Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas – Maailma muuttuu, näin jäät henkiin

Joulukuun puolessavälissä oli mahtava ilta. Bloggariklubi kokoontui ja illan ensimmäisinä vieraina olivat Riku Rantala ja Tunna Milonoff. Miehet, joita olen fanittanut vuosikaudet. Madventures oli sarja, jota piti tuijottaa aina, kun se vain televisiosta tuli. Onneksi jossain vaiheessa sarja kaikkine ekstroineen tuli DVD-sarjana. Tietenkin DVD-kokoelma löytyy hyllystäni. Käsittämätöntä nähdä miehet livenä. Kirjoitan nyt tässä postauksessa Rikusta ja Tunnasta, vaikka en tietysti heitä henkilökohtaisesti tunnekaan, mutta se on jotenkin vain tutumpaa kirjoittaa näillä nimillä.

Riku Rantala, kustantaja Jaakko Pietiläinen (Johnny Kniga) ja Tunna Milonoff

Mutta asiaan, Riku ja Tunna ovat henkilöitä, jotka taipuvat moneen. Tällä kertaa miehet ovat julkaisseet kirjan. Selviytymisopas – Maailma muuttuu, näin jäät henkiin (Johnny Kniga, 2018) on kirjan nimi. Kirja on selviytymisopas tulevaisuuteen. Lue kirja nyt ja valmistaudu, niin maailma ja maailmankaikkeus eivät yllätä sinua. Täytyy kyllä heti alkuun myöntää, etten ehkä olisi kirjaa lukenut ilman Rikua ja Tunnaa. Nytkin meni aikaa tuhottomasti kirjan lukemiseen, mutta syynä olivat sääherrat ja flunssa. Pokkarimuotoinen kirja on sopiva kissan ulkoilutuksen ohessa lukemiseen, mutta mitä tekee sääherra? Iskee paukkupakkaset ja lumisateet niin, ettei kissa voi ulkoilla, eikä ulkoilulukemisesta tule mitään. Toisekseen kuukauden verran kiusoitteleva flunssa vei lukuhaluja kummasti.

Maailma on muuttunut jatkuvasti vuosisatojen ja -tuhansien aikana, mutta tällä hetkellä se muuttuu kenties nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Muutos on käynnissä nyt eli kyse ei olekaan tulevaisuudesta. Rikun ja Tunnan mukaan akuutein asia on ehdottomasti ilmastonmuutos. Selviytymisopas on jaettu selkeisiin kokonaisuuksiin, joissa käsitellään työtä ja taloutta, turvallisuutta, verkkoa, terveyttä, kaiken muutosta, politiikka sekä ihmistä itseään. Jokaisessa osiossa on selkeä visio tulevaisuudesta, asiantuntijoiden lausuntoja, Rikun ja Tunnan keskustelupalsta, aihetta koskettavat megatrendit, Rikun ja Tunnan utopia vs. dystopia -sivut sekä monta muuta mielenkiintoista kokonaisuutta.

Riku ja Tunna ovat haastatelleet kirjaansa varten joukon tulevaisuuden asiantuntijoita, jotka tuovat kirjaan oman näkemyksensä asioista. Kirjan ehdoton valttikortti on kuitenkin tietynlainen riku- ja tunnamaisuus. Huumoria löytyy. On esimerkiksi käytännön ohjeet marsufarmin perustamista varten. Kirja on myös visuaalisesti taiten tehty. Sivut eivät ole toistensa kaltaisia mustaa tekstiä valkoisella, vaan löytyy mustaa taustaa ja valkoista tekstiä. On harmaata taustaa ja kuvia. Kirjaa on kieltämättä helppo lähestyä myös visuaalisuuden vuoksi. Myönnän, mustalla taustalla olevaa valkeaa tekstiä tai harmaalla taustalla olevaa mustaa tekstiä oli hankala lukea kissan ulkoilutuksen lomassa. Ihan vain sen takia, etten halunnut laittaa otsalamppua palamaan, koska kissa vaani hiiriä roskakatoksen vieressä. Olen kuitenkin luultavasti tällainen marginaalilukija, joten marinaani ei kannata huomioida.

Aloittaessani lukemaan kirjaa, en oikeastaan ollut ajatellut maailman muutosta sen enempää. Eihän se minua kosketa on ehkä maailman tyhmin ajatus, koska koskettaa se. Itse asiassa tajusin Bloggariklubilla, että minähän jopa edesautan automatisointia, koska työskentelen alalla, joka tuottaa eräänlaisia automaattilaitteita lähinnä erilaisten tuotanto- ja logistiikkalaitosten käyttöön. Kaivanko kuoppaa itselleni vai ehdinkö jäädä eläkkeelle ennen kuin kaikki nykyisenkaltainen työ loppuu maailmasta? Ja saanko edes eläkettä vai onko se kirjassa mainittua valuuttaa, jota kaikki kansalaiset saisivat tietyn määrän? Riku ja Tunna puhuivat kirjassaan paljon kuumottavista asioista ja minua alkaa kuumottaa, mitä enemmän ajattelen kirjasta lukemiani asioita.

Riku ja Tunna

Kirjaa lukiessani sekä Bloggariklubilla Rikua ja Tunnaa kuunnellessani tekoäly pulpahteli usein esiin. Voiko tekoäly oikeasti korvata ihmisten aivot? Tästä täytyy kertoa esimerkki, joka tällä hetkellä ihmetyttää, mutta tulevaisuus on oikeasti tässä hetkessä ja tekoäly myös. Työkaverini oli ollut paikkakuntansa Prismassa ostoksilla. Heviosastolla työkaverini oli etsinyt purjoa. Ei löytynyt. Nainen on kuitenkin mieleltään reipas ja oli esittänyt purjokysymyksen heviosastolla työskentelevälle naiselle. Hevinainen oli vastannut, että purjoa pitäisi olla tuolla hyllypaikalla, mutta se on loppu ja hän tietää sen. Työkaverini oli sanonut, voisiko hyllyt täyttää. Ei kuulemma voinut, koska kaupan hyllytäyttöjen ostot hoiti nykyisin tekoäly. Varastosaldoja ei saanut korjailla, eikä tehdä manuaalitilauksia. Tekoäly opiskeli parhaillaan sitä, että purjoa olisi tarpeeksi hyllyssä ja oikeaan aikaan. Kukaanhan ei ole seppä syntyessään. Ei edes tekoäly. Kyllä se siitä vielä oppii purjoa tilaamaan. Nyt tiedän siis syyn siihenkin, miksi meidän Prismasta ovat vanulaput ja jalkavoiteet lopussa. Tekoäly vasta opiskelee sitä, paljonko keravalaiset käyttävät kyseisiä tuotteita. Pakasteseitiä tekoäly opettelee kenties kalastamaan. Tästä voi tietysti johtaa uuden ajatuksen, voiko tekoäly johdattaa meitä ostamaan muita tuotteita? Mitä enemmän tällaisia ajatuksia mielessään pyörittelee, sitä mielenkiintoisemmaksi ja sekavammaksi vyyhti sekoittuu.

