis oli ranskalaisia perunoita, nakkeja ja lihapullia. Oli siellä kyllä tarjolla myös soijanakkeja ja salaattia. Niin, ja tietysti oli ketsuppia. Ketsuppihan kruunaa kaikki lastenateriat. Täytyy kyllä myöntää, että tarjoilupöydästä löytyi myös mahtavaa majoneesia, johon itse sorruin. Leipääkin olisi ollut tarjolla, mutta sitä en nyt tällä kertaa maistanut. Jälkiruokana oli jäätelöä. Hyvää jäätelöä. Oikein hyvää jäätelöä. Suomen jäätelön Kuusi -makua. Jestas, että olikin nannaa. Limsaakin olisi ollut tarjolla, mutta otin valkoviiniä. Lastenateriani ei siis ollut aivan täydellinen.

Seela Sella vai oliko se Mahtimummeli päätäi Väätäinen?

Ennen kuin ehdimme kuitenkaan syömään ryhtyä, tuli sivuovesta iloinen naiskaksikko täynnä energiaa ja hyvää mieltä. Ketkä sieltä saapuivatkaan? Iki-ihana näyttelijätär Seela Sella sekä Tippukivitapauksen kirjoittaja ja ohjaaja Laura Ruohonen. Tästä alkoi sellainen ilotulitusten tunti, etten voinut muuta kuin hymyillä leveästi. Naiset tulivat tietenkin kertomaan meille bloggariklubilaisille uutuusmusikaalista.

Tippukivitapaus on lapsille suunnattu musikaali, mutta sopii hyvin katsottavaksi ilman lapsiakin. Käsi ylös. Täällä on liput varattuna kyseiseen musikaaliin ja ilman lapsia. Laura Ruohonen kertoi, että Tippukivitapaus (Otava, 2017) on jatkoa hänen kirjoittamille ja Erika Kallasmaan kuvittamille lasten runokuvakirjoille Yökyöpelit ja Allakka Pullakka. Ruohonen kertoi, että runot sopivat hyvin laulettaviksi, koska runo syttyy laulettaessa ja samalla runoa voi maistella. Erilaiset lallatukset jäävät myös helposti lasten, ja miksei myös aikuisten päähän soimaan.

Laura Ruohonen vauhdissa. Ei kuvaa ilman liikettä. Ja se ei ole keskari.

Kansallisteatterin Tippukivitapauksessa Seela Sella näyttelee Mahtimummeli päätäi Väätäistä, joka saa elämänsä ensimmäisen kerran agenttitehtävän. Seela Sella kertoi, että hän rakastaa lapsille näyttelemistä, vaikka lapsiyleisö onkin hyvin vaativaa. Lapset ovat tarkkoja yksityiskohtien suhteen. Lapset saattavat myös kommentoida esitystä kesken kaiken. Sella ja Ruohonen molemmat vakuuttivat, että lasten kommentteihin on reagoitava nopeasti. Ruohonen ohjaa Tippukivitapauksen, ja tästä Sella kertoi, että ohjaaja pilaa kaiken. Seela Sella olisi halunnut esittää musikaalissa yhden tietyn kappaleen, niin ohjaaja kielsi sen ajanpuutteen vuoksi. Bloggariklubilaisilla oli kuitenkin mahtava onni kuulla kyseinen Maani -kappale Sellan esittämänä. Yökyöpelit ja Allakka Pullakka on aiemmin esitetty teatterissa. Tästä Seela Sella kertoi, että pikkulapset tunnistavat hänet kassajonossa Mahtimummeliksi. Siitä syntyy riemu, joka päättyy Sellan ja lasten yhteislauluun.

Tippukivitapaus saa ensi-iltansa 22.11.2017. Ikärajasuositus on 5-vuotiaista ylöspäin. Voisin sanoa, että tässä on yksi joululahjavinkki. Ei aina niitä leluja, vaan joskus jotain kunnon elämystä. Ai niin, Ruohonen ja Sella kertoivat, että joskus oli ollut esitys juuri ennen joulua. Sali oli täynnä isiä lapsineen. Ei naurua, ei riemua, ei huutoa, ei laulua. Ilmeisesti isät olivat kieltäneet lapsilta riekkumisen. Tippukivitapauksen aikana saa nauraa, riemuita, huutaa ja laulaa. Mikään näistä ei ole kiellettyä.

