Otto Gabrielsson: Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle

 

Voitin S & S:n joulukalenteriarvonnassa kirjapaketin, joka sisälsi Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle (S & S, 2020). Rehellisesti voin sanoa, ettei Jörn Donnerin pojan kohuteos olisi ikinä tarttunut näppeihini, ellen kirjaa olisi voittanut. Halusin kuitenkin antaa kirjalle tilaisuuden, koska se lukemattomien pinossa oli. 

Jörn Donnerilla (1933 - 2020) oli Wikipedian mukaan kuusi lasta. Useimmilla eri äiti. Otto Gabrielsson on syntynyt vuonna 1981 Jörn Donnerin ja elokuvatuottaja Lisbeth Gabrielssonin suhteen hedelmänä. Koska Donnerilla oli kautta koko elämänsä paljon erilaisia naissuhteita, ei hän halunnut asettautua aloilleen ja ryhtyä isän rooliin täyspäiväisesti, kun Otto ilmaantui maailmaan. Donner kuitenkin myönsi isyytensä. Isänä Donner oli ilman muuta etäinen, eikä maininta siitä, että Otto oli erehdys, kauheasti kasvattanut isä-poika-suhteen siteitä. Kaikesta huolimatta Otto tuntui ihailevan isäänsä lapsena, kunnes alkoi ymmärtää asioita ja liian monta kipeää asiaa alkoi nousta esiin. Oli aika kirjoittaa isälle kirje, eikä mikä tahansa kirje, vaan päiväkirjamainen kirja, jossa poika lataa täyslaidallisen paskaa isänsä kasvoille. Ainut vain, ettei Donner ehtinyt ikinä kirjaa lukea. Hän kuoli ennen kirjan julkaisua. 

Otto Gabrielsson on vihaa täynnä. Hän nostaa kirjassaan jokaisen kiven ylös, joka on satuttanut häntä ja häntä on todellakin satutettu. Vaikuttaa siltä, että on Donner sanonut mitä tahansa, Otto on loukkaantunut. Toki ei ole kiva kuunnella, kuinka oma isä pitää monologiaan taloudellisesta tilanteestaan, kuinka vaikeaa on, kun hänen vaimolleen ja itselleen ostamansa uudet autot vievät tolkuttoman paljon rahaa. Samaan aikaan oma poika Otto tulee ilmeisesti juuri ja juuri toimeen tuloillansa. Gabrielsson vihaa myös sitä, kuinka isä ei ota häneen yhteyttä, kun vierailee Ruotsissa, tai kuinka isä vastaa lyhyesti parilla sanalla hänen kirjeisiinsä tai ei ollenkaan. Otto vihaa myös sitä, kuinka isä on nostanut jalustalleen kaksi nuorinta poikaansa, joita puheiden mukaan testamentissa muistettaisiin varsin avokätisesti. En sitten tiedä, kuinka tässä on käynyt loppupeleissä. Uskon kuitenkin, että perunkirjoitus on mahtanut olla melkoinen työ. 

Jörn Donnerin Mammutti -kirjassa (2013) Donner kirjoittaa useaan otteeseen pojastaan Otosta nimellä Erehdys. Tämä kirvoitti pojassa sellaiset tunteet, että hän kutsuu isäänsä omassa kirjassaan nimellä Papputti. Gabrielsson lyttää Donnerin kaikki kulttuurilliset teot. Hän on sitä mieltä, että hänen isänsä ei ole ansainnut sellaista arvostusta, jota hän on saanut. Pojan mielestä isä nauttii parrasvaloissa olemista sekä drinkkien juomisesta, mutta oman lapsensa hän unohtaa. Otto ei muista koskaan saaneensa isältään joulu- tai syntymäpäivälahjaa. Joltain isänsä naisystävältä tai vaimolta sen sijaan liikeni viineri, jota ei kukaan ollut jaksanut syödä. 

