Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

 

Toinen dekkari naistenviikolle. Katrine Engbergin Krokotiilinvartija (Otava, 2019) valikoitui lukemattomista kirjapinoista luettavaksi täysin sattumanvaraisesti. Ei ollenkaan huono valinta. Dekkarit vain yksinkertaisesti ovat oivaa kesäluettavaa.

Ikääntynyt Gregers löytää kolmekerroksisen kerrostalon alimman kerroksen asunnosta kuolleen nuoren naisen. Verta on joka paikassa ja naisen kasvoilla on omituinen kaiverrus. Mitä hänen naapurilleen on tapahtunut? Toki alakerran nuoret naiset pitävät jatkuvasti juhlia, mutta että tällaista piti tapahtua. Kerrostalon omistaa eläköitynyt Esther, joka asuu ylimmässä kerroksessa. Hän pitää niin ikään jatkuvasti kosteita viininmaisteluiltoja. 

Rikostutkijat Jeppe Kørner ja Anette Werner saavat tehtäväksi selvittää murhamysteerin. Jeppe on vastikään palannut pitkältä sairauslomalta. Hänen mieltään painaa avioero, eikä hän meinaa millään jaksaa puskea elämässänsä eteenpäin. Anette heittää tuon tuosta älyttömiä vitsejä, jotka eivät jaksa Jeppeä naurattaa. Sitä paitsi hän inhoaa sitä, kuinka Anette syö koko ajan ja epäterveellisesti kaiken lisäksi. Kaikesta eripurasta huolimatta työhön on ryhdyttävä. Murhamysteeri osoittautuu sitä sekavammaksi, mitä pidemmälle tutkimukset etenevät. Esther on kirjoittanut romaanin alkua, jonka murha on selvä toisinto nuoren naisen murhasta. Kuka on voinut päästä lukemaan romaanin käsikirjoitusta vai onko Esther itse syyllinen murhaan? 

Vaikka kirjan keskiössä on kaksi rikostutkijaa, nousee Jeppe heistä enemmän kirjan päähenkilöksi. Toisaalta tämä on ymmärrettävää kirjailijan kannalta. Elämän kolhuissa ryvettyneestä Jepestä on taatusti ollut helpompi kirjoittaa kuin Anettesta, jolla tuntuu kaikki menevän putkeen, eikä ongelmia ole. Henkilöhahmoja kirjassa on jonkin verran. Ei kuitenkaan liikaa, että menisi sekaisin, kuka on kuka. Engberg on hienosti saanut loihdittua henkilöille omat luonteenpiirteensä. Murhatun nuoren naisen isä on kaikessa itsekeskeisyydessään ärsyttävä, mutta samalla täysin hermoraunio. Kultturelli taideasiantuntija ja kirjailija Erik Kingo puolestaan on inhottava ja iljettävä koko komeudessaan. Kaikkitietävä, itsensä jalustalle nostanut mies, joka kuvittelee elävänsä elämää, jossa hän voi siirrellä ihmisiä kuin pelinappuloita. 

Kirjan juoni on mielenkiintoinen. Aina kun kuvittelee, että nyt selviää jotain, niin tulee seuraava ongelma vastaan. Johtolankoja riittää, mutta mistä ottaa kiinni ja mikä pitää paikkansa. Engberg on heittänyt tarinaansa täkyjä, jotka vievät harhaan, mutta näinhän se oikeassakin elämässä menee. Ei rikoksia ratkaista suoraviivaisesti. Aina tulee mutkia vastaan. 

Kööpenhamina on murhamysteerin tapahtumapaikka. Pidän tästä, vaikka en ole kuin kerran käynyt Kööpenhaminassa. Pystyin hyvin imemään kaupungin sykkeen ja erilaiset kaupunginosat. Lisäksi pidän ajatusta mukavana, että vaihteeksi dekkarin pääkeskus on Tanskassa ja Kööpenhaminassa. Kaikella kunnioituksella ruotsalaisia dekkaristeja kohtaan, mutta kyllähän niitä Ruotsin saarilla tapahtuvia rikoksia on jo melkoinen liuta. Ei sillä, etteivätkö nekin dekkarit hyviä olisi. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Krokodillevogteren on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Krokotiilinvartija aloittaa sarjan, jossa Jeppe ja Anette ratkovat rikoksia. Minulle tämä oli ensikosketus Engbergiin, enkä niin ikään ole lukenut sarjan muita osia. 

Katrine Engbergin Krokotiilinvartija on kelpo dekkari kesälukemistoon. Ei liian jännittävä, mutta tapahtumia riittää.

 

Kiran Desai: Menetyksen perintö

 

Naistenviikon haasteen toisena kirjana on Kiran Desain Menetyksen perintö. Heti alkuun on pakko myöntää, että kuvittelin kirjailijan olevan mies. Kirjailijan nimi ei nimittäin sanonut minulle yhtään mitään. Onneksi Google on viisas ja tietää minua enemmän. Kiran Desai on nainen ja siksi oikeutettu naistenviikon kirjapostaukseen. Kirjan luimme lukupiirissä ja se kyllä kirvoittikin melkoisia keskustelunaiheita.

Kanchenjungavuoren juurella, Himalajalla, asuu eriskummallinen pesue. Eläkkeellä oleva tuomari, jolle maailma näyttäytyy aina nurinkurisesti. Mikään ei ole koskaan hyvin tai oikeastaan on. Hänen koiransa Mutt on tuomarin elämän keskipiste. Tyttärentytär Sai on joutunut olosuhteiden pakosta muuttamaan isoisänsä luokse. Perheen kokki palvelee tuomaria ja Saita laittamalla päivät pitkät ruokia ja ajattelemalla poikaansa Bijua, joka on löytänyt onnensa New Yorkista. Oikeasti Biju on kaikkea muuta kuin onnekas. Hän on laitoin siirtolainen, jonka työpaikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. 

16-vuotias Sai on saanut kotiopetusta lähistöllä asuvien sisarten Nonin ja Lolan luona. Kun sisaruksilla tulee aita vastaan matematiikan ja luonnontieteen opetustyössä, siirtävät he vastuun Gyanille, joka voisi jatkokouluttaa tyttöä. Gyan on itsekin nuori, eikä aikaakaan, kun molempien nuorten sydämet läpättävät toisillensa. Nuoret näkevät vain toisensa. Muu maailma on heille ulkopuolinen. Ainakin hetken aikaa. Nepalin kansallismielisten noustessa kapinaan, huomaa Gyan yhtäkkiä olevansa mukana lietsomassa vastarintaa. Gyan alkaa miettiä suhdettaan Saihin tarkemmin, eikä voi ymmärtää, kuinka hän on voinut haksahtaa johonkin Sain kaltaiseen, paremman väen tyttäreen. 

Naistenviikon teemaan liittyvänä haluan nostaa Sain osuuden enemmän esiin, vaikka kirjan muutkin henkilöhahmot olivat vahvasti mukana juonessa. Ennen kuin Sai muutti isoisänsä luokse asumaan, oli hän ollut luostarikoulussa, josta oli puuttunut tavallisen naisen esikuva kasvavalle tytölle. Esikuva puuttui niin ikään tuomarinkin luona. Ainoa jollain tavoin normaali kontakti naisten elämään oli Nonin ja Lolan luona. Sen takia ei ollut ihmekään, kuinka hämmentyneeksi Sai itsensä tunsi, kun seksuaalisuus alkoi herätä hänessä. Sai oli aivan yksin naiseutensa kanssa. Hänellä ei ollut ystävättäriä, eikä minkäänlaista naisesikuvaa, johon olisi hieman voinut peilata omia tuntojaan.

Kiran Desai avaa kirjassaan naiskuvaa muullakin tavoin. Tuomarin historiaan on tietysti kuulunut vaimo, mutta millainen vaimo? Tyttö on ollut todella nuori, kun hänet on naitettu tuomarille tai siinä vaiheessa tulevalle tuomarille. Tuomarin lähtiessä opiskelemaan Englantiin, tuore vaimo jäi vuosikausiksi lapsuudenkotiinsa asumaan. Vastavalmistuneen tuomarin palatessa Intiaan, mies huomaa inhoavansa vaimoaan. Alkaa mielipuolinen väkivalta, jossa häviäjänä on tietenkin tuomarin vaimo. Kirjan kertomus antaa kauhistuttavan kuvan siitä, millaisiin perhehelvetteihin pakkonaitetut nuoret naiset saattava joutua. Siitä on rakkaus kaukana. 

Kirjan tarina on rankka. Todella rankka, vaikka kirjan alkupuoli antaakin kepeää ja hieman huvittavaakin kuvaelmaa Sain ja muiden elämästä keskellä viidakkoa. Fiktiivisen tarinan taustalla on kuitenkin historialliset tapahtumat 1980-luvun loppupuolella, kun kansallismieliset nousivat kapinaan. Armeijan oli lopulta pakko puuttua peliin, jotta mellakoinnit saatiin talttumaan. Ihmishenkiä menetettiin, korruptio kukki, viranomaisiin ei ollut luottamista, kaupat sulkivat ovensa. Aivan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. 

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa ahdistavana, vaikka kirjassa löytyikin paljon tragikoomisia piirteitä. Desai osaa kuitenkin kertoa tarinansa siten, että kirjaa ei voi jättää kesken. On pakko saada tietää, kuinka jokaiselle käy. On surua ja murhetta, mutta kirjan loppu on kuitenkin jollain tavoin hyvin kaunis kaikesta pahuudesta huolimatta. Keskustelua aiheutti myös se, kuinka kastijako on nykyään laitonta Intiassa, mutta sitä edelleen löytyy ympäri maata. Kastittoman ihmisen asema on täysin arvoton, ja vaikka intialaisia koulutettaisiin kuinka korkealle tahansa, ei koulutusmahdollisuutta ole missään tapauksessa kaikilla. Yhtä mieltä lukupiirissä oltiin siitä, että olisi pitänyt tuntea Intian kulttuuria ja historiaa paremmin, jotta olisi saanut vielä enemmän irti kirjasta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Inheritance of Loss on ilmestynyt vuonna 2006. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2007 Otavan julkaisemana. Itse luin Seven-pokkareiden version vuodelta 2008. Kirjan on suomentanut Kristiina Drews. Kiran Desai on voittanut kirjallaan Booker-palkinnon vuonna 2006. 

