Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Miksi minusta tuntui jotenkin hassulta ajatus Roope Lipastista ja Mikael Agricolasta? Nyt on nimittäin niin, että Roope Lipasti on kirjoittanut kirjan Mikaelin kirja (Atena, 2021), joka kertoo ihan oikeasti Mikael Agricolasta. Tätä kirjaa ei voinut yksinkertaisesti ohittaa. Onhan kyseessä kirja, joka kertoo suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isästä.

Piispa Mikael Agricola lähtee loppuvuodesta 1556 suuren seurueen kanssa rauhanneuvotteluihin Venäjälle. Matka on pitkä, eikä talvi millään lailla tuo helpotusta taivallukseen. Mikael on ottanut hevosta ohjastamaan henkilökohtaisen palvelijansa Hannun, joka on vielä nuori poikanen. Hannu on kuitenkin muistutus Mikaelin omasta lapsuudesta. Hän haluaa ohjata Hannun elämän hyville raiteille. Mikaelin rauhanmatkalla on myös toinen tarkoitus. Hieman itsekkäämpi. Hän haluaa kerätä lisäaineistoa kansanparannuskeinoista. 

Mikaelin Birgitta-vaimo jää hoitamaan kotia. Hänen äitinsä saa melko pian sairauskohtauksen, joka koituu myöhemmin hänen kohtalokseen. Sairauden aikana Mikaelin ja Birgitan Brita-piika kuulee ja näkee, kun Birgitta lukee äidilleen jotain pakanallisia loitsuja. Tämä ei jää tähän. Britan suu käy kiivaaseen tahtiin, eikä aikaakaan, kun kaikki turkulaiset tuntuvat syyllistävän Birgittaa. 

Aivan loistava juttu, että Lipasti on ottanut kirjan tarinaan keskeiseksi henkilöksi Mikaelin rinnalle Birgitan. Tämä tuo tarinaan hienoa vaihtelua ja kertoo myös siitä, millaista kotiin jäävän vaimon elämä oli. Mikaelin matka on täynnä vastoinkäymisiä, mutta löytyy myös ilon hetkiä. Lipasti kuvaa hyvin matkan kovuutta. Sitä, kuinka kaikki ympärillä on pelkkää valkoista lunta. Pakkasasteita on enemmän kuin tarpeeksi. Horisontissa ei näy mitään odotettavaa. Onko matkaseurue edes oikealla tiellä? Kaikesta huolimatta osassa majapaikoista seurueen ylhäisempiä henkilöitä kohdeltiin arvovaltaisesti, eikä tarjoiluista tingitty. Hieman tuli välillä sellainen tunne, että seurue oli juhlamatkalla, vaikka toisaalta tällaiset mietteet karsiutuivat pois, kun seuruetta alettiin oikein kärvistellä. Venäjällä ei ollut kauhean helppoa piispankaan matkata. 

Mikaelin matkan aikana Birgitalle kaatui vastuu taloudenpidosta. Hänen harteilleen kaadettiin velkomiset ja kaikki jokapäiväiset huolehtimiset, joita piispantalossa asuvalta rouvalta vaadittiin, jos piispa itse oli pois. Birgitalla ei ollut helppoa. Kaiken kukkuraksi hänen oli piilotettava Mikaelin kansanparannuskeinoja esittelevä kirjakopio, ettei hän jäisi kiinni pakanallisista loitsuista. Sitä paitsi, kuinka olisi piispan käynyt, jos hän olisi jäänyt moisesta kiinni? Olisivatko Mikaelin vakuuttelut riittäneet, että kirja on vain osoitus pakanuuden syntisyydestä? Jumala on kuitenkin se, joka ohjaa ihmisen elämää niin hyvässä kuin pahassa. Toki rangaistuksia voidaan määrätä maan päälläkin ja niitä myös Turussa määrättiin. 

Lipasti on onnistunut kirjoittamaan teoksen henkilöt eloon. Hän on saanut luotua henkilöille mahtavia luonteenpiirteitä. Pidin myös siitä, kuinka hän kuvaa etenkin Turkua. Tällaiset historiateokset edesauttavat sitä, että lukija jaksaa lukea kirjaa eteenpäin. Itse ainakin luin kirjaa mielelläni. Ei ollut millään tavoin puuduttava historian oppikirja. Miksei historiaa voisi opettaa näinkin? Annettaisiin koululaisille tai opiskelijoille kunnon romaani käteen tai nykyaikana ehkä paremminkin äänikirja kuunneltavaksi, joka toisi historian eläväksi. Asiat ainakin jäisivät paremmin mieleen. Pakko tietysti mainita sekin, että kirjasta löytyy huumoria. Ei mitään yltiöpäistä, mutta sellaista kuitenkin, jolle oli kiva hymähdellä. 

Olin juuri saanut kirjan luettua, kun tein päiväretken Turkuun kahden ystäväni kanssa. Kävimme kiertelemässä Turun tuomiokirkossa. Tuli jotenkin hassu olo, kun ajattelin, että siellä Mikael Agricolakin on käyskennellyt. Historian havinan pystyi tuntemaan ja aistimaan. Mietin myös sitä, löytyisikö sakariston periltä vieläkin varasto, joka olisi täynnä kaikenlaista rojua. 

Roope Lipastin Mikaelin kirja on helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen historiakirja. Voisin hyvin kuvitella kirjan olevan oiva isänpäivälahja.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta.

 

 

Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show

 

Historia toistaa itseään. Niinhän sitä sanotaan, mutta en haluaisi sen toistavan itseään ainakaan tavalla, jonka Teatteri Avoimien Ovien Open Road Show esittää. Sisällissodan runtelemassa maassa kaksi henkilöä kohtaavat toisensa. He haluavat paeta Vapaiden valtioon. Kyseessä on dystopia, jossa kaikki on mennyt. Kaikki turvallisuus ympäriltä on murentunut. Emmehän me halua Suomeen sisällissotaa? Eikö sadan vuoden takainen sisällissota ollut ihan riittävä? 

