Helsingin Kirjamessuilla

 

Pidin torstain ja perjantain vapaata. Aikomukseni oli haahuilla Helsingin Kirjamessuilla useampana päivänä, mutta totaalisen väsymyksen vuoksi kävin messuilla vain perjantaina. Työkiireet ovat imeneet nyt kaikki mehut minusta. Sitä on kuin zombie päivästä toiseen, mutta toisaalta se sopii hyvin tähän aikaan. Tänäänhän on virallisesti Halloween. Tosin eilen illalla junassa jo oli aika hurjannäköisiä tyyppejä. Tietenkin, jos he aikoivat siirtyä jonnekin keskiyön juhliin, niin pukeutuminen sopi asiaan loistavasti.

Mutta hirviöistä asiaan. Sen verran tein pohjatyötä, että merkkasin kaksi haastatteluajankohtaa paperille, koska halusin kuulla ne. Olisi ollut myös pari lukupiiriä, jotka olisivat kiinnostaneet, mutta tiesin jo etukäteen, etten jaksa kierrellä messuilla niin pitkään, vaikka se kuinka mukavaa olisikin. Messuille saavuttuani aloin kierrellä eri osastoilla. Tarkoituksenani ei ollut ostaa mitään, koska kotona on muutenkin valtavat lukemattomien kirjojen pinot. Siitä huolimatta sorruin. Kolmeen kirjaan, joista yksi kylläkin menee joululahjaksi. Kirjamessut onkin yksi loistava paikka tehdä hyviä joululahjalöytöjä.

Helsingin Kirjamessujen esiintymislavat ovat mukavasti nimetty Helsingin eri kaupunginosien mukaan. Töölön lavalle piti suunnistaa kirjaostosten jälkeen. Siellä oli Petra Maisosen haastattelussa Katja Kärki Eeledin ja Saara Cantell Kaikki tuoksuu lumelta -kirjan tiimoilta. Kummaltakin kirjailijalta on tänä vuonna ilmestynyt toinen kaunokirjallinen romaani. Koska olen kirjat lukenut, halusin myös kuulla, mitä naiset kertoivat kirjoistaan. Katja Kärki kertoi, että ensimmäisen kirjan ylistykset loivat kirjoitustyöhön omaa painetta. Toisaalta Eeled on täysin erilainen romaani, joten paineisiin ei saanut juuttua kiinni. Saara Cantell kertoi, että kirjoitustyön paineet ovat elokuvamaailman puolelta tuttuja. Kirjaan piti tehdä paljon taustatyötä, mutta onneksi on internetin ihmeellinen maailma olemassa. Molemmilla naisilla on jo seuraavat kirjat työn alla.

Petra Maisonen haastattelee Katja Kärkeä ja Saara Cantellia

Kun olin saanut kuunneltua haastattelut, lähdin pyörimään ympäri messuosastoja. Täytyy sanoa, että meinasi iskeä kauhea raivo. Helsingin Sanomien päällekäyvät nuoret kauppamiehet olivat superärsyttäviä. Jos sanon nätisti, että ei kiitos, se tarkoittaa sitä. Ei aleta vängätä ja pakkomyydä lehtiä, jotka jäisivät kuitenkin lukematta. Argh! Pyöriessäni osastolta toiselle jouduin Viinikylän hämyiseen tunnelmaan. Forsmanin teeltä olisin halunnut ostaa haudutettavia teelajitelmia, mutta eipä näkynyt yritystä tänä vuonna messuilla.

Viinikylän hämärästä palattuani katsahdin Senaatintorin lavalle. Mitä? Pedro Hietanen puhumassa. Sinne siis. Siellä oli aika montakin muuta vanhaa partaa allekirjoittaneen lisäksi. Todellakin se parta jo kasvaa tämän ikäisellä naisella. Haastattelupenkeillä istuivat Pedro Hietasen lisäksi Seppo Pietikäinen ja Tommi Saarela. Viimeksi mainittu on kirjoittanut kirjan Pave Maijanen – Elämän nälkä. Tästä opuksesta riittikin lavalla juteltavaa. Ei meinannut aika riittää. Rakastan tällaisia keskusteluja, joissa muistellaan menneitä aikoja. Hieno rupeama.

