Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet

 

Ruth Hoganista on tullut yksi lempikirjailijoistani. Pidän Hoganin tarinoiden maailmoista, jotka tuovan hymyn huulille. Kunnollisia hyvän mielen romaaneja. Siksi olinkin enemmän kuin iloinen, kun Posti toi minulle Hoganin uusimman suomennoksen Mademe Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022). Aika nopeasti kirjaan oli tartuttava, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Jälleen kerran sykähdyttävä tarina Hoganilta. 

Billien molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Avioero on astunut voimaan, eikä ristinä ole enää työpaikkaakaan yliopistolla. On vain uusi alku, mutta mitä sitä tekisi elämällään? Billien ei tarvitse kauan ihmetellä asiaa. Hän saa lakimieheltä isänsä kirjoittaman kirjeen, jossa isä kertoo, ettei Billie ollut heidän biologinen tyttärensä, vaan hänet oli adoptoitu. Billien elämä suistuu raiteiltaan. Hänellä on ollut parhaat mahdolliset vanhemmat, mitä ikinä voi toivoa, mutta hän tuntee olonsa petetyksi. Billie saa myös toisen kirjeen, jossa joku nainen haluaa tavata hänet Brightonissa ja kertoa hänelle jotakin. Mennäkö vai ei? Siinä Billiellä on miettimistä. 

Imelda Burova on eläköitynyt selvännäkijän toimestaan. Hän on koko elämänsä kuunnellut ihmisten murheita ja kysymyksiä rakastajista ja pettäjistä. Yksi haluaa vauraamman elämän. Toinen on katkera koko ihmiskunnalle. Raskas työ ja Imelda kaipaa vapautta. Tosin Imeldan on ennen sitä hoidettava vielä yksi asia. Hän on aikoinaan tehnyt lupauksen. Nyt on tullut lunastuksen aika. 

Imeldan ja Billien tiet kohtaavat. Menneisyydestä alkaa nousta esiin henkilöitä, joiden ympärillä leijuu salaperäisyyksien verho. Onko Imelda Billien biologinen äiti? Onko komea Cillian Billien biologinen isä? Miksi Imelda ei halua kertoa totuutta? Billie alkaa saada pieniä vihjeitä syntymänsä ajoilta, mutta kaikesta huolimatta mikään tie ei tunnu vievän naista yhtään lähemmäksi totuutta. 

Kirjan henkilöhahmot ovat herkullisia. Jo pelkkä ajatus selvännäkijästä kristallipalloineen ja tarot-kortteineen on huikea. Uskaltaisikohan itse mennä sellaisen luokse kuuntelemaan totuuksia omasta elämästä? Henkilöhahmoista Clive on kaikessa salaperäisyydessään uskomaton tapaus. Mies, joka suorittaa salaperäistä tehtävää, eikä kauheasti kommunikoi muiden kanssa. Rakastan myös sitä, kuinka Hogan kuvailee kirjan koiria. Jokainen on oma upea persoonallisuutensa. 

Pidän Hoganin tyylistä viedä tarinaa kahdessa eri aikatasossa eteenpäin. Joku voisi sanoa, että Hoganin tarinat on rakennettu samalla kaavalla, mutta mitä väliä, jos kaava on toimiva. Nykyisyydessä Billie kokee ahdistusta, koska tuntee menettäneensä identiteettinsä. Aivan kuin koko hänen elämänsä olisi rakennettu valheen päälle. Menneisyydessä ihmisillä on ollut samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Rakkausasiat ovat ahdistaneet. Voiko toiseen luottaa? Entä kun koko maailma romahtaa? En voi olla tykkäämättä siitä, miten Hogan kutoo kaksi erilaista maailmaa yhteen. Vastauksia alkaa löytyä. Osa vastauksista on hyvin yllättäviä. Joitakin vastauksia ei ehkä olisi halunnut ikinä kuulla. 

