Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus

 

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön lämpiö kuhisi hyväntuulista porukkaa lauantai-iltapäivänä auringon porottaessa täydeltä laidalta teatterin suurista ikkunoista. Ilmassa oli selvästikin odotuksen tuntua. Teatterin ovet ovat vihdoinkin avautuneet suurelle yleisölle. Lisäkihelmöintiä ilmaan toi odotus, mitä iltapäivän näytelmä Mikko Räsäsen tulevaisuus toisi tullessaan. 

Mikko Räsänen (Martti Suosalo) on alakuloinen mies. Hänen vaimonsa on kuollut ja arjesta on nyt selvittävä kahdestaan 18-vuotiaan pojan, Aapon (Paavo Kääriäinen), kanssa. Isä haluaa pojalleen parempaa elämää. Hän haluaa, että poika opiskelee ja pääsee elämässään eteenpäin, eikä juutu kaupungin työmieheksi, kuten hänelle itselleen kävi. Mikon tulevaisuudenkin piti olla täysin toisenlainen. Mikon edesmennyt isä (Pekka Huotari) toivoi samalla tavoin pojalleen parempaa elämää, mutta toisin kävin. Mikko päätyi samalle alalle isänsä jalanjälkiä seuraten.

Rauno Ahonen ja Martti Suosalo
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Räsäsen Mikon työpäivät venyvät ja paukkuvat kaupungin vesihuollon saneeraustyömaalla. Oikeasti ei saa puhua vesihuollon työmaasta, vaan asiaa on kaunisteltava. Kaupunkilaisille työmaa on myyty pyörätiehankkeena. Palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) eksyy polkupyöränsä kanssa työmaalle ja on heti napit vastakkain työntekijöiden kanssa. Kosonen ei jätä asiaa siihen, vaan syyttää Räsästä uhkailusta ja aikoo viedä asian niin pitkälle, että Räsänen voi heittää haalarit narikkaan lopullisesti. 

Samaan aikaan kaupungin suunnittelutoimistossa insinööri Niemi (Jari Pehkonen) riehaantuu omista, mielestään loistavista, ideoista. Hän on kehittänyt keinon, jolla työntekijöiden ahkeruutta voidaan seurata. Niemi on myös ihastunut pormestariin (Vappu Nalbantoglu). Insinööri haaveilee romanttisista kohtaamisista pormestarin kanssa, vaikka nainen ei anna miehelle minkäänlaista vastakaikua. Pormestari sen sijaan haluaa järjestää työmaalle näyttävän striimattavan Kaupunkitapauksen, jonka avulla kaupunkilaisille näytetään pyörätien olevan valmis. Arvatahan voi, etteivät asiat mene hyvin, jos viemärityömaata esitellään valmiina pyörätienä. Katastrofin ainekset ovat valmiina.

Raili Raitala, Vappu Nalbantoglu ja Jari Pehkonen
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Mika Ripatin näytelmäteksti avautuu katsojalle hyvin realistisena työmaakuvauksena. Viemärityömaalla on selkeä hierarkia. Eri kulttuurit kohtaavat ja lyövät päitään yhteen. Suomen kieli taipuu, jos on taipuakseen, mutta ainakin tärkein V-alkuinen täytesana on opittu työntämään joka väliin. Hierarkkisuus ei pääty tietenkään työmaalle. Se jatkuu suunnittelutoimistossa yliärsyttävän insinöörin pääkopassa sekä tietenkin palvelumuotoilija Kososen ylemmyydentuntoisessa elämässä. Aivan käsittämättömän hienoja roolivetoja näyttelijöiltä. Suosalo osaa asettua työmiehen haalareihin. Hän on hyväksynyt paikkansa maailmassa, vaikka miestä onkin hieman liikaa murjottu. Pehkonen osaa olla oikea nilviäinen kaikessa kehittelytyössään. Hän ei halua kuunnella ketään, eikä nähdä metsää puilta. On vain hänen visionsa. Rauno Ahonen puolestaan on varsinainen ällötys. Vaikka Räsänen tulee reilusti vastaan, mies puukottaa heti, kun saa siihen mahdollisuuden. 

Lavastuksen takana on ollut Antti Mattila. Täytyy myöntää, että lavastus on nerokkaasti tehty. Valtava työmaabarrikadi puolittaa suuren näyttämön. Kohtauksesta toiseen siirrytään pyörittämällä näyttämöä, jolloin voidaan hetkessä siirtyä esimerkiksi Räsästen keittiöön tai Kososten olohuoneeseen. Barrikadilla on myös loistava tehtävä siinä, että muusikko Joakim Berghäll musisoi barrikadilla näyttävästi ja kaiken yläpuolella. Upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Rauno Ahonen ja Martti Suosalo
Helsingin Kaupunginteatteri: Mikko Räsäsen tulevaisuus (2022)
Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Katsojan ei tarvitse kuin keskittyä näytelmän tajunnanvirtaan. Näytelmä antaakin hyvin paljon. Se ravistelee katsojaa. Se antaa muistutuksen, millaisia työpaikkoja ihmisillä on, ja millaisia vaikeuksia heillä saattaa olla. Pelkkä haalariasuinen työmies ei ole insinöörimiestä tai palvelumuotoilijaa alemmassa ihmisryhmässä, vaikka usein näin ajatellaan. Näytelmä luo myös toivoa sille, että tuleva sukupolvi on nykyistä viisaampi ja osaa nähdä, kuinka kaikenlaisia uurastajia tarvitaan, jotta infrastruktuurit toimivat. 

Mikko Räsäsen tulevaisuus on draama, joka sisältää herkullisia komediallisia hetkiä, mutta myös synkkää alakuloa ja epätoivoa. Näytelmän loppuhetkiin on saatu tiivistettyä dramaattisuus kaikessa syvässä ahdingossa. Kerrassaan hieno ja ajatuksia liikkeelle laskeva esitys. 

Mikko Räsäsen tulevaisuus sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä perjantaina 11.3.2022. 

Rooleissa: Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Sanna-June Hyde, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Lumi Aunio, Martti Manninen, Maksim Pavlenko ja Raili Raitala 

Muusikko: Joakim Berghäll

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Sävellys: Timo Hietala

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Videosuunnittelu: Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren

 

Mikko Räsäsen tulevaisuus on Mika Ripatin trilogian kolmas ja itsenäinen osa. Edelliset osat ovat olleet There’s No Harri (2012) ja Vakavuusongelma (2016). 

Näin näytelmän medialipulla. Lämmin kiitos Helsingin Kaupunginteatterille.