Jos ajattelen asiaa vielä hieman lisää, niin selvää on, että ainakin minulle ravintoasiat näkyvät tällä hetkellä selvimmin. Minä, joka olen sekasyöjä, niin minun pitäisi ehdottomasti vähentää etenkin punaisen lihan syöntiä. Toisaalta, en minä sitä niin kauheasti mielestäni nytkään syö. Tulin kuitenkin tutkineeksi Ilmasto-oppaan sivuja. Arviot eri ruoka-aineiden ilmastovaikutuksista alkoivat ahdistaa. Juusto keikkui heti toisella sijalla naudanlihan jälkeen. En voi luopua juustosta, koska juusto on herkkua. Ilmastonmuutoksen kannalta pitäisi luopua. Selviytymisoppaassa maalailtiin tulevaisuuden kuvia ruoasta. Miksi minun sylkirauhaseni eivät yhtään alkaneet kostua? Haluan, että ruoka on perinteistä kunnon ruokaa. Ei mitään kummallisesti valmistettua ateriaa, jossa on laskettu kaikki tarvitsemani kalorit ja ravintoaineet tarkalleen juuri minua varten. Tällöinhän ruoan nauttimisesta menee ilo. Voiko sellainen ruoka edes maistua hyvälle? Entä mitä sanotte keinolihasta?

Huomaan juuri, että olen ajatellut kirjan sisältöä aika paljon, vaikka pelotti, keksisinkö mitään kirjoiteltavaa asian tiimoilta. Ehkä en nyt kauheasti kerrokaan kirjasta, mutta kirjoitan ajatuksia, joita kirja nostatti mieleeni. Kotikaupunkini Kerava on lähtenyt Muovipussiton Kerava -hankkeeseen, jonka tarkoituksena on edelläkävijä Euroopassa ja kenties koko maailmassa tällä saralla. Hankkeen avulla pyritään vähentämään muovipussien käyttöastetta. Hanke on myös mallina jatkossa muille kaupungeille. Tämähän on juuri sitä, kuinka jollain pienellä taholla otetaan kantaa ilmastonmuutokseen ja pyritään vaikuttamaan siihen, että muutoksia tapahtuisi ihmisten käyttäytymisessä. Miten tämä on oikeasti näkynyt arjessani? Minä ja mies, joka täällä asuu, olemme yleensäkin olleet muovipussittomia kaupassa kävijöitä. Ei siis osteta muovipusseja ostetuille tuotteille, vaan ostokset reppuun ja kangaskasseihin. Sen sijaan muovisia hedelmäpusseja käytämme. Niitä suositellaan jopa käytettäväksi biojätteiden lajittelussa, koska paikkakuntani biojätteet päätyvät biopolttoaineiden raaka-aineeksi. Biopussit, joita heviosastoilla on tarjolla, liimautuvat ja liisteröityvät biojätelaitoksella laitteen piikkeihin, joten niitä ei saisi käyttää. Hedelmäpussit on helpompi poistaa jätteiden joukosta. Edelleen siis käytämme muovisia hedelmäpusseja. Sen sijaan on kyllä ollut kiva huomata, kuinka kauppojen kassoilla ensisijaisesti tyrkytetään kestokasseja tai paperikasseja. Saattaa jopa olla, että muovipussien hintaa on nostettu. Ilokseni huomasin myös tänään sellaisen seikan, että kun tarvitsin Mustissa ja Mirrissä lisäpussin Herra Karvajalan kuivamuonalle, niin enää ei tullut vihreävalkoista muovipussia, vaan valkea paperikassi. Hyvä hyvä. Tykkään siitä, että paikalliset yritykset ovat lähteneet hankkeeseen mukaan sankoin joukoin. Toivottavasti myös kaupungin asukkaat. Herra Karvajalkakin oli tyytyväinen. Paperikassista on moneksi kissan leikeissä. Muovipussista ei mihinkään.

Nyt tämä postaus meni oikeasti ihan älyttömyyksiin. Järkyttävän pitkä ja täynnä omia ajatuksiani, mutta silloinhan kirja on loistava, jos se herättää ajatuksia. Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin Selviytymisopasta voinkin lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat hieman herätellä harmaita aivosolujaan.

Kiitos Bloggariklubille ja etenkin Rikulle ja Tunnalle hienosta illasta. Kiitos myös kustantajalle Selviytymisoppaasta.

Junia odotellessa

Instagramissa on tullut jaettua useampi kuva asemien aikataulunäytöistä. Täytyy sanoa, ettei ole ollut ihmislapsen junalla matkustaminen lähiviikkoina helppoa. Kuljen työmatkat junalla, joten arkipäivisin on jännitystä riittänyt. Tuleeko juna, ja jos tulee, milloin se tulee? Normaalia on ollut jo pidemmän aikaa, että jompaankumpaan suuntaan eli töihin mennessä tai kotiin palatessa, juna on ollut keskimäärin viisi minuuttia myöhässä. Se on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olenkin miettinyt, miksi junien lähtöaikoja ei ole laitettu lähtemään viisi minuuttia myöhemmin. Kaikilla olisi hymyilevämmät kasvot, kun juna tulisi ajallaan asemalle.

Postasin jo aiemmin, kuinka eräänä päivänä oli katastrofaalinen junapäivä kotiin mennessä. Näin myöhemmin ajatellen olen ajatellut, että tässä oli jollakin henkiolennolla osuutensa asiassa. Olen törmännyt naiseen, jonka kanssa juttelin asemalaiturilla, useamman kerran tämän jälkeen. Nainen on kertonut elämästään. En nyt tähän ala avata asiaa yhtään enempää, mutta kyyneleitä olen vuodattanut. Toisaalta, olen ehkä myös ollut pikkuisen avuksi naiselle. Junia odotellessa voi tapahtua siis ihan mitä vain.

Eilen pidin vapaapäivän. Työehtosopimuksessa, jota työpaikallani noudatetaan, on niin sanottu palveluvuosivapaa tai -raha niille alemmille toimihenkilöille joiden työsuhde on kestänyt yli kymmenen vuotta tai pidempään. Minulle tällainen onni koitui tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Vapaata tietysti otin, koska mielestäni vapaus on parempaa kuin pieni lisäkorvaus yhden kuun palkassa. Minulla oli vapaapäivälle selvät suunnitelmat. Helsinkiin. Treffit ystäväni kanssa. Stockmannille lunastamaan oopperaliput sekä leffaan katsomaan Juicea. Niin, ja tietenkin pientä tankkausta välissä.

Olin niin iloinen vapaapäivästä. Olimme sopineet treffit Minuuttibaarin eteen kello 12.50. Kyttäsin koko aamupäivän kännykän näytölle laittamaani junat.net-sivustoa. Myöhästymisiä oli junissa, mutta juna, jolla olin aikeissa lähteä liikkeelle, näytti koko ajan olevan ajassa. En siis viitsinyt lähteä aikaisemmin Helsinkiin, vaikka se mielessä kävikin.

Älykäs selfie. Tällä pääsee suoraan Rillit huurussa -sarjaan.

