Teatterissa: Minä maalaan teidät kaikki

Odotukset ovat aina korkealla, kun tietää näkevänsä Kati Outisen näyttämöllä. Niin ne olivat nytkin, kun menin katsomaan Teatteri Jurkassa esitettävää Helene Schjerfbeckistä kertovaa näytelmää Minä maalaan teidät kaikki. Historiallinen nainen, taide ja teatteri. Mitä muuta nainen voi odottaa tavalliselta torstai-illalta?

Annatuuli Saine ja Kati Outinen

Kuva © Marko Mäkinen, Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki (2019)

Minä maalaan teidät kaikki on Iida Hämeen-Anttilan kirjoittama monologi, joka on taipunut dialogiksi. Kati Outinen ja tanssija Annatuuli Saine alkavat hämmästyttävällä tavalla maalata kuvaa Helene Schjerfbeckistä. On liikettä, on ahdistusta, on unettomuutta, on odotusta. Näyttämöllä kuvat vaihtuvat hetkessä toiseksi. Väliajan alkaessa olen hieman hämmentynyt. Helene Schjerfbeckhän tuli jo tavallaan esitellyksi, koska ennen väliaikaa esiteltiin viimeistä tai viimeisimpiin kuuluvaa Schjerfbeckin teosta. Kuinka näytelmä voi tästä jatkua? Yllätys on suuri, kun väliajan jälkeen esitys jatkuu. Esitys kurotaan umpeen hienolla tavalla.

Kati Outinen on uskomaton. Kuinka nainen voi näyttää niin paljon Helene Schjerfbeckiltä? Ei sen puoleen, myös Annatuuli Saine on Helene Schjerfbeckin näköinen. Siis ovatko Outinen ja Saine toistensa näköisiä? Kyllä vain. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta naiset ovat toistensa kaltaisia. On hienoa seurata, kuinka Outinen ja Saine heittäytyvät Schjerfbeckin tauluihin tai ihan vain Heleneksi. Näyttämöllä tapahtuu koko ajan. Väliajan jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu aivan toiseksi. Kuulen ja näen asioita, jotka hälventävät väliajalla myllertäneen hämmennykseni. Näytelmähän on nerokas.

Kati Outinen

Kuva © Marko Mäkinen, Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki (2019)

Näytelmän lavastus on hyvin pelkistetty. Rottinkituoli, muutama tyyny, eikä paljon muuta. Muuta ei oikeastaan tarvitakaan. Teatteri Jurkan esitystila tekee näytelmästä hyvin intiimin ja iholle tulevan. Välillä tuntuu, että Sainen liikehdintä päätyy eturivissä istuvan syliin, mutta hyvin Saine tuntee tilan. Hän väistää juuri oikealla hetkellä. Näytelmän intiimiyttä lisää se, että Outinen ja Saine ottavat suoria katsekontakteja katsojiin. Väistääkö katsetta vai katsoako suoraan takaisin? Intiimiys voidaan liittää myös Schjerfbeckin myöhäisempään tuotantoon, joten se sopii hyvin näytelmän tunnelmaan.

Itse en tunne mitenkään erityisen laajasti Helene Schjerfbeckin tuotanto. Kuvittelen tietäväni teoksista saman verran kuin tuiki tavallinen suomalainen keskimäärin. Näytelmästä opin kuitenkin lisää Helene Schjerfbeckistä ihmisenä. Naista on vaivannut ujous, mutta toisaalta hän on ollut hyvin rohkea, kun on uskaltautunut lähtemään maailmalle saamaan taideoppia. Näytelmä antaa myös kuvan unettomuudesta kärsivästä Helenestä. Outisen ja Sainen kuvaukset ovat juuri niin realistisia, että voisin kuvitella itseni sänkyyn pyörimään, jos unettomuudesta kärsisin.

Annatuuli Saine

Kuva © Marko Mäkinen, Teatteri Jurkka: Minä maalaan teidät kaikki (2019)

Minä maalaan teidät kaikki ei ole helppo näytelmä. Se on kuitenkin näytelmä, joka yllättää. Näytelmä myös kiinnostaa yleisöä, koska Teatteri Jurkan kevään esitykset ovat loppuunmyytyjä.

