10.11.2019

Minna Lindgren: Vihainen leski


Olin menossa katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin Vihaista leskeä, mutta en ollut lukenut kirjaa, johon näytelmä perustui. Periaatteessa tiesin köykäisesti näytelmän juonen. Enemmän asiaa ajatellessani päätin lainata Minna Lindgrenin Vihaisen lesken (Teos, 2018), koska olisihan se kiva tutustua teokseen, jonka pohjalta näytelmä on toteutettu.

Eläkkeellä oleva Ulla-Riitta on vastikään menettänyt miehensä. Hän ei miestä kaipaa. Mies oli alkoholisti, jolle riittivät kirjat ja viina. Vaimo oli välttämätön paha. Miehen kuoltua Ulla-Riitta alkaa soitella vanhoille ystävilleen. Aika moni on kuollut ja osa on täysin kuutamolla. Onhan Ulla-Riittakin jo 74-vuotias, mutta ei hän tunne itseään vielä kovin vanhaksi. Lopulta hän saa kiinni Hellun ja Piken. Ei aikaakaan, kun Pike houkuttelee Ulla-Riitan eli Ulliksen eläkeläisten menomestoihin. Ullis törmää myös Hellun veljeen Valtoseen, jonka kanssa tulee pientä säpinää. Ulla-Riitan lapsille alkaa vähitellen totuus paljastua äidin tekemisistä. Lapset ovat kauhuissaan. He ovat valmiita laittamaan edesvastuuttoman äidin jonnekin vanhustentaloon, koska se on turvallisempaa. Mitä vielä! Ullis ei suostu moiseen. Kerrankin hänen elämänsä voi olla villiä ja vapaata. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan. Ulla-Riitta on kohdannut yhdessä menomestassa miehen, joka jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Voi jestas, mikä kirja. Vaikka en Ulliksen ikäluokkaa vielä olekaan, olen kuitenkin hyvää vauhtia matkalla siihen suuntaan. Tosin en aivan usko, että omalla kohdallani meno tulisi olemaan noin vauhdikasta kuin Ulliksella. Siitä kylläkin olen samaa mieltä, että parasta eläkkeellä olossa on vapaus. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa, jos vain kunto sen sallii. Ei tarvitse miettiä seuraavaa työpäivää. Antaa vain porhaltaa, jos taloudellinen tilanne sen sallii. Ai niin, saakohan minun ikäluokkani ikinä edes pienen pientä eläkettä?

Pidän Minnan Lindgrenin tavasta viedä tarinaa eteenpäin. Kirjan tarina etenee loogisesti ja tekstiä on helppo lukea. Kirjan tarina on myös koukuttava. Kukapa ei haluaisi tietää, kuinka Ulliksen elämä alkaa pyöriä aviomiehen kuoleman jälkeen. Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Pike kaikkine temppuineen ja krumeluureineen on värikäs ja vauhdikas persoona. Aivan kuin teini-ikäinen tyttönen. Toisaalta Hellun kiinnostuksen aiheet ja terveysruoat kertovat myös naisen valveutuneisuudesta. Sellaisiahan monet nykyajan nuoret ovat. Nyt on vain kyse eläkeläisistä.

Tässä kirjassa on rutkasti huumoria, mutta on myös kirpaisevia totuuksia. Välillä huumori on melkoisen mustaa, ja myönnän, että toisinaan tuli naurettua ääneen kirjan jutuille. Tosin se on hieman kiusallista, jos on esimerkiksi junassa. Kanssamatkustajat saattavat katsoa hieman kieroon. Huumorin vastakohdaksi Lindgren viiltelee teräviä viiltoja tarinaansa. Lukijan on pakko tuntea jotain nahoissaan tai ainakin alkaa pohtia yhteiskunnallisia ongelmiamme.

Lindgren on saanut ujutettua monta kimuranttia aihetta kirjaansa. Lapset, jotka yrittävät ottaa eläkkeellä olevasta vanhemmastaan otteen ja kääntää kaiken päälaelleen. Lapsenlapset, jotka työnnetään mummon hoitoon joka käänteessä kysymättä, sopiiko se lainkaan. Puhumattakaan lemmikistä, joka on myös helppo työntää vanhemman hoitoon, kun ei enää itse jaksa tai ehdi hoitaa lemmikkivelvollisuuksia. Eläkkeellä olevallahan ei ole mitään muuta kuin aikaa. Entä sitten sairastumiset ja kolotukset? Ne tulevat yllättäen ja odottamatta nurkan takaa. Kuinka sitten on rakkauden laita? Onko soveliasta ihastua tai jopa rakastua eläkkeellä ollessaan? Kuinka sellaisen asian kertoo lapsilleen? Paljon aiheita ja kirjassa vielä enemmän.