Pedro Hietanen vauhdissa. Seppo Pietikäinen ja Tommi Saarela odottavat puheenvuorojaan.

Koska siinä sopivasti jakkaralla istuin ja seurasin, minkä hämmingin Pedro Hietanen sai aikaiseksi poistuttuaan lavalta, kuulin, että seuraavaksi samaiselle lavalle oli nousemassa Eveliina Talvitie ja Anu Sinisalo. Eveliina Talvitieltä on ilmestynyt kirja Vanha nainen tanssii. Kirjassa käsitellään naisen vanhenemista ja sitä, kuinka usein vanhempia naisia katsotaan hieman kieroon, jos he oikein intoutuvat tanssin syövereihin. Talvitie ja Sinisalo lumoavat tällaiset väitteet. Naisen kannattaa tanssia. Olipa hän minkä ikäinen tahansa. Miksi piilottaa naiseutta, joka meissä naisissa luontaisesti on?

Eveliina Talvitie ja Anu Sinisalo

Töölönlahden lava olikin mielenkiintoinen. Saavuin paikalle aika viime tipassa, eikä istumapaikkoja enää ollut. Ihmettelin, missä haastattelu tapahtuu. Siellä nimittäin piti olla Pirkko Soininen kertomassa kirjastaan Valosta rakentuvat huoneet. Olihan siellä. Haastattelija ja haastateltava istuivat suljetussa lasikopissa kuulokkeet korvillaan. Haastattelua pystyi kuuntelemaan maksuttomassa messuradiossa. Jotenkin tämäkin asia oli minulle uutta, mutta kaikkea sitä oppii joka päivä.

Messuradiohaastattelussa Pirkko Soininen

Soinisen haastattelun jälkeen vielä hetkisen kiertelin ympäri messuosastoja ja välttelin Helsingin Sanomien myyntitykkejä. En kuitenkaan kauhean pitkään jaksanut kierrellä. Päätin lähteä kotiin ja nauttia leppoisasta perjantaista. Ei kiirettä minnekään, eikä mitään työpaineita.

Tällä kertaa messuilla oli mukava kierrellä. Vasta iltapäivällä alkoivat koululaisvirrat lisääntyä ja tuli paikoittain ahdistusta ryysiksestä. Kasvomaskeja käytti varmasti suurin osa messuvierailijoista, joten oli ihan turvallinen olo kierrellä. Pakko myös mainita neuloosi. Ihan oikeasti. Ainakin kahdella naisella näin käsityön mukanaan. Mikä mahtava idea. Kuunnella eri lavoilla tapahtuvia haastatteluja ja neuloa samalla vaikka villasukkia. Kaksi hienoa harrastusta kahdella kertaa. 

Kävitkö sinä Helsingin Kirjamessuilla? Teitkö ostoksia vai keskityitkö haastatteluihin?

Rachel Wells: Alfie – kissa kynnyksellä

Kyllähän te tiedätte, että hurmaannun kissakirjoista. Ihan kaikenlaisista kissakirjoista. Siksi ei ollut mikään ihme, että tartuin myös Rachel Wellsin kirjoittaman kirjasarjan ensimmäiseen suomennokseen Alfie -kissa kynnyksellä (Otava, 2021). Kerrassaan ihastuttava kirja, jota lukiessa oli pakko olla nenäliinapaketti lähettyvillä, vaikka Alfie-kissa olisi kuinka kehrännyt kirjan sivuilla. Hyrr hyrr… 

Alfie on kohdannut elämänsä suurimman tragedian. Alfien emäntä on kuollut ja emännän tytär aikoo laittaa kissan löytöeläintaloon. Löytöeläintaloon! Alfiesta mikään ei kuulosta kamalammalta paikalta, joten on pakko toimia. Alfie ottaa tassut allensa ja karkaa. Hän aikoo löytää uuden ihanan perheen itselleen. Parasta olisi rakastava koti, jossa olisi lapsia. 