Minä maalaan teidät kaikki -näytelmän ensi-ilta oli Teatteri Jurkassa lauantaina 23.2.2019.

Rooleissa: Kati Outinen ja Annatuuli Saine

Käsikirjoitus: Iida Hämeen-Anttila

Esitysdramaturgia: Iida Hämeen-Anttila

Ohjaus: Kati Outinen

Koreografia: Annatuuli Saine

Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

Lavastus, rekvisiitta ja puvut: työryhmä

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Teatteri Jurkalle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Remontin keskellä

Huh huh! Kun käy katsomassa Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) esittämän näytelmän Rempallaan, tietää, mitä on tulossa, jos remonttiin ryhtyy. Varsinkin, jos on mämmikoura, kuten minä. Onneksi näytelmä on hyvä esimerkki siitä, että mämmikouria löytyy muitakin. Tosiasia on myös se, että tällainen näytelmä kirvoittaa kunnon röhönaurut. Onhan se vain niin hauskaa nauraa toisten tekemille virheille, kun tietää, että kyse on kuitenkin vain näytelmästä.

Elina Varjomäki ja Jari Vainionkukka

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Rempallaan

Timo (Jari Vainionkukka) ja Hanna (Elina Varjomäki) ovat lyöneet hynttyyt yhteen. Avioitumisen jälkeen muutetaan yhteiseen rintamamiestaloon, joka on hieman remonttia vailla. Mukaan  huusholliin muuttavat Timon lapset Jesse (Anna-Leena Sipilä) ja Alina (Elina Varjomäki). Talossa on jo entuudestaankin asukas. Hiiri (Anna-Leena Sipilä), joka luo ympärilleen kauhua ja myöhemmin jaettuja ajatuksia. Paletti on valmis. Timo tietää olevansa kätevä käsistään tai ainakin kuvittelee niin. Hanna puolestaan vaihtaa lennossa ideoita remontin lopputuloksesta. Mukaan on pakko kutsua remonttialan ammattilaisia, vaikka sellaisia tuntuukin olevan todella vaikea saada. Lopulta, kun kaikki alkaa näyttää siltä, että remontti onnistuu, niin tulossa on vielä lisää vastoinkäymisiä.

Näyttämöllä nähtävä trio on mahtava. Vainionkukalla ja Varjomäellä rooleja on vain muutama, mutta Sipilällä niitä riittää. Reilun kahden tunnin esityksen aikana Anna-Leena Sipilä ehtii vaihtaa roolia parisenkymmentä kertaa. Ihan mieletön määrä ja vaatii näyttelijältä hurjaa ammattitaitoa, jotta ehtii heittäytyä roolista toiseen. Puhumattakaan esiintymisasujen vaihdosta. Sipilän roolihahmoista on pakko mainita erikseen Jesse ja Hiiri. Jesse on nuorukainen, jonka velttoa olemusta tekisi mieli hieman ravistella. Hiiri puolestaan on mahtava ruokavaras ja kätevä rakennuspuuhissa. Entä miltä kuulostaa vähäpukeinen öljytty mies näyttämöllä? Kyllä tykkäsin katsella Jari Vainionkukkaa tällaisessa rooliasussa. Testosteronia ilmassa tai sitten remontin aikaansaamaa jälkeä. Elina Varjomäellä mielialat vaihtuivat hetkessä toiseen. Välillä oli itku herkässä ja toisessa hetkessä nainen oli kuin räjähtävä pommi. Tähänkin on tietenkin syynsä, joka selviää näytelmästä.

Anna-Leena Sipilä

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Rempallaan

Rempallaan on Roope Lipastin käsikirjoittama komedia, joka saa myös farssimaisia piirteitä. Ihmisen on välillä hyvä nauraa sydämensä pohjasta, ja tämä on juuri sellainen näytelmä, jossa nauru ottaa vallan. Ihan hulvatonta menoa, vaikka tietysti traagista Timoa ja Hannaa ajatellen. Olisihan se kauheaa, jos jollekin oikeasti kävisi niin kuin näytelmässä käy. Näyttelijöilläkin tuntui olevan hauskaa näyttämöllä. Ensi-illassa oli muutama kohtaus, jossa näyttelijöiden pokat eivät aivan pitäneet. Tuli heti mieleen, kuinka riemukasta tällaisen komedian tekeminen on ollut tai enhän minä tietysti tiedä, mitä haasteita näytelmän tekemisessä on tullut vastaan.