Laura Ruohonen ja Seela Sella kiirehtivät Lavaklubilta ensimmäisiin lavasteharjoituksiin. Bloggariblubin oli aika siirtyä kuuntelemaan illan toista lapsiasiaa. Kääntäjä Kristiina Rikman oli saanut tehtäväkseen suomentaa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu -kirjat uudelleen. Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät jo kesällä. Viimeinen, Peppi Pitkätossu Etelämerellä (WSOY) ilmestyy ensi keväänä. Miksi sitten kirjoja pitää uudelleen suomentaa? Kirjojen kieli voi olla vanhahtavaa, joten halutaan saada kirjan kieliasua modernisoitua. Rikman kuitenkin kertoi, että Pepin tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, joten oli asioita, joita hän halusi ehdottomasti säilyttää tietynlaisina, ajalle tyypillisinä ilmaisuina. Astrid Lindgrenin perikunnalla ei myöskään ollut mitään uusia käännöksiä vastaan, mutta perikunnan ehdoton ehto uusille käännöksille on, ettei N-sanaa saa enää käyttää. Siksipä Pepin isä onkin jatkossa Etelämeren kuningas.

Kristiina Rikman

Kristiina Rikman kertoi enemmänkin kääntäjän työstä. Hän on tehnyt kääntäjän työtä 45 vuotta ja saanut useita eri palkintoja ja tunnustuksia. Rikmanin käännöstöihin kuuluvat esimerkiksi John Irvingin, Alice Munron ja Siri Hustvedtin teoksia. Oli myös mielenkiintoista kuulla, että kääntäjät saavat käännöstöistä kertakorvauksen. Kirjastolainauksista kääntäjät saava 0,12 euroa lainaukselta. Mielestäni on kyllä ihan kohtuullista, että kääntäjät saavat korvauksia lainauksista, koska he ovat kuitenkin ison työn tehneet. Käännöskirjallisuudessa myös näkyy kääntäjän oma ääni, vaikka Suomessa kääntäjät ovatkin hyvin uskollisia alkuperäiselle tekstille.

Täytyy kyllä todeta, että oli mahtava maanantai. Seela Sella ja Laura Ruohonen sekä kääntäjä Kristiina Rikman. Mahtavaa teatterimeininkiä. Oli myös hienoa saada kirjoista tutulle kääntäjänimelle kasvot. Mitä mieltä muuten olet? Olisiko Peppi -kirjoja saanut uudelleen suomentaa? Entä kiinnostaako Tippukivitapaus?

Emelie Schepp: Valkoiset jäljet

Elämä on valintoja täynnä ja välillä tulee valittua väärin. Minulla olisi ollut syyskuussa mahdollisuus päästä viinilasilliselle Emelie Scheppin kanssa, mutta olin jo buukannut kalenteriin jotain muuta, joten en lähtenyt kirjailijatreffeille. Nyt kyllä harmittaa vielä enemmän kuin syyskuussa. Luin Emelie Scheppin uutukaisen Valkoiset jäljet (HarperCollins Nordic, 2017) ja olen aivan myyty. Tässä on kirja, joka todellakin imaisee mukaansa. Ruotsinkielinen alkuteos Vita spår on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Meri Ala-Tauriala.

Kaksi nuorta thaimaalasityttöä lähetetään kotimaastaan kohti Pohjolan kylmyyttä ja pimeyttä. Tyttöjen matka on sama, mutta he eivät saa olla tuntevinaan toisiaan, koska he toimivat huumekuriireina. Tapahtuu kuitenkin kauheita ja toinen tyttö menehtyy junamatkalla Kööpenhaminasta Norrköpingiin. Poliisit saavat selvitettäväkseen rikoksen, jonka jäljet tuntuvat johtavan aina umpikujaan. Lopulta poliisi pääsee tiettyjen tapahtumien kautta pahamaineisen ja pelätyn Danilo Peñan jäljille. Syyttäjä Jana Berzeliukselle tämä on kova isku, koska hänellä on yhteinen synkkä menneisyys Danilon kanssa. Alkaa ajojahti, jossa ei ole voittajia vai onko?