Jotta kirja ei olisi pelkkää mielihyvää, on mukana painavampaakin asiaa. Hogan ei kuitenkaan saarnaa, vaan esittää asiat siten kuin ne ovat. Jokainen voi itse valita, ohittaako nämä asiat vain lukemalla vai miettiikö asioita hieman pidemmälle. Kirjassa nimittäin otetaan kantaa kahteen tärkeään kysymykseen. Rasismiin ja naisten alistamiseen. Kirjan toinen aikajana kulkee 1970-luvulla ja voin kuvitella, että silloin rasistisuus on ollut todella näkyvää Englannissa. Tämäkin on sellainen asia, ettei rasismista päästä varmasti ikinä kokonaan eroon. Naisten alistamisella tarkoitan sitä, kuinka joku niljakas mies puristelee naisten takapuolia ja etumuksia. Ei siis osaa pitää näppejään irti. Kirjassa kuvatut tapahtumat tapahtuivat niin ikään 1970-luvulla, mutta hyvin tästä pulpahti mieleen Me Too -kampanja. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Madame Burova on ilmestynyt vuonna 2021. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Pakko taas kerran hehkuttaa kirjan upeita kansipapereita, joiden takaa löytyy Laura Noponen. Noposen kansikuvitus on joka kerta kerrassaan upeaa. 

Ruth Hoganin Madame Burovan kuu ja tähdet on loistavaa kirjallisuutta tähän aikaan. Kirjan tarina vie ajatukset muihin maailmoihin. Tätä kirjaa lukiessa on lupa vain nauttia ja antaa tarinan viedä mukanaan.

 

Aikaisemmat Ruth Hoganin kirjojen postaukset löytyvät täältä: 

Kadonneiden tavaroiden vartija

Lauluja variksille

Queenie Malonen Paratiisihotelli

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

Ruth Hogan: Queenie Malonen Paratiisihotelli

 

Nyt se tapahtui taas kerran. Luin kirjan, jonka en olisi ikinä halunnut loppuvan. Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli (Bazar, 2021) on kerrassaan ihastuttava kirja. Olen pitänyt Hoganin aiemmistakin suomennoksista Kadonneiden tavaroiden vartija sekä Lauluja variksille, mutta nyt jos pitää laittaa kirjat paremmuusjärjestykseen, nousee tämä viimeisin suomennos ykköseksi. Yksinkertaisesti ihana kirja. Ruth Hogan on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. 

Tildan äidin kuollessa Tilda palaa Brightoniin siivoamaan äidin kotia ja miettimään, mitä jäämistöllä tekisi. Siivoustyöt tuovat ihania muistoja mieleen, mutta mieleen nousee myös ikäviä muistoja. Tildan ja äidin välit eivät ikinä olleet parhaat mahdolliset. Vähitellen alkaa kuitenkin paljastua asioita, joiden mukaan äiti olikin ihan jotain muuta, mitä Tilda kuvitteli. Äidin päiväkirjat paljastavat salaisuuksia, jotka on tarkoitus tuoda auringon valoon nyt, kun äidin maallinen taivallus on päättynyt. 

Tilly elää lapsuuttaan ja elämänsä parasta aikaa Brightonissa. Hän asuu äitinsä kanssa Queenien Paratiisihotellissa, jossa bling blingiä ei puutu, ja jossa kukin saa olla sellainen, kun on. Tilly rakastaa hotellin omaperäistä henkilökuntaa. Hän tuntee itsekin olevansa jotakin, kun aikuiset pitävät häntä vertaisenaan. Brightonissa on myös muutakin uskomattoman hienoa kuin Paratiisihotelli. Huvilaituri, jossa on kaikki maailman ilot. Kaikesta tästä värien, ilon ja upeuden sekamelskasta huolimatta Tilly on välillä hyvin surullinen. Hänen isänsä on kuollut. 

Tilda ja Tilly. Sama henkilö aikuisena ja lapsena. Tildan ja Tillyn tarinat vuorottelevat kirjassa. Tillyn tarina paikkaa niitä muistoja, jotka Tilda on unohtanut. Tilda kuitenkin muistaa paljon. Äidin päiväkirjat tuovat myös muistoja mieleen. Tillyllä on lapsesta asti ollut Elia-koira. Uskollinen lemmikki, joka seuraa tyttöä paikasta toiseen. Elia on edelleen Tildan uskollinen ystävä ja tukija silloin, kun Tilda on jonkin jännittävän tilanteen äärellä. Kuinka se voi olla mahdollista, että Elia on edelleen elossa? Eiväthän koirat elä vuosikymmeniä. Elia on aave tai jokin sellainen, jonka vain Tilly ja Tilda voivat nähdä sekä sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä kuolleita. Tilda on lapsesta asti nähnyt kuolleita henkilöitä. Hänelle se on arkipäivää, mutta siitä ei kannata aivan kaikille puhua. Joko ihmiset säikähtävät tai pitävät naista pimahtaneena. 