Alfien karkumatka on pitkä ja vaikea. Alfie ei välty selkkauksilta. Pelko ja nälkä on alati läsnä. Sydämessä on myös suru emännän kuolemasta. Kuinka kummassa tällainen pieni kissa voisi löytyy uuden rakastavan kodin? Kaikki on kuitenkin mahdollista. Alfie saa vihiä sopivasta kohteesta etsiä uusi koti. Pitkän vaelluksen jälkeen Alfie sellaisen löytääkin, eikä mitä tahansa kotia. Koska Alfie on viisas kissa, hän ei halua jättäytyä yhden kodin varaan, vaan on oltava useampi koti. Jos jossakin kodissa tapahtuu ikäviä, ovat muut kodit edelleen käytettävissä. 

Ensiksi Alfie löytää asunnon, johon muuttaa nuori, surullinen nainen. Alfien on saatava nainen piristymään. Lähistöllä on myös toinen paikka, johon Alfie asettautuu, vaikka omistajamies onkin aluksi kissavastainen, mutta Alfie uskoo, että kovan pinnan alta paljastuu lämmin ja rakastava sydän. On myös paritalo, jossa asuu kaksi perhettä. Toisen perheen ongelmat hyökyvät suoraan Alfien kasvoille. Toinen perhe on kissarakas, mutta myös heidän pintansa alla kuplii. Alfie haluaa kaikille perheilleen pelkkää hyvää, joten hän ryhtyy työhön. 

Aivan huikea kirja, jonka kertojaäänenä on kissa. Alfie osaa kuunnella ihmisiä ja viisaudessaan osaa asettua myös heidän asemaansa. Hän ei halua kenellekään pahaa mieltä, vaan hänen tehtävänsä on tuoda hyvää. Tämä voi kuulostaa naivilta, mutta mielestäni Rachel Wells on osannut luoda lumoavan kirjan tai kirjasarjan, mikäli seuraavat osat ovat yhtä vakuuttavia. Tällaisia kirjoja on välillä pakko lukea, jotta voi edes hetkeksi tiputtautua pois oravanpyörästä. 

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja voisi sopia hyvin myös iltalukemiseksi lapsille. Kirjan tarina etenee myös loogisesti, eikä lukijan tarvitse ihmetellä, missä nyt mennään. Pidin myös siitä, kuinka kirjailija on saanut kirjaan sopivasti jännitettä. Kissan elämä ei ole yksinkertaista, eikä varsinkaan Alfien, jolla on monta kotia. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Alfie the Doorstep Cat on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Elina Lustig. Alfie-sarja on jo seitsenosainen ja täytyy sanoa, että toivon, että sarjan muutkin osat ilmestyvät suomeksi. 

Rachel Wellsin Alfie -kissa kynnyksellä on hyvänmielen kirja, jota ei kannata sivuuttaa, jos pidät kissoista ja kaipaat välillä keveänpehmeää luettavaa. Tämä on myös hyvä lahjaidea pukinkonttiin.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Kansallisteatteri: Dosentit

 

Se tunne, kun istut teatterin katsomossa ja tunnet eläneesi näyttämöllä olevan hetken itsekin. Kansallisteatterin Dosentit on enemmän ajan hengessä kuin voisi kuvitellakaan. Vaikka näytelmä sijoittuu yliopistomaailmaan, on tällaisia tilanteita ja konflikteja varmasti jokaisella työpaikalla. Yhteenottoja. Muka rakentavaa ja asiallista keskustelua. Uraportailla kohoamisen tavoittelua. Juha Jokela on nero. Mies on pureutunut nyky-yhteiskunnan työelämärakenteeseen todella perusteellisesti.

Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen

Johanna Virtanen (Ria Kataja) on sosiaalipsykologian professori. Hän alkaa tutkia yliopistotutkijoiden hyvinvointia yhdessä entisen opiskelijansa Fiona Eskolan (Marja Salo) kanssa. Fiona on post-doc-tutkija, joka kipuilee talousvaikeuksien ja lapsiperheen arjen keskellä. Johannalla ja Fionalla on tutkimuksessa omat hankaluutensa. Lisää ongelmia aiheuttaa Johannan ex-mies Eero Henrik Palola (Hannu-Pekka Björkman), joka haluaa lohkaista tutkimuksesta itselleen mojovan kakkupalan. Johanna joutuu yliopiston rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) kanssa napit vastakkain tuon tuosta. Rehtori on julkisuushakuinen. Häntä ei kiinnosta yliopistotutkijoiden hyvinvointi. Lisää vettä myllyyn tuo yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela). Heinilä on valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi yliopiston johdolta pisteitä ja papukaijamerkin. 

Ria Kataja. Huh huh! Ihan oikeasti, mikä nainen! Kataja on lähes kolmetuntisen näytelmän joka kohtauksessa mukana. Hän on äänessä. Hän vetää pitkiä monologeja ja käy monimutkikkaita dialogeja. Hän uppoutuu roolihenkilönsä sisään kokonaisvaltaisesti. Innostus, epätoivo, loppuun palaminen. Mitä vain, niin tämä nainen hoitaa sen upealla tavalla. Ria Kataja on tähti.

Marja Salo ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen

Fionan roolissa oleva Marja Salo näyttelee uskottavasti somekiukkuista naista. Hän twiittaa pahan olonsa somemaailman luettavaksi. Hän saa lokaa niskaansa enemmän kuin tarpeeksi, mutta tämäkään ei naista pysäytä. Hän vastaa loanheittäjille yhä uusilla ja uusilla twiiteillä. Kirosanat kuuluvat niin ikään naisen twiittivarastoon. Pakko on myös hehkuttaa Maria Kuusiluomaa. Voi jestas, mikä rehtori ja esimies! Varsinainen ämmä. Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa bitch, mutta koska en pidä vieraiden kielten sekoittamisesta suomenkieliseen tekstiin, niin mennään ämmällä. Voin hyvin kuvitella, kuinka tällainen esimies provosoisi työpaikoilla huonoa ilmapiiriä. Kauhukuva suorastaan. 

Näytelmän lavastus on tehty panoptikon-tyyppiseen puolikaareen, jonka on kehittänyt 1700-luvun lopulla filosofi Jeremy Bentham. Benthamin kehittämä panoptikon on vankilatyyppi, jossa vankeja pystytään tarkkailemaan ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Tämä sopii näytelmän teemaan paremmin kuin uskoisikaan. Ikinä ei tiedä, mistä silmät seuraavat sinua. Lavastuksen on suunnitellut Kati Lukka.

Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela ja Ria Kataja
Kansallisteatteri: Dosentit (2021)
Kuva © Katri Naukkarinen

Dosentit on loistava kuvaus nyky-yhteiskuntamme työelämän ongelmakohdista. Asioista, joista ei yleensä puhuta. Parempi lakaista ikävät asiat maton alle, niin niitä ei ole olemassa. Näytelmän henkilöhahmot ovat mahtavia karikatyyrejä. Tällaisia henkilöitä löytyy varmasti jokaiselta työpaikalta. Vaikka näytelmän aihe on rankka, on pakko silti hymyillä. Näytelmää katsoessa avautuu myös näkymä sille, kuinka itse toimii työyhteisössä. Ehkä pitäisi itsekin välillä vilkaista peiliin. 

Dosentit on näytelmä, jota suosittelen kaikille työelämän asiantuntijoille, esimiehille, toimihenkilöille ja ihan kaikille, jotka ihmettelevät, miksi töissä ei menekään niin kuin kuvittelisi. Kilpailu viisaudesta ja nokkeluudesta on kovaa peliä, eikä sen tarvitse tapahtua yliopistomaailmassa, vaan sitä tapahtuu kaikkialla. 