Joka puolella lojuu ruumiskasoja. On kuitenkin yksi, joka on elossa. Entinen showpainija Enkeli (Minna Kivelä) on iloinen elossa olostaan, mutta huomaa nopeasti, että hän kaipaa seuraa. Hän ei halua olla yksin ruumiiden keskellä, eikä hän oikein tiedä, mitä tekisi. Onneksi hän tapaa Alin (Tiina Weckström). Enkeli lupautuu Alille kuormajuhdaksi. Al varastelee tyhjistä museoista ja gallerioista taide- ja arvoesineitä. Hän on kaukokatseinen ja näkee, että arvostetuilla taide-esineillä hän tulee pääsemään turvaan.

Minna Kivelä ja Tiina Weckström
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Enkelin ja Alin suhde on eriskummallinen. Parivaljakon matka käy kohti Vapaiden valtiota. Al yrittää sivistää Enkeliä erilaisilla kulttuuritiedoilla, mutta eihän elämä ole pelkkää kulttuuria. On myös muuta. Mitä tehdä, kun vastaan tulee asioita, jotka kyseenalaistavat Alin ja Enkelin arvomaailmat? Voiko tuhoutuneessa maassa tehdä mitä tahansa, jotta oma henki säilyisi? Entä jos kyse on Jeesuksen elämästä? 

Kivelän ja Weckströmin yhteistyötä oli mielenkiintoista seurata. Dialogeissa Kivelän suusta pulpahtelee usein jotain sellaista, joka saa katsojan nauramaan. Weckström puolestaan asialliseen ja nuivaan tapaan palauttaa Kivelän maan pinnalle. Loistavat naisnäyttelijät ovat omaksuneet roolinsa hienosti. Pidin myös siitä, kuinka näyttelijäkaksikko saa luotua jännitettä ilmaan. Toki tähän vaikuttivat myös näytelmän ääni- ja valaistusmaailma, joista ovat vastanneet Juuso Voltti ja Jere Kolehmainen.

Tiina Weckström ja Minna Kivelä
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Ia Ensterä on luonut näyttämän etualalle teoksen, joka ensin hämmästytti. En meinannut aluksi ymmärtää, mikä idea tällä oli, mutta kun ahaa-elämys tuli, käsitin, että teos oli läpileikkaus näytelmästä. Pikku-ukot kulkivat eräänlaista ristintietä pitkin kohti päämääränsä, mikä se sitten ikinä olikin. Teos on varsin hämmästyttävä ruumiskasoineen, mutta se kuvastaa aivan sitä, mitä näyttämöllä muutenkin oli. Rujoja ruumiskasoja. 

Open Road Showsta on moneksi. Pelkästään jo sisällissodan aiheuttaman maan tuhojen laajuus on valtava. Tämä tuo paljon ongelmia, mutta tuoko se myös mahdollisuuksia? Tekivätkö Al ja Enkeli moraalisesti oikein varastaessaan taide-esineitä? Onko taide-esineillä väliä, kun oma maa on mennyttä? Voiko tässä nähdä myös pilkahduksen korona-ajan tuomaa problematiikkaa kulttuurialalle? Koska korona jyllää, on tuhottu kulttuurialan ihmisten toimeentulo. On tuhottu ihmisiltä mahdollisuus henkiseen hyvään oloon, jonka he saavat kulttuuririennoista. Tarkemmin kuin ajattelee, näytelmän ruumiskasat kuvastavat hyvin sitä, kuinka kulttuurialaa on kohdeltu korona-aikana. Pois vain kaikki, koska olette vaaraksi yhteiskunnalle. No, onneksi nyt on hieman höllennetty otetta. Saahan Teatteri Avoimet Ovetkin ottaa katsomoonsa peräti kuusitoista katsojaa. Toivoa vain sopii, että koronaluvut laskevat, niin katsojiakin voi kenties ottaa enemmän näytäntöjä katsomaan.

Minna Kivelä ja Tiina Weckström
Teatteri Avoimet Ovet: Open Road Show (2021)
Kuva © Mitro Härkönen

Open Road Showta kannattaa seurata kaikki aistit valppaina. Näytelmässä on paljon elementtejä, vaikka näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Näytelmä on myös hieno muistutus siitä, kuinka tärkeää ystävyys ja rakkaus on. 

Teatteri Avoimien Ovien Open Road Show sai striimatun ensi-iltansa 8.4.2021. Tämän syksyn ensi-ilta teatterissa oli tiistaina 17.8.2021.

 

Rooleissa: Minna Kivelä ja Tiina Weckström 

Sovitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Teksti: Steve Tesich

Skenografia: Ia Ensterä

Äänisuunnittelu: Juuso Voltti

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Lavasteiden ja pukujen toteutus: Ia Ensterä ja Anne Svensk

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Avoimille Oville.

Vera Miettinen: Eerika

 

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä joku vinkkasi tykänneensä Vera Miettisen Eerikasta (Deadline Kustannus, 2020). Ei tietenkään tapahtumien vuoksi, vaan siksi, kuinka teos oli kirjoitettu. Minua alkoi kiinnostaa kirja, vaikka en olekaan mikään sensaatiomaisten uutisten ihannoija. Halusin tietää, millaista elämää pieni ekaluokkalainen tyttö joutui elämään. Tyttö, jonka oma isä ja hänen avovaimonsa saivat surmattua toukokuussa 2012. 

