Teatterissa: Vihainen leski

Helsingin Kaupunginteatteri on osannut valita ohjelmistoonsa sellaisen esityksen, joka varmasti vetää katsojia puoleensa. Nyt ei ole kuitenkaan kyse suurmusikaalista, vaan aikuisille suunnatusta näytelmästä, jossa on mukana komediaa, draamaa ja rakkautta. Niin, ja on mukana musiikkiakin. Kyse on Minna Lindgrenin romaaniin perustuvasta näytelmästä Vihainen leski.

Ullis (Riitta Havukainen) tuntee vihdoin olevansa vapaa. Vapaa avioliiton ja perhe-elämän kahleista. Aviomies Olli (Vesa Wallgen) on kuollut ja lapset elävät omillaan. On aika aloittaa uusi elämä. Siihen rientävät avuksi vanhat ystävät Pike (Pia Runnakko) ja Hellu (Eija Vilpas). Yhtäkkiä Ullis huomaa elävänsä kiihkeää elämänvaihetta. Nitrodiscossa jytä soi ja hot joogassa voi löytää oman seksuaalisuutensa. Lapset Susanna (Sanna-June Hyde) ja Marko (Heikki Sankari) tosin järkyttyvät äitinsä henkisestä tilasta. Etenkin siinä vaiheessa hymyt hyytyvät, kun lapsuudenkodissa on vieras mies (Kai Lehtinen). Äiti on nopeasti saatava jonnekin vanhustenkotiin. Ullis ei niin vain suostu lastensa ehdotuksiin. Sitä paitsi, voisiko hän vielä kerran tavata yllättäen tapaamansa mielenkiintoisen miehen Kari Kirjosiiven (Kari Mattila).

Eija Vilpas ja Riitta Havukainen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Huh huh! Olipahan ilotulitusta! Riitta Havukainen tekee uskomattoman roolityön Ulliksena, mutta niin tekevät muutkin näyttelijät omissa rooleissaan. Pidin siitä, kuinka näytelmässä oli mukana sellaisia näyttelijöitä, joita itse harvemmin näen näyttämöllä. Riitta Havukainen tietysti, mutta myös Pia Runnakko, jonka olen tottunut yhdistämään Lillaniin ja ruotsinkielisiin näytelmiin. Niitä käyn harvemmin katsomassa, koska en luota omaan ruotsin kielen taitooni. Tosin nykyään näitäkin voisi katsella suomeksi tekstitettynä. Joka tapauksessa Pia Runnakko on huikea Pikenä, joka mennä porskuttaa kuin pahainen teini-ikäinen tyttö.

Kai Lehtinen oli myös hauska nähdä näyttämöllä. Väliajalla osallistuin kahvipöytäkeskusteluun, jossa eräs nainen kertoi, että Kai Lehtinen olisi joskus asunut Keravalla. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta näytelmässä hän asui. Siihen oli todettava, että Kai Lehtinen oli ikään kuin keravalaisen miehen ruumiillistuma eli hyvin oli mies ottanut roolin haltuunsa. Minähän tiedät keravalaiset miehet, jos joku, koska itsekin asun Keravalla.

Heikki Sankari, Sanna-June Hyde, Riitta Havukainen ja Kai Lehtinen

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

Väliajalla kävi myös hirvittävä kuhina siitä, kuka on komeasti pukeutunut mies, joka lentää taivaalla ja laulaa upeasti. Kati Mattilahan se! Nyt on ihan pakko sanoa, että olen Kari Mattilan melko monesti nähnyt näyttämöllä, mutta en ole ikinä aiemmin ajatellut, että miehellä on näin komea ääni. Voitte vain kuvitella, kuinka minä ja muut katsomossa olleet naiset nautimme näkemästämme ja kuulemastamme. Joku, kenties ohjaaja Kimmo Virtanen, on osannut vetää oikeista naruista, kun Mattilan laulukohtauksia on hiottu.