Kansallisteatterin Dosentit sai kantaesityksensä Suurella näyttämöllä keskiviikkona 15.9.2021.

 

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova

 Ohjaus: Juha Jokela

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Valosuunnittelu: Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu: Timo Teräväinen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Dramaturgit: Minna Leino ja Hanna Suutela

 

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille.

Kale Puonti: Saarni

 

Olen jäänyt koukkuun Kale Puontin Pasilan Myrkky -dekkarisarjaan. Sarjaanhan tartuin sillä tavoin, että ensimmäisen kirjan nimi on Manni. Koska Herra Karvajalan oikea nimi on Manni, ei kirjaa yksinkertaisesti voinut sivuuttaa ja hyvä, etten sivuuttanut. Kyseessä on kotimainen dekkarisarja, jonka seurassa viihtyy. Nyt on ilmestynyt sarjan kolmas osa Saarni (Bazar, 2021). 

Yksityisyrittäjä Veijo Virkillä on näppinsä monessa mukana. Hän on autokauppias, mutta autot ovat jokseenkin sivuosassa miehen elämässä. Virkillä on bisneksiä, joita ei sovi päivänvalossa näytellä. Rikosylikonstaapeli Kaartamon työryhmä on seurannut Virkin tekosia, mutta mies tuntuu pääsevän jatkuvasti kuin koira veräjästä. Vähitellen kuitenkin selviää, että Virkki saa sisäpiiritietoa poliisin suunnalta, eikä mistä tahansa, vaan Poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarnilta. 

Saarni on joutunut Virkin pihteihin tahtomattaan. Miehet ovat tunteneet toisensa pikkupojista lähtien. Saarnin tie on ollut kunniallinen. Virkki puolestaan on ajautunut täysin toisenlaisiin piireihin. Tässä on pakko todeta, että perhetaustalla on ollut ratkaiseva merkitys miesten elämässä. Virkki on alkanut vaatia Saarnilta yhä uhkarohkeampia palveluksia. Saarni haluaisi kaiken loppuvan, mutta Virkki on toista mieltä. Hän maksaa Saarnille kunnon korvaukset palveluksista. Saarnin elintaso on korkea ja vaimo voi ostaa kaikki haluamansa merkkituotteet, kunhan rahaa vain tulee. 

Rikosylikonstaapeli Pesonen on jälleen kerran tarinan keskiössä Kaartamon työryhmän kannalta. Pidän Pesosesta. Miehestä, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan. Välillä saatetaan hieman mennä harmaalla alueella, onko kaikki aivan sallittua, mutta toisaalta, jos se toimii, niin antaa mennä vain. Saarni on kuvattu miehenä, jolla on koko ajan epämiellyttävä olo, ja miksi ei olisi. Onhan hänen omallatunnollaan vaikka mitä tekoja, joita poliisi ei katsoisi hyvällä. Saarnin perhe-elämä on kaikkea muuta kuin auvoisaa. Paremminkin voisi puhua perhehelvetistä, jossa mies ja vaimo ovat etääntyneet toisistaan niin kauaksi kuin mahdollista. Virkin poika Ville ja hänen ystävänsä Ahojärvi joutuvat myös vastuuseen teoistaan. Nuoret, alaikäiset miehet, joista toinen uhoaa, minkä ehtii, ja toinen vapisee pelosta. Mielestäni on loistavaa, että Puonti on ottanut nuoret mukaansa kirjan tarinaan. Jokainen voi miettiä, kuinka helposti ihmisen elämän suunta saattaa lähteä kulkemaan vääriä uomia pitkin. 

Pidän edelleen Puontin tavasta edetä kirjan tarinassa. Tällä kertaa kirjan luvut on nimetty sen mukaan, missä liikutaan. Luvut ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Niitä ei ole turhaan pitkitetty, vaan on kerrottu vain olennaiset asiat, jotka paikkaan liittyvät. Pakko tietysti olla myös salaa tyytyväinen siihen, että oma asuinkaupunkini Keravakin on saanut lukunsa kirjaan. Tosin en haluaisi, että täällä rikollisuus jylläisi. Turvallinen lintukoto olisi paljon suotavampi vaihtoehto, mutta sellaista ei enää taida juuri mistään löytää. 