Vilja Eerika joutui jo vauvana lastensuojelun asiakkaaksi. Eerikan isä oli muuttanut kotoa pois, kun Eerika oli neljän kuukauden ikäinen. Eerika jäi päihteitä käyttävän äitinsä hoiviin. Eerikasta alkoi tippua lastensuojeluilmoituksia. Eerikan ollessa kuusivuotias hänen isästään tehtiin yksinhuoltaja. Eerika muutti isänsä pieneen yksiöön, jossa asui myös isän avopuoliso. Kaikki näytti olevan päällisin puolin hyvin, mutta pikkuhiljaa alkoi viranomaisille tippua kaiken maailman ilmoituksia. Eerika vaikutti olevan syrjäytyvä lapsi, jolla ei ollut ystäviä, vaikka isä toista kertoikin. Eerika nähtiin juoksemassa pihalla tuntikausia ympyrää. Mikä ajoi tytön tällaisiin tempauksiin? Naapurit kuulivat, kuinka Eerikan isän avopuoliso huusi tytölle ja asetti erilaisia ehtoja. Naapurit epäilivät myös, että Eerikan isä ja hänen avopuolisonsa käyttivät huumeita. 

Eerikan elämä tuntui olevan myllerryksessä. Tyttö sai tavata äitiään valvotusti tai ei ollenkaan. Viranomaiset eivät saaneet Eerikan isän avopuolisolta virallisia henkilötietoja, vaikka niitä kyseltiin vuosikausia. Avopuoliso oli myös raskaana. Hän odotti nelosia ja synnytys oli ihan lähiaikoina. Tätä uskomatonta tarinaa jatkettiin vuodesta toiseen, vaikka kukaan ei enää uskonut, että nainen olisi ollut raskaana. Vuodesta toiseen jatkettiin myös tarinointia siitä, kuinka Eerikan isä oli järjestämässä muuttoa isompaan asuntoon. 

Eerikan mennessä kouluun ensimmäiselle luokalle, ei kulunut kauankaan, kun tyttö joutui terveydenhoitajan juttusille. Juttutuokioita alkoi olla yhä enemmän ja enemmän. Eerikan oma opettaja teki huomioita tytöstä, kuten teki myös rehtori. Tytöllä oli usein mustelmia tai ruhjeita kasvoissa. Mustelmia löytyi myös muualta kehosta. Eerika ei ikinä muistanut, mistä jäljet olivat tulleet. Eerikan isä tai avopuoliso vakuuttelivat aina, että jäljet olivat peräisin hurjista harrastuksista tai leikeistä. Kun Eerikalta kysyttiin kotioloista, hän vastasi, että se on salaisuus. Eerika myöhästyi tuon tuosta koulusta. Syynä oli kuulemma se, että Eerika hidasteli aamupalansa kanssa. Eri viranomaiset olivat yhteydessä Eerikan vanhempiin ja nähtävissä oli, ettei kaikki ollut hyvin. Asialle ei kuitenkaan tehty tai pystytty tekemään mitään. Tämä kaikki johti lopulta siihen, että Eerika menehtyi kotonaan. 

Kukaan ei voi varmasti olla muistamatta uutisointia pienestä Eerika-tytöstä, joka joutui kokemaan karmean kohtalon. Vera Miettisen kirja avaa Eerikan elämää puolueettomasti. Miettinen on läpikäynyt kirjaansa varten valtavan määrän viranomaislähteitä, on tehnyt haastatteluja ja lukenut artikkeleita. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä kummastuneemmaksi tulee. Miksi? Miksi kukaan ei puuttunut asiaan, vaikka kaikki merkit olivat nähtävissä, ettei Eerikan asiat ole niin hyvällä tolalla kuin isä ja isän avopuoliso väittävät? Onko tässä esimerkki suomalaisen yhteiskunnan rikkeettömyydestä? Viranomaiset eivät uskalla tehdä asioille mitään, jos kaikki lainpykälät eivät toteudu. Lisäksi kirjan tarina tuo räikeästi esiin sen, että eri viranomaisten tiedostoissa on eri tietoja ihmisistä. Kun näitä tietoja ei lyödä yhteen ja verrata, jää monelle sama kohtalo kuin Eerikalle. Asioihin ei ehditä puuttua ajoissa. 

Kirjan luettuani olin surullinen, vaikka tiesin alusta lähtien, ettei tarina olisi mukava. Minua suretti se, kuinka Eerikan äiti näki tyttärensä huonon voinnin, mutta tytärtä ei annettu hänelle tai häntä ei sijoitettu asumaan jonnekin muualle. Eerika ehti olla hetken aikaa sijoitettuna, mutta kun nähtiin, että hänellä alkoi mennä hyvin, palautettiin hänet isän luo asumaan. Eerikan isänisä ja hänen vaimonsa näkivät myös Eerikan hädän, mutta heille valehdeltiin samalla tavoin kuin viranomaisille. 

Vera Miettisen Eerika on käsittämätön. Kirja on hyvä muistutus siitä, ettei kaikki ole aina sitä, mitä meille kerrotaan.

Huoneiden kirja Turun Kivipainossa

 

Kirjoitin vastikään lukeneeni Saila Susiluodon Huoneiden kirjan. Nyt on koettu myös TEHDAS Teatterin, Aurinkobaletin ja Aura of Puppetsin sekä lukuisien kumppaneiden toteuttama Huoneiden kirja Turun Kivipainossa. Elämys oli erikoinen, eikä varmasti kenellekään samanlainen, mutta kerrataan hieman, mitä illan aikana koin. 

Lähdöt oli porrastettu, mikä on tietenkin korona-aikana järkevää, mutta ihan myös sen takia, että astuessasi sisään Huoneiden kirjaan, tapaat ensimmäiseksi noin parikymmentä taulukkoa, joista valitset yhden. Taulukko lukee sinulle aluksi kirjan alkusanat. Tämän jälkeen taulukko kertoo kolikosta, jota pääset heittämään kuusi kertaa. Kolikko kertoo huoneesi, joka sinun on löydettävä. Taulukko kertoo sinulle myös oven värin, josta sinun on aloitettava seikkailu. Hän antaa mukaasi myös kolikon, kartan sekä kirjeen, jonka saisit avata myöhemmin.