Naistenviikon teemaan sopii hyvin sekin, että kirjailija on omistanut kirjansa äidilleen sanoilla: ”Äidilleni suurella rakkaudella”. 

Kiran Desain Menetyksen perintö on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Kirjan tarina herättää paljon ajatuksia ja halua oppia tuntemaan Intian historiaa paremmin. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Täytyykö Finlandia-voittajasta tykätä? Oma vastaukseni on, ettei tarvitse, enkä kauhean innostunut ollutkaan, kun lukupiirissä haluttiin lukea Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2021). Minulla on asenneongelma. Olin sieltä täältä lukenut kommentteja kirjasta, enkä ollut kirjalle yhtään vastaanottavainen, vaikka Taivaallinen vastaanotto olikin kyseessä. Tosin täytyy myöntää, että pääosin kaikki lukupiiriläiset olivat hämmentyneitä lukemastaan. 

Taivaallinen vastaanotto on kokeilevaa kirjallisuutta. Lähes neljäsataa sivua käsittelevä teos koostuu pienistä tarinoista, ajatuksista, kommenteista. Näiden takana on joukko erilaisia henkilöitä, jotka miettivät kirjailija Jan Holmin romaania. Romaani on omakohtainen ja käsittelee Holmin sydänleikkausta ja siitä toipumista. Jokaisella on oma vankkumaton mielipide asiasta tai jos ei ole, niin ajatukset kiertävät asioissa, joilla on jokin viitekehys Holmiin. On Rauno, joka on vastikään menettänyt Satu-vaimonsa. Rauno ajelee Uber-taksia kyydissään matkustaja, joka haluaa vain nukkua ja nukkua. Minttu haaveilee kirjailijanurasta. Samalla hän on kateellinen ystävälleen Linnealle, jonka kirja julkaistiin, ja jota kaikki kirjallisuuspiirit ylistävät ja hehkuttavat. Mintulla on hurja määrä irtosuhteita, joiden päämääränä on saada edes hetken tyydytys. 

Hämmentynyt oli tosiaan se tunne, jota lukupiiriläiset tunsivat luettuaan kirjan. Toisaalta eräs lukupiiriläinen kertoi ajatelleensa, että kirja pitäisi lukea uudestaan, jos vaikka sitä kautta avautuisi uusia ulottuvuuksia. Luultavasti näin voi olla. Eräs lukupiiriläinen kertoi myös kiusaantuneensa lukemastaan ja oli miettinyt, tällaisiako ne hyvät kirjat ovat. Kirja ei ole yksinkertaisesti helposti lähestyttävä. Voidaanko edes puhua romaanista? 

Henkilöhahmoista Rauno oli lukupiiriläisille jollain tavoin parhaiten mieleen jäänyt. Lukupiirissä keskusteltiinkin, oliko taksin takapenkillä nukkuva matkustaja hänen vaimonsa. Ajatuksena sillä tasolla, että Rauno ajeli päämäärättömästi ympäri kaupunkia ja teki surutyötä. Lopulta saavuttiin kultaiselle portille, jonne vaimo jäi, avasi portin ja lähti kulkemaan loputonta polkua. Tämä kenties helpotti Raunon surua ja tuskaa. Jäähyväiset vaimolle oli kenties lopulta annettu. 

Lukupiiriläisiä kiusasi kirjassa myös mahdottomien sivistyssanojen käyttö. Itse en muista, googlasinko jonkin sanan, jota en tunnistanut, mutta osa lukupiiriläisistä kertoi näin tehneensä. Pitääkö hienoilla sivistyssanoilla kikkailla niin paljon, ettei lukija ymmärrä lukemaansa? Itselleni ainakin teksti oli osittain liian korkealentoista. 

Kirjaa lukiessani tunsin sivistymättömyyteni, koska en ymmärrä tämän kaltaista kirjallisuutta. Siitä huolimatta ihailen Viikilän kerrontaa. Kirjasta löytyy upeita ajatuksia. Aforismeja, joita on vain luettava uudelleen ja uudelleen, todetakseen, että tässä kaikki kiteytyy.

 

(tikunraapaisu)

Kuolemassa ymmärrämme, mitkä elämämme pienistä yksityiskohdista olivatkin suuria, mikä väliaikainen tai yhdentekevä pysyvää. Mikä pieni ihastus olikin suuri rakkaus.

Teivas (s.28)

 

Häpeä ja epävarmuus somistavat ihmisen kasvoja paremmin kuin varmat ajatukset.

Minttu (s. 287)

 

Kuitenkin se täytyy myöntää, että Taivaallisessa vastaanotossa kiehtoo erilaisuus. Kuinka erilaisia kommentoijien ja kertojien äänet ja taustat olivat. Ihmiskirjoa parhaimmillaan. Sellainenhan maailma on. Jokainen on oma persoonallisuutensa. Toisilla eri luonteenpiirteet korostuvat vahvemmin kuin toisilla. Ihmisten lähtökohdat ja kulttuuritausta ovat niin erilaisia, ettei ihmistä voida ikinä ajatella vakiomassana, vaan omina yksilöinään. 

Nyt, kun maailma on sekasortoisessa tilassa, tällainen kirja ei välttämättä ole ajalle kauhean suopea. Lukupiirissä useampi myönsi, että tällä hetkellä kaipaa luettavaksi kunnon romaaneja ja lohtuluettavaa. Ei liian vaikeaselkoisia kirjoja. 

Jukka Viikilä itse on sanonut Taivaallisen vastaanoton olevan himmeli. Jokaisella on oma mielikuvansa himmelistä. Yksi lukupiiriläinen oli pohtinut, löytyykö himmelin rakennelmasta tukilangat. Itse mietin, kuinka himmeli koostuu oktaedreista, joiden läpi voi katsella. Kuviot toistuvat ja himmelin läpinäkyvyys on paljastava. Kaikilla on jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tarkoittaako tämä sitä, että Taivaallisen vastaanoton tarinoilla on yhteys toisiinsa? Kevyt ja hennosti ilmavirrassa liikkuva. Läpinäkyvä. Aina uusia ulottuvuuksia saavuttava.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on erilainen kirja. Jos haluaa ravistella ja kokeilla itseään, tähän kirjaan kannattaa tarttua.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 3- (asteikko 1-5).

Rachel Wells: Alfie – samettitassuinen ystävä

 

Viime syksynä ihastuin Rachel Wellsin Alfie – kissa kynnyksellä -kirjaan. Ihana kirja kissasta, joka joutui kodittomaksi, mutta nokkeluutensa ansiosta selvisi. Tiesin odottaa kirjalle jatkoa, koska Wells on kirjoittanut Alfie-sarjaan useampia teoksia. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun huomasin uuden suomennoksen ilmestyneen. Alfie – samettitassuinen ystävä (Otava, 2022) on vuorossa tällä kertaa ja kuten arvata saattaa, olen jälleen kerran haltioitunut. Ihastuttava kirja. 

Alfie on kotiutunut Edgar Roadille. Hän asuu pääasiallisesti Clairen ja Jonathanin kanssa, mutta hänellä on myös kaksi muuta kotia. Toinen aivan lähistöllä Mattin ja Pollyn perheen luona ja kolmas pidemmän matkan päässä Franceskan ja Tomaszin perheen parissa. Alfie on onnekas kissa. Hänen paras kaverinsa on Tiikeri. Elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan, kunnes pienen ja sympaattisen asuinalueen sekoittaa täysin uusi perhe. 

Perheessä on jotain vallan omituista. He vaikuttavat siltä, että pakoilisivat jotain. Verhot ovat aina vedettynä ikkunoiden eteen. He eivät avaa ovea, jos ovikelloa soittaa. Lisää vettä myllyyn antaa naapurissa asuva pariskunta Lohi-kissansa kanssa. Goodwinit ovat päättäneet, että uusi perhe puuhailee rikollisia toimia ja heidät on heti häädettävä Edgar Roadilta, jotteivat asuntojen hinnat ala laskea. Alfien perheet eivät oikein tiedä, kuinka suhtautua asiaan. Perhe on omituinen, mutta heillä saattaa olla siihen jokin tietty syy. Alfie haluaa tietysti laittaa tassunsa soppaan myös, mutta mikä Alfieta odottaa. Jumalattoman kaunis valkoinen kissa, joka sähisee, pörhistelee ja on äkäinen kuin ampiainen. Alfie on mennyttä kissaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän on järjettömästi rakastunut, eikä rakkautta pysty estämään mikään vai pystyykö? Entä mitä tästä kaikesta tykkää Tiikeri? Ja mikä on perheen tarkoin varjeltu salaisuus?

Aivan uskomatonta, millaisia tarinakäänteitä Rachel Wells on saanut aikaiseksi. Nautin siitä, kuinka Alfie ja hänen kissaystävänsä ovat kirjan pääosassa. Toki ihmisilläkin on kirjassa omat paikkansa, mutta Alfie-kirjoissa maailmaa katsotaan kissan näkökulmasta. Jokaisella kissalla on omanlaisensa tapansa ja luonteensa. Siinä missä Tiikeri on sulavaliikkeinen saalistajaneito, Alfie on puolestaan kömpelö, eikä selvästikään saalistustaidot ole sitä luokkaa, mitä parhaimmalla ystävällä. Alfie tietää rajallisuutensa ja on valmis myöntämään ne. Siitä huolimatta Alfie tekee tekoja, jotka vaikuttavat täysin järjettömiltä. Hän haluaa ympärilleen onnellisia perheitä ja kissoja, ja jos jotain on tehtävä, Alfie hoitaa homman jääräpäisesti kuntoon. Tosin välillä voi olla omat ongelmansa siinä, etteivät ihmiset puhu kissojen kanssa samaa kieltä. 