Pidin siitä, kuinka näytelmään oli saatu mahdutettua kaikkia klassikoita, joita voi sattua remonttia tehdessä. Remonttivälineiden hankinta, ammattilaisten saaminen työmaalle, lupa-asiat ja kaikki muut yllättävät käänteet. Toisaalta Lipasti on mennyt käsikirjoituksessaan vielä hieman pidemmälle ja välillä tuntuu kuin olisi osa jotain elokuvaa. Hyvä niin, koska nämä toivat aivan uusia ja yllättäviä piirteitä remontin keskelle.

Jari Vainionkukka

Kuva © Kapina Oy, Keski-Uudenmaan Teatteri: Rempallaan

Rempallaan on näytelmä, joka sopii hyvin sellaisille henkilöille, jotka eivät normaalisti teatterin penkkejä kuluta. Näytelmä on hauska ja katsoja voi vain heittäytyä tarinan vietäväksi.

Rempallaan sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa keskiviikkona 20.3.2019.

Rooleissa: Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Käsikirjoitus: Roope Lipasti

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Lavastus, puvustus, tarpeisto: työryhmä

Tekniikka: Saku Tamminen

Valot ja grafiikka: Kalle Tahkolahti

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.): Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Viime vuonna yleisö-Finlandian lasten- ja nuortenkirjallisuudessa nappasi Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into, 2018). Olin innoissani, kun minulta kysyttiin, haluaisinko lukea Emmi Jäkön ja Aleksis Salusjärven toimittaman jatko-osan Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) (Into, 2019). Ilman muuta kirja kiinnosti, vaikka en poika olekaan, enkä mies, mutta kuulun ryhmään muut.

Kirjan alaotsikko Kertomuksia huikeista miehistä Arvo Ylpöstä Kimi Räikköseen nosti odotuksia entisestään. Keitä kaikkia kirjan kansien väliin mahtuisi, koska Arvo Ylppöä olen tietysti ihaillut aina ja Kimi Räikkönen on vain niin uskomaton tapaus. Yhteistä kirjan miehille on joka tapauksessa se, että he ovat suomalaisia miehiä. Jokainen heistä on omilla avuillaan saavuttanut jotain sellaista, johon he ovat pyrkineet tai eivät välttämättä edes pyrkineet, vaan sattumien kautta ovat päätyneet siihen, missä nyt ovat tai ovat olleet. Jokainen kirjan tarina on ehdottomasti kertomisen ja ennen kaikkea lukemisen arvoinen.

Jari Litmanen nostatti hymyn huulilleni, vaikka en ole ikinä ollut jalkapallosta kiinnostunut. Oli hauska lukea, että Alankomaissa on nykyään yli kaksituhatta Jari-nimistä poikaa. Nimi on tullut tietenkin Jari Litmaselta. Zakarie Alin eräänlainen tuhkimotarina oli myös mielenkiintoista luettavaa. Nuori mies bongattiin työharjoittelusta Alepasta suoraan mallimaailman huipulle. Aleksis Kivi on niin ikään mainittava. Köyhyydessä elänyt Kivi leimattiin tyhmäksi, mutta jostain syystä hän oppi esimerkiksi puhumaan ruotsia paremmin kuin monet muut koulutoverinsa. Surullista kuitenkin on, että eläessään Kivi ei suosiota saanut, vaan Kiven nerokkuus ymmärrettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla. Kirjoittajia on ollut kolmekymmentä ja kuvittajia lähes saman verran. Kirja on erittäin selkeä ja siihen on helppo tarttua. Jokaisesta kirjassa esitellystä miehestä löytyy kuva, kahden sivun mittainen tarina sekä yhden sivun kooste. Aluksi mietin, missä järjestyksessä sankarit on esitelty, mutta vastaus olikin päivänselvä. Henkilöt ovat etunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Tällä tavoin ketään ei olla asetettu kenenkään yläpuolelle, vaan kaikki ovat omilla alueillaan sankareita.