Vanhat taulukot
TEHDAS Teatteri, Aurinkobaletti ja Aura of Puppets & Co.: Huoneiden kirja (2021)
Kuva © Jesper Dolgov

Huh! Jännittävää, mutta kohti punaista sisäänkäyntiä. Sisäänkäynnillä minua odottaa hovimestari, joka antaa mukaani kassin, johon voin laittaa kolikon, kartan ja kirjeen. Kassissa on jotain muutakin, jota saatan tarvita matkan varrella. Hovimestari kertoo myös rakennuksesta. Huoneet sijoittuvat neljään eri kerrokseen. Löytyy myös kahvila, mikäli matkan aikana tekee mieli huikopalaa. Tähän asti kaikki on vielä selvää. Astun punaisesta sisäänkäynnistä rakennukseen. 

Hetki täytyy miettiä. Kurkistan verhon taakse ja näen suuren, hämärän tilan. Peräydyn. Vastassani on jokin performanssi. Voiko tuonne vain astua vai mitä teen? Menenkö kuitenkin rappusia ylöspäin seuraaviin kerroksiin? Ei. Huoneeni on verhon takana, joten paras astua tilaan ja etsiä huone. Epätodellinen tunne verhoaa minut. Olen joutunut keskelle jotain kummallista, mutta ilahdun, kun näen katosta roikkuvan veneen. Tästä kerrottiin kirjassakin eli olen oikealla tiellä.

Löydän huoneeni, joka on pimeääkin pimeämpi. Aivan kuin jokin pannuhuone ja ehkä se sitä on ollutkin. Päätän avata kirjeen, jonka sain Taulukolta. Kirjeessä on ohje, kuinka edetä seuraavaksi. Sekoilen kolikon viivojen kanssa ja eksyn totaalisesti, mutta se ei haittaa. Siirryn ylempiin kerroksiin. Hämmennyn, ihmettelen, ihastelen. Löydän leipurijoukon. Löydän salaisia sopukoita. Olen keskellä jotain sellaista, josta en voi tietää, mitä seuraavaksi vastaan tulee.

Jossain vaiheessa tutkin saamaani kassia tarkemmin. Kassin kätköistä löytyi lankaa. Jäi selvittämättä, mitä sillä oli tarkoitus tehdä. Oliko tarkoitus punoa se jonnekin tai yrittää saada sen avulla jotain haltuunsa? En tiedä, mutta kaikkea minun ei tarvitse tietääkään. Löydän kassista kirjelappusen. Se ohjaa minut tiettyyn huoneeseen tiettynä kellonaikana. Taisin olla liian aikaisin liikenteessä tai en löytänyt juuri sitä kohtaa, mistä oli tarkoitus katsoa. En nimittäin löytänyt mitään sellaista, johon katseeni oli kohdistunut.

Välillä juttelen hovimestareiden kanssa. He ohjaavat tiellä eksyjää tai antavat neuvoja, minne kannattaa myös kurkistaa. Jossain välissä istun vain hengähtämään ja katselemaan. Tutkin kassia vielä lisää. Löydän toisenkin kirjelappusen. Ohje on selkeä. Tiettynä kellonaikana on katsottava yhdestä ikkunasta, joten päätän toimia ohjeen mukaisesti. Kun kello lyö seitsemän, näen pihalla hehkuvanpunaisessa, upeassa juhlamekossa sulavasti liikkuvan naisen. Nainen käyttää liikkumiseensa koko ruumistaan. Upeaa liikehdintää ja tanssin askellusta. Näky on huikaiseva.

Kun on aika jättää Huoneiden kirja, käyn vielä taulukkoni luona. Tämän jälkeen astun ulos rakennuksesta. Oloni on epätodellinen. Mitä minä juuri äsken koinkaan? Nähdessäni ystäväni jonkin ajan kuluttua, olen kuin toisessa maailmassa. Jäikö minusta jotain Huoneiden kirjaan?

Huoneiden kirjan kaikki elämysillat ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä. En ihmettele tätä yhtään, koska kyseessä on melkoinen spektaakkeli. Tämän soisi jatkuvan hieman pidempäänkin, jotta mahdollisimman moni ehtisi elämyksen kokemaan. 

Sain kutsun Huoneiden kirjan ennakkoiltaan. Lämmin kiitos järjestäjille.

Vallilan Kansallisteatterissa: Saituri

 

Lähes puolitoista vuotta ehti kulua edellisestä Bloggariklubin tapaamisesta. Nyt pääsimme kuitenkin taas tapaamaan toisiamme. Ilmassa oli selvästi jännitystä. Tapaamispaikka oli Vallilan Kansallisteatterissa, joka sijaitsee Vallilan Konepajan alueella. Kyseessä on Kansallisteatterin Pienen näyttämön ja Willensaunan remontin väistötila. Uskomattoman rouhean kauniilta paikka näyttikin. Konepaja on jo itsessään asettanut paljon ehtoja, mitä tilaan saa rakentaa ja mitä ei. Kansallisteatterin ammattilaiset ovat kuitenkin onnistuneet loihtimaan upean tilan, jossa Konepajan karuus näkyy, mutta tilaan on saatu tuotua loistoa kierrätystavaroiden avulla. Kristallikruunut katossa tuovat vaikuttavaa vastakaikua Konepajan rosoisuudelle. 

