Jotain olen saanut luettua, vaikka hieman vähemmän kuin normaalisti. Maylis de Kerangalin kirjan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016) ahmin parissa päivässä. Ihan vain sen takia, että joulukuun lukupiiri lähestyi uhkaavasti ja kirja piti saada luettua. Ei sen puoleen, kirjan tarina oli vetävä, vaikka aihe pyörikin elämän ja kuoleman välillä.
Simon on lähtenyt aamuyöstä ystäviensä kanssa surffaamaan, koska säätiedotuksen mukaan aallot olisivat huippuhyviä. Nuorilla miehillä on upea aamuyö. Veden kylmyys ei heitä haittaa, kunhan he vain pääsevät aaltojen huipulle lautojensa kanssa ja saavat nauttia hurjasta menosta kaikin sydämin. Tällainen vie kuitenkin energiaa. Kotimatkalla Simon istuu pakettiauton keskipaikalla. Vanhan, huonokuntoisen auton varusteisiin ei kuulu turvavyötä keskipaikalle. Kuljettaja nukahtaa kesken ajamisen. Tapahtuu onnettomuus ja Simonia ei voi pelastaa mikään.
Sairaalan teho-osastolla Simonin vanhemmille kerrotaan, että vaikka Simonin sydän lyö ja hän hengittää, on aivotoiminta kuollut. Toivoa pelastumisesta ei ole jäljellä. Vanhemmille tämä on murskaava isku. Entistä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että elinluovutuskoordinaattori johdattaa heidät hankalan kysymyksen äärelle. Voidaanko Simonin elimiä luovuttaa ja siirtää niitä henkilöille, joiden elämänlanka riippuu siitä, ehtivätkö he saada elinsiirrännäisen. Ei aivan helppo pakka, kun menettää poikansa ja samalla pitää päättää tällaisesta asiasta. Simonin vanhemmat kuitenkin suostuvat. Tästä lähtee liikkeelle varsinainen kiitolaukka. Elimet pitää leikata ja kiidättää ne ympäri Ranskaa, kuitenkin niin, että ajallisesti kaikki menee nappiin.
Lukupiiriläiset olivat harvinaisen yksimielisiä kirjan tarinasta. Hieno kirja, vaikka kirjan aihe olikin aiheuttanut etukäteen muutamalle henkilölle hieman tuskaa. Kirjassa kuolema on läsnä, mutta sillä ei mässäillä. Sen sijaan kirjailija on varsin hyvin perehtynyt elinsiirtoihin ja siihen, millainen tapahtumaketju elinsiirtoluvan saatua lähtee liikkeelle. Kirjan tarina näyttää myös sen puolen, mitä elinsiirrossa tapahtuu. Raottaa hieman sitäkin puolta, millaista vuoristorataa uutta elintä odottavan potilaan aivot käyvät, kun potilas kuulee, että on löytynyt sopiva siirrännäinen. Paljon vaikeita kysymyksiä, mutta ennen kaikkea paljon toivoa tulevasta.
Maylis de Kerangal avaa kirjan henkilöhahmot erinomaisella tavalla. Esimerkiksi Simonin tyttöystävä esiteltiin hyvin pienesti, mutta kuitenkin niin hyvin, että lukija sai kunnollisen kuvan tytöstä. Sairaalan henkilökunnasta lukija saa erittäin ammattitaitoisen ja työhönsä sitoutuneen kuvan. Vaikka jokaisella sairaalan työntekijällä on oma elämänsä, töissä ollessaan he ovat ammattilaisia. Siitäkin huolimatta, että takana olisi uneton ja railakas yö tai naisystävä olisi jäänyt heittelemään pizzanpaloja ympäri kämppää, kun kutsu elinsiirtoleikkaukseen tuli. Kirja vahvistaa myös sitä, että vaikka ihminen tuntisi tai hänen annettaisiin ymmärtää, että hänen työnsä ei ole kovin tärkeää, niin jokaisella osatekijällä on tärkeä työpanos annettavanaan. Kyllähän sen nyt järkikin sanoo, että jos yksikin ketjun lenkki katkeaa, niin katastrofin ainekset ovat käsillä.
Kirjan ranskankielinen alkuteos Réparer les vivants on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan suomennoksesta ovat vastanneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Kirjan pohjalta on tehty elokuva Niin kauan kuin sydän lyö. Yksi lukupiiriläinen oli nähnyt elokuvan ja piti elokuvaa rankkana. Kirjan tarina on melkoinen, mutta ei onneksi kuitenkaan liian rankka luettavaksi. Jotenkin jäi sellainen kuva, että haluan muistaa tämän hienon lukujäljen ja jättää elokuvan näkemättä.
Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on intensiivinen tarina yhden vuorokauden tapahtumista. Kirjassa on pitkiä ja kertovia virkkeitä, mutta ne eivät haitanneet lukukokemusta, koska tekstiä oli helppo ja miellyttävä lukea. Tämän kirjan sovitan mielelläni laatukirjallisuuden pariin.
Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).