 

 

Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden ensi-iltoja

Korona on sekoittanut kaiken. Keväällä teatterit suljettiin koronan takia ja nyt saa jännittää, kuinka käy tulevalle näytäntökaudelle. Helsingin Kaupunginteatterissa ollaan kuitenkin toiveikkaalla päällä. Syksyksi on tulossa upeita teatteriesityksiä. Lisäksi katsojien ja henkilöstön turvallisuudesta huolehditaan. 

Vaikka Pieni merenneito jatkaa vielä syksyllä ohjelmistossa, on syksyn musikaalipanostus ehdottomasti Päiväni murmelina (Groundhog Day, 2016), joka saa ensi-iltansa 3.9.2020 suurella näyttämöllä. Monelle elokuva on tuttu, mutta varsin mielenkiintoista on se, kuinka musikaali on totetutettu. Kertomuksessahan säämies jumittuu pikkukaupunkiin, jossa elää samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan. Musikaalin on ohjannut Samuel Harjanne, joka kertoikin, että kun musikaalista tehtiin päätös puolitoista vuotta sitten, ei osattu arvata, kuinka ajankohtainen musikaali olisi nyt. Päärooleissa ovat Lari Halme ja Maria Lund. Avajaisissa nähty kohtaus on lupauksia täynnä.

Teatterijohtaja Kari Arffman esittelee syksyn ensi-illat
Kuva © Riikka Kiviaho

Lapsille ja lapsenmielisille on luvassa kotimaisesta lastenkirjallisuudesta tutut Tatu ja Patu. Musiikkinäytelmässä Tatu ja Patu Helsingissä nähdään päärooleissa Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen. Ensi-ilta on 26.11.2020, joten toivon sydämestäni, että koronan toinen aalto on jo siinä vaiheessa ohitettu, jotta mahdollisimman moni pääsisi näkemään nämä huikeat veljekset. 

Yksi näytelmä, jonka itse haluaisin ehdottomasti nähdä, on Toinen pullo cavaa, joka on jatkoa näytelmälle Pullo cavaa ja aurinkoa. Ihanat aikuiset naiset Heidi Herala, Aino Seppo, Jaana Saarinen ja Eija Vilpas pääsevät taas vauhtiin Arena-näyttämöllä. Joku voisi sanoa, miksi pitää tehdä jatkoesityksiä. Siksi, että lämminhenkisiä näytelmiä tarvitaan aina. Ainakin minä tarvitsen. Näytelmän ensi-ilta on 10.9.2020.

Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Täytyy tunnustaa, etten ole lukenut yhtään Anneli Kannon kirjaa, vaikka kyllä jokaisen kirjabloggaajan pitäisi olla. Olen vain miettinyt, onko kirjailija sukua Kannon mummalle ja paapalle, jotka asuivat isovanhempieni naapurissa Ilmajoella. Oli miten oli, niin suosikkiohjaajani Lauri Maijala on ohjannut ja sovittanut Anneli Kannon kirjoittamasta materiaalista näytelmän Punaorvot. Näytelmä kertoo sisällissodan jälkeisen ajan perhetragediasta, jossa helsinkiläinen äiti joutuu lähettämään lapsensa Pohjanmaalle sijoitusperheisiin. Minua itkettää jo nyt, vaikka ensi-ilta on vasta 2.9.2020.

Vain parasta minulle on kiinnostava uutuus. Saman illan aikana kolme pienoisnäytelmää kolmen kotimaisen kirjailijan käsistä lähtöisin. Sofi Oksasen Rakastan sinua jo nyt, Elina Snickerin Itku vieraalle sekä Maija Vilkkumaan Merisää. Näytelmien tyylilajit vaihtelevat, mutta niitä yhdistävät teemat omannäköisen elämän elämisestä, äitiydestä ja itsekkyydestä. Ensi-iltakokonaisuus on 27.10.2020.

Samuel Harjanne kertoo musikaalista Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Pitäisikö erota vai pysyä yhdessä? Moni miettii tätä. Ennen päätöstä kannattaa käydä katsomassa Studio Pasilassa näytelmä Illallinen ystävien kesken (Dinner With Friends, 1998). Pulizer-palkittu komedia laittaa varmasti miettimään oman parisuhteen tilaa sekä suhdetta eronneisiin ystäviin. Näyttämöllä nähdään Risto Kaskilahti, Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman ja Ursula Salo. Näytelmä saa ensi-iltansa 16.9.2020. 

Koronaepidemian takia keväällä peruuntui Helsinki Dance Companyn ja Carl Knif Companyn yhteinen tanssiteos Kaksivärinen fuuga. Teos on liikkeellinen tutkielman musiikin ja tanssin ikiaikaisesta suhteesta. Ensi-ilta Studio Pasilassa 12.10.2020.

Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Yleisön pyynnöstä Helsingin Kaupunginteatterin ja ShedHelsingin yhteisproduktio Metsän joulu saa uusintaensi-iltansa 9.12.2020. Heikki Sankarin ohjaamassa musikaalissa Studio Pasilan näyttämölle nousee lähes sata 9-19-vuotiasta lasta ja nuorta. 

Lilla Teaternin syksyn ensi-illat ovat Män kan inte våldtas, joka perustuu Märta Tikkasen romaaniin Miestä ei voi raiskata sekä Broadway-musikaali Once. Lillanin esitykset tekstitetään suomeksi. 

Näiden lisäksi Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöillä nähdään vierailuesityksiä. Lisäksi muutama vanhempi näytelmä jatkaa esityksiään. Yleisötapahtumissa jatkuvat Kahvilla kirjailijan kanssa -tilaisuudet.

Päiväni murmelina
Kuva © Riikka Kiviaho

Moni varmaan pähkäilee, uskaltaako teatteriin mennä. Sitä kannattaa tietysti miettiä, eikä ainakaan silloin pidä lähteä liikkeelle, jos tuntee itsensä hiemankaan sairaaksi. Helsingin Kaupunginteatteri sijoittaa katsojat katsomoon turvavälein. Lisäksi katsomon ovet avataan jo 25 minuuttia ennen esitystä, jotta vältytään ruuhkilta. Helsingin Kaupunginteatteri suosittelee kasvomaskien käyttöä. Kaikilla aulapalvelun työntekijöillä on käytössään visiiri tai kasvomaski. Käsidesi on käytössä useissa eri paikoissa. Kannattaa lukea Turvallisesti teatteriin -ohjeet ennen teatteriin menoa. 