On ilahduttavaa, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Kirjan tarinat ovat tosielämästä ja ne ovat oikeasti tapahtuneet. Tarinoiden avulla lukija ymmärtää, ettei mikään, mitä tavoittelee, ole täysin mahdotonta. Sankaritarinat ovat myös osoitus siitä, että myös Suomesta voi ponkaista maailman kärkeen, jos sitä haluaa. Kirja sopii mielestäni luettavaksi kaikenikäisille ihmisille, vaikka se lasten- ja nuortenkirjoihin luokitellaankin. Kirjan tarinoiden joukossa on myös sellaisia henkilöitä, joista itse en ollut kuullut aikaisemmin mitään. Tällaisetkin tarinat ovat tärkeitä, koska jokaisen ihmisen tarina on tärkeä. Jokainen meistä on oman elämänsä sankari.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) -kirjan julkaisutilaisuus on Helsingissä Aleksanterinkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa lauantaina 30.3.2019 klo 13.00-14.00. Aluksi Emmi Jäkkö ja Aleksis Salusjärvi kertovat kirjaprojektista. Tämän jälkeen rauhanvälittäjä Hussein al-Taee pitää puheenvuoron kirjan teemoista, jonka jälkeen Sampo Marjamaa lukee kirjan sankaritarinoita. Lopuksi kirjan sankarit noutavat oman kappaleensa kirjasta. Tänne kannattaa ehdottomasti suunnata, jos vaikka oma sankarisi olisi paikalla.

Majakkasaarella

Talvilomalla voi tapahtua mitä tahansa. Yksi viikon mukavimmista tapahtumista oli aamuhetki Helsingin Kaupunginteatterilla. Pääsin näkemään Tahvon ja Bellan ensiaamun. Kyllä yli viisikymppinen ihminen voi ihan hyvin mennä katsomaan näytelmän, jonka suositusikäraja on kolmivuotiaasta ylöspäin. Suosittelen muillekin. Elämä on heittäytymistä ja toisinaan on hyvä olla lapsenmielinen. Tahvo ja Bella ovat monille tuttuja eläinhahmoja Tapani Baggen suosituista lastenkirjoista.

Raili Raitala ja Mikko Vihma

Kuva © Henriikka Koskenniemi, Helsingin Kaupunginteatteri

Bella (Raili Raitala) ja Selma (Tiina Peltonen) asuvat Majakkasaarella. Selma on majakanvartija ja Bella hänen koiransa. Rodultaan Meksikonkarvatonkoira, jos jotakuta asia kiinnostaa. Päivisin Selma kalastaa saadakseen soppa-aineet Bellalle ja itselleen. Eräänä tavallisena päivänä Bella kuulee rannalta ääniä. Rantaan ajautuu vannavene, jonka kyydissä on ilmielävä kissa. Hui kauhistus! Hieman on molemminpuolista pelkoa ilmassa, vaikka esittelyt vaihdetaankin. Kissa on Tahvo (Mikko Vihma). Bella ei ole kauhean ihastunut Tahvoon. Hän haluaa kissasta eroon ennen kuin Selma näkee tulokkaan. Bellan toive ei ehdi toteutua, koska Selma ehtii havaita Tahvon, jolle löytyy oitis paikka hänen sydämessään. Bella on mustasukkainen, mutta emäntänsä edessä voimaton. Majakkasaaren elämän on kuitenkin jatkuttava, ja kun majakkasaarella alkaa tapahtua enemmänkin, on Tahvosta yllättävää hyötyä.