Aivan hyytävä kirja ja hyvässä mielessä. Kirjan juoni on todella taidokkaasti rakennettu. Itse ainakin lukijana jouduin kirjan valtoihin heti, enkä olisi halunnut laskea kirjaa välillä käsistäni ollenkaan. Kirjassa on paljon tapahtumia, jotka ehkä aluksi tuntuvat irrallisilta, mutta vähitellen kaikki tapahtumat liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Pidin kuitenkin siitä, kuinka kirjan kohtaukset olivat suhteellisen lyhyitä. Tarinaa ei oltu pitkitetty turhilla jaaritteluilla, vaikka Schepp hyvin tarkasti ympäristöä kirjassa kuvaakin. Täytyy myös myöntää, että harvoin tunnen fyysisiä tuntemuksia kirjaa lukiessani, mutta Valkoiset jäljet saivat välillä haukkomaan henkeä. Tunsin myös ahdistusta ja kissaulkoilun ohessa kirjaa lukiessa oli välillä pakko pälyillä ympärilleen ja katsoa, onko kaikki niin kuin pitää.

Kirjan henkilöhahmot ovat myös hyvin rakennettuja. Jokaisella tuntuu olevan omat ongelmansa joko työ- tai yksityiselämässä. Syyttäjä Jana Berzelius vaikuttaa hyvin vaikeasti lähestyttävältä. Rikostutkija Mia puolestaan tekee jatkuvasti vääriä valintoja ja tuhlaa kaikki rahansa, Toinen rikostutkija Henrik puolestaan tuntee jatkuvaa epävarmuutta perheestään. Samalla Henrik tuntee, että hän ei ole ehtinyt tarpeeksi tukea raskaana olevaa vaimoaan. Emelie Scheppiltä on aiemmin ilmestynyt kirja Ikuisesti merkitty, jota en ikävä kyllä ole lukenut, mutta kirjassa seikkailee samoja henkilöitä kuin Valkoisissa jäljissä. Nyt tietysti kiinnostaisi, onko henkilöhahmot kehittyneet ensimmäisestä kirjasta vai ovatko ongelmat pääosin samoja.

Olin jostain lukevinani, että Emelie Scheppin tuotantoa alettaisiin myös kuvaamaan filmille. Ei ollenkaan huono idea, jos näyttelijät hyppäävät rooleihinsa tosissaan, ja jos kirjan tai kirjojen tarinoita kunnioitetaan.

Emelie Scheppin Valkoiset jäljet kannattaa lukea, jos pitää dekkareista. Tässä on myös yksi mainio joululahjaidea. 

Sain kirjan kustantajalta eli lämpimät kiitokset lähtevät siihen suuntaan.

Teatterissa: Suomen hauskin mies

Olin torstaina Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Suomen hauskimman miehen kantaesitystä. Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään kirjoittaman näytelmän esitykset ovat lähes loppuunmyytyjä ainakin tämän syksyn osalta. Luultavasti melko pitkälti näytelmän päähenkilön Martti Suosalon takia, mutta nyt täytyy heti alkuun kertoa, ettei kyseessä ole perinteinen komedia. Ei sinnepäinkään, vaan jotain aivan muuta ja ajatuksia herättävää.

Eletään elokuuta vuonna 1918 sisällissodan jälkeen. Punaisia on suljettu vankileireille ja Iso-Mjölön vankileirisaarelle, joutuu myös Työväenteatterin johtaja Toivo Parikka (Martti Suosalo). Saarella Parikka tapaa hengissä olevat näyttelijätoverinsa. Teatterilaiset aiotaan lahdata Helsingin kirkkoherran murhan vuoksi. Parikka vitsailee komendantti kapteeni Kalmille (Rauno Ahonen) tapahtumien kulusta. Komendantti tekee Parikalle ehdotuksen. Teatterilaisten olisi tehtävä saarelle saapuvalle arvovieraalle, Svinhufvudille, huvinäytelmä, jonka olisi syytä naurattaa katsojia. Jos naurua ei syntyisi, olisivat teatterilaiset kuoleman omia. Naurua kilvoittava esitys sen sijaan armahtaisi teatterilaiset.