Kaikesta tylyttämisestä huolimatta kirjasta huokuu myös se, että Otto oli loppupeleissä myös ylpeä isästään. Miksi muuten hän olisi jokaisella kännäysreissullaan ottanut puheeksi isänsä Jörn Donnerin. Osa kuulijoista ei Donneria tunnistanut, mutta ne, jotka tunnistivat, saattoivat ikään kuin nostaa Oton statusta korkeammalle. Jos Otto vihasi isäänsä, miksi hän olisi isästään edes halunnut puhua mitään? Otto kuvailee myös sitä, kuinka hän lyöttäytyy isänsä kirjan julkistamistilaisuuteen, vaikka häntä ei ole erikseen kutsuttu. Hän halusi selvästi tuntea olevansa isällensä joku tärkeä. 

Täytyy myöntää, että Rikkaruoho on sellainen tilitys, että vaikeaa teki lukea koko kirjaa läpi. Kirjan negatiivisuus oli jotain kammottavaa. Ymmärrän, että toiset ihmiset ovat herkempiä, eivätkä he pääse yli siitä, jos heitä ei huomioida. Itselleni tuli kirjaa lukiessani sellainen tunne, että anna jo olla. Jätä itsesi ja isäsi riivaaminen ja ala elää omaa elämää. Opiskele ja valmistu ja lyöttäydy tavallisen ja oman elämäsi piiriin. Jos isäsi ei sinua kaivannut, täytyy päästää irti, vaikka se kuinka kirvelisi. Elämä olisi joka tapauksessa helpompaa, kun ei koko ajan tarvitsisi pohtia omaa isä-poika-suhdettaan, jos sellaista ei ikinä kunnolla ollut. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Vildhavre. Sista brevet till pappa on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on käsikirjoituksesta suomentanut Laura Kulmala. 

Otto Gabrielssonin Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle ei ole kevyttä luettavaa, mutta jos haluaa haastaa itsensä ja tykkää kurkistaa kulissien taakse, niin tämä on hyvä valinta.

 

 

Emma Rous: Täydelliset vieraat

 

Vaikka en ikinä ole pelannut mitään mysteeripeliä tai käynyt Escape Roomissa, niin aihe jollain tavoin kiehtoo minua. Tai olen minä oikeasti kerran ollut melkoisessa elämyksessä After Dark Helsingin Motellissa, mutta se on tarina erikseen. Joka tapauksessa kiinnostuin, kun luin kuvauksen Emma Rousin Täydelliset vieraat (Minerva, 2021) kirjasta. Näyttelijätär saa työtarjouksen, jossa vietetään viikonloppu kartanossa mysteeripeliä pelaten. 

14-vuotias Beth on orpo, jolla on maailman kiireisin täti, joka ei ehdi toimia Bethin holhoojana, vaan sysää vastuun uppo-oudolle Averellin perheelle Itä-Englannin syrjäkylille. Perhe ottaa tytön kuitenkin lämpimästi vastaan. Onhan heillä samanikäinen tytär Nina, joka tarvitsee ystävän. Beth kotiutuu nopeasti ja heistä tulee Ninan kanssa parhaimmat ystävät. Jotain outoa perheessä kuitenkin on. Nina, eikä mielellään Bethkään, saa lähteä tapaamaan kavereita tai luuhaamaan kylille. Koulunkäynnissäkin on aivan omat kuvionsa. Beth on kuitenkin sopeutuvainen, eikä nurise turhista, mutta jotkin hälytyskellot hänellä soivat, kun Nina on sairastunut ja Bethiä pyydetään näyttelemään Ninaa isoisälle, joka tulee kartanoon vierailulle. 

Kuluu kolme vuosikymmentä. Näyttelijätär Sadie Langton on suurissa taloudellisissa ongelmissa. Kuin taivaan lahjana hän saa erikoisen työtarjouksen. Työtarjous on kutsu saapua viikonlopuksi kartanoon, jossa pelataan roolipeliä. Jokainen vieras on roolitettu ja he saavat etukäteen käytettäväkseen roolivaatteet. Eikä tässä vielä kaikki. Rahattomalle Sadielle tämä on pelastus. Korvaus viikonlopun roolituksesta on uskomattoman runsaskätinen. Tällaista tilaisuutta ei voi ohittaa. Roolipelin aikana Sadie alkaa kummastella montaa asiaa. Mikä tämän kaiken esityksen takana on ja onko kartanossa edes turvallista oleskella? 