Raili Raitala on ihana Bella. Juuri sellainen, jota olisi kiva rapsuttaa, vaikka luonnettakin löytyy, kun on kyse Selmasta ja heidän majakkasaaresta. Tahvon paksuraitaisessa puvussa viihtyvä Mikko Vihma on puolestaan juuri sellainen kissa, joka kehrää, kun asiat ovat mallillaan. Ei sen puoleen, ei Tahvo kynsiään näytellyt, vaikka elämä oli hieman heitellytkin kissapoloa maailman laitamilla. Täytyy kyllä myöntää, että keltaisilla kumiankoilla koristeltu vannavene oli huippuhauska. Tiina Peltosella on näytelmässä moniroolitus. Kiirettä pitää, kun pitää hetkessä vaihtaa roolista toiseen. Itseäni ihastuttivat kaikki roolit, mutta lapset olivat selvästi ihastuneimpia konnakuoroon, jota Lehtinen veti nukketeatterimaisesti lavasteseinän toiselta puolelta.

Tiina Peltonen ja Raili Raitala

Kuva © Henriikka Koskenniemi, Helsingin Kaupunginteatteri

Tahvon ja Bellan ensiaamussa oli itseoikeutetusti päiväkotiryhmän pienokaisia seuraamassa esitystä. Nyt täytyy antaa kiitokset. En tiedä, kuinka hoitajat olivat lapsia opastaneet, mutta lapset käyttäytyivät hyvin rauhallisesti ja mallikkaasti, vaikka tällaisessa mielestäni saisi jopa hieman remuta. Etenkin näytelmän alkupuolella näyttelijät ottivat kontaktia lapsiin. Lapset pääsivät mukaan musisointiin ja myöhemmin myös lauluun. Lapsille suunnatuissa esityksissä musiikilla onkin usein suuri merkitys ja tällainen osallistava esitys toimii yleensä aina.

Jos nyt joku kysyy, mitä ihmettä esitys sitten antaa aikuiselle ihmiselle, niin muutamia vastauksia voin kertoa. Ensinnäkin esityksestä löytyy aikuisille ajattelemisen aihetta merten tilasta. Näytelmässä on selvä kannanotto siihen, kuinka pelottavassa tilassa meret ovat. Muovisaastetta löytyy ja löytyy ja löytyy. Tästä voi kukin miettiä kuumaa perunaa: ilmastonmuutosta. Näytelmän annissa on paljon muutakin. Vanhemmat, jotka tuovat lapsensa teatteriin, opettavat lapselle pienestä pitäen kulttuurin tärkeyden. Samalla voi seurata, kuinka lapsi eläytyy näytelmään. Itsekin, vaikka olin ilman lapsiseuralaista teatterissa, nautin lasten täysivaltaisesta heittäytymisestä näytelmän vietäväksi. Tahvo ja Bella on myös hyvä muistutus meille aikuisille, kuinka yhteispelillä luodaan paljon hyvää.

Mikko Vihma ja Tiina Peltonen

Kuva © Henriikka Koskenniemi, Helsingin Kaupunginteatteri

Lapsille suunnatussa näytelmässä suurta osaa esittää myös näytelmän lavastus, valaistus, äänet, puvut ja naamiointi. Kaikilla näillä osa-alueilla olikin mielestäni onnistuttu loistavasti. Uskomattomin oli ehkä roskalaivan lähestyminen majakkasaarta. Täytyy sanoa, että pieneen tilaan oltiin saatu paljon elementtejä, jotka myös toimivat. Hienoa työtä koko työryhmältä.

Tahvon ja Bellan esitykset sijoittuvat aamupäiviin. Etenkin vuorotyöläisten kannattaa hyödyntää arkiaamuja ja viedä lapset teatteriin. Reilun puolen tunnin esitys takaa elämyksellisen hetken arjen keskellä. Myös lauantaisin löytyy esityksiä, vaikka kevään viikonloppuesitykset ovatkin jo melkoisen loppuunmyytyjä. Ei kuitenkaan hätää. Esitykset jatkuvat myös syksyllä. Tämä on muuten myös hyvä vinkki päiväkodeille, jos vain rahavarat sallivat kohdata kulttuuria.

Tahvo ja Bella sai kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiössä keskiviikkona 20.3.2019.