Lopulta, kun pääsin asemalle, satuin vilkaisemaan laiturilla olevaa näyttötaulua. Jaa, juna on myöhässä. Piti lähteä kello 12.27, mutta arvioitu lähtöaika olikin kello 12.34. Menin asemarakennukseen sisälle, koska tottakai olin ajoissa asemalla. Laitoin ystävälleni viestiä, että myöhässä tullaan. Hiki alkoi puskea päälle, koska olin pukeutunut todella lämpimästi. Menin takaisin ulos ja nautin auringosta. Otin selfieitä, jotka naurattivat. Sopisin hyvin Rilli huurussa -sarjaan. Sen verran huurusilmäisenä olin. Totesin myös, että kohta tulee juna, ja siirryin lähemmäksi raidetta. Katsoin näyttöä. Häh? Arvioitu saapumisaika klo 13.06. Ei ole todellista.

Siirryin katsomaan kaikkien junien lähtöaikoja, niin itseasiassa sen junan, jolla olin aikeissa matkustaa, arvioitu lähtöaika oli kysymysmerkki. Mikä aika se sellainen on? Kysymysmerkki. Uusi aikayksikkö. Voit mennä ja kulkea ihan silloin kuin sinua itseä huvittaa. Alkoi kuumottaa ärtymyksestä. Katsoin, että seuraava hidas juna lähtisi kello 12.41. Sillä Helsinkiin.

Junassa taas hirvittävä viestittely ystävälleni. Oikeasti noloa. Olet sopinut treffiajan ja tulet milloin tulet. Viestitin, että junan pitäisi olla Helsingissä kello 13.15. Ei kuitenkaan. Juna lähti kymmenen minuuttia myöhässä eli olenkin Helsingissä lähempänä puolta kahta. Onneksi matkalukemisena oli osuvasti Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin Selviytymisopas – Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Lukiessani kirjaa mietin, kuinka tekoäly selviytyisi tällaisesta junakaaoksesta. Tai eihän se mikään kaaos ollut, koska junat eivät pahemmin kulkeneet.

Pasilaan tullessa laitoin ystävälleni viestin, että kohta lähdetään Pasilasta. Viisi minuuttia ja nähdään. Niinhän minä luulin. Linnunlaulun kohdalla juna pysähtyi. Kuulutus, jossa pahoiteltiin kaikkia mahdollisia ongelmia, ja toivottiin parempaa junapäivää huomiselle. Nyt odotimme vapautuvaa raidetta. Juna nytkähti liikkeelle. Seuraava pysähdys Tokoinrannan kohdalla. Kyllä kuulkaa voi olla odottavan aika pitkä. Hyvää asiassa oli se, että junassa riitti lämmintä. Ei tarvinnut palella kylmässä ja kyllähän se Helsinkiin saapuminenkin joskus koitti. Aikataulut pettivät pahanpäiväisesti, mutta kaikki asiat tuli hoidettua ja leffassa tuli käytyä. Olin kyllä hieman pettynyt Juice-leffaan.

Junaseikkailut eivät lopu tähän. Kotiin mennessä junan ovi ei mennyt kiinni ja odottelua kesti kymmenisen minuuttia. Tänä aamuna sen sijaan taas sattui ja tapahtui. Kyttäsin taas junat.net-sivustoa. Edellinen juna oli aika paljon myöhässä, mutta minun junani näytti kulkevan ajallaan. Oli Helsingistäkin lähtenyt ajoissa.

Asemalle päästyäni ihmettelin, miksi Z-juna menisi raiteelta kuusi. Eihän se ikinä sieltä mene. En ehtinyt kuitenkaan kauheasti ajatella asiaa, koska huomasin, että oli kaksi minuuttia aikaa rynnätä tunnelin läpi oikealle laiturille. Jokin juna seisoikin jo raiteella ja näyttötaululla oli aika, että edellinen juna lähtisi kello 06.59. Kysyin ihmisiltä, jotka seisoivat junan oviaukossa, onko tämä R-juna. Kyllä pitäisi olla. Huh! Ryntäys junavaunuun. Huppu ja pipo pois päästä. Repun puistelu junan lattialle. Nenäliinat esiin. Rillit kuiviksi ja sieraimet tyhjiksi.

Aloin ihmetellä, mihin kaikki ihmiset hävisivät? Sieppasin kamani ja menin junan eteiseen. Ystävällismielinen nainen kertoi R-junan lähtevän raiteelta kuusi. Jaa, samalta raiteelta kuin Z-juna. Kumpi tulisi ensin? Taas syöksyminen asematunneliin ja uudelle laiturille. Onneksi juna tuli saman tien ja pääsin pois lumisateesta. Juna ei kylläkään lähtenyt. Olihan se hyvä odotella kymmenkunta minuuttia ennen lähtöä.

Työpäivän lähestyessä loppua aloin taas kiivaasti tutkia junat.net-sivustoa. Riihimäeltä lähtevä pikajuna olisi myöhässä, joten oli hyvin todennäköistä, että minunkin junani olisi myöhässä. Alan selvästi kehittyä lukemaan aikatauluja rivien välistä. Näinhän se sitten menikin, joten lähdin töistä hieman myöhemmin kuin normaalisti. Asemalle päästyäni jäin katoksella suojattuun portaikkoon tutkimaan junat.net-sivustoa, koska kyseisellä asemalla ei ole näyttötauluja kuin etelän päässä, enkä ajatellut kävellä lumituiskussa etelään asti. Juna olisi joka tapauksessa myöhässä. Olisi tulossa kello 16.53.

Kuka tuolta etelästä voi nähdä, mitä näyttötaululla lukee, kun ei näe koko näyttötaulua.

Samassa portaikossa seisoi kanssani mies. Jäin itse portaikon puoleenväliin räpläämään puhelintani, koska kun mies lähtisi laiturille, niin lähtisin itsekin. Mieshän kuitenkin näkee, kun juna tulee. Minä en, koska seisoin sen verran syrjässä. Jokin kuulutuskin tuli, mutta en kuullut, mitä kuuluttivat. Samma på svenska ja englanniksi tietysti myös. En kuullut, mutta ei hätää, koska mies seisoi siinä lähettyvillä. Lähtisin samaan aikaan laiturille kuin mies.

En tiedä, miksi kuitenkin päätin vilkaista asemalaiturille. Ette ikinä arvaa! Juna seisoi asemalla, eikä enää ketään ollut nousemassa junaan! Otin hirvittävän spurtin ja näin, että ovet olivat menossa kiinni. Sen verran kuitenkin portaikolta oli matkaa junalle ja lähes umpihanki edessä, ettei ollut aivan helppo ryntäys. Onneksi on olemassa ihania ihmisiä. Eräs nainen oli jäänyt junasta pois. Hän avasi minulle junan oven painamalla ovinappulaa ja ehdin kuin ehdinkin junaan. Kiitos naiselle. Hien ehdin kuitenkin saada pintaan, koska säikähdin, että missasin junani kuvittelemalla olevani ovela ja seuraavani portaikossa seisoneen miehen liikehdintää. Apua! Taidan olla hullu junanainen.

Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti. Postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi.

Mitä kivaa tai vähemmän kivaa teille on sattunut tällä viikolla junien kanssa?