Kirjan tapahtumat kulkevat eri aikatasoilla. On Bethin tarina ja Sadien tarina, mutta on myös kolmas, nimettömän henkilön tarina. Monella ei aikatasolla kulkevan kirjan rakenne saattaa olla haastava, mutta Rous on kiertänyt karikot kaukaa. Tarina etenee hienosti, oli kyseessä, kenen tahansa henkilön tarina. Itse ihastuin aluksi Bethin tarinaan, mutta mitä pidemmälle luin Sadien tarinaa, en olisi välillä halunnut tehdä aikaloikkaa takaisin Bethin kummallisen perheen pariin. 

Henkilöhahmoina Beth, Nina ja Sadie ovat hyvin luontevia. Heidän persoonansa nousevat hyvin esiin. Etenkin Nina on tottunut siihen, että hänet huomioidaan ja hän on keskipisteenä. Ainut asia, josta Nina ei saa tahtoaan läpi, on muiden kyläläisten tapaaminen. Beth puolestaan on paikkansa tietävä nuori neiti. Hän on tottelevainen ja kiltti, vaikka välillä hieman ihmetteleekin kartanon touhuja. Sadien jonkinlainen epävakaisuus heijastuu hänen talousahdingostaan. Ninan vanhemmista sen sijaan huokuu jotain eriskummallista, mutta se on tietysti ollut tarkoituskin. 

Täydelliset vieraat on kirja, jonka voisi luokitella suoraan jännityskirjoihin, mutta toisaalta kirjasta löytyy paljon muutakin. On nuoren tytön kasvukertomusta, ensirakkautta ja parasta ystävyyttä. Juuri sellaisia kunnon romaanin elementtejä. Kirjassa ei kuitenkaan ole mitään liikaa, vaikka täytyy sanoa, että kirjan lopputapahtumat vyöryivät sellaisella vauhdilla, että välillä piti pysähtyä miettimään, kuka, mitä, missä. Loppuratkaisu on joka tapauksessa nerokas. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Perfect Guests on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Maikki Soro. 

Emma Rousin Täydelliset vieraat kannattaa pitää muistissa etenkin tulevia kesälomia ajatellen. Tällaiset kirjat sopivat loistavasti kesälukemiseksi.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

Lucinda Riley: Vaarallinen kirje

 

Lucinda Riley on vaivihkaa hiipinyt lempikirjailijoideni joukkoon. Ensin aloin lukea Rileyn Seitsemän sisarta -kirjasarjaa. Sen jälkeen jatkoin tutustumista Rileyn muuhun tuotantoon. Riley kirjoittaa juuri sitä, mitä tarvitsen. Satuja aikuisille, ja jos ei halua olla sukupuolineutraali, niin nimenomaan satuja aikuisille naisille. Rileyn uusin suomennos Vaarallinen kirje (Bazar, 2021) ilmestyi sopivaan saumaan. Aikaan, jolloin tarvitsin täydellistä irtiottoa kaikesta, joka liittyi jollain tavoin mieheni sairauteen ja kuolemaan. Toki kuolemaa löytyy Vaarallisesta kirjeestäkin, mutta siihen törmäsin eittämättä joka yhteydessä, kun mieheni tie oli loppumetreillä. 

Joanna Haslam on toimittaja, jonka on yritettävä osoittaa journalistiset kykynsä työpaikkansa johdolle. Hän raahautuu työkeikalle, joka ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Näyttelijä Sir James Harrisonin muistotilaisuus kirkossa on ääriään myöten täynnä. Kaikki kynnelle kykenevät haluavat saattaa kuuluisan näyttelijän viimeiselle matkalle ja onhan samalla mahdollisuus itsekin päästä parrasvaloihin. Joannan vieressä istuva heiveröinen vanha nainen saa jonkinlaisen kohtauksen. Ennen kuin Joanna huomaakaan, on hän saattamassa vanhusta kotiin. 