Rooleissa: Tiina Peltonen, Raili Raitala ja Mikko Vihma

Käsikirjoitus: Tapani Bagge

Ohjaus: Sami Rannila

Dramaturgi: Sanna Niemeläinen

Lavastus ja puvut: Maarit Kalmakurki

Musiikki, äänet ja koreografia: Tiina Peltonen, Raili Raitala ja Mikko Vihma

Laulujen sanat: Tapani Bagge ja työryhmä

Valosuunnittelu: Valdemar Virtanen

Äänisuunnittelu: Benjamin Herala

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Adele Parks: Päästin hänet sisään

Joskus viattomalta tuntuva kirja voi ollakin jotain aivan muuta kuin oli luullutkaan. Näin kävi minulle, kun tartuin Adele Parksin kirjaan Päästin hänet sisään (HarperCollins Nordic, 2018). Luulin kirjan olevan kevyt romaani, mutta kirjan tarina alkoikin ahdistaa ja kaatua päälle. Kirjaa ei tietenkään voinut jättää kesken, koska oli saatava tietää, mitä lopussa tapahtuu.

Mel ja Abi ovat olleet yliopistossa erottamattomat ystävykset. Ystävyys kuitenkin ikään kuin loppui, kun Mel tuli yllättäen raskaaksi ja päätti pitää lapsen. Mel jätti opintonsa ja keskittyi yksinhuoltajan elämään sekä päivästä toiseen selviytymiseen. Abi sen sijaan jatkoi opintojaan ja päätyi naimisiin komean ja menestyksennälkäisen Robin kanssa. Pariskunta muutti Yhdysvaltoihin, jossa Abi loi itselleen kadehdittavan televisiouran. On siis kaksi naista, joiden elämät ovat joskus ristenneet, mutta muuta samaa heissä ei tunnu olevankaan.

Seitsemäntoista vuoden hiljaiselon jälkeen Abi ottaa yllättäen yhteyttä Meliin. Hän haluaa tavata vanhan ystävänsä. Mel suostuu, ja tästä alkaa varsinainen tapahtumien vyöry. Huomaamattaan Mel lupaa, että Abi saa asua heillä niin pitkään kuin tarvetta on. Melillä on tätä nykyä perhe, johon kuuluvat rakastava aviomies Ben, nuoruuden raskaudesta syntynyt nuorimies Liam sekä tyttäret Imogen ja Lily. Melin elämä on kiirettä täynnä olevaa arkea, joten kuuluisan vanhan ystävän vierailu on kuin piristysruiske Melille. Melistä kuoriutuu nainen, jota oma aviomies ei meinaa tunnistaa. Viiniä virtaa ja valmisaterioita kuluu. Perheen normaali arki särkyy, ja lopulta Mel huomaa, ettei hänen vanha ystävänsä olekaan sitä mitä pitäisi. Abi on kavala ja kiero nainen, joka rikkoo Melin perheen idyllisyyden.

Adele Parks on kirjoittanut todella piinaavan kirjan. Tarina on ruma ja kauhea, mutta sitä ei voi jättää lukemattakaan, koska intensiivisyyttä ja jännitystä riittää. Kirjassa pääsevät vuorotellen ääneen eri henkilöt. Parks on osannut hyvin kuvata kulloisenkin henkilön mietteet. Henkilöiden mietteet kertovat myös selkeästi sen, minkä ikäisestä henkilöstä on kyse eli henkilöhahmot ovat hyvin erilaisia. Useinhan tällaisessa vuorottelevassa kerronnassa on vaarana se, että henkilöhahmot sekoittuvat toisiinsa, jos kirjailija ei osannut ujuttautua henkilön nahkoihin. Pidin myös siitä, kuinka tarina etenee piinaavalla tavalla. Kirjaa alkaa ahmia, koska haluaa tietää, mihin kaikki johtaa.

Kirjan yksi teema on ilman muuta ystävyys ja oma perhe. Täytyykö ystävyyttä ylläpitää vuosikaudet, vaikka ei oltaisi missään tekemisissä? Ihmisen ei tarvitse toki olla tyly vanhalle ystävälleen, mutta ei tarvitse myöskään mennä sellaiseen ääripäähän, että majoittaa jonkin vanhan ystävän kotiinsa. Periaatteessahan kyse on kuitenkin tuntemattomasta henkilöstä, jonka kanssa on joskus pidetty yhtä. Perheen pitäisi joka tapauksessa olla se, josta ihminen saa turvaa ja tukea. Ikivanhat ystävyyssuhteet tuovat rakkaita muistoja mieleen, mutta jos ei muuta yhteistä ole, ei se kauas kanna.