Bloggariklubilaisina pääsimme näkemään Vesa Vierikon ohjaaman Molièren Saiturin ennakkonäytöksen. Täytyy sanoa, että vaikka olen kesällä pari kesäteatteriesitystä ehtinyt näkemään, oli Saituri jotain uskomatonta katsottavaa. Upeaa näyttelijätyötä hienojen lavasteiden ja upean valaistuksen keskellä. Koko ilta oli kuin yhtä ilotulitusta. Teatteri. Se on se, jota olen kaivannut. 💖

Markku Maalismaa
Kansallisteatteri: Saituri (2021)
Kuva © Stefan Bremer

Harpagonin (Markku Maalismaa) lapset Élise (Asta Sveholm, TeaK) ja Cléante (Jussi-Petteri Peräinen, TeaK) ovat molemmat rakastuneita. He ovat löytäneet mielitiettynsä, mutta kuinka kertoa asiasta isälle, joka ei ole valmis uhraamaan lapsillensa yhtään ropoa. Päinvastoin. Hän on tehnyt omat suunnitelmansa lastensa varalle. Tyttären hän aikoo naittaa vanhalle rikkaalle miehelle, joka maksaa kaikki hääkulut. Itse hän puolestaan aikoo naida Marianen (Marketta Tikkanen), joka on pojan rakastettu. Tästähän syntyy sellainen soppa, jossa Harpagon vahtii rahakirstuaan herkeämättä ja muut yrittävät kääntää asiat omaksi parhaakseen. 

Nautin siitä, kuinka Markku Maalismaa eläytyi saiturin rooliinsa. Vanha, käppänä ukko, joka rakastaa vain rahojaan. Harpagonin kokkina ja ajurina nähdään Juha Varis, joka saa melkoiset dialogit ja tapahtumat aikaiseksi Harpagonin kanssa. Kuinka vain mies voisi Harpagonia miellyttää, sen hän yrittää tehdä. Senkin uhalla, että valheella on usein lyhyet jäljet. Paula Siimes on uskomaton juonittelevana naisena Frosinena. Hän laskelmoi koko ajan, kuinka voisi itse hyötyä tilanteesta eniten. Näytelmässä on mukana kolme teatterikoululaista Asta Sveholm, Jussi-Petteri Peräinen ja Sami Lalou. He kaikki suorittavat taiteellista opinnäytetyötään isoissa rooleissa. Nuoret näyttelijät suoriutuvat urakastaan kiitettävästi.

Marketta Tikkanen ja Paula Siimes
Kansallisteatteri: Saituri (2021)
Kuva © Stefan Bremer

Näytelmän lavastuksen ja pukusuunnittelun takana on Tarja Simone. Pidin heti nähtyäni siitä, miltä näyttämö näytti. Takaseinä on tehty vanhoista ikkunoista ja ikkunanpokista. Näyttämön perällä olevien ovien ja ikkunoiden takaa siintää hieman vihreää kasvustoa. Siellä se puutarha on. Näytelmän puvut ovat upeita, vaikka naurattikin Heikki Pitkäsen housut, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi tehty muhkeasta toppakankaasta. Lisäksi nauroin avoimesti sille, kun Harpagon käy kiinni poikansa paidasta roikkuviin nyöreihin ja kyselee niiden tarkoitusta. Hänhän ei voi ymmärtää sitä, kuinka lapset saavat tuhlattua vaatteisiinsa hirveitä summia. 

Saituri on vanha klassikko, joka kantaesitettiin vuonna 1668. Vaikka näytelmän valmistumisesta on vuosisatoja, toimii näytelmä edelleen. Siinä on elementtejä, joita jokainen voi löytää nykyäänkin omasta lähipiiristä vai väittääkö joku, ettei tuntisi ketään, joka ei haluaisi laittaa rahojaan yhtään mihinkään. Vastavuoroisesti on myös ihmisiä, jotka yrittävät hyötyä joka asiasta jotain. Sekin tuli näytelmässä hyvin esiin. Saituus on piirre, joka voi olla välillä ihan tervettä, mutta Molièren Saiturissa itaruus on jo sairautta. Tästä huolimatta näytelmä on hauska, koska se sisältää sellaisia elementtejä, ettei katsoja voi muuta kuin nauraa.

Markku Maalismaa, Karin Pacius ja Juha Varis
Kansallisteatteri: Saituri (2021)
Kuva © Stefan Bremer

Jokainen tietää, että koronarajoituksia taas kerran kiristettiin pääkaupunkiseudulla. On pakko todeta, että kulttuuria on kohdeltu tässä suhteessa kaltoin. Ymmärrän, kuinka vaarallinen korona on, mutta ainakin Saiturin ennakkonäytännössä turvallisuudesta oli huolehdittu loistavasti. Maskit kasvoilla katsomoon, Joka toinen rivi tyhjäksi. Samaa seuruetta olevat saivat istua vierekkäin, mutta muussa tapauksessa piti jättää väliin tyhjää tilaa. 

Vallilan Kansallisteatterin Saituri kannattaa mennä katsomaan, jos vain onnistuu lipun saamaan. Näillä näkymin esitykset näyttävät olevan melkoisen loppuunmyytyjä. Joka tapauksessa Saituri on kunnon klassista teatteria, joka varmasti jaksaa naurattaa.

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Juha Varis 

Ohjaus: Vesa Vierikko

Suomennos: Arto af Hällström

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus ja pukusuunnittelu: Tarja Simone

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

 

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

 

Elokuun lukupiirissä luettiin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat (WSOY, 2021). Täytyy myöntää, että tuskin olisin kirjaa muuten tullut lukeneeksi, vaikka pidinkin Weseliuksen esikoisomaanista Alma!. Lukupiiriä saa siis jälleen kerran kiittää siitä, että tulee tarttuneeksi monenlaisiin kirjoihin. 

Egon on lähes kuusikymppinen mies. Hän opettaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joten ei kuulosta ihan turhalta mieheltä. Pinnan alla on kuitenkin jotain aivan muuta. Egon on alkoholisti. Hän yrittää luovia arjessa käymällä sairaan äitinsä luona. Omaan poikaansa täytyy myös pitää välejä, mutta siteet vaikuttavat löyhähköiltä. Naisia Egon pelkää, paitsi sitä yhtä, johon hänellä on suhde. Suhde ei sekään ole sitä, mitä mies haluaa, mutta oikeastaan Egon ei itsekään tiedä mitä haluaa. Vaikuttaa siltä, että hän vain ajelehtisi elämässänsä. 