Heikki Ranta, Pekka Huotari, Petrus Kähkönen ja Martti Suosalo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Kuinka Parikka selviytyy tällaisesta tehtävästä, jossa paineet ovat valtavat? Martti Suosalo Parikan resuisissa vaatteissa ei aivan heti saa teatterilaisia puolelleen. Vähitellen kuitenkin yksi toisensa jälkeen siirtyvät Parikan näytelmän esiintyjiksi, paitsi yksi. Iltanäyttelijä Johansson (Jari Pehkonen) on kaikkea vastaan, eikä osallistu moiseen leikkiin. Pehkonen vetää täysillä jääräpäisen ja lahtareille kumartamattoman miehen roolin. Suosalon ja Pehkosen kovaäänistä keskustelua onkin mahtava seurata katsomon penkiltä. Tämä oli mielestäni myös loistava esimerkki Suosalon taituruudesta. Suosalon rooli ei mene muiden roolien yli, vaikka mies pääroolia vetääkin. Näytelmän valmistumisen etenemistä seurataan tiiviisti saaren sotilaskunnan puolelta. Komendantti latelee käskyjään ja uhoaa. Rauno Ahonen kapteeni Kalmina on kalsea ja kova. Täytyy myöntää, että Ahonen on ollut hyvä valinta kapteenin rooliin.

Parikan näytelmästä on kiinnostunut myös kapteenin vaimo Helen (Vappu Nalbantoglu). Nainen osaa olla kylmäkiskoinen, mutta vähitellen kylmän kuoren alta löytyy lämmin ja ajatteleva nainen, jonka elämää kuitenkin varjostaa suuri suru. Teatterilaisten luonteenpiirteet tulevat hyvin näytelmässä esille, mutta yhden teatterilaisen haluan kuitenkin vielä erikseen nostaa esiin. Hannula (Pekka Huotari) on omanlaisensa ja sen Huotari tuo lavalla hyvin esille. Mies uskaltaa olla oma itsensä, vaikka on pelätyllä vankileirillä, jossa erilaisuus ei ole valttia.

Rauno Ahonen ja Vappu Nalbantoglu

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Heikki Kujanpää on ohjaajana tehnyt valtavan työn. Tällaisen näytelmän sovittaminen Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle ei varmasti ole ollut helppo tehtävä. Hyvin näytelmä kuitenkin toimii. Pidin myös siitä, kuinka näytelmässä on hyödynnetty pyörivää näyttämöä hyvin. Sari Salmelan puvustus ansaitsee erityiskiitokset. Vankien järkyttävistä rääsyistä sotilaspukujen kautta Helenin upeisiin asuihin.

Suomen hauskin mies on traaginen tarina, jossa satiiri puhuu terävästi. Näytelmä herättää paljon ajatuksia. Kuinka kansakunta on voinut jakautua tällä tavoin kahtia? Tuli myös mieleen, ollaanko tänä päivänä lähellä tällaista tilannetta? Näytelmässä on monia hauskoja kohtia, mutta samalla näytelmän väkevyys tekee kummallisen olotilan. Voinko nauraa, koska taustalla on paljon jännitteitä ja pelkoa lahtauksesta?

Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Voin kuvailla tuntemuksia esityksen ehkä hieman kaksijakoisiksi. Pidin näytelmästä todella paljon, vaikka taustalla olinkin surullinen siitä, millainen historia Suomella on. Sisällissota on jotain täysin käsittämätöntä. Ensi-iltana esitys oli mielestäni jo hyvin valmis ja näyttelijät pelasivat ammattimaisesti hyvin yhteen. Pidin myös ideasta, kuinka näytelmän sisällä on näytelmä. Kuolemanpelkoisten näyttelijöiden lopullinen innostus pelastavasta näytelmästä oli mahtavaa seurattavaa. Jos joku hakee näytelmästä komediakokemusta, niin saattaa pettyä. Vaikka nauraa saa, saattaa se hieman sattua jossain sisuskaluissa.

Mainittakoon vielä se, että kesällä kuvattiin samaniminen elokuva, jossa Martti Suosalo esittää Parikan pääroolin. Elokuva on tietysti nähtävä, kun se joskus elokuvateattereihin asti ehtii.

Suomen hauskin mies sai kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.11.2017.