Kirjan tarinasta löytyy yhtymäkohtia Aarnion tapaukseen, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska tarina on vetävä ja jännittävä. Kirjan loppupuolella olin hieman hämmästynyt, kuinka tapahtumat etenivät. Eikö paha saanutkaan palkkaansa? Se selviää kuitenkin aivan kirjan lopussa. Sitä ei voi paljastaa. 

Pasilan Myrkyn neljäs osa Aribo ilmestyy tammikuussa 2022. Kirjahan menee tietysti lukulistalle. 

Kale Puontin Saarni jatkaa hienoa kotimaista dekkarisarjaa, jossa huumeet eivät ole sivuosassa. Kirja on ehdoton valinta, jos on pitänyt aikaisemmista Puontin teoksista. Tämä sopii hyvin myös isänpäivälahjaksi. 

Pasilan Myrkyn aikaisemmat kirjapostaukset löytyvät täältä: 

Manni

Milo

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä

 

Moni tietää kirjallisuudesta Anna Gavaldan, mutta moniko on nähnyt naisen romaaneista tehtyjä teatteriesityksiä? Ilokseni voin todeta, että minä olen nähnyt. Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) on saanut esitysoikeudet Gavaldan menestysromaaniin Viiniä keittiössä (Je l’aimais). Tähän on pakko todeta, että mahtava saavutus KUT.

Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy

Chloén (Elina Varjomäki) aviomies Adrien (Jan-Christian Söderholm) on jättänyt vaimonsa ja lapsensa. Hän on löytänyt uuden rakkauden. Elämänsä rakkauden. Chloé on suunniltaan surusta. Appiukko Pierre (Seppo Halttunen) on kiikuttanut Chloén mökille, jotta nainen saisi rauhassa miettiä tapahtunutta. Chloé on hysteerinen ja itku on herkässä. Pierre yrittää luoda naiselle mukavia olosuhteita. Chloé suutahtelee appiukolleen tuon tuosta, mutta vähitellen keskusteluyhteys löytyy ja viini virtaa. Viikonloppu tuokin melkoisen yllätyksen, kun Chloé tutustuu appiukkonsa salattuun puoleen. Pierren elämä ei olekaan ollut niin yksitotista kuin Chloé on luullut. 

Elina Varjomäellä on näytelmässä Chloén roolin lisäksi Mathilden rooli. Varjomäki tekee tasaisen laadukasta roolitusta kummassakin osassa, mutta täytyy myöntää, että ihastuin enemmän Mathildeen. Varjomäki saa tuotua naiseen sopivasti salaperäisyyttä. Seppo Halttunen rinnastetaan useimmiten komediaan, mutta tässä näytelmässä Halttusesta avautuu uusi, syvällisempi puoli. Halttunen nähdään roolissa, joka on monisyinen. Hänellä ei ole valmiita vastauksia Chloélle, eikä tarvitsekaan olla, koska elämä ei ole sellaista. Kaksoisroolituksessa nähdään myös Jan-Christian Söderholm. Adrienin rooli on lähestulkoon aina yliampuvaa ja tarkoituksellisesti provosoivaa, mutta se tuo syvälliseen näytelmään hieman hauskuutta. Nuoren Pierren roolissa Söderholm on kuin toisinto vanhemmasta Halttusesta. Pidin siitä, kuinka samankaltaisia nuori ja vanhempi Pierre ovat olemuksiltaan.