Sateenkaariportaat esittelee Egonin tarinan ohella nippelitietoutta Helsingistä. Välillä peilataan tapahtumia myös isoimpiin maailmalla vallitseviin uutisiin. Uutiset ja Egonin elämä yhdistyvät jännästi spiraaliksi. Uutiset ovat myös tärkeä osa Egonin ja hänen äitinsä suhdetta. Egon lukee äidilleen uutisia, mutta niin lukee myös äiti pojalleen. Kumpikaan ei halua ottaa kantaa toistensa lukemiin uutisiin, vaan joko ne aiheuttavat pientä kinaa tai niistä ei vain yksinkertaisesti keskustella. Vähän niin kuin, että puhu sinä, mitä puhut, minä puhun toista. 

Egonilla on myös vihan kohde. Hän vihaa uutisvalokuvaajia. Etenkin sitä yhtä, joka kävi hänestäkin ottamassa yliopistolla kuvia. Valokuvaajan ote Egoniin vaikuttaa olevan musertava. Egon taipuu hetkessä asentoihin, joita valokuvaaja pyytää ottamaan. Jälkikäteen Egonia harmittaa todella. Miksi hän suostui moiseen. Valokuvaajahan on manipuloija. Lukijalle tämä kaikki välittyy eräänlaisena kateutena Egonin puolelta. Valokuvaajan työ vaikuttaa olevan helppoa. Pääsee erilaisiin paikkoihin ilmaisten lounaiden äärelle. 

Lukupiirissä tuli selkeä sukupuolijakauma sen suhteen, mitä kirjasta pidettiin. Vanhemmat lukupiiriläiset pitivät kirjasta äärettömän paljon ja löysivät hyvin kirjan ironisuuden. Me vähän nuoremmat, jotka emme ole kuitenkaan enää nuoria, pidimme kirjasta pikkuriikkisen vähemmän. Nuoremmilla oli vaikeuksia saada kirjasta tai Egonista otetta. 

Egonin alkoholismi aiheutti paljon keskustelua. Alkoholismin täytyi kulkea suvun geeneissä, koska sairaalle äidille maistui viinilasillinen tai useampi ihan siinä missä Egonillekin. Egonin poika oli myös varsin kärkäs maistelemaan väkijuomia. Oliko alkoholismi syynä myös puhumattomuudelle? Sille, etteivät Egon ja äiti sekä Egon ja poika oikeasti keskustelleet asioista. Tietysti tämä kertoo myös paljon nykyajan perhesuhteista. Kaikilla on omat menonsa ja ajatuksensa, ja jos ne eivät kohtaa, niin keskusteltavaa ei ole. 

Egonin elämään kuuluivat myös mielenosoitukset. Mies soluttautui hyvin helposti ihmisryhmien sekaan, olipa kyseessä mikä tahansa kulkue. Tämä kertoo paljon tässä ajassa elämisestä. Sateenkaariportaat voi olla hankalasti sisäistettävä teos, koska kuka haluaa lukea alkoholisoituneesta ja kaavoihin kangistuneesta miehestä. Kirjan viisaudet onkin osattava kaivaa rivien välistä. 

Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on helppolukuinen, mutta lukijan on oltava koko ajan valppaana päästäkseen kirjan ytimeen sisälle. Tarinan loppuhuipentuma on sellainen, joka aiheutti lukupiirissä keskustelua. Kuinka Egonin käykään? 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

 

Saila Susiluoto: Huoneiden kirja

 

Syy siihen, miksi tartuin Saila Susiluodon Huoneiden kirjaan (Otava, 2003) on, että sain kutsun TEHDAS Teatterin, Aurinkobaletin ja Aura of Puppetsin sekä näiden lukuisien kumppaneiden toteuttamaan Huoneiden kirja ennakkonäytökseen Turun Kivipainossa. Kutsu vaikutti sen verran jännältä, että oli pakko lainata kirjastosta kirja, johon teos perustuu. 

Huoneiden kirja on proosarunoteos, joka sisältää 64 runoa. Jokainen runo on oma huoneensa. Kerroksia on kuusi ja jokaisella kerroksella on oma teemansa, joka yhdistää runoja. Toisaalta kerrosten välilläkin on yhteyksiä, joten kirjan 64 runoa toimivat loistavana kokonaisuutena. Huoneista toiseen kuljetaan heittämällä kolikkoa. Tällä tavoin jokaiselle tulee oma polku kuljettavaksi, kuten elämässäkin. Täytyy myöntää, että kirjan runot luin järjestyksessä, mutta jos Turun teos toimii siten, että heitetään kolikkoa, joka määrää suunnan, niin se on enemmän kuin jännittävää. Interaktiivisuutta parhaimmillaan. 

Kirjan huoneet ovat eriskummallisia. Tuntuu, että vain mielikuvitus on ollut rajana, kun Susiluoto on teosta kirjoittanut. Miltä esimerkiksi kuulostaa, kun taivas palaa liekehtivin silmin, rakenteilla on meduusojen vihmaiset valut, tai kun kuumepuu kasvaa nopeasti tuijottaen tyttöä silmuillaan. Tällaisestahan voi saada vaikka mitä irti, kun haluaa toteuttaa huoneen konkreettisesti lukijan tai teatteriteoksessa kulkijan katsottavaksi ja koettavaksi. On myös mielenkiintoista, kuinka kirjan loppupuolella veistetty vene kulkee useassa runossa mukana tyttöjä kuljettaen. Toki muitakin elementtejä kuljetetaan runosta toiseen kuin muistutuksena jo kuljetusta huoneesta. 