Anne Tyler: Oikukas planeetta

Tämän vuoden ensimmäinen lukupiirikirja oli sopivaa luettavaa flunssapotilaalle. Luit sen verran, mitä jaksoit, jonka jälkeen nukuit ja herättyäsi saatoit jatkaa lukemista siitä, mihin se oli jäänyt. Anne Tylerin Oikukas planeetta (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1999) on se kirja, jota sopii flunssapotilaan kiittää.

Barnaby on kolmikymppinen eronnut ja tyttärensä menettänyt mies. Hän on myös sukunsa musta lammas. Hän on töissä yrityksessä, joka avustaa kotona asuvia vanhuksia erilaisissa tehtävissä. Välillä käydään kaupassa, välillä koristellaan joulukuusi ja toisinaan on hyvä laittaa asunnon haltijan kalustus uuteen järjestykseen. Vanhukset ovat tyytyväisiä ja he saavat samalla itselleen juttuseuraa. Barnabyn suku ei kunnianhimotonta ja matalapalkkaista työtä ymmärrä. Muille suvun miehille on ilmaantunut enkeli ohjaamaan miesten elämää. Barnaby on poikkeus. Enkeliä ei ole näkynyt tai ehkä sittenkin. Oliko enkeli junassa oleva nainen? Tiedä sitten, mutta yhtäkkiä Barnaby huomaa seurustelevansa junassa olleen naisen kanssa.

Barnaby on ehdottomasti oman tiensä kulkija, josta lukupiiri antoi kiitosta. Mies, joka on uskaltanut valita poikkeavan ammatin sukunsa paineista huolimatta. Vanhempien epärealistiset toiveet eivät ole toteutuneet, ja siitä on saatu hyvää konfliktia kirjaan. Mies, joka auttaa vanhuksia ja pitää heidän kanssaan olemisesta. Perhe on ikään kuin korvautunut vanhuksilla. Konstikkaat perhesuhteet ja mehevät tarinat sekä työt vanhusten parissa ovat ehdottomasti kirjan helmiä.

Kirjan henkilöt ovat loistavalla tavalla kuvattuja. Aivan kuin henkilöt olisivat oikeasti olleet olemassa. Anne Tyler on ehdottomasti taitava kuvailemaan erilaisia persoonia. Barnabyn äidistä sai hyvin niuhon kuvan. Pelottavaa, jos oma äiti olisi samanlainen. Toisaalta Tyler osaa kertomuksessaan peilata myös hyvin tulevaa. Sophian, Barnabyn naisystävän luonne alkoi jossain vaiheessa ikävällä tavalla muistuttaa Barnabyn äidin luonnetta. Olisiko Barnabyn tulevaisuus äitinsä kaltaisen naisen rinnalla?

Lukupiiri piti kirjaa nopealukuisena hyvänmielen lukukirjana. Sellainen kunnon elämänmakuinen kirja. Siirappimaista loppua oli hieman pelätty, mutta kirjan loppu jäi avoimeksi. Kuinka Barnabyn oikeastaan kävi? Kohtasiko hän enkelinsä vai löysikö hän elämänsä naisen vai oliko hänen elämänsä nainen jo entuudestaan hänen rinnallaan? Lukupiiriläisillä oli monia ajatuksia, eikä varmasti mikään ollut väärä.

Itse ihmettelin aluksi, miksi Barnabyn työpaikan nimi oli kirjassa käännetty suomeksi. Yrityksen nimi oli Lainaselkä Oy. Ei tarvinnut kyllä pitkään lukea, kun asia oli täysin selkeä. Tämähän on mainio käännös sille, mitä työtä Barnaby teki. Jos firman nimeä ei olisi käännetty, ei se välttämättä avautuisi kaikille lukijoille samalla tavoin kuin nyt varmasti avautuu. Mahtavaa kielenkäyttöä.

Oikukkaasta planeetasta on moneksi. Kirjassa käsitellään vanhusten arkea, mutta samalla tarjottimella on avioerolapsi ja isä, joka ei saisi tavata lastaan. Myös matalapalkkaisuus on aihe, jota ei sovi unohtaa, kun ajattelee kirjan sanomaa syvällisemmin. Monta suurta aihetta, mutta hyvin on saatu mahdutettua samojen kansien väliin.

Kirjan englanninkielinen alkuteos A Patchwork Planet on ilmestynyt vuonna 1998. Kirja on suomentanut Kristiina Drews.

Anne Tylerin Oikukkaassa planeetassa on monta maukasta kohtaa, jotka houkuttavat lukemaan lisää. Voisin melkein vannoa, ettei tämä kirja jää moneltakaan lukijalta kesken. Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella.

Teatterissa: Kaasua, komisario Palmu!

Komisario Palmu. Jo pelkkä ajatus komisario Palmusta nostattaa hymyn huulille. En ole lukenut Mika Waltarin romaania Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939), mutta ajatus Matti Kassilan 1960-luvulla ohjaamasta elokuvaklassikosta Kaasua, komisario Palmu! tuo hienoa nostalgiaa ilmaan. Entä mitä tapahtuu, kun komisario Palmu astelee teatterin näyttämölle? Sen kertoo Helsingin Kaupunginteatteri ja hienosti kertookin.

Komisario Palmu (Kari Väänänen) kiiruhtaa paikalle apulaistensa etsivä Virran (Heikki Ranta) ja  etsivä Kokin (Petrus Kähkönen) kanssa, kun rikas rouva Skrof (Kirsi Karlenius) on löydetty huoneistostaan kuolleena. Kuolema vaikuttaa luonnolliselta. Rouva Skrof on unohtanut kaasuhanan auki ja kuollut kaasumyrkytykseen. Komisario Palmu ei tähän usko, vaan aloittaa murhatutkinnan. Johtolankoja alkaa nousta esiin. Onko murhaaja neiti Kirsti Skrof (Sara Paasikoski), Kaarle Lankela (Tuukka Leppänen), saarnaaja Mustapää (Jouko Klemettilä) vai kenties joku aivan muu? Ei hätää. Komisario Palmu ratkaisee.

Heikki Ranta, Petrus Kähkönen ja Kari Väänänen

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Mahtavaa! Aivan uskomattoman mahtavaa nähdä teatterin näyttämöllä Kari Väänänen. Väänänen on kuin ilmiselvä Palmu. Äreä ja omiin ajatuksiinsa heittäytyvä miehenköriläs, jolta ei karismaa puutu. Hoitakoot etsivät omat osuutensa. Palmu seuraa sivusta ja ohjaa etsiviä oikealle tielle. Taiteilija Kurt Kuurnan asussa viihtyvä Miiko Toiviainen osaa olla roolissaan ärsyttävän suloinen. Mies on raivostuttava ja niin varma itsestään, ettei voi kuin ihailla. Entä miksi minua aina naurattaa, kun näen Jouko Klemettilän näyttämöllä? Klemettilä sopii salaperäisen uskonlahkon saarnaajan rooliin loistavasti. Eero Saarinen tekee myös joka kerta taidokasta työtä näyttämöllä. Tällä kertaa pääroolina on varatuomari Lanne ja sivuroolina Kuurnan tuttava Reiska. Kaksi täysin erilaista roolia.

Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta ja Kari Väänänen

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Nostalgisuus on käsinkosketeltavaa, kun seuraa esitystä. Aivan kuin sinut olisi temmattu tästä päivästä Helsingin yöhön vuosikymmenten taakse. Lavasteet ovat hienosti toteutettuja ja jännän moniulotteisia. Aikakauteen sopiva jazz-orkesteri siivittää näytelmän kulkua. Välillä on kiva vain ajautua musiikin vietäväksi. Värit ja valot ovat kohdillaan. Tällaista esitystä on ilo seurata. Aika rientää nopeaa vauhtia, eikä kelloa tarvitse vilkuilla. Upea kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Mika Waltarin Palmu -romaanien näyttämösovitukset ovat olleet pitkään pannassa, mutta onneksi Waltarin perikunta on jo muutama vuosi sitten näyttänyt vihreää valoa. Pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähtiin Komisario Palmun erehdys. Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on dramatisoinut Kaasua, komisario Palmu! -näytelmän Mika Waltarin romaanista Kuka murhasi rouva Skrofin?. Näytelmän ohjauksesta on vastannut Heikki Kujanpää, joka onkin saanut osaset hienosti toimimaan keskenään.

Vuokko Hovatta

Kuva © Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! on loistava näytelmä sellaiselle, joka ei teatterista muuten kauheasti perusta. Näytelmää on helppo seurata ja siinä yhdistyvät mukavalla tavalla komedia, dekkari ja musiikki. Toisaalta tämä on myös näytelmä, jota teatterin suurkuluttajien ei kannata jättää väliin.

Kaasua, komisario Palmu! sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 29.11.2018.

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Kirsi Karlenius, Jouko Klemettilä, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Sara Paasikoski, Heikki Ranta, Eero Saarinen, Miiko Toiviainen, Kaisa Torkkel, Kari Väänänen

Orkesteri: Joakim ”Jusu” Berghäll/varalla Max Zenger, Mikko ”Gunu” Karjalainen/varalla Tomi Nikku, Panu Savolainen/varalla Ilkka Uksila, Jori Huhtala/varalla Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/varalla Anssi Tirkkonen

Dramatiosinti: Joel Elstelä

Esitysdramaturgia: Heikki Kujanpää

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Sävellys: Timo Hietala

Dramaturgi: Merja Turunen

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Janne Brelih

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Peruukit: Anu Laaksonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

Mitä yhteistä on Greta Garbolla, Miina Sillanpäällä ja Renée Zellwegerillä? Ei mitään. Väärä vastaus. Oikea vastaus on, että kaikki naiset ovat olleet tai ovat lapsettomia. Sain mielenkiintoisen kirjatarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Neferiti Malaty kysyi, kiinnostaisiko minua lukea hänen kirjoittamansa kirja Ei äitimateriaalia (Reuna, 2018). Kirja, joka kertoisi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Ilman muuta tällainen aihe kiinnosti, joten kiitos Nefertitille ja kustantajalle.

Vapaaehtoinen lapsettomuus. Mitä se on? Se on sitä, ettei henkilöllä ole lasta, eikä hän ole sitä ajatellut hankkia. Hän ei ole myöskään aktiivisesti yrittänyt tulla vanhemmaksi. Vela on vapaaehtoisesti lapseton. Vela voi olla nainen, mies tai muun sukupuolinen. Tietysti nainen joutuu pahimpaan paineeseen lapsettomuuden kanssa. Sukulaiset ja ystävät utelevat, milloin lapsia tulee. Jos nainen vastaa, ettei halua lapsia, hänelle naureskellaan ja kerrotaan, että mieli muuttuu vanhetessa. Historia on sellainen, että nainen on luotu äidiksi. Jos näin ei ole, on hänessä jotain pahasti vialla. Vapaaehtoinen lapsettomuus on puhutteleva aihe.

Nefertiti Malaty käsittelee kirjassaan vapaaehtoista lapsettomuutta laajasti. Kirjassa on kahdeksantoista naisen tarinat vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Tarinat ovat kiehtovia ja erilaisia. Yhdistävä tekijä on usein pelkästään vapaaehtoinen lapsettomuus. Kirjan tarinoiden kertojissa on naisia, jotka kertovat työskentelevänsä nuorten tai lasten parissa, mutta eivät silti kaipaa omaa lasta. On myös ihmettelyä siitä, kuinka seksuaalivähemmistöön kuuluvien lapsentekoaikeita taivastellaan, mutta samaan aikaan kaikenlaiset heteroparit saavat lisääntyä rauhassa, jopa vahingossa. Tarinoista sain myös sellaista tietoa, että lapsettomuuden voi valita luonnonsuojelullisista syistä. Maapallon nykyinen ihmismäärä on liiallinen maapallon kantokyvylle. 

Nefertiti Malaty kirjoittaa kirjassaan, että on huomannut, kuinka politiikassa perheettömien asia ei ole esillä. Tämä on aivan totta. Olisiko tässä jotain mietittävää poliitikoille tulevia eduskuntavaaleja ajatellen? Itse en ole millään tavoin aktiivinen politiikan suhteen, mutta voisihan tästä heittää kysymyksen tai kaksi esiin, kun puoluetoverit eri puolueista lähestyvät turuilla ja toreilla vaalien lähestyessä. Luulen, että monikaan ei ole ajatellut koko asiaa. Tavallisestihan status on lapsiperheiden hyvinvoinnissa.

Lapsettomia ihmisiä pidetään monesti hieman outoina. Täytyyhän heissä jotain vikaa olla, jos ei ole lapsia siunaantunut. Saati sitten se, että jos ihminen asuu yksinään. Täysin toivoton tapaus. Yhteiskunta luo ihmisille muotteja, joihin kaikkien pitäisi asettautua. Jos näin ei käy, olet tavallaan yhteiskuntakelvoton. Lapsettomuus saattaa aiheuttaa myös syrjintää ja porukasta pois putoamista. Kun ystävät alkavat vähitellen vakiintua ja hankkia lapsia, on se lapsettomalle usein merkki siitä, ettei enää kuulu samaan piiriin. Intressit alkavat olla täysin erilaiset, eikä lapsettomalle henkilölle osata enää puhua.

Itselläni ei ole lapsia, mutta se ei ole ollut minulle ikinä mikään ongelma. Ei minulla ole ollut mitään tarvetta perustaa perhettä ja hommata lapsi tai kaksi, vaikka minulla ei lapsia vastaan mitään olekaan. Mietin monta kertaa lukiessani, kuulunkohan minäkin samaan ryhmään kuin vapaaehtoisesti lapsettomat. Minua nauratti, kun kirjassa kerrottiin, että vapaaehtoisesti lapsettomat ovat usein keskittyneet kotileikkien sijaan barbien vaatteisiin ja pehmoleluihin. Itselläni meni juuri näin. Minulla oli ties kuinka monta nukkea, joilla en ikinä tykännyt pahemmin leikkiä. Sen sijaan barbit ja etenkin barbien kauniit vaatteet kiinnostivat. Pehmoeläimet olivat ihania ja ovat sitä muuten vielä tänä päivänäkin. Olenkohan ollut koko elämäni vela tietämättäni?

Neferiti Malatyn Ei äitimateriaalia luokitellaan tietokirjaksi, mutta kirja ei ole missään tapauksessa raskasta luettavaa. Kirja on täysin erilainen ja hieno kokonaisuus aiheesta, josta yleinen olettamus on, että kaikki haluavat lapsia.