Rooleissa: Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Risto Kaskilahti, Petrus Kähkönen, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Heikki Ranta, Mikko Reitala, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo ja Martti Suosalo

Vankeja, vartijoita, muusikoita, saksalaisia sotilaita + orkesteri: Jani Jokinen, Jesse Mast, Jarkko Soininkoski ja Annika Venäläinen

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Musiikki: Timo Hietala

Puvut: Sari Salmela

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Aleksi Saura

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Lukupiirin viime lukukerrasta tuntuu kuluneen ikuisuus, mutta nyt on homma taas kerran istuttu alas ja juteltu luetusta kirjasta. Tällä kertaa kirjavalintana oli Kate Mortonin Paluu Rivertoniin (Bazar, 2016). Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2006 nimillä The House at Riverton ja The Shifting Fog. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas. Täytyy kyllä myöntää, että tuli taas luettua jotain sellaista, jonka olisin ilman lukupiiriä kenties ohittanut olankohautuksella.

Paluu Rivertoniin elää kahdessa eri ajassa. Eletään 1910-1920-luvulla sekä vuotta 1999, jolloin Grace Bradley on 98-vuotias. Vuonna 1914 Grace on ollut nuori tyttö, joka on palkattu Rivertonin kartanoon palvelustytöksi. Gracen ollessa 98-vuotias hän alkaa muistella elämäänsä kartanossa, koska kartanossa asuneiden Hattfordin sisarusten elämästä ja kartanosta halutaan tehdä elokuva. Grace on ainut henkilö, joka on vielä elossa ja tietää oikeasti, mitä aikoinaan tapahtui.

Grace on oppivainen tyttö ja hän sopeutuu nopeasti kartanon tavoille. Grace on kuitenkin myös nuori tyttö. Hän haluaisi tutustua paremmin Hattfordin sisaruksiin Hannahiin, Emmelineen ja Davidiin, mutta se on mahdotonta, koska palvelustyttö on sisaruksille näkymätön henkilö. Vuodet vierivät ja sisarukset kasvavat. Tapahtuu ikäviäkin asioita, mutta en halua paljastaa niitä, etten tule kertoneeksi koko kirjan sisältöä. Hannahin mennessä naimisiin, pestaa hän Gracen kamarineidikseen Lontooseen. Kamarineitinä Grace tuntee Hannahin paremmin kuin yksikään toinen henkilö maailmassa. Jopa niin hyvin, että Hannah uskoo salaisuutensa Gracelle. Salaisuuksien vyyhti kasvaa, mutta voiko kaikki pysyä ikuisesti salaisuutena vai vuotaako jokin kohta? 

Mitä lukupiiri sitten piti kirjasta? Kirjan ajankuvauksista pidettiin. Välillä oli hieman tahmeata luettavaa, mutta lopputulos hätkähdytti kaikkia. Kirjan loppuratkaisu jopa kruunasi kirjan. Kirjan juoni oli ovelasti rakennettu, vaikka nykypäivän Grace välillä hieman sekoittikin lukunautintoa. Sitä kun olisi halunnut vain nauttia 1920-luvun kartanoelämästä. Kirja toi eittämättä mieleen myös Downton Abbeyn eli tässä oiva kirjasuositus kaikille sarjaan rakastuneille. Kirjan tarinan sekaan oli myös ripoteltu pieniä vihjauksia sinne tänne. Lukija sai sitten itse päätellä, kuinka asioiden laita oikeastaan olikaan.

Gracen uskollisuus kamarineitinä oli hämmästyttävää. Hän jätti oman yksityiselämänsä toiselle sijalle, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus itsenäiseen elämään. Tarina antoi myös loistavaa kuvausta 1920-luvun moraalista, luokkajaosta, lojaalisuudesta ja vaietuista salaisuuksista. Kulisseja pidettiin pystyssä viimeiseen asti. Toisaalta kirjassa nähtiin myös aikakauden murros, kun Emmeline varttui nuoreksi naiseksi. Häntä eivät pidätelleet tiukat ja orjuuttavat säännöt, kuten Hannahia olivat pidätelleet. Sotaneuroosia kirjassa kuvattiin myös yllättävän paljon. Se kun saattoi koskettaa ketä tahansa luokkajaosta huolimatta. Lukupiirin mielestä kirja on hyvä aikalaiskuvaus englantilaisesta kartanoelämästä.

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin on paksu kirja, mutta kun tarinan sisään pääsee kunnolla, ei tule huomatuksi, kuinka sivuja kääntää lisää ja lisää. Tässä on kirja, jonka ääressä viihtyy pidempäänkin. Voisin jopa sanoa, että tätä kirjaa on kiva lukea talvipakkasilla huopaan kääriytyneenä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).