Pidän kirjan lyhyistä luvuista. Tosin itse ahmin kirjaa melkoisella vauhdilla, joten ei olisi haitannut pidemmätkään luvut. Lyhyissä luvuissa on se hieno puoli, että nuoremmatkin lukijat jaksavat varmasti yhden luvun verran keskittyä kirjan tarinaan. Alfie-kirjat nimittäin mielestäni sopivat kaikenikäisille. Toki näissä kirjoissa on jännitettä, mutta mielestäni ei liian pelottavaa. Alfien omat ihmiset ovat rakastettavia ja antavat rakkauden näkyä jokapäiväisessä arjessa. Tällaiset seikat tuovat lohtua etenkin näinä aikoina, kun ympärillä kuohuaa täysin järjetön pahuus. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos A Cat Called Alfie on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Elina Lustig. Toivon, että Alfie-sarjan suomennokset jatkuvat tai muuten täytyy siirtyä lukemaan kirjasarja englanniksi. 

Rachel Wellsin Alfie – samettitassuinen ystävä on kirja kaikille, jotka rakastavat kissoja. Tämä kirja tuo hyvän mielen ja antaa uskoa siihen, että maailmassa on paljon hyviä ihmisiä ja tietenkin myös kissoja, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta kaikkien elämä olisi onnellisempaa. Alfie on lohtukirja juuri tähän hetkeen.

Lämmin kiitos kustantajalle ihanasta kirjasta.

 

Rachel Wells: Alfie – kissa kynnyksellä

Kyllähän te tiedätte, että hurmaannun kissakirjoista. Ihan kaikenlaisista kissakirjoista. Siksi ei ollut mikään ihme, että tartuin myös Rachel Wellsin kirjoittaman kirjasarjan ensimmäiseen suomennokseen Alfie -kissa kynnyksellä (Otava, 2021). Kerrassaan ihastuttava kirja, jota lukiessa oli pakko olla nenäliinapaketti lähettyvillä, vaikka Alfie-kissa olisi kuinka kehrännyt kirjan sivuilla. Hyrr hyrr… 

Alfie on kohdannut elämänsä suurimman tragedian. Alfien emäntä on kuollut ja emännän tytär aikoo laittaa kissan löytöeläintaloon. Löytöeläintaloon! Alfiesta mikään ei kuulosta kamalammalta paikalta, joten on pakko toimia. Alfie ottaa tassut allensa ja karkaa. Hän aikoo löytää uuden ihanan perheen itselleen. Parasta olisi rakastava koti, jossa olisi lapsia. 

Alfien karkumatka on pitkä ja vaikea. Alfie ei välty selkkauksilta. Pelko ja nälkä on alati läsnä. Sydämessä on myös suru emännän kuolemasta. Kuinka kummassa tällainen pieni kissa voisi löytyy uuden rakastavan kodin? Kaikki on kuitenkin mahdollista. Alfie saa vihiä sopivasta kohteesta etsiä uusi koti. Pitkän vaelluksen jälkeen Alfie sellaisen löytääkin, eikä mitä tahansa kotia. Koska Alfie on viisas kissa, hän ei halua jättäytyä yhden kodin varaan, vaan on oltava useampi koti. Jos jossakin kodissa tapahtuu ikäviä, ovat muut kodit edelleen käytettävissä. 

Ensiksi Alfie löytää asunnon, johon muuttaa nuori, surullinen nainen. Alfien on saatava nainen piristymään. Lähistöllä on myös toinen paikka, johon Alfie asettautuu, vaikka omistajamies onkin aluksi kissavastainen, mutta Alfie uskoo, että kovan pinnan alta paljastuu lämmin ja rakastava sydän. On myös paritalo, jossa asuu kaksi perhettä. Toisen perheen ongelmat hyökyvät suoraan Alfien kasvoille. Toinen perhe on kissarakas, mutta myös heidän pintansa alla kuplii. Alfie haluaa kaikille perheilleen pelkkää hyvää, joten hän ryhtyy työhön. 

Aivan huikea kirja, jonka kertojaäänenä on kissa. Alfie osaa kuunnella ihmisiä ja viisaudessaan osaa asettua myös heidän asemaansa. Hän ei halua kenellekään pahaa mieltä, vaan hänen tehtävänsä on tuoda hyvää. Tämä voi kuulostaa naivilta, mutta mielestäni Rachel Wells on osannut luoda lumoavan kirjan tai kirjasarjan, mikäli seuraavat osat ovat yhtä vakuuttavia. Tällaisia kirjoja on välillä pakko lukea, jotta voi edes hetkeksi tiputtautua pois oravanpyörästä. 

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja voisi sopia hyvin myös iltalukemiseksi lapsille. Kirjan tarina etenee myös loogisesti, eikä lukijan tarvitse ihmetellä, missä nyt mennään. Pidin myös siitä, kuinka kirjailija on saanut kirjaan sopivasti jännitettä. Kissan elämä ei ole yksinkertaista, eikä varsinkaan Alfien, jolla on monta kotia. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Alfie the Doorstep Cat on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Elina Lustig. Alfie-sarja on jo seitsenosainen ja täytyy sanoa, että toivon, että sarjan muutkin osat ilmestyvät suomeksi. 

Rachel Wellsin Alfie -kissa kynnyksellä on hyvänmielen kirja, jota ei kannata sivuuttaa, jos pidät kissoista ja kaipaat välillä keveänpehmeää luettavaa. Tämä on myös hyvä lahjaidea pukinkonttiin.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

 

Syy siihen, miksi tartuin Saila Susiluodon Huoneiden kirjaan (Otava, 2003) on, että sain kutsun TEHDAS Teatterin, Aurinkobaletin ja Aura of Puppetsin sekä näiden lukuisien kumppaneiden toteuttamaan Huoneiden kirja ennakkonäytökseen Turun Kivipainossa. Kutsu vaikutti sen verran jännältä, että oli pakko lainata kirjastosta kirja, johon teos perustuu. 

Huoneiden kirja on proosarunoteos, joka sisältää 64 runoa. Jokainen runo on oma huoneensa. Kerroksia on kuusi ja jokaisella kerroksella on oma teemansa, joka yhdistää runoja. Toisaalta kerrosten välilläkin on yhteyksiä, joten kirjan 64 runoa toimivat loistavana kokonaisuutena. Huoneista toiseen kuljetaan heittämällä kolikkoa. Tällä tavoin jokaiselle tulee oma polku kuljettavaksi, kuten elämässäkin. Täytyy myöntää, että kirjan runot luin järjestyksessä, mutta jos Turun teos toimii siten, että heitetään kolikkoa, joka määrää suunnan, niin se on enemmän kuin jännittävää. Interaktiivisuutta parhaimmillaan. 

Kirjan huoneet ovat eriskummallisia. Tuntuu, että vain mielikuvitus on ollut rajana, kun Susiluoto on teosta kirjoittanut. Miltä esimerkiksi kuulostaa, kun taivas palaa liekehtivin silmin, rakenteilla on meduusojen vihmaiset valut, tai kun kuumepuu kasvaa nopeasti tuijottaen tyttöä silmuillaan. Tällaisestahan voi saada vaikka mitä irti, kun haluaa toteuttaa huoneen konkreettisesti lukijan tai teatteriteoksessa kulkijan katsottavaksi ja koettavaksi. On myös mielenkiintoista, kuinka kirjan loppupuolella veistetty vene kulkee useassa runossa mukana tyttöjä kuljettaen. Toki muitakin elementtejä kuljetetaan runosta toiseen kuin muistutuksena jo kuljetusta huoneesta. 

Saila Susiluodon proosarunoteosta on vaikea kuvailla. Kirja pitää itse lukea, niin ymmärtää, mikä mahtava runoleikki tässä onkaan kyseessä. Susiluodon teksti on kaunista ja soljuvaa. Runot avaavat lukijan eteen mitä erikoisempia näkyjä. En yhtään ihmettele, kuinka inspiroivaa tämä on ollut yli sadalle taiteilijalle, jotka ovat olleet luomassa teosta Turun Kivipainoon. Itselleni runot olivat kutkuttavan monipuolisia. Lisäbonuksena nautin ajatuksesta, kuinka taiteilija/taiteilijat ovat toteuttaneet jonkin erityisen huoneen, jonka itse näin silmissäni tietyllä tavalla. 

Saila Susiluodon Huoneiden kirjaa ei tarvitse lukea, jos menee katsomaan Huoneiden kirja -elämystä, mutta toki se saattaa vahvistaa elämystä. Turun Kivipainossa järjestettävä Huoneiden kirja -elämys sisältää runoutta, teatteria, nukketeatteria, tanssia, musiikkia ja visuaalisia taiteita. Tällainen yhdistelmä on niin monipuolinen, että vastassa voi olla mitä tahansa. Mielestäni tämä kuulostaa erittäin kiehtovalta. Jos itse kiinnostuit tällaisesta hieman erilaisesta taidemuodosta, niin kannattaa pitää kiirettä. Huoneiden kirja -elämys on koettavissa 13.-29.8.2021.

 

 

 

Eduard Uspenski: Alas taikavirtaa

 

Harvoin tulen tarttuneeksi lastenkirjaan, mutta nyt halusin sen tehdä. Keravalla Vekarateatteri esittää tänä kesänä Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa (Otava, 1980) kirjaan perustuvan lastennäytelmän. Teatterin esitykset ovat ihan naapurissa, joten ajattelin mennä katsomaan esityksen jonakin päivänä. Toki halusin myös tutustua tarinaan etukäteen, joten kirjahan oli luettava.

Kaupunkilaispoika Mitja viettää kesälomaansa mummonsa luona pienessä kylässä. Eräänä päivänä mummo pyytää Mitjaa menemään vieraaksi Emilia-mummon luokse. Emilia-mummo on Mitjan äidin täti eli melkoisen iäkäs ihminen. Metsäreitti on pitkä ja Mitja tapaa matkalla nälkäisen suden, joka kärttää Mitjalta evästä. Mummostakin susi kiinnostuu, kunnes kuulee mummon nimen. Vielä oudompi näky on Maitovirta. Ihan oikeaa maitoa! Entä sitten mökki, jolla on kanan jalat, ja joka liikkuu pyynnöstä? Kaiken huipuksi mökissä asuu Emilia-mummo. 