Toivotaan, että koronan toisen aallon eteneminen saataisiin kuriin ja teatterit saisivat jatkaa toimintaansa suhteellisen normaalisti. Henkinen ravinto on ainakin itselleni se, jota kaipasin kevään korona-aikana hurjan paljon. 

Postauksessa käytetyt kuvat ovat ihanan Riikka Kiviahon ottamia kuvia. Ethän lainaa niitä ilman lupaa.

Rujoa ja hurjaa menoa Humisevassa harjussa

Jestas, että joskus voi päästä kunnon fiiliksiin ihan hetkessä. Näin Helsingin Kaupunginteatterin Humisevan harjun ensimmäisessä ennakkoesityksessä ja se oli menoa ensiminuutista lähtien. Kyllähän kaikki tietävät Emily Brontën romaanin Humisevan harjun tai ainakin jonkin elokuvan, joka kirjan perusteella on tehty. Romanttista hömppää vai onko se kuitenkaan niin? Todellakaan ei ole. Helsingin Kaupunginteatterin Humiseva harju räjäytti potin, joka kunnioittaa Brontën teosta.

Oona Airola ja Markus Järvenpää

Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)

Kuva © Robert Seger

Hindleyn (Markku Hassila) ja Cathyn (Oona Airola) isä Herra Earnshaw (Matti Olavi Ranin) tuo eräältä matkaltaan erikoisen tuliaisen. Tuliaisen, joka kauhistuttaa lapsia, etenkin Hindleytä. Tosin Cathyn uteliaisuus herää nopeasti. Hän haluaa selvittää, mikä tuliainen on poikiaan. Kyseessä nimittäin on tummahiuksinen, likainen ja outo poika, jonka Herra Earnshaw nimeää Heathcliffiksi (Markus Järvenpää). Tytön ja pojan välille syntyy riemua täynnä oleva suhde, joka syvenee vuosien edetessä rakkaudeksi. Kohtalolla on kuitenkin tapana puuttua asioihin. Cathyn loukatessa itsensä hänet otetaan hoivattavaksi Rastaslaaksoon, jossa hän oppii hienon naisen tavoille. Ainakin ulkoisesti. Rastaslaakson nuori mies Edgar (Martti Manninen) rakastuu Cathyyn ja nuoret avioituvat. Mitä Heathcliff tuumaa tästä kaikesta?

Humisevassa harjussa on mahdottoman hienoja roolisuorituksia. Oona Airolan ja Markus Järvenpään energisyys hengästyttää jo pelkästään katselemalla esitystä. Kunto täytyy olla huipussaan, jotta sellaisiin roolisuorituksiin kykenee. Leena Rapola tekee Nelly-palvelijattaren roolissa ison ja hienon roolityön. Nainen on oikeastaan lähes koko ajan näyttämöllä, mutta vähäeleinen palvelijatar pysyy varjossa, jos häntä ei tarvita. Tosin hänellä riittää myös paljon sanottavaa. Rauno Ahonen lääkärinä on kuin viikatemies mustine silmineen ja asuineen. Häntä ei ilmeisesti juuri muuhun ole tarvittu kuin kuolemantuomioita jakamaan, eikä saisi nauraa, mutta hahmo on koominen.

Oona Airola ja Martti Manninen

Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)

Kuva © Robert Seger

Välillä näyttämölle on ilmestynyt mies kuin tyhjästä tai toisinaan hän vain kävelee johonkin kohtaukseen. Hän on muusikko Mikko Helenius, joka musisoi eri instrumenteilla. Tästä voidaan siirtyä luontevasti myös siihen, että näytelmässä kuullaan myös mahtavia lauluesityksiä. Markku Hassilan blueskohtaus on ehdottomasti mainittava. Se on yksinkertaisesti huikea. Edgarin sisar Isabella eli Sonja Pajunoja pääsee myös esittämään upeaa ääntään. Musiikkikohtaukset sopivat koko näytelmän kokonaisuuteen loistavasti.

Ohjaaja Lauri Maijala on tehnyt taidokasta työtä. Pidän siitä, kuinka hän on pysyttäytynyt todellisissa kirjan tapahtumissa ja tunnelmissa, vaikka toki mukana oli hauskoja nykyaikaisia yksityiskohtia. Maijala on myös jättänyt jotakin pois, jos ajatellaan näytelmää kirjan kannalta. Itse pidin kyseisestä ratkaisusta hyvin paljon. Miksi ympätä kaikki yhteen näytelmään, kun pelkästään Cathyn ja Heathcliffin tarina on tarpeeksi kiehtova?

Leena Rapola, Rauno Ahonen ja Mikko Helenius

Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)

Kuva © Roger Seger

Näytelmän lavarakenne on mielenkiintoinen. Lavarakenne jatkuu pitkälle katsomon puolelle vieden katsomon keskipaikkoja aina riville yhdeksän saakka. Pakko sanoa, että rivin kymmenen keskipaikat olivat parhaat ja me istuimme niillä penkeillä. Aika hurjaa, kun näyttelijät syöksyvät lisälavaa pitkin lähes syliin. Siinä, jos jossakin tuntee olevansa osa esitystä. Lavastuksesta on kiittäminen Katariina Kirjavaista.

Humiseva harju on vaikuttava teos. Esityksen jälkeen ihmettelin, kuinka intensiivisesti jaksoin katsoa kolmituntisen esityksen. Toki lyhyt väliaika oli välillä, mutta tuntui, että näytelmä imaisi minut mukaansa kokonaisvaltaisesti. Eläydyin esitykseen niin täysin, että haluaisin nähdä videomateriaalia ilmeistäni ja istuma-asennostani. Käsittämätöntä, kuinka jokin teos voi olla näin sykähdyttävä. Täytyy myöntää, että esityksen jälkeen kävin todella ylikierroksilla.

Markus Järvenpää ja Markku Haussila

Helsingin Kaupunginteatteri: Humiseva harju (2020)

Kuva © Robert Seger

Humiseva harju ei hempeile, eikä luo romanttista kuvaa, vaan on rujo ja vihaa täynnä oleva rakkaustarina. Näytelmä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jos odottaa perinteistä ja kaunista rakkaustarinaa, niin siinä tapauksessa tämä ei ehkä ole hyvä valinta.

Humiseva harju sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 30.1.2020.