Pakko on mainita sekin, että Markon lapset Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivanen) olivat hulvattomia rooliasuissaan. Välillä oli jopa ongelma, mitä olisi seurannut, jos kaksoset olivat samaan aikaan näyttämöllä, kun jokin isompi kohtaus oli menossa. Tietysti en olisi halunnut menettää mistään mitään eli yritin pitää lapsia silmällä samalla, kun keskityin katselemaan ja kuuntelemaan muita näyttämön tapahtumia.

Näytelmän lavastus on hämmentävän hieno. On koti Espoossa, jota mäntypuut varjostavat. On discon tanssilava välkkyvine valoineen. On koti Töölössä vanhoine paksuine seinineen ja kaari-ikkunan kera. Pidän myös sitä, kuinka mäntypuista lavastusta on hyödynnetty useammassa kohtauksessa. Lavastuksesta on vastannut Katariina Kirjavainen. Hän on tehnyt todella vaikuttavaa jälkeä.

Kaisa Torkkel, Vesa Wallgren, Kai Lehtinen, Kirsi Karlenius, Pia Runnakko, Riitta Havukainen, Marjut Toivanen ja Leena Rapola

Helsingin Kaupunginteatteri: Vihainen leski (2019)

Kuva © Harri Hinkka

En ole itsekään enää mikään nuorukainen, mutta esitystä katsoessani olin taatusti nuorimmasta päästä. Tässä on näytelmä, joka on laittanut ikääntyneet ihmiset liikkeelle. Aivan mahtavaa! Tosin soisin, että esityksen näkisi moni nuorempikin. Saisi ehkä hieman perspektiiviä sille, kuinka asioita pitää hoitaa, kun vanhemmat ikääntyvät. Joka asiaan ei pidä sotkeentua. Ehdottomasti ei.

Aloitellessani kirjoittamaan tätä postausta, sain Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteen, jossa kerrottiin, että perjantaina 22.11.2019 Vihaisen lesken esitys lähetys lähetetään suorana 24 elokuvateatteriin, kulttuurikeskukseen ja seurantaloon ympäri Ruotsia. Livelähetys toteutetaan yhteistyössä Ruotsin valtiollisen kiertueteatterin Riksteaternin ja Folkets Hus och Parker -verkoston kanssa. Illan esitykseen näyttää olevan vielä lippuja saatavilla, joten sinne siis, jos haluat olla tekemässä jotain erilaista.

Vihaisen lesken esitykset jatkuvat ensi vuoden puolelle. Tässä on loistava joululahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea. Tätä teatterielämystä muistellaan pitkään.

Vihainen leski sai kantaesityksensä torstaina 10.10.2019 Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä.

Rooleissa: Riitta Havukainen, Kai Lehtinen, Pia Runnakko, Eija Vilpas, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Martti Manninen, Kari Mattila, Leena Rapola, Heikki Sankari, Marjut Toivanen, Kaisa Torkkel ja Vesa Wallgren.

Alkuperäisromaani: Minna Lindgren

Dramatisointi: Henna Piirto

Ohjaus: Kimmo Virtanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Koreografia: Jari Saarelainen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs ja Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Autio

Naamioinnin suunnittelu: Jutta Kainulainen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Helsingin kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Olin menossa katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin Vihaista leskeä, mutta en ollut lukenut kirjaa, johon näytelmä perustui. Periaatteessa tiesin köykäisesti näytelmän juonen. Enemmän asiaa ajatellessani päätin lainata Minna Lindgrenin Vihaisen lesken (Teos, 2018), koska olisihan se kiva tutustua teokseen, jonka pohjalta näytelmä on toteutettu.