Minna Lindgrenin Vihainen leski on viihdyttävä kirja, joka sopii luettavaksi etenkin eläkeläisille, mutta myös lapsille, jotka ovat huolestuneita ikääntyneen vanhempansa toilailuista.





14 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihan yhtä hyvältä kuin Ehtoolehto-teokset! Niisäkin oli pisteliästä huumoria ja kirpaisevaa totuutta. Lindgren osaa kirjoittaa vetävää tarinaa ja dialogi toimii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli kyllä heti sellainen tunne, että Lindgrenin teoksiin pitää tutustua laajemmin. Voisi kuvitella, että on kepeää kirjallisuutta, mutta kun siellä virkkeiden kätköissä piilee viisauksia.

      Poista
  2. Minä olen lukenut Lindgreniltä vain Sivistyksen turhan painolastin, mutta jo sen perusteella voin sanoa pitäväni hänen tyylistään. Tämä on ehdottomasti luettava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tänään Helsingin Kaupunginteatterin tiedotteen, että Vihainen leski -näytelmä lähetetään ensi viikolla suorana ympäri Ruotsia. Aika mieletöntä tämäkin ajattelen kirjailija Minna Lindgreniä.

      Poista
  3. Minulla on ensimmäisen Ehtoolehto-teoksen kuuntelu vielä kesken, mutta täytyy myöntää, että Lindgren kirjoittaa viihdyttävästi ja eläviä tarinoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan oikesti näitä Lindgrenin kirjoja on luettava lisää. Etenkin marraskuun harmaina päivinä tällainen kirjallisuus uppoaa hyvin.

      Poista
  4. Olen lukenut ensimmäisen Ehtoolehdon, mutta sitten jotenkin mennyt Lindgrenin kirjojen ohi. Tämä kuulostaa siltä, että pitänee lukea. Vaikka oma eläkeikä näyttää siirtyvän aina vain kauemmaksi, on sinne kuitenkin varmaan vähemmän työuraa jäljellä kuin takana... pitää ottaa mallit valmiiksi :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen fiilistellyt samalla ajatuksella, että eläkeikään on vähemmän työvuosia edessä kuin niitä on takana. Sillä ajatuksella jaksaa ehkä puurtaa.

      Pidän siitä, kuinka Lindgren tuo eläkeläiset esiin ihan tavallisina ihmisinä, kuten pitäisikin.

      Poista
  5. En ole vielä lukenut Lindgrenin kirjoja, olen ehkä vähän vierastanut niiden ikäihmisiin keskittyviä tarinoita. Mutta taitaa olla turhaa ennakkoluuloa (kuten nyt ennakkoluulot monesti tuppaavat olemaan...), tämähän kuulostaa tosi kivalta. Kevyemmät kirjat ovat muutenkin minulle parhaiten sopivia juuri nyt, aikaa kun ei vaan riitä vaativille romaaneille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli hauska, vaikka toki mukana oli hieman suruakin. Marraskuun pimeys on juuri sitä aikaa, jolloin on kiva lukea kevyempää kirjallisuutta. Etenkin, jos muutenkin työ ja vapaa-aika on hektistä.

      Poista
  6. Olen väistellyt Lindgrenin kirjoja (Ehtoolehdot), kun eläkeläisistä kirjoitetut romaanit eivät yhtään nappaa, enkä usko että pitäisin tästäkään. Juttusi sai kyllä ajattelemaan asiaa ja tajusin että luen pääasiassa itseäni nuoremmista kertovia kirjoja. Mikähän siinäkin sitten on, tarjonta voi olla osasyy. Tosin kaverinikin ovat itseäni nuorempia. Tässähän voisi alkaa filosofoida oikein kunnolla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että tarjonta voi olla syy siihen, että tulee luettua kirjallisuutta, joka yleensä kertoo itseään nuoremmista henkilöistä. Tosin tuntuu, että usein niissä kirjoissa ne nuoremmat ihmiset tuntuvat olevan paljon minua fiksumpia. :) Tämä on oikeasti aihe, josta voisi filosofoida vaikka kuinka paljon.

      Poista
  7. Minä koin tämän kanssa myös muutamia kiusallisia hetkiä, kun räjähdin nauramaan julkisella paikalla kirjaa lukiessani 😄
    Toisaalta Ulliksen lasten käytös oli ahdistavaakin, joten tämä oli hyvin kaksijakoinen teos. Toisaalta keveä, toisaalta hyvinkin synkkä. Tykkään Lindgrenin tavasta käsitellä vanhuutta tavattomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ovatkohan kirjabloggaajat jotenkin sellaisia, että haluavat nolata itsensä julkisella paikalla nauramalla yksinään ääneen? :D
      Kirja on kaksijakoinen. Kepeyden lisäksi siinä on ahdistavia asioita. Toivon, etten itse ole Ulliksen lasten kaltainen lapsi niin pitkään, kun vanhempani oikeasti pärjäävät hienosti ilman apujani.

      Poista