Rooleissa: Oona Airola, Markus Järvenpää, Rauno Ahonen, Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Martti Manninen, Sonja Pajunoja, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola ja Matti Rasila

Muusikko: Mikko Helenius

Humiseva Harju (Wuthering Heights): Emily Brontë

Dramatisointi: Jo Clifford (1994)

Suomennos: Ville Koskivaara

Ohjaus: Lauri Maijala

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Säveltäjä: Mikko Helenius

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Näin esityksen osana Helsingin Kaupunginteatterin Yleisöä varten -projektia. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Vihainen leski

Helsingin Kaupunginteatteri on osannut valita ohjelmistoonsa sellaisen esityksen, joka varmasti vetää katsojia puoleensa. Nyt ei ole kuitenkaan kyse suurmusikaalista, vaan aikuisille suunnatusta näytelmästä, jossa on mukana komediaa, draamaa ja rakkautta. Niin, ja on mukana musiikkiakin. Kyse on Minna Lindgrenin romaaniin perustuvasta näytelmästä Vihainen leski.

Ullis (Riitta Havukainen) tuntee vihdoin olevansa vapaa. Vapaa avioliiton ja perhe-elämän kahleista. Aviomies Olli (Vesa Wallgen) on kuollut ja lapset elävät omillaan. On aika aloittaa uusi elämä. Siihen rientävät avuksi vanhat ystävät Pike (Pia Runnakko) ja Hellu (Eija Vilpas). Yhtäkkiä Ullis huomaa elävänsä kiihkeää elämänvaihetta. Nitrodiscossa jytä soi ja hot joogassa voi löytää oman seksuaalisuutensa. Lapset Susanna (Sanna-June Hyde) ja Marko (Heikki Sankari) tosin järkyttyvät äitinsä henkisestä tilasta. Etenkin siinä vaiheessa hymyt hyytyvät, kun lapsuudenkodissa on vieras mies (Kai Lehtinen). Äiti on nopeasti saatava jonnekin vanhustenkotiin. Ullis ei niin vain suostu lastensa ehdotuksiin. Sitä paitsi, voisiko hän vielä kerran tavata yllättäen tapaamansa mielenkiintoisen miehen Kari Kirjosiiven (Kari Mattila).

Eija Vilpas ja Riitta Havukainen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Huh huh! Olipahan ilotulitusta! Riitta Havukainen tekee uskomattoman roolityön Ulliksena, mutta niin tekevät muutkin näyttelijät omissa rooleissaan. Pidin siitä, kuinka näytelmässä oli mukana sellaisia näyttelijöitä, joita itse harvemmin näen näyttämöllä. Riitta Havukainen tietysti, mutta myös Pia Runnakko, jonka olen tottunut yhdistämään Lillaniin ja ruotsinkielisiin näytelmiin. Niitä käyn harvemmin katsomassa, koska en luota omaan ruotsin kielen taitooni. Tosin nykyään näitäkin voisi katsella suomeksi tekstitettynä. Joka tapauksessa Pia Runnakko on huikea Pikenä, joka mennä porskuttaa kuin pahainen teini-ikäinen tyttö.

Kai Lehtinen oli myös hauska nähdä näyttämöllä. Väliajalla osallistuin kahvipöytäkeskusteluun, jossa eräs nainen kertoi, että Kai Lehtinen olisi joskus asunut Keravalla. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta näytelmässä hän asui. Siihen oli todettava, että Kai Lehtinen oli ikään kuin keravalaisen miehen ruumiillistuma eli hyvin oli mies ottanut roolin haltuunsa. Minähän tiedät keravalaiset miehet, jos joku, koska itsekin asun Keravalla.

Heikki Sankari, Sanna-June Hyde, Riitta Havukainen ja Kai Lehtinen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Väliajalla kävi myös hirvittävä kuhina siitä, kuka on komeasti pukeutunut mies, joka lentää taivaalla ja laulaa upeasti. Kati Mattilahan se! Nyt on ihan pakko sanoa, että olen Kari Mattilan melko monesti nähnyt näyttämöllä, mutta en ole ikinä aiemmin ajatellut, että miehellä on näin komea ääni. Voitte vain kuvitella, kuinka minä ja muut katsomossa olleet naiset nautimme näkemästämme ja kuulemastamme. Joku, kenties ohjaaja Kimmo Virtanen, on osannut vetää oikeista naruista, kun Mattilan laulukohtauksia on hiottu.

Pakko on mainita sekin, että Markon lapset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen) olivat hulvattomia rooliasuissaan. Välillä oli jopa ongelma, mitä olisi seurannut, jos kaksoset olivat samaan aikaan näyttämöllä, kun jokin isompi kohtaus oli menossa. Tietysti en olisi halunnut menettää mistään mitään eli yritin pitää lapsia silmällä samalla, kun keskityin katselemaan ja kuuntelemaan muita näyttämön tapahtumia.

Näytelmän lavastus on hämmentävän hieno. On koti Espoossa, jota mäntypuut varjostavat. On discon tanssilava välkkyvine valoineen. On koti Töölössä vanhoine paksuine seinineen ja kaari-ikkunan kera. Pidän myös sitä, kuinka mäntypuista lavastusta on hyödynnetty useammassa kohtauksessa. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen. Hän on tehnyt todella vaikuttavaa jälkeä.

Kaisa Torkkel, Vesa Wallgren, Kai Lehtinen, Kirsi Karlenius, Pia Runnakko, Riitta Havukainen, Marjut Toivanen ja Leena Rapola

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

En ole itsekään enää mikään nuorukainen, mutta esitystä katsoessani olin taatusti nuorimmasta päästä. Tässä on näytelmä, joka on laittanut ikääntyneet ihmiset liikkeelle. Aivan mahtavaa! Tosin soisin, että esityksen näkisi moni nuorempikin. Saisi ehkä hieman perspektiiviä sille, kuinka asioita pitää hoitaa, kun vanhemmat ikääntyvät. Joka asiaan ei pidä sotkeentua. Ehdottomasti ei.

Aloitellessani kirjoittamaan tätä postausta, sain Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteen, jossa kerrottiin, että perjantaina 22.11.2019 Vihaisen lesken esitys lähetys lähetetään suorana 24 elokuvateatteriin, kulttuurikeskukseen ja seurantaloon ympäri Ruotsia. Livelähetys toteutetaan yhteistyössä Ruotsin valtiollisen kiertueteatterin Riksteaternin ja Folkets Hus och Parker -verkoston kanssa. Illan esitykseen näyttää olevan vielä lippuja saatavilla, joten sinne siis, jos haluat olla tekemässä jotain erilaista.

Vihaisen lesken esitykset jatkuvat ensi vuoden puolelle. Tässä on loistava joululahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea. Tätä teatterielämystä muistellaan pitkään.