Pidin siitä, kuinka Hogan kertoo Tillystä. Rohkea ja suorapuheinen lapsi, joka uskaltaa kysyä mieltään kaihertavia kysymyksiä. Hän on myös sen verran ovela, että osaa kysyä asioita oikeilta henkilöiltä. Äiti kieltäytyy usein vastaamasta tai vastaa jotain hyvin ympäripyöreää. Onneksi Tillyn ympärillä on sellaisia henkilöitä, jotka kertovat asiat sellaisina kuin ne ovat. Rakastin myös sitä, kuinka Tilly kuulee joitakin asioita väärin ja viljelee kuulemaansa eteenpäin. Ei ole itselläkään yksi eikä kaksi kertaa, kun olen esimerkiksi kuullut jonkin laulun sanat väärin.

Tillyn lapsuuden tapahtumat ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millainen Tilda on aikuisena naisena. Hänellä on tiettyjä erikoisia tapoja, jotka ovat jäänteitä lapsuudesta, mutta hänen elämässään on tapahtunut myös jotain sellaista, joka on tehnyt Tildasta ehkä hieman sulkeutuneen. Hänen on ollut vaikea luoda ihmissuhteita. Hän ei tunne olevansa niissä mitenkään erityisen hyvä. 

Se, mistä kirjasta pidin erityisen paljon oli yllätyksellisyys. Vähitellen kirja paljastaa asioita, joita ei olisi voinut edes aavistaa. Esimerkiksi Queenie-paljastus oli huikea. En olisi osannut mitenkään arvata tällaista, vaikka tietenkin se oli aivan selvää, kun se lopulta selvisi. Pidin myös siitä, kuinka Tilda löytää Brightonista rakkauden. Tyypillisiä kirjojen tarinoissa olevia rakastavaisten ollako vaiko eikö olla -kiertelyjä ei tarvittu. Tildan ja Danielin suhde on alusta lähtien hieno. Daniel ottaa Tildan vastaan sellaisena pakettina kuin hän on. Hieman eriskummallisena, mutta upeana naisena. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos Queenie Malone’s Paradise Hotel on vuodelta 2019. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Ruth Hoganin suomennoksissa on ollut joka kerta kauniit kansipaperit. Tällä kertaa Laura Noponen on ylittänyt itsensä. Kuinka voi olla näin ihanat kansipaperit? Oikeastihan on niin, että kauniit kansipaperit tuovat halun hipelöidä kirjaa enemmänkin. 

Ruth Hoganin Queenie Malonen Paratiisihotelli on upea ja säihkyvä lukuromaani, jossa ystävyys ja rakkaus ovat todellista. Surullisia ja ikäviä asioita jakamaan löytyy aina olkapää, johon voi tukeutua.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Ruth Hogan: Lauluja variksille

Luin alkuvuodesta Ruth Hoganin viehättävän kirjan Kadonnoiden tavaroiden vartija. Pidin kirjan tunnelmasta, ja siksi olikin enemmän kuin mukavaa tarttua Ruth Hoganin toiseen suomennettuun teokseen Lauluja variksille (Bazar, 2020). Pelkästään kirjan kaunis kansi houkuttelee lukemaan. Punaiset korkokengät ja vaaleanpunaisia ruusuja. Somaa. Ja kukapa muu kauniiden kansien takana on kuin Laura Noponen.

Marsha on sinkkunainen, jonka ympärillä leijuu surun pilviä. Hän on menettänyt yli kymmen vuotta aikaisemmin poikansa, eikä hän osaa jatkaa elämäänsä. Päivät menevät psykoterapeutin työssä ja vapaa-ajat uimalassa, jossa Marsha yrittää hukuttaa itsensä. Tai ei oikeasti hukuttaa, mutta tällä tavoin hän haluaa päästä mahdollisimman lähelle poikaansa. Veden alla mahdollisimman pitkään ja tietysti hengittämättä. Marshalla on toinenkin vapaa-ajan harrastus, joka on varsin erikoinen, jos sitä harrastukseksi voi sanoa. Hän tykkää kulkea koiransa kanssa hautausmaalla ja jutella kuolleille sieluille. Ei hän kuolleita ole tuntenut, mutta hän kuvittelee heille luonteenpiirteitä sekä menneisyyden ennen kuolemaa. Hautausmaalla Marsha tutustuu erikoiseen naiseen. Naiseen, joka on pukeutunut kummallisesti, syöttää lintuja ja laulaa uskomattoman upeasti. 