Jonkin ajan kuluttua Joanna saa vanhukselta postia, jonka sisältönä on ikivanha rakkauskirja sekä ohjelmalehtinen vuodelta 1923. Vanhuksella on tarina kerrottavana, mutta hän pyytää Joannaa vaikenemaan kirjeestä ja ohjelmalehtisestä, koska näissä piilevä skandaali saattaisi sekoittaa liian monen henkilön elämän, eikä kuningaskunta olisi enää ikinä entisensä. Joannan toimittajan nenä saa vanhuksen kirjeestä vainun, joka on selvitettävä perin pohjin. Ikävä kyllä, vanhus on ehtinyt kuolla. Tämä ei silti estä Joannaa. Hän joutuu elämänsä seikkailuun, josta löytyy yllättävää rakkautta, upeaa ystävyyttä sekä trillerimäisiä kauhunhetkiä. 

Huh huh! Lucinda Riley on todella taitava tarinankertoja. Tällä kertaa tarinasta löytyy oikeasti paljon kuolemaa ja pelottavia tilanteita, mutta kirja ei missään tapauksessa ole mikään trilleri. Riley kuljettaa lukijaa Joannan matkassa, mutta välillä kuljetaan myös kirjan muiden henkilöiden mukana. Kirjan tarinassa on paljon kauneutta ja upeita kartanokuvauksia, mutta myös sitä tavallista kotikaaosta, jota ainakin omasta asunnostani löytyy. Kirjassa päästään matkustamaan myös Irlantiin sekä raotetaan hieman kuningasperheen verhoja. Kertomusta siivittävät melkoiset käänteet, enkä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka Joanna pysyi kaikessa mukana. 

Riley on ottanut tarinaansa mukaan melkoisen uskaliaasti Englannin hovin. Aihehan on jokseenkin pyhä, eikä kuningasperheestä saa puhua, kertoa tai kirjoittaa mitään sellaista, joka saattaisi aiheuttaa kohun, vaikka kyseessä olisi täysin tuulesta temmattu tarina. Kirjan julkaisemisesta aiheutuikin kirjailijalle ongelmia. Alkuperäisteos Seeing Double julkaistiin ensimmäisen kerran parikymmentä vuotta sitten. Kustantaja oli perunut kirjailijan seuraavan kirjan kustannussopimuksen, koska kuningasperhe oli ilmeisesti loukkaantunut kirjan sisällöstä. Tämä aiheutti Rileylle pakollisen tauon, jona aikana hän keskittyi pienten lastensa kasvattamiseen. Nuorimmaisen aloittaessa koulutaivaltaan Riley uskaltautui lähettämään uuden käsikirjoituksensa kustantajalle. Sen verran hän oli vahingosta viisastunut, että vaihtoi kirjailijanimeään. Uusi kustantaja oli halukas myös julkaisemaan kirjan Seeing Double uudelleen Lucinda Rileyn nimellä sekä uudella kirjannimellä The Love Letter (2018). Aikamoinen tarina tämäkin, mutta voin hyvin kuvitella, kuinka kirjan sisältö on kuohuttanut kuninkaallisia piirejä, vaikka se onkin täysin mielikuvituksen tuotetta. 

Vaarallisen kirjeen on suomentanut Tuukka Pekkanen. Laura Noponen on suunnitellut kirjan upeat, mutta melko synkkäsävyiset kannet. Toisaalta Noposta voi kiittää siitä, että hän on saanut kansiin vangittua sellaisen tunnelman, joka kirjassa toisinaan on. Pelottavaa ja pimeää. 

Lucinda Rileyn Vaarallinen kirje on kirja, jota ei mielellään laskisi käsistään, mutta välillä on vain pakko pitää tauko, koska kirjassa on yli 600 sivua. Melkoinen järkäle, mutta juuri sellainen mahtikirja, jonka seurassa viihtyy hyvin. Pidän myös siitä, kuinka Rileyn kirjoissa eletään nykypäivässä, mutta samalla voidaan tehdä aikamatkoja kauas historiaan.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.