Vihainen leski sai kantaesityksensä torstaina 10.10.2019 Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Kai Lehtinen, Pia Runnakko, Eija Vilpas, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Martti Manninen, Kari Mattila, Leena Rapola, Heikki Sankari, Marjut Toivanen, Kaisa Torkkel ja Vesa Wallgren.

Alkuperäisromaani: Minna Lindgren

Dramatisointi: Henna Piirto

Ohjaus: Kimmo Virtanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Koreografia: Jari Saarelainen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs ja Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Autio

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Riistapolku

Se on jännä, kuinka saatat heti teatterin katsomoon mennessäsi aistia, millainen illasta tulee. Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Riistapolun alkuasetelma aiheutti jonkin kaltaisia kylmiä väreitä ja puistatuksia, mutta samalla kiinnostusta, millainen olisi lopputulema. Näyttämöllä on sänky, jossa makaa mies kelmeässä valossa. Onko mies kuollut vai mikä miestä vaivaa? Ollaanko kauhun, ahdistuksen vai jonkin muun äärellä?

Paavo Kinnunen ja Ella Mettänen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

13-vuotias Hanni (Ella Mettänen) tapaa kuoroharjoituksiin mennessään nuoren miehen, Franzin (Paavo Kinnunen), joka kertoo nähneensä tytön aikaisemminkin. Hanni viehättyy ajatuksesta, että hänet on huomattu. Hän alkaa jutella miehen kanssa. Ilmassa on pientä flirttiä ja suudelmakin vaihdetaan. Nuoret alkavat tapailla, vaikka tietävätkin, etteivät saisi, koska Hanni on alaikäinen. Suhde etenee, eikä aikaakaan, kun nuoret päätyvät yhteiseen sänkyyn. Hannin neitsyys on mennyttä ja pian vanhemmatkin saavat kuulla suhteesta. Franz saa vankeustuomion, mutta tämä ei estä suhteen jatkamista tuomion jälkeen. Hanni on sydänjuuriaan myöten rakastunut, eikä välitä, vaikka isä (Risto Kaskilahti) menettää täysin malttinsa, kun kuulee sanankin Franzista.

Olipas melkoisia roolisuorituksia. Ella Mettänen kasvaa hetkessä kiltistä koulutytöstä syvästi rakastavaksi nuoreksi naisenaluksi. On vain halua kokea kaikki ja heti. Paavo Kinnunen on puolestaan hienosti omaksunut työläisnuorukaisen eleet ja tavat. Hanni saa vedellä naruja ja Franz toteuttaa neidin toiveet sillä tavoin kuin pystyy. Hannin vanhempia näyttelevät Risto Kaskilahti ja Ursula Salo tuntuvat ikääntyvän yhdessä hetkessä, kun kuulevat ainoan lapsensa edesottamuksista. Sehän on häpeä ja nöyryytys perheelle. Risto Kaskilahdesta kuoriutuu väkivaltainen ihmishirviö, kun hän opettaa tytärtään tavoille. Oikeasti pelottavaa ja hurjaa. Ursula Salo tuntuu putoavan niille sijoilleen. Hän ei saa enää otetta mistään. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että äiti ja tytär muistuttivat ulkonäöllisesti toisiaan. Hienosti oli siis saatu Ursula Salo ja Ella Mettänen näyttämään samasta muotista tehdyiltä.

Risto Kaskilahti ja Ella Mettänen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmän nähtyä olo on epäuskottava. Näytelmä on ollut samaan aikaan raastava, pelottava ja ahdistava, mutta se on ollut myös loistava teos omassa kastissaan. Harvemmin tulee nähtyä inhorealistisia näytelmiä, mutta sellaisen kun näkee, toivoo, että näytelmä toimisi. Helsingin Kaupunginteatterin Riistapolku lunastaa tämän toiveen. Näyttämöllä nähdään väkivaltaa ja piinaavia hetkiä, mutta onneksi välillä on näkyvissä myös pienenpieniä toivonkipinöitä.

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin kirjoittama Riistapolku -näytelmä pohjautuu saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 tehtyyn rikokseen. Näytelmästä on tehty myös TV-elokuva. Itselleni tämä oli ensikosketus Riistapolkuun, mutta mielestäni Lauri Maijala on tehnyt ohjaajan roolissa erinomaista työtä. Näytelmä ei todellakaan jätä kylmäksi. Täytyy tietysti myöntää, että myös valaistuksella on suuri merkitys tässä teoksessa. Tästä saa kiittää Kari Leppälää.

Ella Mettänen ja Ursula Salo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmä ottaa kantaa kiellettyyn rakkauteen. Kuka sen määrittelee, kuka saa rakastaa ja ketä? Lainsäädäntö tietysti, mutta entä jos sydän sanoo toisin? Saako silloin rakastaa rajoitta ja suurella sydämellä? Tekisi mieli sanoa, että saa ja pitääkin, mutta tiedän sen olevan epäsovinnainen vastaus, joten jätän vastaamatta. Ehkä kysymykseen ei ole edes vastausta.

Riistapolku on niin erilainen näytelmä, että tätä suosittelen lämpimästi katsojille, jotka eivät hätkähdä vähästä. Näytelmä ei sovellu lapsille väkivaltaisten kohtausten vuoksi.

Riistapolku sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 4.9.2019.

Rooleissa: Risto Kaskilahti, Paavo Kinnunen, Ella Mettänen, Ursula Salo ja Pekka Huotari

Käsikirjoitus Wildwechsel (Riistapolku): Franz Xaver Kroetz

Suomennos: Vesa Tapio Valo

Ohjaus: Lauri Maijala

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunittelu: Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu: Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Kolmen kimppa

Miltä kuulostaisi sellainen, että siippasi paras ystävä muuttaisi teille asumaan? Ei kivalta, koska kyllähän ihmisellä täytyy jokin yksityisyys olla ja oma tila. Joskus olosuhteet kuitenkin vaativat joustamista, kuten Helsingin Kaupunginteatterin esittämässä Kolmen kimpassa. Elämä ei aina ole yksinkertaista.

Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Pauli (Jarkko Niemi) ja Sofia (Elina Hietala) ovat asuneet muutaman kuukauden yhdessä. Tässä vaiheessa pitäisi vielä rakkauden kukoistaa ja suukkojen lennellä, mutta Paulin laita on toisin. Hän ei voi enää sietää Sofiaa, mutta ei pysty kertomaan sitä naiselle. Rakastunut Sofia haluaa edelleen suukotella ja olla liki miestä. Pauli saa kuitenkin idean. Hän pyytää parasta kaveriaan Martinia (Olli Rahkonen) muuttamaan heille siksi aikaa, että Sofia kyllästyy yhdessä asumiseen ja häipyy maisemista. Martin ei tietysti tällaiseen halua ryhtyä. Tilanteet kehittyvät kuitenkin yllättävään suuntaan, eikä aikaakaan, kun Martin asuu saman katon alla nuorenparin kanssa.