Sally Salminen: Katriina/Katrina

Lukupiirissä kokeiltiin tällä kertaa sellaista, että luetaan kaksi eri käännöstä tai oli ainakin ajatus kokeilla. Idea juontui siitä, että lukupiirikirjaksi ehdotettiin Sally Salmisen Katrinaa (1936). Kirjasta oli ilmestymässä uusi suomennos, jonka käsialasta on vastannut Juha Hurme (Teos, 2018). Itse olin lukenut jostain, ettei Aukusti Simojoen ensimmäinen käännös olisi ollut kovin hyvä. Olihan tämä siis itse todettava, jos näin olisi. Teoksen uusi suomennos on tietysti haluttua luettavaa, joten kirjaston jonotuksiin oli syytä varautua. Siksi lukupiirimmekin kokoontui aiheen ympärille vasta marraskuussa. Kävi vielä niinkin, että itselleni osui samalle illalle kulttuuririento, joten jätin lukupiirin väliin. Onneksi lukupiirimme kokoontuu Facebookissa, joten pystyin jälkikäteen antamaan muutaman oman kommenttini ja lukemaan, mitä muut olivat kirjasta pitäneet. Loppujen lopuksi taisin olla ainut, joka luki kirjan molemmat käännökset.

Pohjanmaalla syntynyt ja varttunut 23-vuotias Katrina rakastuu Johaniin, joka on kotoisin Ahvenanmantereen itäpuoleiselta saarelta Torsö. Nopea avioituminen ja muutto täysin vieraaseen ympäristöön on Katrinasta jännittävää ja mielenkiintoista. Olihan Johan kertonut suuresta puutarhasta, joka olisi täynnä omenapuita ja valkoiseksi maalatusta talosta parvekkeineen. Tällaiseen ei kuka tahansa pohjalaistyttö yltäisi. Todellisuus on kuitenkin täysin toista. Johan on kylän suurin valehtelija ja naurattaja. Sen Katrina saa tuntea sisimmässään, kun talo onkin maalaamaton, matala ja vino rötiskö. Katrina jää myös vastanaineena heti yksin. Mies lähtee tienaamaan merille, kuten saaristolaismiehet pruukaavat tehdä. Pohjalaisnainen on kuitenkin ylpeä. Kotiin ei voi palata, vaan on rakennettava koti sinne, minne hänet on tuotu. Onneksi Katrina on työteliäs ja ryhtyy työhön kuin työhön pitääkseen itsensä ja perheensä leivän syrjässä kiinni. Vuodet kuluvat ja lapsia syntyy. Elämä ei ole helppoa, mutta rakkaus Johaniin on ehdotonta.

Lukupiiriläiset olivat pitäneet kirjaa mielenkiintoisena. Tarina eteni sopivaan tahtiin, loppu jopa laukaten. Kirjan tarina välitti myös taidokkaasti yhteiskunnan nopean muutoksen sekä jyrkät luokkarajat. Keskustelua oli syntynyt myös luku- ja kirjoitustaidosta. Kaikki eivät todellakaan osanneet lukea ja kirjoittaa 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella. Kirjassa kuitenkin kerrottiin, kuinka koulunkäynti tuli vähitellen mahdolliseksi myös köyhien lapsille. Katrinan elämää hieman surkuteltiin, mutta hänen vahvuuttaan kiiteltiin. Johanin saamattomuutta ihmeteltiin. Pariskunnan lasten erilaisuuksista oli keskusteltu myös. Salminen on kirjoittanut lapsille sellaiset luonteenpiirteet, joista heti tiesi, mikä oli periytynyt äidiltä ja mikä isältä. Itse pidin kirjassa siitä, kuinka ympyrä tavallaan sulkeutui lopussa. Kuvaus, jossa Katrinan ja Johanin kotia ja pihapiiriä kuvattiin, oli melko samanlainen kuin kirjan alussa.

Juha Hurmeen suomennos on hienoa suomen kieltä. Hurme on saanut pidettyä tarinassa ajalle sopivan tunnelman. Luokkaerot ovat selkeät, eikä köyhällä ole varaa valittaa. Paitsi että Katrina osaa vaatia, jos tarve on. Katrinan pohjalaisuus tulee hyvin esiin. Hän on aina erilainen kuin muut saaren asukkaat. Ulkopuolinen, mutta arvostettu työntekijä. Toisaalta alkuperäinen Simojoen käännös ei mielestäni ole yhtään hullumpi sekään. Toki kirjassa on vanhahtavaa kieltä jonkin verran. Jokin sana oli jopa sellainen, jota en ymmärtänyt. Lukupiirissä oli keskusteltu siitä, kuinka toisessa käännöksessä käytettiin jossain kohtaa mutsi-sanaa, joka oli kalskahtanut korvaan. En tiedä, kummasta käännöksestä on kyse, mutta epäilen, että Hurmeen käännöksestä. Yritin googlata mutsi-sanan alkuperää, koska oletin käännöksen tulevan suoraan ruotsinkielestä. Löysin kuitenkin yhden selvityksen, että voisi olla lähtöisin kiinankielisestä sanasta äiti. Helsingissä oli työskennellyt tuhansia kiinalaisia viime vuosisadan alussa. Lukupiirissä oli keskusteltu myös siitä, kuinka kiva olisi tarkastaa, mitä sanaa Salminen itse on tekstissään käyttänyt kyseisessä kohdassa.

Katrina on Sally Salmisen esikoisromaani, joka oli ilmestymisaikanaan bestseller. Kirjaa käännettiin useille eri kielille, ja se olikin suomalaisen kirjallisuuden käännösten kuningatar siihen asti, kunnes Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ohitti sen käännösten määrässä. Täytyy myöntää, että itselleni kirja oli uusi tuttavuus. Äidilleni kerroin kirjasta, niin hän tiesi heti, mistä puhuin. Hänen kirjahyllystään sain jopa lainaksi Simojoen suomennoksen. Äitini myös kertoi, että, että hänen äitinsä, rakas edesmennyt Miiri, oli aikoinaan Katrinan lukenut ja sitä kautta myös äitini oli kirjaan tarttunut.

Sally Salmisen Katrina on kirja, jonka lumo elää edelleen. Kirja on klassikko, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Johan oli päivä

Tiedättekö, kun on niitä päiviä, jolloin olisi pitänyt vain vetää peitto korviin ja nukkua päivän yli. Tänään oli juuri sellainen päivä. Ei mennyt oikein mikään asia putkeen.

Herätyskello soi viiden jälkeen. Toki olin jo neljästä asti ollut hereillä, koska olin käynyt vessassa, eikä uni enää tullut. Sängystä noustuani katsoin ulos. Kamala ilma. Mitä sanoo säätiedote? Hirvittäviä tuulilukemia. Päätin, että siirrän herätyskelloa tunnilla ja jään kotiin tekemään töitä. Olihan minulla työkone kotona mukana. Parempikin, etten lähtisi flunssaisena ulos seikkailemaan.