Elina Varjomäki ja Jan-Christian Söderholm
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy

Lija Fischer on dramatisoinut ja ohjannut näytelmän. Fischer on saanut tuotua näytelmään sopivasti filosofisuutta ja syvällisyyttä. Näytelmä etenee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Mökkiviikonloppu vaihtuu hetkessä Pariisin nähtävyyksien äärelle, mutta näytelmä ei kärsi siitä millään tavoin. Näytelmän lavastus on yksinkertainen, mutta loistavasti onnistunut. Heti katsomoon mennessäni minulle tuli tunne sumuisesta syyssäästä. Kauniit vaahteranlehdet maassa ja katosta roikkuvat valokatteet toivat usvaisen tunnelman. Juuri sellaisen, jossa rakkaan ihmisen kanssa olisi ihana taivaltaa. Näytelmän lavastuksen takana on ollut Tinja Salmi. 

Voisi kuvitella, että Viiniä keittiössä on kepeä näytelmä, mutta se on kaikkea muuta. Viiniä keittiössä avaa näkymän, jossa rakkaus ei olekaan ikuista. Nuorena solmittu suhde voi olla varma ja turvallinen, mutta uusi rakkaus voi ilmestyä koska tahansa nurkan takaa. Yllättäen ja kovaa. Siinä vaiheessa parisuhde joutuu koetukselle. Jatkaako turvallisilla vesillä vai sukeltaako tuntemattomiin syvyyksiin? Siihen vain jokaisen oma sydän osaa vastata. Totta on kuitenkin se, että rakkaus satuttaa.

Seppo Halttunen ja Elina Varjomäki
Keski-Uudenmaan Teatteri: Viiniä keittiössä (2021)
Kuva © Kapina Oy

KUT:in esittämä Viiniä keittiössä on näytelmä, jota suosittelen aikuisille, jotka haluavat laittaa ajatusnystyränsä töihin. Näytelmä antaa paljon, mutta se laittaa myös ajattelemaan elämää ja rakkautta. Vinkkinä myös mainittakoon, että lauantain esitykset alkavat jo kello 18.00. Itse pidän aikaisemmista aloituksista. 

Keski-Uudenmaan Teatteri sijaitsee Keravalla loistavien kulkuyhteyksien päässä. Juna-asemalta on teatterille lyhyt matka kävellä, joten näytelmää kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Helsingistä junamatka taittuu kahdessakymmenessä minuutissa. 

Keski-Uudenmaan Teatterin Viiniä keittiössä sai kantaesityksensä lauantaina 9.10.2021. 

Rooleissa: Elina Varjomäki, Seppo Halttunen ja Jan-Christian Söderholm 

Alkuteos: Anna Gavalda

Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinja Salmi

Äänisuunnittelu: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Kalle Tahkolahti

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Lämmin kiitos KUT:ille.

Kuulumisia

 

Huomasin kauhukseni, että on tullut melkein kuukauden blogitauko. Ihan huomaamatta, vaikka ei ole ollut tarkoitus pitää taukoa. Piti ihan mietitä, mihin kaikki aika on mennyt, joten kirjaanpa niistä luettelon. 

🍂 Elokuun lopussa palasin kesälomalta töihin. Kauhea kaaos. Yllättäen tai oikeasti se oli arvattavissa. Ei muuta kuin hyvin tiivistä istumista aamusta alkaen koneen äärellä ja yleensä kotona etäkonttorilla. 

🍂 Työpäivien jälkeen olen ollut lievästi sanottuna raatona. Pitäisi ihmisen lähteä työpäivän jälkeen ulos, mutta mitä tekee meikäläinen? Menee ihan vain hetkeksi sängyn päälle lukemaan ja kissan viereen köllöttelemään. Kuinka käy? Ihminen nukahtaa herätäkseen hieman ennen viittä ja katsoakseen uutiset televisiosta. Kaiken lisäksi viiden uutisten jälkeen YLEn ykköskanavalla on tullut mitä koukuttavimpia sarjoja, joita olen tuijottanut kuuteen asti. Onneksi en sentään kaikkia, koska ainakin jokin niistä ärsytti minua alusta lähtien. Oli liian sliipattua.