Jo ensi-illassa tunsi sen, kuinka hyvin näyttelijät pelasivat yhteen. Kukaan ei näytellyt yli muiden, eikä yrittänyt saada itselleen suurempaa tilaa näyttämöltä. Jarkko Niemi on oikeastaan uskomaton sika Paulin roolissa. Mies on niin omaa itseään ja kärsimystään täynnä, ettei kuuntele yhtään, mitä muut sanovat. Elina Hietala vetää kauniin ja sympaattisen Sofian rooliin juuri sillä tavoin, että häneen luulisi kaikkien miesten rakastuvan. Martinin roolissa oleva Olli Rahkonen puolestaan on jollain tavoin ihana. Mies tuntuu olevan hieman hukassa, eikä aina tiedä, kuinka päin olisi, koska ei halua toimia vastoin omia periaatteitaan. Täytyy kiittää ohjaaja Liisa Mustosta, kuinka erinomaisesti hän on saanut paletin pelaamaan.

Elina Hietala ja Jarkko Niemi

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Studio Pasilan näyttämö on taitavasti lavastettu kodiksi. Kiitos lavastuksesta vastaavalle Tellervo Syrjäkarille. Kiinnitin jo ennen esitystä huomiota kierreportaisiin, jotka veivät mahtavan kirjahyllyn äärelle. Portaita käytettiinkin ahkerasti näytelmän edetessä. Välillä jo huimasi, kuinka hyvä kunto näyttelijöillä pitää olla, että pystyvät juoksemaan hengästymättä edestakaisin portaita. Oma kunto ei kestäisi. Portaissa käytiin myös yksi mehevä kohtaus, jossa valojen hienolla käytöllä luotiin oikea tunnelma. Valosuunnittelun takana on Teppo Saarinen. Pienenä, mutta sitäkin tehokkaampana yksityiskohtana on mainittava kädessä särkyvät juomalasit. Sellaiset voisi olla aika hauska juttu välillä itsellekin.

Teatteriin mennessä olin jokseenkin vakuuttunut, että kyseessä olisi hyvin tavanomainen komedia, mutta voi kuinka yllätyinkään. Kolmen kimppa on ratkiriemukas ja ehkä hieman erilainenkin komedia. Ollaan periaatteessa vakavien asioiden äärellä, mutta yksi pieni väärinymmärrys saattaa luoda katsojalle hillittömän hilpeitä hetkiä. Nauraa sai vedet silmissä. Nautin tällaisten esitysten katsomisesta. Pari tuntia ja aivot voi heittää totaalisesti narikkaan. Esityksen jälkeen on rentoutunut olo, kun on nauranut oikein kunnolla. Kyseessä on siis kunnon nauruterapia.

Olli Rahkonen ja Jarkko Niemi

Kuva © Tuomo Manninen, Helsingin Kaupunginteatteri

Kolmen kimppa on esitys, jota suosittelen lämpimästi kaikille vähemmän teatterissa vieraileville. Näytelmää on helppo katsoa. Antaa vain näyttelijöiden viedä mukanaan. Tämä muuten on myös näytelmä, joka sopii kaveriporukoille.

Kolmen kimppa sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina 12.9.2019.

Rooleissa: Elina Hietala, Jarkko Niemi ja Olli Rahkonen

Käsikirjoitus Une semaine… pas plus (Kolmen kimppa): Clément Michel

Suomennos: Reita Lounatvuori

Ohjaus: Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut: Tellervo Syrjäkari

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Maura Korhonen

Naamioinnin suunnittelu: Aino Hyttinen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Täydellisen lauantain tavoittelu

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun olette suunnitelleet jotain mahtavaa ja hienoa, niin kaikki menee alusta lähtien pieleen. Näin käy myös Helsingin Kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä Täydellinen lauantai. Kuinka ihmiselle voikaan käydä niin, ettei hän saa edes pientä hetkeä elämästään vain ja ainoastaan itselle?

Markus (Pekka Strang) on tehnyt löydön. Hän on ostanut kirpputorilta Neil Youartin harvinaisen vinyylilevyn Me, Myself and I. Markus päättää pyhittää lauantain jazzille. Ensin hieman hehkutusta, jonka jälkeen mies virittäytyy tunnelmaan tai ainakin yrittää. Vaimo Helena (Vuokko Hovatta) pamahtaa kuitenkin paikalle. Helena haluaa keskustella. Markus saa tilanteen hetkeksi hallintaan ja Helenan makuuhuoneeseen päiväunille. Ei muuta kuin levy soimaan, mutta ei. Alkaa tapahtua. Puhelin soi. Kännykkä soi. Ovikello soi. Remonttimies (Jouko Klemettilä) on pulassa. Naapuri (Sixten Lundberg) piipahtaa paikalle. Katastrofin ainekset ovat käsillä. Eikö mies vain saisi tuntia itselleen kuunnellakseen levyn? Ei, koska, elämä mullistuu nyt.

Pekka Strang ja Vuokko Hovatta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pekka Strang on niin loistava valinta tällaiseen rooliin. Miehen ajatukset ovat musiikillisessa harvinaisuudessa, ei vaimon elämää suuremmissa ongelmissa. Nauratti, kuinka Strang kiemurteli näyttämöllä, kun hän yritti päästä eroon kaikista mahdollisista häiriötekijöistä. Pidin myös siitä, kuinka Vuokko Hovatta näytti kärsivältä. Aivan kuin rouvan vatsassa olisi oikeasti kiemurrellut jokin. Katsojat näkivät myös, että naisen sydämellä oli jotain, josta miehen piti saada tietää, mutta mies ei sitä vain huomannut. Pariskunnan poikaa Sebastiania esittävä Arttu Kapulainen on puolestaan kuin suoraan jostain puistonpenkiltä napattu päihderiippuvainen. Siis aivan sairaan näköinen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Sebastian oli päättänyt vaihtaa nimeään johonkin hieman raflaavampaan. Uutta nimeä en kerro, mutta jotenkin nimi sopi pojalle uskomattoman hienosti. Jouko Klemettilä osaa myös aina olla käsittämättömän hauska. Remonttimies Leolla ja Markuksella oli pienoisia kieliongelmia, mutta keskustelut tuli silti käytyä. Markus melkein ymmärsi miestä.