Emilia-mummo ei olekaan mikä tahansa mummo. Hän on noita-akka. Emilialla on erikoinen vieras luonaan. Soiden Kikimora. Ainakin 1000-vuotias soiden asukki. Eikä siinä vielä kaikki. Emilian pöydällä on vati, jossa pyörii omena. Omenaa katsoessa voi nähdä, mitä haluaa. Siitä alkaakin varsinainen seikkailu, kun kolmikko seuraa, mitä keisarikunnassa tapahtuu. Keisari Makar on kyllästynyt hallitsijana oloon ja haluaa vaihtelua. Hän uhkaa jättää kaiken taakseen ja aloittaa uuden elämän. Ikävä kyllä tästä kiirii sana eteenpäin. Ei aikaakaan, kun keisari Makar syöstään vallasta ja pahuus ottaa vallan. Onneksi Mitja ja Emilia-noita-akka ovat tietoisia tapahtumista ja he lähtevät pelastamaan keisarikuntaa. Valtaako pahuus keisarikunnan vai pystyvätkö Mitja ja noita-akka pelastamaan sen? Sitä en tietenkään paljasta, mutta melkoiseen reissuun Mitja joutuu. 

Täytyy sanoa, että onpas huikea satukirja. Nauratti kirjan alussa susi, joka oli kiinnostunut isoäidistä. Ei tarvitse miettiä, mihin tällä viitattiin. Kirjassa on paljon muitakin huikeita juttuja, jotka naurattavat, mutta pääasia on kuitenkin tarina, jossa tapahtumia riittää. Voin vain kuvitella, millaisia kysymyksiä kirjan tarina aiheuttaa lapsissa. Plussaa on tietysti siitä, että kirjan tarina on kokonaisuus, joka koostuu pienemmistä luvuista. Näin ollen kirja sopii hyvin vaikka lapsen iltalukemiseksi. Yksi luku kerrallaan kohti loppuhuipentumaa. Pidin myös siitä, kuinka Uspenski oli saanut jokaiselle sadun hahmolle luotua omanlaisensa persoonan. Ei ollut helppo päätellä, kuka oli kiero ja kuka hieno persoona. 

Kirjan kuvitus ansaitsee erityiskiitoksen. Satukirjoissa pitää olla kuvitusta ja sitä on myös tässä kirjassa. Kuvituksen on luonut Viktor Tšižikov. Sama mies, joka vuoden 1980 kesäolympialaisten Miška-karhun piirtäjä. Kirjan kuvitus on upean värikästä ja puhuttelevaa. Näiden kuvien kanssa viihtyy pidempäänkin. Tekisi itsekin mieli päästä mukaan seikkailemaan.

Eduard Uspenski (1937–2018) on Venäjän tunnetuin lastenkirjailija. Kukapa ei muistaisi Fedja-setää ja krokotiili Genaa. Uspenskin tarinoissa on ironiaa, mutta myös perinteistä kansansatua. Kirjan venäjänkielinen alkuteos Vniz po volšebnoi reke on ilmestynyt vuonna 1971. Kirja on uudelleenkuvitettu vuonna 1979. Kirjan suomennoksesta on vastannut Martti Anhava. 

Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa on edelleen toimiva satukirja. Tätä kirjaa ei kannata ohittaa. Vaikka kyseessä on satukirja, sopii se hyvin myös aikuisten luettavaksi.

 

 

Petra Hammesfahr: Syysuhri

 

Petra Hammesfahrin Syysuhri (Otava, 2005) on pyörinyt lukemattomien pinossa vuosikausia. Usein olen kirjaan törmännyt, mutta aina on ollut jotain muuta luettavaa. Kun vihdoin kirjaan tartuin, en olisi uskonut lukevani sitä kuukausikaupalla. Oikeastaan lukuaika oli lähes puoli vuotta. Nappasin kirjan tammikuussa mukaani, kun lähdimme miehen kanssa syöpätautien klinikalle kuulemaan miehen kuolemantuomiota. Tarkoitus oli lukea kirjaa junamatkoilla ja kissaulkoiluilla, mutta mitä vielä. Kirja ei edennyt. Ei edes kissaulkoiluilla, koska ne alkoivat oikeastaan vasta nyt kesäkuussa täydellä teholla. Hienoinen lukujumi siis on ollut tämän kirjan kanssa.

Syyskuun neljästoista on pelottava päivä. Ainakin joka toinen vuosi. Silloin nimittäin katoaa nuori nainen. Poikkeus on vuosi 1990, jolloin 18-vuotias Karen joutuu onnettomuuteen, joka sekoittaa hänen elämänsä täysin. Karenin elämä ei muutenkaan ole ollut helppoa. Hänet on raiskattu 15-vuotiaana. Raiskaus on johtanut raskauteen ja ei-toivotun tyttären syntymään. Onnettomuudella on silminnäkijä Marko, jonka kanssa Karen avioituu myöhemmin. Karenin veli Norbert jyrkästi avioliittoa vastaan, eikä luota Markoon yhtään. Toisaalta Norbertin joka toisena vuonna syyskuussa tekemät lomamatkat ilman perhettä ovat myös jokseenkin outoja. 

Thomas Scheib poliisista on tutkinut vuosikaudet naisten mysteerikatoamisia. Hän on jäänyt kadonneiden naisten maailmaan, eikä päästä tutkimuksistaan irti, vaikka kollegat naureskelevat ja häntä yritetään painostaa muihin tehtäviin. Scheib on tehnyt tarkkaa työtä. Kaikki kadonneet naiset ja heihin liittyvät asiat ovat kirjoissa ja kansissa. Hän on yrittänyt kääntää jokaisen kiven ja kannon selvittääkseen, kuka on naisten katoamisten takana. Kun tutkimus saa lopulta ratkaisevan käänteen, kuinka Scheibin tutkimusten kanssa käy? Onko hän ollut oikeilla jäljillä vai löytyykö ratkaisu jostain aivan muualta?

Tarinan keskiössä ovat Karenin elämä ja hänen lähipiirinsä sekä poliisin tutkimustyötä tekevä Scheib. Kirjan henkilöhahmot jäivät hieman ohkaisiksi. Jollain tavalla olisin toivonut henkilöille vahvempia piirteitä, mutta ehkä se johtui siitä, millainen kirjan rakenne oli. Kirjan tarina on sinänsä jännittävä, mutta minua häiritsi, kuinka tarinaa kerrottiin. Ikään kuin kaikkea olisi katsottu ulkopuolelta ja vain kerrattu tapahtumien kulku. Pidän dekkareissa siitä, kuinka lukija tuntee olevansa osa tarinaa, ja kuinka jännittävät hetket nostattavat ihokarvat pystyyn. 

Syysuhrissa on paljon henkilöitä. Voisin sanoa, että jopa hieman liikaa. Tosin kirjan alkusivuilla on henkilölistaus, mutta minähän en sitä enää muistanut, koska kirjan lukemiseen meni kuukausikaupalla aikaa. Huomasin listan jälkikäteen selatessani kirjaa. Karenin perhe tulee tietenkin tutuksi, mutta kaikki muut henkilöt tuntuivat välillä sotkeutuvan yhdeksi mössöksi. Mietin, olisiko tarinaa voinut hieman teroittaa vähemmällä väkimäärällä, jolloin siihen olisi voitu saada enemmän intensiivisyyttä. Karen on mielenkiintoinen päähenkilö ja olisin pitänytkin siitä, että lukija olisi enemmän voinut tuntea olevansa Karenin nahoissa. 

Kirjan saksankielinen alkuteos Das Letzte Opfer on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Marja Kyrö. 

Petra Hammesfahrin Syysuhri on hyvä välipalakirja muiden kesälukemistojen ohessa. 

Tällä viikolla 7.-13.6.2021 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

 

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

 

Tammikuun lukupiiriin ehdotettiin luettavaksi Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä novellikokoelman osiota Oranssi kala. Itse en yleensä innostu siitä, että luetaan vain osa kirjasta, joten tein vastaehdotuksen, että luetaan samalla kertaa koko kirja, jos kirjan kannet avataan. Tämä taisi osoittautua jonkinlaiseksi virheeksi. Tavallisia ihmeitä on valtava novellikokoelma. Sivuja on yli 650. 

Harppu -novellissa onneton kadullakulkija saa harpun päällensä. Harppu yksinkertaisesti tippuu naisen päälle erään rakennuksen ikkunasta, jossa tilintarkastajat pitävät pikkujoulujaan. Ihmiset kauhistelevat tapahtumaa kadulla, mutta toisaalta antavat naurettavia kommentteja, kuten ”olipa onni, että se oli harppu, eikä ikkunaruutu”. Onnettomuuden uhrin äiti puolestaan on sitä mieltä, että tytär on aina ollut kömpelys. Kaikkein kammottavin vaade oli kuitenkin harpunsoittajalla. Hän vaati, että onnettomuuden uhrin on osallistuttava harpun korjauskustannuksiin. 

Hazel kertoo naisesta, jonka mies on kuollut. Nainen on aina elänyt miehensä varoilla ja voisi jatkaa sitä miehensä kuoltuakin, mutta hän haluaa tehdä jotakin. Yli viisikymmentävuotias ammattitaidoton nainen ei ole haluttua valuuttaa työmarkkinoilla, mutta niin vain Hazel saa töitä. Hän esittelee keittiövälineitä eri myymälöissä. Hazel luo itselleen roolin, joka vakuuttaa keittiövälineyrityksen johtajat. Nainen etenee urallaan ja ohittaa marssijärjestyksessä jopa miehen, joka on hänelle työn opettanut. Hazel on hieno novelli, jossa kotirouva löytää itselleen oman elämän. 