Enhän minä enää kuitenkaan saanut nukuttua. Siitä piti Herra Karvajalka huolen. Jos soi herätyskello kerran, tarkoittaa se kissan mielestä sitä, että on aamu ja hän pääsee terassille. Lopulta nousin sängystä hieman ennen kuutta. En pitänyt mitään kiirettä, koska etäpäivä. Mies, joka täällä asuu, heräsi kuuden aikaan. Kerroin jääväni kotiin tekemään töitä. Tämäkös miestä alkoi ahdistaa. Olinhan jo neljä päivää kotona ollut yhteen putkeen. Ei tällainen sovi miehen päiväjärjestykseen.

Saimme sopivasti riidan aikaiseksi heti kuuden jälkeen aamulla. Minua kismitti niin paljon, että ajattelin lähteä kuitenkin töihin. Senkin uhalla, että jäätyisin jonnekin asemalle puolikuoliaaksi. Jätin aamiaisen väliin, koska halusin ehtiä junaan, joka lähtisi vain puoli tuntia alkuperäistä junaa myöhemmin. Kiirehän siinä tietysti taas tuli, mutta junaan ehdin. Juna oli jopa ajoissa.

Työpaikalle kävellessä koukkasin kaupan kautta. Ostin sämpylän, juustoa, lounaskeiton ja pari appelsiinia. Kaupasta tullessa lumisade oli yltynyt. Silmälasit huurussa ja vesipisaroita täynnä suunnistin töihin. Selkä hikoili paksun talvitakin ja repun alla. Hiukset liimautuivat pääkoppaani pipon ja hupun alla. Sen verran raskasta touhua tuo talvimyrskyssä kävely on tai sitten kyse oli vain flunssan aiheuttamasta hikikohtauksesta.

Onneksi olen vienyt töihin hiustenkuivaajan. Ei muuta kuin ensitöikseni kuivasin hiukset ja laitoin naamataulun siedettävään kuntoon. Sehän oli myös kastunut ja hikoillut reippaalla ulkoilulenkillä. Sitten keittiöön ja evässoppa jääkaappiin ja sämpylän väliin juustoa ja omalle työpisteelle. Joulukuulumiset piti vaihtaa työkavereiden kanssa ja juustoleipä odotti syöjäänsä. No, juustohan saa hieman aikaa ollakin lämpimässä, niin maistuu paremmalle.

Lopulta pääsin työasioihin ja muistin, että piti hakea teetä sämpylän kyytipojaksi. Keittiöön ja takaisin työpisteelle. Työkaveri tuli kysymään yhdestä asiasta. Päätimme istua palaveeraamaan yhdeltä, koska asia oli hieman laajempi juttu. Sain lopulta sämpylän syötyä. Samalla huomasin, että tuli palaverikutsu. Jaa, oli pakko siirtää yhden palaveria puolella tunnilla, jotta pääsisin tuohon toiseen palaveriin.

Yhdentoista aikaan muutama työkaveri alkoi valua lounaalle. Sanoin, ettei ole vielä nälkä, että menen syömään hieman myöhemmin. Siinä minä sitten hakkasin konetta ja tunsin väsymyksen iskevän. Kaivoin veteen sekoitettavan flunssalääkejauheen esiin. Lääkettähän voisi ottaa lounaan päälle, niin jaksaisin vielä iltapäivän tunnit.

Yhtäkkiä kuului ”pling”. Mikä hälytti? Miksi iltapäivän ensimmäinen palaveri nyt jo hälytti? Yhdeltähän sen piti alkaa. Katsoin kalenterimuistutusta. Voi itku. Palaveri alkoi jo puoli yksi ja kello oli vartin yli kaksitoista. Tein vielä pari juttua, ja ryntäsin flunssalääkkeen ja vesipullon kanssa keittiöön. Ei olisi aikaa syödä soppaa. Odotellessani veden kiehumista hain vielä näkkileivän kaapistani ja heitin juustoviipaleen leivälle. Menkööt näkkileipä lounaasta.

Palaveriin ryntäsin juuri sopivasti puolelta. Kuvittelin, mikä hyväuskoinen hölmö olenkaan, että homma hoituisi puolessa tunnissa. Vielä mitä. Meni yli tunti ja kollega jo odotti minua toisessa kokoushuoneessa. Ei muuta kuin asian pariin. Hieman ennen kolmea lopetimme. Siinä vaiheessa ryntäsin appelsiinin kanssa keittiöön. Sen ainakin nyt söisin ja joisin teetä kupillisen.

Veinkin teekupin työpöydälleni ja viisi yli neljä muistin sen. Kylmä kahvi kaunistaa, mutta miten lienee teen kanssa. Joka tapauksessa join kylmän teen. Vartin yli neljä katsoin vielä kännykästä junien kulkutietoja. Hyvältä näytti. Edellinen juna oli vain kolmetoista minuuttia myöhässä, eikä seuraavasta ollut pienintäkään vihjettä, että olisi myöhässä. Kotimatkalle siis.

Ulkona oli ihan mukavan pirtsakka ilma. Tiet olivat jäiset, mutta Icebugit eivät pettäneet. Asemalle päästyäni katsoin, että juna on myöhässä. Kaksikymmentä minuuttia. Sen verran lyhyt aika, ettei kannattanut lähteä kävelemään seuraavalle asemalle, jossa olisi ollut lämmin asemarakennus odottamassa. Sillä asemalla, jolla itse olin, ei siis ole asemarakennusta. Vain yksi pieni katos laiturin reunalla. Menin seisomaan laiturille johtavaan tunneliin, johon tuuli vihmoi joka suunnasta hyvin kylmästi. Onneksi oli lämpimästi vaatteita päällä.

Jossain vaiheessa kuulin, kun eräs nainen puhui kännykkään. Sanoi, ettei ehdi elokuviin, koska juna on tulossa vasta kello 17.24. Mitä ihmettä? Junan piti tulla kello 17.05. Ei voi olla totta! Aikataulu muuttunut. Alkoi jo hieman ärsyttää, koska kello oli vasta viisi. Ihmisiä alkoi valua tunneliin enemmänkin. Eräs nuori nainen alkoi jutella. Totesin hänen olevan samassa työpaikassa töissä kuin minä, mutta ihan eri rakennuksessa.

Nainen oli todella vihainen. Sanoi, että töissä tulee sanomista, jos myöhästyy töistä junien takia ja uhkasi huomenna mennä tuntia aikaisemmalla junalla töihin, jotta ehtisi. Itsekseni mietin, että tässä on yksi ero työntekijän ja toimihenkilön välillä. Työntekijöillä tuntuu olevan todella tiukat työajat, joista ei jousteta. Toimihenkilöillä on liukumat. Ymmärrän, ettei työntekijöillä välttämättä voi olla liukumia, mutta jos työ ei ole liukuhihnatyötä, eikä selkeästi tiimityötä, niin ei kai muutaman minuutin myöhästyminen voi maailmaa kaataa, jos minuutit tekee iltapäivällä takaisin. Jotenkin tuli tunne, että olen hyväosainen.