Jouko Klemettilä ja Pekka Strang

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Tällaiset näytelmät yksinkertaisesti toimivat. Markuksen tilanteeseen samaistuminen on helppoa, mutta siitä huolimatta katsojan nauru kumpuaa jostain syvältä. Aivan kuin Markuksen tilanteessa olisi jotain hyvinkin koomista, ja onhan siinä. Näyttämöllä nähtävät ja kuultavat asiat ovat absurdeja ja kauheita, eikä sellaista soisi kenellekään tapahtuvan. Täydellinen lauantai etenee herkullisen hevottomana kohtauksesta toiseen. Tällainen näytelmä on juuri sellainen, joka nollaa hyvin omat ajatukset ja jättää arjen murheet taka-alalle. Ei teatterin tarvitse aina olla vakavaa.

Jaakko Saariluoma on ohjannut Florian Zellerin käsikirjoitukseen perustuvan näytelmän. Täytyy myöntää, että Saariluomalla on kyky saada komediat toimimaan. Tuntuu, että missään kohdassa ei mennä liikaa yli, mutta silti katsojilla on hauskaa. Arena-näyttämö sopii hyvin tämänkaltaisiin teoksiin. Sopivan kompakti tila, johon mahtuu ovia ja kelpo olohuone nahkasohvineen. Lavastuksesta on vastannut Antti Mattila.

Sixten Lundberg, Matti Rasila, Pekka Strang, Arttu Kapulainen ja Vuokko Hovatta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Täydellinen lauantai on farssikomedia, joka sopii monenlaisille katsojille. Ei tarvitse olla teatterin superkuluttuja, vaan tämä on juuri sellainen joka miehen ja naisen näytelmä. Voisin kuvitella, että tämä on myös yksi tämän syksyn hitti, jos pikkujouluihin kuuluu teatteriesitys. Näytelmä nimittäin on loistava suuremmille porukoille, mutta toimii hyvin myös pienemmille ryhmille. Täydellinen lauantai on viihdettä parhaimmillaan.

Täydellinen lauantai sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä torstaina 5.9.2019.

Rooleissa: Pekka Strang, Vuokko Hovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu ja Matti Rasila.

Käsikirjoitus Täydellinen lauantai (Une heure de tranquillité): Florian Zeller

Suomennos: Reita Lounatvuori

Suomennoksen päivitys: Reita Lounatvuori ja Jaakko Saariluoma

Ohjaus: Jaakko Saariluoma

Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Maria Rosenqvist

Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen

Äänisuunnittelu: Antero Mansikka

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Helsingin Kaupunginteatterin avajaiskarnevaalien satoa

Jotain hyötyä on siitä, että kesäloma on vasta nyt. Ei ollut ongelma, eikä mikään osallistua Helsingin Kaupunginteatterin kauden avajaiskarnevaaleihin. Olikin aikamoista menoa. Syksyn ensi-illat esittäytyivät eri pisteillä. Lisäksi teatterin ammattilaisia eri osastoilta oli esittelemässä taitojaan. Olin tehnyt tarkan suunnitelman, kuinka etenen paikasta toiseen, jotta näen kaikkien tulevien ensi-iltojen esittelyistä edes pikkuriikkisen. No, kuten arvata saattaa, suunnitelma on suunnitelma ja toteutus on eri asia.

Sonja Pajunoja

Pieni merenneito

Kuva © Riikka Kiviaho

Pieni merenneito on tietenkin se, joka on useimpien mielessä. Esitys on Helsingin Kaupunginteatterin suurin musikaali ikinä ja voitte arvata, että odotettavissa on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Musikaalin ohjaaja Samuel Harjanne väläytti medialle ja karnevaalien yleisölle pienen siivun esityksestä. Ihan jo niiden muutamien minuuttien aikana tuli tunne, että Pieni merenneito on nähtävä. Teos on taatusti visuaalisesti upea.

Pieni merenneito
Kuva © Riikka Kiviaho

Rosa Liksomin romaaniin perustuva Everstinna lienee monille kirjoja rakastaville se näytelmä, joka kiehtoo syksyn näytelmistä eniten. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta jotenkin tuli tunne, että pitäisi lukea kirja ja nähdä näytelmä. Kyseessä on nimittäin melkoinen teos. Heidi Herala on näytelmän tulkitsija, joten esityksestä tulee varmasti vahva ja vaikuttava teos.

Heidi Herala ja Susanna Airaksinen

Everstinna

Olin ehtinyt lukea ennen avajaiskarnevaaleja Teatteriin-lehden, josta heräsi kiinnostus Riistapolkua kohtaan. Näytelmässä 13-vuotiaalle Hannille ja 19-vuotiaalle Franzille syntyy suhde. Kun suhde paljastuu, nuori mies saa tuomion. Tuomion jälkeen Hanni haluaa kuitenkin edelleen jatkaa suhdetta kielloista huolimatta. Näytelmää kuvataan väkeväksi perhetragediaksi. Avajaiskarnevaaleissa näin esityksen ensimmäisen kohtauksen sekä yhdestä toisesta kohtauksesta pätkän. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka iloisin mielin ohjaaja Lauri Maijala heitti ehdotuksia näyttelijöille. Näyttämöllä vaikuttikin olevan hyvä tunnelma, vaikka näytelmä lienee aikamoisen hyytävä.

Ella Mettänen, Lauri Maijala ja Paavo Kinnunen

Riistapolku

Draamaa ja komediaa on tiedossa Minna Lindgrenin romaaniin perustuvassa Vihaisessa leskessä. Satuin paikalle sopivasti, kun kirjailijakin oli paikalla. Hän kertoi, että näytelmä kertoo noin 70-vuotiaista eläkeläisistä. Kun ihminen jää eläkkeelle, ajatellaan yleensä vain, että eläkeläiset ovat oma ryhmänsä. Tähän pitäisi saada muutos, koska 70-vuotias eläkeläinen on aivan eri asia kuin 90-vuotias eläkeläinen. Usein 70-vuotias on vielä hyvinkin viriili ja aktiivinen. Pitäisi vain keksiä kullekin sopivaa ajanvietettä. Tällekin näytelmälle on annettava vahva suositus. Sen verran hupaisaa katseltavaa oli hot jooga -kohtaus.

Vihainen leski

Jos ei ole kauhean innostunut perinteisestä teatterista, niin Stella Polariksen improvisaatioillat voivat olla hyvä valinta. Stella Polariksella on valittavissa farssia, jännäriä tai esitystä kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Lisäksi ovat Sari Siikanderin vetämät tähtivierailuillat. Stella Polariksen esitykset ovat aina ainutlaatuisia. Esitykset tehdään näyttämöllä katsojien edessä eli odotettavissa voi olla mitä tahansa. Sari Siikander myös vakuutti, ettei katsojia vedetä näyttämölle eli sitä ei tarvitse pelätä.