Jokainen asuntoa etsinyt tietää, kuinka vaikea on löytää mieleinen asunto. Sellainen, jossa tuntee viihtyvänsä. Särkyvää -novellissa pariskunta matkustaa Vancouveriin, jonne he aikovat muuttaa. Ensin pitää kuitenkin löytää asunto. Asunnon etsiminen osoittautuukin paljon vaikeammaksi kuin pariskunta olisi ikinä uskonut. Ensimmäinen asunto on juuri sellainen, jota he etsivät, mutta nainen ei kestä ajatusta, että kyseessä on avioerotalo. Kiinteistönvälittäjä vie pariskuntaa asunnosta toiseen. Hän on kohtelias ja väsymätön. Mikään asunto ei vain miellytä pariskuntaa. Voiko kiinteistönvälittäjä kuitenkin löytää heille asunnon, jossa on hyvä tunnelma? 

Tavallisia ihmeitä on jaettu kolmeen eri osioon, joista löytyy yhteensä yli viisikymmentä novellia. Hurja määrä, joka aiheutti lukijassa oikeasti lukuähkyn. Yksi lukupiiriläinen kuvaili kirjaa hengästyttäväksi ja totesi, että aivan kuin olisi töissä ollut. Jos lukupiiri olisi pysyttäytynyt ajatuksessa, että luetaan vain kirjan Oranssi kala -osio, olisi novelleja ollut varmasti helpompi käsitellä ja muistaa. Kirjan valtavuus aiheutti sen, että lukupiirikeskustelun alussa kaikki sanoivat, etteivät muista yhtään novellia kirjasta. Tosin kyllä niitä novelleja alkoi muistaa, kun keskustelu pääsi vauhtiin. 

Kirjan novelleissa matkustetaan paljon. Usein novellin päähenkilöinä ovat ikääntyneemmät ihmiset, joiden lapset ovat jo aikapäiviä aikuistuneet ja ovat omillaan. Novelleista voi nähdä myös sen, että kirjailijalla on ollut jonkinlainen suhde Eurooppaan. Shields on löytänyt novelleihinsa erikoisiakin aiheita. Mitä sanotte, jos viettäisitte koko kesän mökillä, jossa ei olisi yhtään peiliä? Tai voisiko kesälomansa viettää nudistileirillä? Kolahduttavaa oli lukea myös naisesta, joka löysi tyttärelleen täydellisen huivin. Niin kauniin, että oli valmis tekemään töitä huivin löytymiseksi. Sattumien summana tapahtui kuitenkin erehdys ja huivi joutui täysin väärälle henkilölle. Olisi myös aika mielenkiintoista, jos asunnon ikkunoista pitäisi maksaa ikkunaveroa. 

Lukupiirissä keskusteltiin siitä, kuinka novelleista puuttuivat onnelliset loput muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Novellien loppuja pidettiin usein töksähtelevinä, mutta myös hätkähdyttävinä. Lisäksi täytyy myöntää se, että muutama novelli meni ainakin allekirjoittaneelta täysin yli hilseen. En saanut mitään otetta koko tarinasta. Sellaisesta lukemisesta en oikeasti nauti. Lukupiirissä mietinnän aiheeksi pääsi myös se, ovatko novellit kirjailijan oman pitkän avioliiton kuvausta. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos on The Collected Stories. Kokoelmaan on valittu Shieldsin novellikokoelmia vuosilta 1985-2003. Kirjan suomennoksen on tehnyt Hanna Tarkka, jota voi kiittää siitä, että hän on pystynyt käyttämään sanoja laaja-alaisesti. Ensimmäinen suomenkielinen painos on Otavan kustantama vuodelta 2008. Itse luin Loistopokkarin vuodelta 2009. 

Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä on novellikokoelma, jolle kannattaa varata aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hiljalleen. Vaikka novelleista pitääkin, saattaa tässä kirjassa olla hieman liikaa sulateltavaa, jos kirjan lukee kannesta kanteen niin, ettei lue välillä mitään muuta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Kjell Westö: Tritonus

 

Kjell Westön romaanit ovat aina sellaisia, joita odotan. Siksi olinkin enemmän kuin kiitollinen, kun Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja lähetti minulle Westön uusimman romaanin Tritonus (Otava, 2020). Kiitos Arja. Laaturomaaneja on aina hienoa lukea. 

Keski-ikäinen Thomas Brander on maailmaankuulu suomalainen kapellimestari. Hänen uransa on ollut nousujohteinen, mutta mitä tapahtuu, kun mies huomaa olevansa yksinäinen? Brander yrittää etsiä syitä huonolle voinnilleen entisistä rakastetuistaan. Häntä ahdistaa, kun nuoret tulokkaat saavat työtilaisuuksia, joista hän itse on haaveillut. Häntä riipii myös ajatus siitä, kuinka hän pelastui terrori-iskusta. Tämän pitäisi olla onnellinen asia, mutta kaikki se sekasorto pyörii hänen alitajunnassaan. 

Brander on rakennuttanut saaristoon hulvattoman huvila Casa Tritonuksen. Huvila ällistyttää kaikki. Sitä pidetään röyhkeänä rikkaan ihmisen asumuksena, eikä Brander sitä kielläkään. Hän on halunnut toteuttaa kaikki mielitekonsa ja on haaveillut, millaisia äänitiloja huvilassa olisikaan. Naapuritontilla asuu niin ikään keski-ikäinen mies. Reidar Lindell on paikkakunnalla tunnettu mies. Hyväntahtoinen harrastelijakitaristi, jonka elämää varjostaa vaimon kuolema. Miesten tiet kohtaavat, ja vaikka he tulevat täysin erilaisista maailmoista, on heidän elämissään paljon yhtymäkohtia. Miesten välille syntyy suhde, jota voisi kutsua eräänlaiseksi ystävyydeksi. 

Tritonus kulkee tässä ajassa kahden keski-ikäisen miehen näkökulmasta nähtynä. Tarina on kautta linjan hyvin tummasävyinen, hieman ehkä liiankin ahdistava. Keski-ikäisten miesten maailmoihin mahtuu paljon synkkiä puolia. Kumpikaan miehistä ei mielellään avaudu syvimmistä tunnoistaan, vaan he haluavat pitää niistä itsepintaisesti kiinni. Tähän sopii tietysti hyvin se, että suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Toki etenkin Branderilla on ollut paljonkin suhteita. Lindell puolestaan vasta hapuilee ensiaskeleitaan suhdemaailmassa vaimonsa kuoleman jälkeen. Miesten naissuhteet ovat vaikeita. Ne ovat vaikeita, jos asioista ei puhuta avoimesti kumppanin kanssa. Ei toinen osapuoli voi tietää, mitä mies haluaa ja tuntee. 

Kirjan yksi vahva elementti on ilman muuta musiikki. Molempien päähenkilöiden musiikkitausta tuo tietysti musiikin olennaisena osana kirjan tarinaan. Tällaisena ei musikaalisena henkilönä minun oli paikoin vaikea pysyä mukana kaikissa musiikillisissa termeissä ja musiikkimaailman nimissä. Ymmärrän toki sen, että Kjell Westölle musiikki on rakas harrastus, joten sen tuominen romaaniin näin voimakkaana elementtinä voi olla jonkinlainen ylistyslaulu musiikille. Kirjan nimikin tulee musiikkimaailmasta. Wikipediasta kannattaa lukea enemmän. Keskiajalla tritonusta pidettiin paholaisena musiikissa ja sen käyttö oli pannassa. Symbolisoiko Casa Tritonus pahuutta, jota paikkakuntalaiset parjaavat? 

Kirjan tarinasta nousee esiin yksittäisiä asioita, jotka saattavat aiheuttaa ihmismielelle ylitsepääsemättömiä ongelmia. Unettomuus on yksi tällainen. Moni ihminen kärsii unettomuudesta, eikä sen hoitaminen ole mitenkään yksinkertaista. Jos ihminen ei saa iltaisin unta tai hän herää joka yö tuntikausiksi miettimään asioita, ei ihmisen voimavarat kauhean pitkälle riitä. Yön pimeinä tunteina asioiden mittasuhteet saavat omat hallitsemattomat mittasuhteet, jolloin esiin nousee pelko. Väsyneenä ihmismieli on niin herkässä mielentilassa, että jopa pimeys saattaa ahdistaa ja salpauttaa hengityksen. Mutta kuinka tällaisista asioista mies voi puhua kellekään? Sehän ei kuulu kulttuuriimme, että mies avautuisi peloistaan. 

Kjell Westön romaani on ajankohtainen jo pelkästään puhumattoman miesnäkökulman vuoksi, mutta sieltä löytyy myös viittauksia pandemiaan ja Me Too -kampanjaan. Vaikka pidänkin Westön kirjoista, en ole niitä kaikkia lukenut. Usein Westön kirjoissa on eletty menneissä vuosikymmenissä. Tritonus tuo hienon vivahteen Westön kirjalliseen tuotantoon, kun kirjan tarina vie lukijaa eteenpäin tässä ajassa. 

Tritonuksen on käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Kirjan pohjalta on käsikirjoitettu konsertti Sanat ja Sävelet. Ensi-illan piti olla jo tämän syksyn aikana, mutta konserttiaikataulu siirtyi alkuvuoteen. Toivottavasti silloin korona antaa sijaa kulttuurielämyksille. 

Kjell Westön Tritonus on kirja henkilölle, joka rakastaa musiikkia ja korkealuokkaista kirjallisuutta.

Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu

Dekkariviikon kunniaksi päätin ottaa lukemattomien kirjojen pinosta Outi Pakkasen pokkarin Tarjoilija, pyyhkikää taulu (Seven, 2011). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1986 Otavan kustantamana eli ihan tuore kirja ei kyseessä ole, mutta sillä ei ollut merkitystä. Dekkarin tarina on varsin kutkuttava.

 

On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun lauttasaarelainen luokka vietti ylioppilaskevättään. Koulun päätyttyä kaikki olivat vannoneet, että ryhmä ei hajoa, vaan bilettämistä ja tapaamisia jatketaan. No, tietäähän sen, kuinka ylioppilaskevään jälkeen käy. Porukkaa hajaantuu ja jokainen etsii omaa paikkaansa maailmassa. Nyt on kuitenkin tapaamisen aika. Joku kihisee innoissaan. Toinen empii, kannattaako paikalle mennä ollenkaan. Kolmas kieltäytyy välittömästi. 