Alice on yksinhuoltaja, jonka elämässä ei ole mitään muuta kuin murrosikää lähestyvä poika Mattie. Ei ole sukulaisia, ei ystäviä. Mattie on Alicen elämän tärkein asia, mutta mitä tapahtuu, kun pientä tiivistä perhettä uhkaa suuri uhka? Niin suuri, että Alice meinaa menettää järkensä, eikä Mattie ymmärrä, miksi äiti on muuttunut aivan kummalliseksi. 

Marshan ja Alicen tarinat kulkevat rinnatusten, vaikka mielestäni Marshan tarina saikin kirjassa enemmän painoa. Lukija saattaa aavistaa, mitä lopussa tapahtuu, mutta se ei laimenna lukunautintoa. Molemmat naiset ovat mielenkiintoisia, vaikka välillä näinkin Alicessa hyvin outoja piirteitä. Toisaalta Alicen piirteet selittyvät tarinan edetessä. 

Aivan käsittämätöntä, kuinka paljon tunnetta Ruth Hogan on kirjaansa saanut tuotua. Marshan surumielisyys on käsinkosketeltavaa. Aina en lukijana voinut ymmärtää Marshan tempauksia uimalassa, mutta toisaalta olin Marshan puolella. Henkilökohtainen suru on niin iso asia, ettei kukaan voi sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin. Pidin kuitenkin Marshasta. Hänen tapansa kulkea hautausmaalla toi mieleeni ajatuksen, miksen itsekin kävisi useammin hautausmaalla. Ihan vaikka vain rauhoittuakseni. 

Ruth Hogan osaa viljellä myös huumoria. Surumielisyyden lisäksi kirjassa on oivaltavaa huumoria, joka uppoaa minuun täydellisesti. Hogan ironisoi häikäilemättä pinnallisia ihmisiä, joille mammona ja muotivaatteet ovat tärkeintä elämässä. Nautin myös siitä, millainen auto Marshalla on. Ei todellakaan mikään uusi vauhtihirviö, vaan rättisitikka. Marshan koira on irlanninsusikoira, joka kuolaa joka paikan, eikä käyttäydy nätisti. Aivan mahtavia asioita, jotka jaksavat naurattaa jo pelkästään, kun ajattelee tällaisia asioita. 

Kirjassa on monia eri juonikuvioita, jotka tuovat hyvää lisämaustetta kirjan päätarinoihin. Tapa, jolla Hogan kuvaa erilaisia ihmisiä on hyvin elävää. Ei tarvitse paljon mielikuvitusta käyttää, kun näkee kaikenlaisia erikoisuuksia ja värikkäitä persoonia silmiensä edessä. Tällainen ihmiskuvaus on loistavaa, koska jokainen ihminen on oma persoonansa ja tässä kirjassa persoonat näkyvät. 

Kirjan yksi kantava teema on oman lapsen kuolema. Kuinka ihmiset käsittelevät tällaisia asioita ja kuinka lähipiiri asiaan suhtautuu. Lapsen kuolema on niin kauhea asia, ettei sellaista haluaisi kenellekään tapahtuvan. Kun oma lapsi kuolee, kuolee omasta itsestään jotain samalla kertaa. Pidän siitä, kuinka Hogan on asiaa käsitellyt kirjassa, vaikka kirja ehdottomasti onkin kaunokirjallinen teos. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Wisdom of Sally Red Shoes on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 

Ruth Hoganin Lauluja variksille on kirja, joka itkettää ja naurattaa, mutta joka antaa myös toivoa. Tämä on kirja, jonka kanssa joulunpyhinä olisi mukava viettää hetken, jos toisenkin.

Lämmin kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Postin lopettaessa lakkoilut sain melko nopeasti saapumisilmoituksen Postista. Mietin, mitäköhän siellä olisi. Yllätys oli kaunis ja makea, vaikka ihmettelinkin, miksi tuli postipakettina. Yllätyksen takana oli Bazar, joka oli lähettänyt kauniissa pakkauksessa olevan omenakanelivalkosuklaalevyn. Jestas, että oli hyvää suklaata. Kultasuklaan suklaata. Nam. Suklaalevy oli ennakkomarkkinointia tammikuussa ilmestyvästä Ruth Hoganin uutuuskirjasta Kadonneiden tavaroiden vartija (2020). Joitakin päiviä eteenpäin Posti kantoi kotiin lisää yllätyksiä. Bazar oli lähettänyt Hoganin kirjan ennakkokappaleen luettavaksi. Rakastan tällaisia yllätyksiä.