Micke Rejström ja Sari Siikander

Aikamoisia juttuja, mutta ei siinä kaikki. Näiden lisäksi Lilla teaternissa saavat ensi-iltansa Äktenskapsgrejen ja Sufflören. Molemmat esitykset voi nähdä suomeksi tekstitettynä, jos pelkää, ettei oma ruotsin kielen taito riitä. Eikä tässäkään vielä kaikki. Myös Täydellinen lauantai, Mies, joka rakasti järjestystä ja Kolmen kimppa saavat ensi-iltansa. Minua hieman harmittaa, että missasin näiden viiden esityksen esittelyt. Oli niin paljon kaikkea muuta mielenkiintoista seurattavaa.

Ariel, Samuel Harjanne ja Erik vai oliko se kuitenkin, että Sonja Pajunoja, Samuel Harjanne ja Martti Manninen

Kuva © Riikka Kiviaho

Ensi-iltaesittelyiden ohella oli mahdollisuus vierailla ei osastojen ständeillä. Ei voi muuta sanoa kuin mielenkiintoista. Kyllä teatterissa on monenlaista taitajaa. Ihan pienenä mainintana, mutta alla olevassa Arielin pyrstössä mahtaa olla tekemistä. Arvostan ihmisiä, joilla ovat kädentaidot hallussa.

Arielin pyrstö

Postauksessa käytetyt kuvat ovat joko ihanan Riikka Kiviahon ottamia otoksia tai omia räpellyksiäni, joten ethän lainaa kuvia kysymättä lupaa.

Kiitos Riikka taas kerran kuvalainauksista. Olet mahtava.

Teatterissa: Pienet ketut

Näytelmän alku on kepeä. Hetken mietin, eikö tämän pitänyt olla draamaa. Ei aikaakaan, kun kaikki muuttuu. Draama on todellakin saanut paikkansa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Lillian Hellmanin kirjoittama amerikkalaisklassikko Pienet ketut (The Little Foxes, 1939) huokuu vanhan hyvän ajan draamaa, vaikka tarina sinänsä on julma ja se voisi olla mahdollista ihan nykymaailmassakin.

Sari Siikander, Linda Zilliacus ja Elviira Kujala

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Ben (Seppo Halttunen) ja Oscar (Rauno Ahonen) tarvitsevat siskonsa Reginan (Sari Siikander) apua toteuttaakseen liikeideansa, joka toisi heille kaikille miljoonia. Reginan apu ei ole kuitenkaan mitä tahansa apua, vaan taloudellista apua. Eihän Reginalla sen enempää ole rahaa kuin veljilläkään, mutta hänen kuolemansairaalla aviomiehellään Horacella (Risto Kaskilahti) ei ole pikkurahan puutetta. Ongelma on vain se, ettei Horace ole kotona, eikä häntä kiinnosta sijoittaa sisarustrion bisneksiin sentin senttiä. On aikaa alkaa viekkaaksi.

Aivan mielettömän upea ja perinteinen puhenäytelmä, joka piti otteessaan koko esityksen ajan. Sari Siikanderin eläytyminen rooliinsa oli todella voimakasta. Ensi-illassa nainen kyynelehti vielä aplodienkin aikana. Horacen heikossa olemuksessa näytellyt Risto Kaskilahti tekee taitavan roolityön. Jotenkin Kaskilahti muuntautuu niin täysin, ettei häntä olisi aivan heti Kaskilahdeksi tunnistanut, jos ei olisi ollut etukäteistietoa näytelmän näyttelijöistä. Ursula Salo kumaraselkäisenä palvelijattarena on aivan kuin napattu jostain vanhasta kartanosta. Hyvin realistisen oloinen ja näköinen. Hirvitti vain kumara asento, jossa nainen näytteli läpi näytelmän. Sääliksi kävi hysteeristä ja alkoholisoitunutta Birdietä, jota Linda Zilliacus näytteli herkän ja särkyvän tuntuisesti. Hänen kohtalonsakaan ei ollut kehuttava.

Pertti Koivula, Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pidin näytelmän lavastuksesta, joka oli näkymä Reginan ja Horacen olohuoneeseen. Yksinkertainen, mutta kuitenkin kiinnostava. Näyttelijöiden puvut olivat klassisen kauniita. Sopi todella erinomaisesti näytelmän luonteeseen. Sekä lavastuksesta että pukusuunnittelusta saa kiittää Elina Kolehmaista. Näytelmän on ohjannut Kari Heiskanen. Täytyy myöntää, että jo ensi-illassa näyttelijöiden yhteen pelaaminen oli hyvin saumatonta. Esitys tuntui erittäin valmiilta ja tässä on varmasti suuri osuus ohjaajalla.

Pienet ketut on nimensä mukainen näytelmä. Kettu, tuo viekas ja kaunis vinosilmä, joka ajattelee vain omaa etuaan. Sitä tekevät myös tämän näytelmän pienet ketut. Sisarukset, jotka ajattelevat vain ja ainoastaan itseään ja omaa nautintoaan. Tämä on julmaa, mutta tätä tapahtuu ihan joka päivä ympärillämme. Aina on ihmisiä, jotka ajattelevat vain omaa parastaan välittämättä muiden ihmisten tunteista tai tarpeista. Näytelmässä tulee ilmi myös sisarusten välinen kateus, jota löytyy monesta perheestä. Edes aikuistuminen ei vie sisarusten välistä kateutta, jos se on saanut juurtua lapsuudesta asti. Vaikka näytelmä on omalla tavallansa hyvin järkyttävä, olen iloinen, että se on otettu Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Draamaa, jossa kyyneleiltä ei voi välttyä.

Ursula Salo ja Risto Kaskilahti

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pienet ketut on kokonaisuudessaan intensiivinen kokemus. Näytelmän tarina imee katsojan mukaansa. Näytelmää on helppo suositella kaikille draaman rakastajille. Esitykset jatkuvat joulukuun alkupäiville asti, joten näytelmän ehtii hyvin nähdä.

Pienet ketut sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 3.4.2019.

Rooleissa: Rauno Ahonen, Seppo Halttunen Risto Kaskilahti, Pertti Koivula, Elviira Kujala, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Sari Siikander ja Linda Zilliacus.

Suomennos: Lauri Sipari

Ohjaus: Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset: Aino Hyttinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.