Luokkakokous järjestetään ravintolassa, jossa on perinteistä ohjelmaa. Juodaan ja syödään sekä muistellaan menneitä. Kun porukka alkaa hajaantua, ehdottaa Pertti Pekkala jatkoja hänen asunnollaan. Pertti on imelä kaupunginvaltuutettu, jonka kaikki tunnistavat. Pertin ehdottamille jatkoille lähtee sekalainen seurakunta, jolla ei tunnu olevan mitään yhteistä toistensa kanssa. Lasse viettää nykyään aikaansa enemmän kuppilassa kuin perheensä parissa. Harri on jämähtänyt 1960-luvulle, eikä herätä vastakkaisessa sukupuolessa minkäänlaisia intohimoisia tunteita. Harri on kuitenkin toimittaja, joka osaa kirjoittaa sivaltavan hienoja artikkeleita. Elisa on kunnianhimoinen ja määrätietoinen viestintätoimiston toimitusjohtaja, jota miehet ihailevat ja naiset kadehtivat. Anna on Elisan toimistolla töissä mainostaiteilijana. Oman tiensä kulkija ja hyvin tarkkanäköinen. Tellervo asuu nykyisin Saksassa. Hän työskentelee lentoemäntänä ja kaataa miehiä työkseen. Riitta on kotiäiti, jonka arjet pyörivät lasten ympärillä. Marjatta on ranskanopettaja, joka ei tunnu hätkähtävän mistään. 

Pertin hulppea asunto on näkemisen arvoinen. Mies järjestää vanhoille luokkakavereilleen kädenkäänteessä iltapalaksi rapuja. Juomaa riittää ja ilmaan alkaa nousta vanhoja kaunoja. Loukataan toisia tietämättä tai tahallisesti. Ilta jatkuu saunoen ja musiikkia huudattaen. Kun tulee kotiinlähdön aika, pyytää Pertti kaikkia jäämään yöksi, koska tilaa riittää. Muut suostuvat, paitsi Marjatta, joka haluaa nukkua omassa sängyssään. Aamulla on kolea herätys, eikä se johdu pelkästään liiaksi juoduista juomista, vaan Riitan huudosta. Yksi vanhoista luokkatovereista on surmattu raa’asti. 

Outi Pakkasen kehittämä tarina on kutkuttava. Kukapa ei haluaisi nähdä vanhoja luokkakavereitaan kahdenkymmenen vuoden takaa? Tarkemmin ajateltuna en ehkä kuitenkaan haluaisi nähdä tai ehkä joitakin olisi kiva nähdä, mutta ei välttämättä kaikkia. Tässä kirjassa on saatu tunnelma kohdilleen. Ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan. Tunnelma on aika ajoin vaivautunut. Ihmisten vanhat, tutut ja ikävätkin luonteenpiirteet alkavat tulla esiin. Eikös se yleensä niin ole, että tietyt luonteenpiirteet pahenevat vanhetessa. 

Oli mukava lukea välillä dekkaria, jossa ei mässäilty väkivallalla. Toki tässäkin tapahtuu ikäviä ja syyllistä etsitään, mutta pääpaino on siinä, kuinka henkilöiden elämää kuvataan. Lukija mieltyy helposti tiettyihin henkilöihin sen mukaan, millaista arvomaailmaa itse edustaa. Pidin myös siitä, kuinka arvuuttelin syyllistä. Syyllinen olisi voinut olla periaatteessa ihan kuka tahansa. 

Outi Pakkasen kirja on ilmestynyt 1980-luvulla. Kirja tuo ihania nostalgisia muistoja. Puhelimet olivat lankapuhelimia, ei kännyköitä. Neonvärit, Dingo ja sifonkihuivit olivat muodissa. Tupakointi sallittiin joka paikassa lentokoneista baareihin, eikä kukaan nyrpistellyt nenäänsä tai vaikka olisi nyrpistellyt, oli se luvallista toimintaa. Onneksi ei ole enää. Tietokoneet olivat jotain käsittämättömän hienoa, mutta niitä saattoi joutua itse ohjelmoimaan. Tästä muistui mieleeni isoveljeni tekemä ohjelma Commodore 64:lle. Englannin tai ruotsin sanojen opettelu sanakoetta varten. Se oli kuulkaa hurjaa aikaa. 

Kirjassa seikkaileva Anna Laine on seikkaillut joissakin muissakin Pakkasen kirjoissa. Kirjan voi kuitenkin lukea itsenäisenä kirjana. 

Tarjoilija, pyyhkikää taulu on nopealukuinen kirja, joka sopii nostalgialukemiseksi 1980-luvulla eläneille, mutta se on myös hyvää dekkariluettavaa kesäksi. Kirjan nimessä muuten on hauska jippo, joka ei välttämättä aukene kaikille lukijoille tai ainakin luulen niin. 

Tällä viikolla 8.-14.6.2020 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Luetut.net -blogin Mari.

Paula Hawkins: Nainen junassa

Kuljen työmatkat junalla. Siis silloin, kun en tee etätöitä kotona. Jos en lue kirjaa junamatkalla, katselen ohikiitäviä maisemia. Seuraan myös ihmisiä, jotka päivästä toiseen liikkuvat asemalla tai samassa junassa kuin minä itse. Paula Hawkinsin Nainen junassa (Otava, 2015) kertoo hieman samanlaisesta naisesta kuin minä, paitsi että loppujen lopuksi eroja on melkoisesti.

 

Rachel matkustaa päivittäin samalla paikallisjunalla. Aamulla yhteen suuntaan ja illalla toiseen. Ihan niin kuin tuhannet muutkin työmatkaajat. Rachel yrittää aina päästä samalle paikalle istumaan, josta on hyvä seurata hänen vanhaa asuinaluettansa, ja etenkin yhden talon pariskuntaa. Pariskuntaa, joka vaikuttaa olevan täydellinen. Ei hän pariskuntaa tunne, mutta hän on nimennyt heidät Jessieksi ja Jasoniksi sekä keksinyt heille ammatit. Olisipa Rachelinkin elämä noin auvoista. Eräänä päivänä pariskunnan talolla tapahtuu kuitenkin jotain, joka järkyttää Rachelia todella paljon. 

Rachelin elämä on täyttä kaaosta. Hän haikailee entisen miehensä Tomin perään, jolla on uusi vaimo Anna ja pieni lapsi. Rachelia se ei kuitenkaan estä. Aina, kun hän naukkailee alkoholia hieman enemmän, ja sitä tapahtuu usein, alkaa hän soitella Tomille sekä lähetellä viestejä. Anna ei kestä tätä. Rachel saattaa myös lähteä soittelemaan Tomin ja Annan ovikelloa. Näin tapahtui myös eräänä kauheana lauantai-iltana, jolloin Rachel menettää kokonaan muistinsa. Seuraavana aamuna on vain hämäriä muistikuvia ja hiukset ovat veressä. Eikä siinä kaikki. Maanantaiaamuna lehtien otsikot kirkuvat lauantai-iltana kadonneesta naisesta. Nainen on Jessie tai oikeasti hän on Megan. Rachelin on pakko saada selville, mitä on tapahtunut. 

Kirjassa on kolme minäkertojaa: Rachel, Megan ja Anna, joista Rachelin ääni on kaikkein voimakkain. Meganin ja Annan tarinat tavallaan tukevat Rachelin tarinaa ja antavat selityksiä tapahtumille. Minun kävi hieman sääliksi Rachelia. Nainen on surkimus, joka ei tunnu saavan mitään otetta elämästään. Alkoholi on vahvasti mukana Rachelin elämässä, ja sen takia hänen pitää valehdella. Hän ei uskalla katsoa totuutta silmästä silmään, vaikka ymmärtääkin ongelmansa. Megan puolestaan on outo. Hän ei halua mennä töihin. Miehelleen hän kertoo olevansa masentunut, ja kyllä hän varmasti sitä onkin. Anna on mielestäni kylmäkiskoinen. Ymmärrän hänen kantansa ja halunsa suojella perhettään, mutta hänellä ei tunnu olevan mitään sympatiaa Rachelia kohtaaan. 

Kirjan tarinassa Rachel tekee ratkaisuja, joihin en itse ikinä uskaltaisi lähteä. Aivan kuin Rachelilta puuttuisi järki päästä. Tosin välillä hänellä soivat hälytyskellot, mutta hän vain antaa mennä porskuttaa. Hän joutuu piinaaviin ja ikäviin välikohtauksiin tuon tuosta. Välillä hän on vesiselvä, mutta aika usein juopunut. Rachel on aivan liian utelias tietämään, mitä Meganille on tapahtunut, ja mitä hänelle itselleen tapahtui surullisenkuuluisana lauantai-iltana. 

Vaikka kirjan voi luokitella jännityskertomuksiin, en voinut olla miettimättä sitä, mitä muuta kirja antoi. Kirjan tarina laittoi ajattelemaan, kuinka helposti ihminen voi alkoholisoitua. Nykyään kaupoista saa kaiken maailman juomasekoituksia, jotka saattavat houkutella maistelemaan. Muutama tölkki Gin Tonicia joka päivä. Tölkkihän on sitä paitsi sopivan kokoinen vaikka käsilaukussa kannettavaksi. Viikonloppuna pari pulloa viiniä. Pubissa hieman vahvempia paukkuja. Kuin huomaamatta tällaisesta käyttäytymisestä saattaa lähteä mopo käsistä. En halua olla mikään kukkahattutäti, mutta aika pelottavaa tuokin on. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Girl on the Train on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan on suomentanut Oona Timonen. Kirjasta on tehty myös elokuva. En ole elokuvaa nähnyt, enkä ehkä haluakaan nähdä. Pelkään, että pettyisin liikaa. 