Kirjailija Anthony Peardew on ryhtynyt keräämään ihmisten kadottamia tavaroita, kun hänen rakkaansa Therese kuoli. Olihan hän itsekin kadottanut Theresen antaman medaljongin, josta oli aina luvannut pitää huolta. Anthony asuu upeassa talossa, jossa vanhoja asioita kunnioitetaan. Talossa tuoksuvat ruusut sisällä ja puutarhassa. Laura on saanut työpaikan Anthonylta. Hän huolehtii kodinhoidosta ja puhtaaksikirjoittaa Anthonyn kirjoituksia. Anthonyn kuollessa Laura perii kaiken. Anthonyn viimeinen toivomus on, että nainen etsii kadonneiden tavaroiden omistajat. Vaikeaan tehtävään on onneksi saatavilla apua. Puutarhuri Freddy ja naapurin Päivänsäde rientävät avuksi.

1970-luvun alkupuolella Eunice kyllästyy kaikkeen. Hän vaihtaa työpaikkaa. Uusi työpaikka on pienessä kustantamossa, jossa esimiehenä on Pommikone. Eunice ihastuu mieheen, jolta ei voi odottaa vastakaikua, mutta parhaimmat ystävät heistä tulee. Eunice ja Pommikone rakastavat kirjoja ja elokuvia. Yksi toimiston jäsen on Pommikoneen koira Douglas, joka rakastaa donitseja.

Tämä on kyllä oikea hyvän mielen romaani. Sellainen, johon on ihana uppoutua, kun haluaa saada ajatukset pois ikävistä asioista. Hogan kuvailee asioita kauniisti ja ehkä hieman romanttisestikin. Ruusuntuoksun saattaa miltei aistia. Kaiken kauneuden lisäksi kirjasta löytyy runsaasti letkeää huumoria, joka vetää suupielet ylöspäin. Kirjan aihe on myös mitä mainioin. Kyllähän kaikkia kadonneet tavarat kiinnostavat. Kaikilla niillä on historiansa.

Kirjassa on kaksi eri tarinaa, jotka risteävät uskomattomalla tavalla. Tarinoiden kulkiessa rinnatusten eri ajassa, käytettiin molemmissa tarinoissa samoja sanontoja tai viittauksia. Ikään kuin sanat olisivat kuolemattomia ja niinhän ne ovatkin. Hogan on vienyt tarinoita eteenpäin määrätietoisesti, eikä kirjassa junnata paikoillaan. Kumpikaan tarina ei kärsi toisesta, koska kaikella on kirjassa tarkoituksensa.

Kirjan henkilöt ovat mainioita ja jokaiselta löytyy oma erityinen luonteenpiirteensä. Hogan on ehkä hieman karrikoidenkin luonut muutaman kirjan henkilöistä. Tällaiset karikatyyrit ovat yleensä niin mehukkaita, että tällaisista henkilöistä lukisi enemmänkin. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että kirjan sisällöstä ja fiiliksestä olisi tullut aivan erilainen, jos karikatyyrit olisi nostettu keskiöön. Onneksi ei siis nostettu.

Kaiken ihanuuden keskellä lukija voi myös miettiä vakavampia asioita. Kuinka ihmiset suhtautuvat poikkeaviin ihmisiin? Ovatko he automaattisesti yksinkertaisia, eikä heidän puheistaan tarvitse välittää? Vai kannattaisiko kuitenkin seisahtua kuuntelemaan ja osoittaa kunnioitusta toista osapuolta kohtaan? Entä vanheneminen ja muistisairaudet? Osaanko ottaa vastaan kaiken sen, mitä on tulossa, kun jollain läheisellä on muistisairaus? Mikä on muistisairaan kannalta lempeintä ja helpointa? Onko elämää muistisairaan rinnalla jatkettava kuin normaalia elämää vai pitääkö joskus luovuttaa?

Englanninkielinen alkuteos The Keeper of Lost Things on ilmestynyt vuonna 2017. Kirjan on suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Kirjan kauniit kannet ovat Laura Noposen käsialaa.

Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija ilmestyy 16.1.2020. Kirjaa suosittelen kaikille hyvää mieltä hakeville sekä niille, jotka rakastavat lukea kauniita kuvauksia.