Saila Susiluodon proosarunoteosta on vaikea kuvailla. Kirja pitää itse lukea, niin ymmärtää, mikä mahtava runoleikki tässä onkaan kyseessä. Susiluodon teksti on kaunista ja soljuvaa. Runot avaavat lukijan eteen mitä erikoisempia näkyjä. En yhtään ihmettele, kuinka inspiroivaa tämä on ollut yli sadalle taiteilijalle, jotka ovat olleet luomassa teosta Turun Kivipainoon. Itselleni runot olivat kutkuttavan monipuolisia. Lisäbonuksena nautin ajatuksesta, kuinka taiteilija/taiteilijat ovat toteuttaneet jonkin erityisen huoneen, jonka itse näin silmissäni tietyllä tavalla. 

Saila Susiluodon Huoneiden kirjaa ei tarvitse lukea, jos menee katsomaan Huoneiden kirja -elämystä, mutta toki se saattaa vahvistaa elämystä. Turun Kivipainossa järjestettävä Huoneiden kirja -elämys sisältää runoutta, teatteria, nukketeatteria, tanssia, musiikkia ja visuaalisia taiteita. Tällainen yhdistelmä on niin monipuolinen, että vastassa voi olla mitä tahansa. Mielestäni tämä kuulostaa erittäin kiehtovalta. Jos itse kiinnostuit tällaisesta hieman erilaisesta taidemuodosta, niin kannattaa pitää kiirettä. Huoneiden kirja -elämys on koettavissa 13.-29.8.2021.

 

 

 

Joona Keskitalo: Tottelemattomat

 

Sain mukavan yllätyksen Bazarilta. Kiitos kaunis siihen suuntaan. Posti nimittäin toi ennakkokappaleen Joona Keskitalon Tottelemattomat -kirjasta (Bazar, 2021). Lähdin lukemaan kirjaa avoimin mielin, ja mihin kaikkeen se minut johdattikaan. Aikamoista! 

On neljä nuorta miestä, joiden elämät ovat niin erilaisia kuin vain olla, mutta miehillä on kuitenkin jotain yhteistä. He ovat olleet saumaton nelikko peruskoulussa. Nelikko, joka on saavuttanut valtaisat taloudelliset voitot myymällä itärajan toiselta puolelta tuotua tupakkaa koulutovereilleen. Aikuistuttuaan miesten tiet ovat erkaantuneet, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kaveria edelleen autettaisi. 

Pete on yrittäjä, joka on möhlinyt markkinointityönsä täydellisesti. Yritys on vararikon partaalla. Avovaimo Iina puolestaan haaveilee vauvasta ja upeasta omakotitalosta, jota voisi sisustella päivät pitkät. Yrittäjänä toimii myös Max. Miehen ongelma on alkoholi, oman edun tavoittelu ja suuret luulot itsestään. Sanomattakin on selvää, ettei Maxin liikeyrityksellä mene hyvin. Jesse on insinööri, joka hallitsee bittitaivaan metkut. Hänellä on perhe, eikä taloudellisia ongelmia ole. Jonas puolestaan on ympäripyöreitä päiviä tekevä lakimies, jota poljetaan mennen tullen. Ei kuitenkaan tarvita paljon, että mies sokaistuu vallan tunteesta. 

Max tutustuu kännipäissään moottoripyöräkerhon presidenttiin Stefuun. Stefu tarjoilee Maxille auliisti jotain muutakin kuin alkoholia, eikä aikaakaan, kun Max on luvannut ostaa ison huume-erän Stefulta. Seuraavan päivän koittaessa Max muistaa diilinsä ja on todella peloissaan. Ei hänellä ole sellaisia rahoja. Asiaa on mietittävä baarissa lasin äärellä. Baariin saapuu myös maansa myynyt Pete. Kauheat paineet yrityksestä, sössityistä kaupoista ja olemattomista rahoista. Kun miehet kohtaavat, ei mene kauankaan, kun heillä on liikeidea valmiina. Heidän on vain saatava mukaan Jesse ja Jonas, niin he voivat aloittaa erilaisen huumebisneksen ja tehdä kasapäin rahaa. Tästä alkaa sellainen syöksykierre, jossa ihmishenki ei ole minkään arvoinen. Mennään korkealla ja kovaa ja välillä tiputaan alas rymisten. 

Huh huh! Jopas oli tarina. Itse en tiedä huumebisneksestä yhtään mitään, mutta kirjan tarina luo melkoiset kulissit, joissa nelikolla on varsin omaperäinen tapa kaupata huumeita. Kirjan tarinassa ei kaunistella tapahtumia. Kun väkivaltaa on ilmassa, sitä myös on. Välillä tulee pahaa jälkeä ja välillä kiristetään henkisesti. Kukaan ei kuitenkaan välty tapahtumilta, joita tarina tuo mukanaan. Tapahtumien luonne ei ole kaunista katseltavaa, eikä sen tarvitsekaan olla, kun kyseessä on huumebisnes. Kyse on siitä, kuka on kieroin ja kovin. Välillä on myös pakko nauraa, kuinka tyhmä ihminen voi olla. Komiikkaakin kirjasta siis löytyy. 

Keskitalo on luonut kirjaansa henkilöt, jotka todellakin elävät. Jokaisella on oma persoonallisuus, joka tulee hyvin esiin erilaisissa tilanteissa. Kirjan rakenteessa henkilöhahmot vuorottelevat. Tällä tavoin lukija saa hyvän käsityksen, missä kukin menee ja millaisissa paineissa henkilö on. Mukana on myös muidenkin kirjassa seikkailevien henkilöiden tilannekatsauksia. Tämä tuo tarinalle syvyyttää nähdä, mitä vastapuolten leireissä tapahtuu. Mukana on myös haastatteluosuudet, joissa Pete kertaa tapahtumia toimittajalle. Tätä jäin hieman ihmettelemään. Tarvittiinko tarinassa haastatteluosuus vai selviääkö sen tarkoitus myöhemmin? Tarinalle on tulossa nimittäin jatkoa syksyllä 2022. 