Paula Hawkinsin Nainen junassa on kirja, joka kannattaa ottaa kesälomalukemistoon, jos et ole kirjaa vielä lukenut. Kirjassa on sopivasti viihdettä, mutta myös psykologista jännitystä, eikä väkivaltaakaan pidä unohtaa. 

Tällä viikolla 8.-14.6.2020 vietetään valtakunnallista Dekkariviikkoa, jossa myös kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjabloggaajien Dekkariviikkoa emännöi Luetut.net -blogin Mari.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Lukupiirimme on toiminut ahkerasti kerran kuukaudessa pidettävässä Facebook-istunnossa. Sen sijaan passiivisesti on toiminut ruudun tällä puolella oleva bloggaaja. Postauksia ei ole syntynyt, mutta yritetään nyt kuitenkin. Täytyy myöntää heti, että otin postaamattomien kirjakasasta päällimmäisen eli kirjapostaukset eivät tule edes kronologisessa järjestyksessä. Oli miten oli, huhtikuun alun lukupiirissä ruodimme Katja Kallion kirjaa Säkenöivät hetket (Otava, 2013).

Eletään vuotta 1914. Inga Troberg on tullut tyttärensä Ellyn kanssa viettämään lomaa Hangon Hotel Pension Bellevueen tai ei se ihan tavallinen loma ole. Äiti kärsii unettomuudesta, johon toivoo löytävänsä sopivia hoitomuotoja kylpylästä. Äiti ja tytär vaikuttavat salaperäisiltä, mutta saavat silti seuraa arvostetuista hotellivieraista. Elly on menossa syksyllä Turkuun sairaanhoitajakouluun, vaikka hän itse unelmoikin täysin toisenlaisesta elämästä. Hän haluaisi ryhtyä kiertämään maailmaa laulajana. Onhan hänellä upea ääni.

Elämä on kuitenkin kummallista. Äkkinäiset tapahtumat johtavat siihen, että Ellyn äiti joutuu kuolemansairaana sairaalaan. Elly tukeutuu vastikään tapaamaansa nuoreen mieheen Theoon, ja lyöttäytyy hänen kanssaan yhteen. Nuorten kohtalo on sinetöity, koska Elly ei suostu irrottamaan otettaan Theosta. Pariskunnalle syntyy neljä lasta. Toiseksi vanhin tytär Beata on isän lempilapsi ja äidin vaikein tapaus. Beata on omapäinen ja periksiantamaton. Beatan rakastuessa vanhemman siskonsa Harrietin poikaystävään Effeen, on hän valmis uhraamaan kaikkensa, jotta saa olla miehen lähellä.

Lukupiiriläisten tuntemukset kirjasta olivat hyvin samankaltaiset. Kirjan alkua pidettiin laahaavana ja osin pitkäveteisenä. Tämä saattoi aiheuttaa sen, että kirjan alkutunnelmat jäivät vahvasti mieleen, eikä kirjan tarinaan meinannut päästä myöhemminkään mukaan. Tosin se on myönnettävä, että kirja paranee, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kirjan nimi Säkenöivät hetket pisti lukupiiriläiset mietteliäiksi. Mikä kirjassa oli säkenöivää tai ennemminkin mitkä kohdat kirjassa olivat säkenöivää? Oikeasti säkenöiviä hetkiä piti hakemalla hakea, vaikka niitä sitten löytyikin etenkin kirjan lopusta. Pääosin kirjan tarina oli kuitenkin melkoisen alakuloista ja surullistakin. Jäi hieman tunnelma, rakastiko kukaan oikeasti ketään.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että kyseessä on kolmen sukupolven tarina kolmesta naisesta. Täytyy myöntää, ettei lukupiiri ihan niellyt tätä. Inga jäi hyvin etäiseksi Ellyn ja Beatan tarinoiden rinnalla. Tosin näistä kahdestakin Ellyn tarina oli melko hentoinen. Toki kaikista kolmesta naisesta kuvastui vahvuus tehdä omia päätöksiään. Lisäksi naisten elämänkaarista löytyi paljon samankaltaisuuksia. Oli yksinhuoltajuutta, köyhyyttä, samaa työtä ja salaisia suhteita. Kirjassa kuvattiin paljon myös Harrietin elämää. Jäin miettimään, olisiko Harrietia pitänyt nostaa vielä enemmän pinnalle ja unohtaa kolmen sukupolven tarina. Harrietin ja hänen ystävänsä Lydian ystävyyssuhteesta olisi niin ikään jaksanut lukea enemmänkin. Olisi myös ollut mukava lukea enemmän Ellyn ja Theon suhteesta. Kirjan miehet jäivät selvästi statisteiksi.

Katja Kallio on jättänyt paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan. Kirjassa on paljon hyppyjä, joita ei selitellä tarkemmin. Lukija joutuu itse miettimään, mitä on tapahtunut ja miksi. Yleensä tämä toimii hyvin, jos kirjan loppu jää tavallaan avoimeksi. Nyt osin ärsytti, kun ei kerrottu tiettyjä asioita. Kallio on kirjoittanut tarinan viipyillen ja vihjaten, mutta osan lukupiiriläisten mielestä hieman kömpelösti.

Kirjassa on hienoa ajankuvausta. Pidin siitä, kuinka Hankoa kuvattiin, vaikka jossain vaiheessa luulinkin, että nyt on hypätty Helsinkiin, koska paikoilla oli samoja nimiä. Beatan nuoruus vaikutti olevan melkoisen vapaata, vaikka kotonakin tehtävää riitti. Sitä tosin ihmettelin, oliko Beatan nuoruudessa aurinkovoiteet niin yleisesti käytössä kuin Beata ja Harriet voiteita käyttivät. Ihan vain pienenä yksityiskohtana.

Katja Kallion Säkenöivät hetket on kirja henkilölle, joka ei lue kirjan takakansia liian tarkasti, ja antaa mielikuvituksen lentää, jos jokin asia jää pimentoon.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Ian McEwan: Lauantai

Se on kummallista, kuinka lukemattomat kirjakasat vain kasvavat. Aina on jotain tähdellisempää tai kiireellisempää luettavaa, eikä ehdi purkaa kasoja. Yksi kerta kuitenkin yritin. Otin kirjakasan päällimmäisen kirjan Ian McEwanin Lauantain (Otava) luettavakseni. Ei ollenkaan huono valinta. Täytyy yrittää jatkossakin aina silloin tällöin napata kirja kirjakasasta ilman mitään sen suurempia syitä.

Henry Perowne on neurokirurgi. Hän on taitava työssään ja tietää sen. Henryn perheeseen kuuluvat ihana vaimo Rosalind sekä aikuiset lapset Daisy ja Theo. Henry tietää olevansa hyväosainen. Hänellä on kaunis koti ja upea auto. Puitteet ovat mitä parhaimmat, mutta eivät ne kuitenkaan takaa kaikkea. Eräs lauantainen vapaapäivä alkaa oudolla näyllä. Henry näkee ikkunasta palavan lentokoneen. Tästä päivä jatkuu jollain tavoin dominomaisesti. Palaset alkavat kaatua. Henryn mennessä pelaamaan squashia hän joutuu ikävään tilanteeseen. Hän tulee kolaroineeksi toisen auton kanssa. Autossa sattuu olemaan kolme epämääräistä tyyppiä, joista johtohahmo Baxter ei suostu Henryn sovintoehdotukseen, vaan vaatii rahaa. Henry pääsee kumminkin livahtamaan tilanteesta, vaikka se jääkin kummittelemaan hänen alitajuntaansa. Päivä jatkuu omalla omituisella tavallaan. Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta Henry ikään kuin odottaa jotain tapahtuvaksi ja niin lopulta tapahtuukin. Painajainen on alkanut.

McEwan vie tarinaa eteenpäin toteavalla ja ehkä voisi sanoa jopa lakonisella tyylillä. Hän tai oikeastaan Henry tarkkailee ympäristöään ja tekee paljon havaintoja. Sellaisia, joita me jokainen teemme päivittäin paljon, mutta emme kirjaa niitä millään tavoin muistiin. Kirjassa käydään läpi Henryn ajatuksia omasta perheestään ja työstä, joka tuntuu antavan miehelle melkoisen tyydytyksen tunteen. Lauantai kestää kirjan nimensä mukaisesti täydet 24 tuntia. Siinä ajassa ihmiselle ehtii tapahtua vaikka mitä ja taitavasti McEwan on luonut yhden päivän tapahtumista kokonaisen kirjan. Oikeastihan se on niin, että harva saisi omasta lauantaistaan kokonaista kirjaa kirjoitettua. Pidin myös siitä, kuinka kirjan lopussa ympyrä sulkeutuu hienolla tavalla.

Lauantai ei ole mielestäni nopealukuinen kirja. Teksti on tiivistä, eikä kirjassa juurikaan lukujen määrillä pelata. Vaikka kirja saattaisi vaikuttaa omituiselta, ja ehkä ainakin aluksi tapahtumaköyhältä, sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan tarinassa on koko ajan mukana jännite. Jollain tavoin lukijana odotin alati, koska alkaa tapahtua, enkä joutunut pettymään. Painajaismaisen tapahtumaketjun alkaessa vyöryä lukijan silmille, ei voi oikein muuta kuin puristaa kirjaa kovasti käsissään. Tuli hieman sellainen olo kuin olisi leijunut ylhäällä ilmassa ja seurannut tapahtumia läheltä, mutta kuitenkin kaukaa.

Ian McEwan on todella perehtynyt asiaansa. Hänen neurokirurgiset kertomukset kirjan sivuilla ovat uskomattoman tarkkoja tai enhän minä mitään neurokirurgiasta tiedä, mutta kuvaukset vaikuttavat hyvin aidoilta. Toisaalta kiitossivuilla kirjailija kiittää erästä neurokirurgian apulaislääkäriä ja apulaisylilääkäriä, jonka opissa kirjailija on saanut olla kaksi vuotta. McEwan on oikeasti halunnut välittää lukijoille eksaktia tietoa ja hyvä tietysti niin. Jos neurokirurgisissa kuvauksissa olisi laistettu ja vääryyksiä löytyisi kirjan sivuilta, olisivat ne taatusti nousseet välittömästi otsikoihin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos Saturday on ilmestynyt vuonna 2005. Samana vuonna ilmestyi kirjan ensimmäinen suomenkielinen käännös. Itse luin Seven-pokkarin vuodelta 2013. Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Lauantai kannattaa lukea, jos nautit laadukkaasta kirjallisuudesta, etkä halua turhaa kiirehtiä lukemisen kanssa. Tässä kirjassa riittää pohdittavaa.