Eläkkeellä oleva Ulla-Riitta on vastikään menettänyt miehensä. Hän ei miestä kaipaa. Mies oli alkoholisti, jolle riittivät kirjat ja viina. Vaimo oli välttämätön paha. Miehen kuoltua Ulla-Riitta alkaa soitella vanhoille ystävilleen. Aika moni on kuollut ja osa on täysin kuutamolla. Onhan Ulla-Riittakin jo 74-vuotias, mutta ei hän tunne itseään vielä kovin vanhaksi. Lopulta hän saa kiinni Hellun ja Piken. Ei aikaakaan, kun Pike houkuttelee Ulla-Riitan eli Ulliksen eläkeläisten menomestoihin. Ullis törmää myös Hellun veljeen Valtoseen, jonka kanssa tulee pientä säpinää. Ulla-Riitan lapsille alkaa vähitellen totuus paljastua äidin tekemisistä. Lapset ovat kauhuissaan. He ovat valmiita laittamaan edesvastuuttoman äidin jonnekin vanhustentaloon, koska se on turvallisempaa. Mitä vielä! Ullis ei suostu moiseen. Kerrankin hänen elämänsä voi olla villiä ja vapaata. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan. Ulla-Riitta on kohdannut yhdessä menomestassa miehen, joka jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Voi jestas, mikä kirja. Vaikka en Ulliksen ikäluokkaa vielä olekaan, olen kuitenkin hyvää vauhtia matkalla siihen suuntaan. Tosin en aivan usko, että omalla kohdallani meno tulisi olemaan noin vauhdikasta kuin Ulliksella. Siitä kylläkin olen samaa mieltä, että parasta eläkkeellä olossa on vapaus. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa, jos vain kunto sen sallii. Ei tarvitse miettiä seuraavaa työpäivää. Antaa vain porhaltaa, jos taloudellinen tilanne sen sallii. Ai niin, saakohan minun ikäluokkani ikinä edes pienen pientä eläkettä?

Pidän Minnan Lindgrenin tavasta viedä tarinaa eteenpäin. Kirjan tarina etenee loogisesti ja tekstiä on helppo lukea. Kirjan tarina on myös koukuttava. Kukapa ei haluaisi tietää, kuinka Ulliksen elämä alkaa pyöriä aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Pike kaikkine temppuineen ja krumeluureineen on värikäs ja vauhdikas persoona. Aivan kuin teini-ikäinen tyttönen. Toisaalta Hellun kiinnostuksen aiheet ja terveysruoat kertovat myös naisen valveutuneisuudesta. Sellaisiahan monet nykyajan nuoret ovat. Nyt on vain kyse eläkeläisistä.

Tässä kirjassa on rutkasti huumoria, mutta on myös kirpaisevia totuuksia. Välillä huumori on melkoisen mustaa, ja myönnän, että toisinaan tuli naurettua ääneen kirjan jutuille. Tosin se on hieman kiusallista, jos on esimerkiksi junassa. Kanssamatkustajat saattavat katsoa hieman kieroon. Huumorin vastakohdaksi Lindgren viiltelee teräviä viiltoja tarinaansa. Lukijan on pakko tuntea jotain nahoissaan tai ainakin alkaa pohtia yhteiskunnallisia ongelmiamme.

Lindgren on saanut ujutettua monta kimuranttia aihetta kirjaansa. Lapset, jotka yrittävät ottaa eläkkeellä olevasta vanhemmastaan otteen ja kääntää kaiken päälaelleen. Lapsenlapset, jotka työnnetään mummon hoitoon joka käänteessä kysymättä, sopiiko se lainkaan. Puhumattakaan lemmikistä, joka on myös helppo työntää vanhemman hoitoon, kun ei enää itse jaksa tai ehdi hoitaa lemmikkivelvollisuuksia. Eläkkeellä olevallahan ei ole mitään muuta kuin aikaa. Entä sitten sairastumiset ja kolotukset? Ne tulevat yllättäen ja odottamatta nurkan takaa. Kuinka sitten on rakkauden laita? Onko soveliasta ihastua tai jopa rakastua eläkkeellä ollessaan? Kuinka sellaisen asian kertoo lapsilleen? Paljon aiheita ja kirjassa vielä enemmän.

Minna Lindgrenin Vihainen leski on viihdyttävä kirja, joka sopii luettavaksi etenkin eläkeläisille, mutta myös lapsille, jotka ovat huolestuneita ikääntyneen vanhempansa toilailuista.