Tottelemattomat vie lukijan nykypäivän huumemaailmaan. Tarinassa voi nähdä tuttuja piirteitä esimerkiksi Aarnion tapauksesta sekä Katiska-vyyhdistä. Lukijalle raotetaan näkymää pimeään verkkoon, jossa huumekauppa kukoistaa. Tarina on rankka, mutta se vie mukanaan, mitä pidemmälle edetään. 

Joona Keskitalon Tottelemattomat ilmestyy torstaina 12.8.2021.

László Krasznahorkai: Saatanatango

 

Tämä postaus on odottanut aikoja parempia. Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa, jos on kirjoittaakseen, koska kirjasto ei anna enää lainata kirjaa enempiä kertoja uudelleen. Osittain postaus on jäänyt tekemättä, koska en ole enää halunnut olla missään tekemisisissä László Krasznahorkain Saatanatangon kanssa (Teos, 2019). Pakko on kuitenkin yrittää, koska kyseessä oli lukupiirikirja. 

Sataa, tuulee ja myrskyää. Taukoamatta. Kaikki on liejun ja saven vallassa. Kuinka tällaisessa syrjäisessä kylässä asuvat ihmiset tulevat toimeen? Eivät he tulekaan. He odottavat pelastajaansa ja sellainen, kun ilmestyy paikalle, on ihmismieli valmis antamaan kaikki viimeisetkin roposensa pelastuksen ja paremman elämän toivossa. Aurinkoa alkaa näkyä pilvien raosta, koska usko on niin vahva, mutta aamusarastuksen kajossa alkavat viimeisetkin toivonrippeet mennä. Kenen syytä kaikki on? Kuka käski antaa omaisuutensa huijareille vai olivatko he sittenkään huijareita? 

Jestas! Järkyttävä noidankehä koko kirja. Kertooko siitä sekin, että kirja on jaettu kahteen osaan. Kuusi lukua kummassakin. Toisen osion luvut on numeroitu käänteiseen järjestykseen eli luettuasi viimeisen luvun, oletkin ensimmäisessä luvussa. Tällaisesta tulee klaustrofobinen tunnelma, jos sellaisesta voidaan puhua kirjan kohdalla. Kirja vaikuttaa olevan kautta linjan täyttä kaaosta, likaa, ikäviä ihmisiä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toisaalta Krasznahorkaita ei voi syyttää kuvailun puutteesta. Hän osaa kuvailla asiat järkyttävän yksityiskohtaisesti ja iljettävästi. Usein ihmisiä verrataan eläimiin. 

Kirjan henkilöhahmojen luonteet nousevat hyvin esiin, vaikka heillä jokaisella onkin omat murheensa kannettavanaan. Täytyy kyllä myöntää, että en meinannut päästä aluksi millään tavoin kirjan henkilöiden elämään mukaan. Lopulta annoin vain virran viedä ja totesin, että jokaisessa luvussa keskitytään yhden kyläläisen mielenmaisemaan. Siitä huolimatta en voinut muuta kuin ihmetellä, kuinka surkeita nämä ihmisparat olivat. Irimiás oli ainoa poikkeus joukosta, mutta hän vaikutti läpeensä epäluotettavalta henkilöltä. Sellaiselta, johon en luottaisi pätkääkään, vaikka hän yritti luoda uskoa tulevaan. 

Mitä mieltä lukupiiri oli kirjasta? Kirjan henkilömäärää pidettiin aivan liian suurena. Itseäni inhotti yksi tapahtuma kirjassa yli kaiken. Se, kuinka kirjailija kuvaa kehitysvammaisen tytön tappamassa kissaa. Yksinkertaisesti makaaberia. Kirjan pitkät virkkeet olivat kauheita. Pahimmillaan sama virke saattoi olla reilusti yli yhden sivun mittainen. Itse aloin muokata virkkeitä paremmiksi ja helpommin ymmärrettäviksi. Kappalejakojen puuttuminen aiheutti puudutuksen tunnetta lukupiiriläisissä. On todella raskasta lukea kirjaa, josta puuttuvat kappaleet. Kaikki on vain yhtä pitkää pötköä. Kirjan tarina ei muutenkaan avautunut lukupiiriläisille. 

Lukupiiri mietti myös sitä, mikä oli kirjan punainen lanka. Kirjassa kuvataan totalitaarisen elämän murentumista, ja mihin se pahimmillaan johtaa. Tarvitseeko tällaisessa yhteiskunnassa elänyt ihminen kuitenkin tukea toisilta ja ylipäätään, tarvitseeko ihminen tukea? Varmasti tarvitsee. Kukaan ei yksin pysty selviytymään elämän haasteista, vaikka olisi kuinka itsenäinen. 

Kirjan unkarinkielinen alkuteos Sátántangó on ilmestynyt vuonna 1985. Kirjan on suomentanut Minnamari Pitkänen. Pitkäselle on annettava tunnustus valtavasta työstä. Hän on löytänyt tarinan sielun. Krasznahorkaita on verrattu Kafkaan, mikä ei sinänsä ole ihme. Saatanatangosta on tehty elokuva, joka on ilmestynyt vuonna 1994. Elokuvan pituus on reilusti yli seitsemän tuntia. En tiedä, haluaisinko elokuvaa nähdä. Luultavasti en, vaikka se onkin saanut kehuja, kuten kirja itsekin. 

László Krasznahorkain Saatanatango löyhkää mädäntyneelle. Jos haluat kiusata itseäsi, valitse tämä kirja lukulistalle. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 2- (asteikko 1-5).