Heidi Köngäs: Sandra

Olen moneen kertaa kirjoittanut, kuinka hieno harrastus lukupiiri on. Se pitää taas kerran toistaa. Heidi Köngäksen Sandra (Otava, 2017) olisi saattanut jäädä lukematta ilman lukupiiriä. Onneksi kuitenkin lukupiirissä ehdotettiin kirjaa luettavaksi, niin siihen tuli tartuttua. Kerrassaan hieno ajankuvauksellinen kirja, joka jäi pitkäksi aikaa mieleen voimakkaan lukukokemuksen vuoksi.

Sandra on joutunut nuorena tyttönä huutolaiseksi. Huutolaisuus on hänessä alati jollain tavoin läsnä. Siksipä naiselle ei olekaan aivan ymmärrettävää, kuinka hänen aviomiehensä Janne on luvannut rakentaa heille torpan. Siis ikioman torpan. Torpasta tulee kuin tuleekin totta, vaikka se vaatiikin hirvittäviä työtunteja Jannelta. Sandra on kuitenkin ikionnellinen ja perhe kasvaa, Vaikka rahaa ei liiemmälti ole, on Sandra onnellinen, kunnes alkaa tapahtua. Syttyy sisällissota. Janne joutuu tahtomattaan punaisten riveihin ja pois perheensä luota. Alkaa epätoivon aikakausi. Missä Janne on ja selviytyykö mies ikinä hengissä kotiin?

Mitä lukupiiriläiset pitivät kirjasta? Kirjan sanottiin pitävän otteessaan alusta loppuun saakka. Tämän itsekin allekirjoitan. En olisi malttanut laskea kirjaa välillä käsistä, koska halusin tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kirjan tarina on kirjoitettu lempeästi kovaakin kovemmasta aiheesta. Kirjassa on myös monta näkökulmaa. Pääosassa on tietenkin Sandran ääni, mutta tarinasta löytyy myös Sandran tyttärentyttären Klaaran sekä Jannen sisaren Lyytin ajatuksia. Köngäs on myös osannut hyvin vangita kirjan henkilöiden luonteet. Lukijalle ei jäänyt epäselvyyttä, millaisia ihmisiä henkilöhahmot olivat. Sandra on lempeä, mutta työteliäs ja Jannen äiti ja sisko Lyyti kiivaita tulisieluja. Myös Sandran ja Jannen lapsilla ovat selkeästi erottuvat luonteenpiirteet.

Sisällissodan kuvaukset olivat kamalaa luettavaa. Siinä ei auttanut, vaikka olit kuinka tuttu jollekin, jos edustit väärää väriä. Sandra yritti kuitenkin pitää positiivisuutta yllä. Ruoasta oli huutava pula, mutta aina Sandra jotain särvintä pöytään keksi. Oli myös ihastuttavaa lukea, kuinka Sandra hyödynsi porkkanoita, jotka sen ajan Suomessa olivat melko vieraita vihanneksia. Hieman myös hymyilytti se, kuinka Sandra kasvatti mustia härkäpapuja. En tiedä, kuinka yleisesti niitä on ylipäätään Suomessa viljelty, mutta nykyisinhän tämä on mitä suurin vegaaninen herkku.

Sandrasta löytyy myös suuria teemoja. Kirjan ajankuvaukset siitä, kuinka lapset olivat apuna kodin arkisissa toimissa, olivat hienoa luettavaa. Toki sitä itsellekin on 1970-80-luvun lapsena ja nuorena opetettu, että tietyt kotityöt piti hoitaa. En sitten tiedä, oliko niistä mitään apua äidilleni, joka työpäivän jälkeen kotiin tuli. Toivottavasti edes vähän. Kirjassa käsitellään myös masennusta. Sisällissodan aiheuttamat traumat ovat aiheuttaneet ties millaisia psyykkisiä sairauksia, mutta niitä ei varmasti ole siihen aikaan osattu samalla tavoin hoitaa kuin nykyisin. Yksi teema on vielä mainittava. Nykyajan työttömyys. Se on tässäkin kirjassa läsnä hyvin rehellisesti kuvattuna.

Sandra on järisyttävä lukukokemus. Se itkettää ja laittaa miettimään, kuinka paha ihminen voi olla toiselle ihmiselle. Suomen sisällissodasta on sata vuotta ja tuntuu, että vasta nyt asioista aletaan uskaltaa puhua niiden oikeilla nimillä. Johtuuko se siitä, että lähestulkoon kaikki sisällissodan tavalla tai toisella kokeneet ovat siirtyneet tai siirtymässä ajasta iäisyyteen? Eikö asioista ole uskallettu puhua aikaisemmin ääneen? Sandran tarina on joka tapauksessa hirvittävä esimerkki siitä, kuinka samaa kansaa olevat ihmiset saattavat tappaa toisiansa mitään tuntematta. Toivon, ettei kansakuntamme ikinä enää joudu moiseen aikakauteen. Ihan kamalaa.

Heidi Köngäksen Sandra kannattaa ottaa lukulistalle, jos pidät historiallisista romaaneista, etkä hätkähdä vähästä. Kirjan tarina on hyvin realistinen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 5- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”unenomainen”. Vaikka kirjan aihe ei sitä olekaan, niin kirjan kansi sitä on. Ei muuten meinaa tulla suoraa tänäkään kesänä.

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi lähestyy uhkaavasti loppua ja runohaaste myös. Minä olen auttamattomasti melkein myöhässä tämänkin postauksen kanssa, mutta tässä se nyt tulee. Tiedättekö mitä? Ihan oma kissarunokirja! Tai siis ei tietenkään itse kirjoittamani, mutta kustantajalta saatu, joten lämmin kiitos siihen suuntaan. Ja mikä parasta kissarunokirja on legendaarisen T. S. Eliotin käsialaa vuodelta 1939. Alkuteoksen nimi on Old Possum’s Book of Practical Cats. Kissarunot on julkaistu nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Ai niin, kirjan nimi on suomeksi Kissojen kielen kompasanakirja (Otava, 2018). Sivuhuomautuksena mainittakoon, että huomasin T. S. Eliotilla olleen sama syntymäpäivä kuin itselläni. Hänen syntymävuotensa oli kuitenkin jo vuonna 1888, ja ehtipä mies siirtyä ajasta iäisyyteenkin ennen kuin minusta oli tietoakaan.

Se on kummallista, kuinka kissaihminen alkaa kehrätä, kun on puhe kissoista. Kirjan runot ovat ihastuttavia. On runoa kissojen nimeämisestä, mikä ei olekaan aivan yksinkertaista puuhaa. Vaikka kissalla olisi arkinimi, tarvitsee se silti nimen, joka kertoo, kuinka ainutkertainen ja ihana se on. Julle Jantteri on kissa, joka nukkuu päivät pitkät. Öisin se hieman aktivoituu ja lähtee kellariin työhön. Jätetään kuitenkin kertomatta, millaisia yötöitä katilla on mielessään. Merirosvo Ärjykissa on melkoinen kissa sekin, vaikka aikamoisen karmea tarina on itsessään. Entä sitten Mukkelismauri ja Rimpularonja? Oikea kauhukaksikko. Jos tämän talouden Herra Karvajalka on välillä olevinaan Kimi Räikkönen, on parivaljakko sitä tuplana. Hurjaa menoa. Huh. Monni Mysteerikissa tuo mieleen Pekka Töpöhäntä -kirjojen Monnin, vaikka kyseessä aivan eri kissa onkin. On olemassa myös teatterikissa Papu, joka ilman muuta nostattaa hymyn kulttuuria rakastavan henkilön kasvoille. Kirjan kätköistä löytyy myös runo, kuinka kissoja pitää puhutella. Sääntö numero yksi tuntuu olevan, että koira on koira ja kissa on kissa.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, ettei näitä runoja ole aiemmin julkaistu kirjamuodossa suomeksi. Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaaliin runot ovat kyllä löytäneet tiensä. Tietysti tässä kirjassa on myös käännöksen taitavuudella valtava merkitys. Runoista löytyvät loppusoinnut, joten hienoa verbaalista lahjakkuutta suomentajalta on tässä tehtävässä vaadittu. Kirjan runojen suomennosten takana on kirjailija Jaakko Yli-Juonikas. Loistavaa työtä.

Kun tästä kirjasta puhutaan, on mainittava myös mainiot kuvitukset. Ihania kissoja eri asennoissa ja erivärisine turkkeineen. Myönnettäköön, että kirja on mustavalkoinen, mutta myös tällä värityksellä kissoista löytyy paljon sävyeroja. Ja ne ilmeet! Kissa on ilmeikäs eläin, vaikka joku muuta väittääkin. Kiitos Jenna Kunnas. Olet saanut aikaiseksi riemastuttavaa jälkeä.

Pirskatti-kissa on musta ja valkee

Pirskatti kooltaan on kompakti siis.

Monesti Pirskatti innosta halkee

aamuyön aikaan, kun kello on viis.

Päivällä pirskatit rauhassa makaa,

illalla varhain ne melua ei;

vasta kun kuu nousee kattojen takaa

pirskatit hulluiksi heittäytyy, hei!

Ote lainattu T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjasta runosta Pirskattien laulu.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirja kuuluu kaikkien kissojen ystävien lukukirjaksi. Kirja herättää varmasti ihastusta myös lasten keskuudessa.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjalla ehdin vielä osallistua Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Oli jokseenkin vaikea saada Herra karvajalkaa samaan kuvaan kissarunokirjan kanssa. Jos Herra Karvajalasta tuli terävä, niin kirjasta ei, ja sama tietysti toisinpäin. 😆😹