Nainen jatkoi selostustaan. Sanoi, että tällainen tilanne, kun juna myöhästyy näin paljon, on ihan hirveä, jos pitää hakea lapset päiväkodista. Aivan. Ei ole lapsista mukava odottaa äitiä päiväkodissa, eikä viimeisellä hoitajalla kiva pitkittää työpäiväänsä. Kelju tilanne. Onneksi naisen ei täytynyt tänään hakea lapsia hoidosta. Jatkoimme jutteluamme ja totesin, että juna tuleekin vasta klo 17.40. Lähes tunnin myöhässä alkuperäisestä ajasta. Huh! Alkoi jo hieman reisiä ja varpaita paleltaa. Nainen oli aivan kylmissään. Hänellä oli selvästi liian vähän vaatteita päällä, ja mietin jo, mitä voisin naiselle lainata, ettei hänen tarvitsi palella.

Odottelu jatkui ja näyttötaulun lukema vaihtui. Juna tulisi vasta klo 17.52. Siis yli tunti alkuperäisestä ajasta myöhässä. Ihan oikeasti! Meinasi jo huumori loppua. Nainen alkoi soittaa ystävilleen, jos joku saisi hänelle kyydin. Lopulta sanoin naiselle, että nyt juna tulee kohta. Siirryimme junalaiturille ja sieltä se juna vihdoin ja viimein tuli. Nainen otti junassa kengät pois jaloistaan ja yritti lämmitellä varpaitaan. Yksi ystävällinen naishenkilö neuvoi häntä laittamaan varpaat seinustalla olevalle patterille. Lyhyellä junamatkalla nainen ehti saada hieman helpotusta kylmyyteen, vaikka kengät olivatkin edelleen jääkylmät, kun ne piti laittaa uudestaan jalkoihin.

Itsekin olin aivan kylmissäni, kun lopulta pääsin kotiin. Lisäksi oli hieman nälkä ja lämmintä juotavaakin piti saada. Onneksi mies, joka täällä asuu, oli sentään hiljaa. Ymmärsi ilmeisesti vihjeen, kun sanoin olleeni ulkona puolitoista tuntia. Aloin miettiä, olenko hieman liian niuhottaja, kun heti valitan, kun tulee vastoinkäymisiä. Toisaalta, olen varma, ettei kukaan olisi kauheasti nauttinut seistä jääkylmällä asemalla puoltatoista tuntia. Jos olisin pysyttäytynyt alkuperäisessä ajatuksessani olla etäpäivällä, olisi tällainen jäänyt kokematta.

Ei mennyt siis vuoden toinen päivä putkeen. Oliko sinulla ongelmia talvimyrskyn kanssa?

Vesitornin vuosi 2018

Palailen vielä viime vuoteen muutamaan otteeseen lähinnä kirjojen ja teatterin kautta. Postauksia, joita en sitten viime vuonna ehtinytkään kirjoittaa. Tämäkin piti tehdä heti joulukuun alkupuolelle, mutta mitä vielä. En tehnyt. Teen nyt.

Meillä on piharakennuksena vanha vesitorni tai ei se meidän pihalla ole, mutta ihan viereisellä tontilla seisoo. Siellä me yleensä Herra Karvajalan kanssa ulkoilemme. Hyvät ovat myyräkannat ja puppeleitakin näkyy. Näkyy myös monta muuta pienempää kiusaa etenkin kesällä. Lehtokotilot. Yök. Punkit. Yök. Ukkoetanat. Yök nekin, vaikka ovatkin harmittomia. Kuvasin vuoden ajan aina kuukauden ensimmäisenä päivänä vesitornin koko komeudessaan. Myönnän. Elo- ja syyskuun tornit kuvasin vasta toisena päivänä. En muista syytä, miksi näin tein. Olin ehkä jossain riennossa. Kellonaikakin on suunnilleen aina sama. Illalla kuudelta tai kello kahdeksantoista, jos joku näin asian haluaa ilmaista. Niin, ja kuvasinhan minä vesitornia myös vuonna 2017.

Annetaan kuvien taas puhua puolestaan. Kännykkäkameralla otettuja. Ei mitään studiolaatua, etenkään, jos Herra Karvajalka on vetänyt samaan aikaan fleksiä liikkeelle. Ja vaihtuipa kamerakin keskellä kautta. Syyskuusta lähtien on kännykkä ollut uusi, joten kuvistakin tuli hieman erilaisia.

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu

Nyt kun katselen kuvia, niin lunta riitti vielä huhtikuussa. Toukokuu puolestaan alkoi sateisena. Sen jälkeen kelit paranivat. Sinistä taivasta kesäkuussa, heinäkuussa, elokuussa ja syyskuussa. Oikeastaan myös lokakuussa, vaikka silloin olikin jo selkeästi syksyä ilmassa.

Tällaisten kuvasarjojen tekeminen on hauskaa. Arvatkaa napsuiko kännykkäkamera tänä iltana?

Hyvää Uutta Vuotta 2019

Minusta on tullut auttamattoman vanha. Vuodet vaihtuvat perinteisen kaavan mukaan. Rauhallisesti kotona rentoutuen ilman mitään sen kummallisempia juhlallisuuksia. Ensinnäkään en enää jaksaisi riekkua missään juomajuhlissa, ja toisekseen en halua tai pitäisikö sanoa emme halua jättää herra Karvajalkaa yksin kotiin uudenvuodenaattona. Ilotulitteet! Vihoviimeinen keksintö. Aina puhutaan, kuinka koirat pelkäävät ilotulitteita, mutta niin pelkäävät muutkin eläimet. Heti kun hieman kovempaa paukkuu, säntää Herra Karvajalka makuuhuoneen sängyn alle piiloon. En yleensä kirjoita blogissani politiikasta, mutta tässä teen poikkeuksen. Toivon todellakin, että kansalaisaloite F2 ja F3 luokkiin kuuluvien pyroteknisten tuotteiden käytön rajoittamiseksi menisi joskus tulevaisuudessa päättäjien käsissä läpi ja uusi laki tulisi voimaan.

Uuden vuoden lupauksia en tee tänäkään vuonna. Se on turhaa, koska en niitä kuitenkaan pidä. Miksi siis yrittäisin huijata itseäni? Toiveita voi kuitenkin esittää. Toivon enemmän vapaa-aikaa. Toivon kiireettömämpää uutta vuotta kuin viime vuosi. Hieman vähemmän stressiäkin olisi kiva asia. Niin, ja ne kahdeksan tunnin yöunet olisivat luksusta. Näiden vaatimattomien toivomusten rinnalle toivon paljon teatteria ja kirjoja sekä mukavia blogijuttuja. Tästähän tuli hieman kuin joulupukin toivomuslista, josta vain jokin toive voidaan toteuttaa. Katsotaan vuoden kuluttua, mikä toive toteutui.

Koska en lupaa mitään, asetan itselleni haasteen. Viime vuonna se oli ajatus kirjoittaa vähintään kerran kuukaudessa jostain muustakin kuin kirjoista ja teatterista. Taisin siinä aika hyvin onnistua, joten saman haasteen heitän kehiin tällekin vuodelle. Voin vannoa, että Herra Karvajalkakin tulee saamaan palstatilaa tänä vuonna ainakin silloin tällöin.

Ihanaa uutta vuotta sinulle rakas blogini Lukija! Oletko luvannut olla lupaamatta mitään?