🍂 Kuudelta onkin sitten voinut hetkeksi ryhdistäytyä ja tehdä jotain kotihommia, jonka jälkeen olen lähtenyt Herra Karvajalan kanssa ulos. Ulkoilut ovat kestäneet 1,5–2 tuntia. Siinä vaiheessa kello on jo ollut lähes puoli yhdeksän eli on voinut alkaa suunnitella iltapuuhia. Siinähän ne illat sitten ovatkin kuluneet. Nyt täytyy onneksi myöntää, että Herra Karvajalka on alkanut vaatia aikaisempia ulkoilutuksia ja tunti ulkona riittää. Myös tänään. Vesisateessa. 

🍂 Viikonloput ovat menneet jokseenkin hujauksessa. Lähes joka viikonloppu on ollut jotain aktiviteettia. On ollut ystävä kylässä, naisten mökkiviikonloppu, Korkeasaari-päivä. Sunnuntait olen yrittänyt pyhittää hyggeilylle.

🍂 Kaksi syysflunssaakin olen ehtinyt potea töiden alkamisen jälkeen. Se on kyllä oikeasti rasittavaa. Aivan hirvittävä väsymys, eikä jaksaisi liikuttaa eväänsäkään. Ensimmäisen flunssan iskiessä koronabotti suositteli koronatestiä. Kävin, koin ja hengissä selvisin. Ei ollut koronaa, enkä sitä olettanutkaan. Samana päivänä alettiin uutisoida, ettei henkilöiden, jotka ovat saaneet kaksi koronarokotusta, tarvitsi välttämättä mennä pienessä flunssassa koronatestiin. Ensimmäisen flunssan yhteydessä sain kolme päivää sairauslomaa. Siitäkin meni puolet töitä tehden. Etätöiden kiroja, kun haluat, että jotkin asiat on saatava eteenpäin, vaikka olisit puolikuollut. Toisen flunssan yhteydessä istuin vain koneen ääressä. Haukottelin ja join lämpöisiä flunssajuomia. 

🍂 Pari teatteriesitystäkin olen ehtinyt käydä katsomassa. Teatteri on kyllä ihan parasta hengen ravintoa. Siitä saa voimaa jaksaa. Esityksistä myöhemmin blogissa lisää, kunhan ehdin postaukset hieroa valmiiksi.

🍂 Lukupiirissä on luettavana tiiliskivikirja, joka painaa yli kilon. Punnitsin. En ole päässyt kirjan tarinan mukaan kunnolla, joten olen pakottanut itseni lukemaan kirjaa joka päivä 30 sivua. Kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes muutama lukupiiriläinen halusi jatkoaikaa lukemiselle. Tämä oli minulle ikään kuin lupa höllätä. On mennyt iltoja, jolloin olen lukenut kirjaa vain pari sivua. Nyt on mennyt parina iltana kymmenisen sivua. Täytyy myös sanoa, että loppu häämöttää, joten sinnittelen. 

🍂 Herra Karvajalalla oli naisten mökkiviikonloppuna hoitajina äitini ja hänen miehensä. Jonkin verran pieni kissa oli ikävöinyt, mutta pääasiassa kaikki oli mennyt hyvin. Kissa oli päässyt lenkille. Herätys oli toiminut puoli seitsemältä aamulta ja muutenkin rutiinit olivat olleet kohdillaan. Tosin hoitajat eivät olleet oikein ymmärtäneet, että Herra Karvajalan pitää päästä sängyn jalkopäähän nukkumaan. Ihmiset väistävät ja laittavat jalkansa sivuun, jotta kissa mahtuu. 

🍂 Olen myös istunut viikonloppuisin palapelien äärellä. Ällistyttävää, kuinka palapelit vievät aikaa, mutta samalla se on ihanaa hermolepoa, jossa voi keskittyä vain seuraavan palan löytymiseen.

Tällainen syksyn aloitus täällä. Nyt yritän taas ryhdistäytyä, jos ei kolmas syysflunssa iske, ja jos Herra Karvajalka jatkaa aikaistettua ja lyhennettyä ulkoilua. 

Miten teidän syksynne on lähtenyt käyntiin? Oletteko nauttineet syksyn kauniista ruskasta?