Toisena teemana täytyy nostaa seurustelu, avoliitto ja avioliitto. Rakastuminen johtaa usein seurusteluun ja siitä avoliittoon sekä lopulta avioliittoon. Entä jos on nähtävissä, että suhde on valmiiksi kuollut, kannattaako ulkopuolisen puuttua asiaan vai pitääkö jokaisen kantaa oma ristinsä ja katsoa mitä tuleman pitää? Onko ihmisellä ylipäätään oikeutta puuttua toisen ihmisten seurustelusuhteisiin, vaikka kyseessä olisi lähiomainen? Vaikeita kysymyksiä. Kirjaa lukiessa on tietävinään oikean vastauksen, mutta myöhemmin mietityttää, onko se kuitenkaan niin kuin ajattelee sen olevan. Ihmiset tekevät virheitä, mutta virheistä usein myös oppii.

Kirjan englanninkielinen alkuteos I Invited Her In on ilmestynyt vuonna 2018. Kirjan on suomentanut Pirjo Lintuniemi.

Adele Parksin kirja Päästin hänet sisään on sopivaa luettavaa, jos kaipaa tiivistunnelmaista ja hieman uskomattomalta kuulostavaa tarinaa ystävyydestä.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta sain kirjan luettavakseni.

Teatterissa: Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina

Sain jo viime syksynä tilaisuuden mennä katsomaan teatteriesitystä Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina Teatteri Avoimiin Oviin, mutta silloin oli pakko perua meno. Olinkin enemmän kuin kiitollinen, kun minulle tarjottiin uutta tilaisuutta. Olin heti valmis, koska esitys kiinnosti minua jo ihan pelkästään aiheen vuoksi. Eino Leino ja naiset. Kutkuttavaa.

Pinja Hahtola

Kuva © Seppo Honkonen

Anni Swan avaa anonyymien Apollon vertaistukiryhmän Eino Leinon naisille. Oikeasti ei se kauhean anonyymi ole, koska Swan näkee heti tuttuja kasvoja vertaistukiryhmän joukossa. Mukana ovat muun muassa L. Onerva, Aino Kallas ja Maila Talvio sekä muutama muu. Yhteistä kaikille naisille on ollut suhde runoilija ja kirjailija Eino Leinoon. Ovatko suhteet olleet platonisia vai kiihkeitä lemmenleikkejä täynnä olevia, sen tietävät vain naiset ja tietenkin Eino Leino. Sivustaseuraaja voi kuitenkin arvailla jotain, jos aletaan puhua ilkeämielisesti kupan levittämisestä. On myös selvää, että Leinon ja naisen rinnalla on aina ollut kolmaskin osapuoli. Kuningas alkoholi, joka useimmiten onkin muodostunut todelliseksi ongelmaksi.

Pinja Hahtola esittää kaikkien naisten osat eli kyseessä on monologi, vaikka Eino Leinon haamu välillä sanaisen arkkunsa avaakin. Hahtolan ilmaisuvoima on loistavaa. Hetkessä vaihtuu Leinon muusa toiseksi muusaksi. Uskomatonta on, kuinka aidoilta naiset vaikuttavat. Siitä huolimatta, että kyse onkin edesmenneistä naisista, on Hahtola saanut heidän henkensä ikään kuin elämään. Naiset ovat kuin suoraan valokuvista ja heidän luonteensa tulevat esiin, kun Hahtola avaa suunsa.

Pinja Hahtola

Kuva © R. Haukia

Näytelmän riemukkaimpia kohtauksia ovat ne, kun Maila Talvio pääsee ääneen. Nainen on selvästi katkera Eino Leinolle, joten hän antaa täyslaidallisia takaisin Leinolle. Leino on joutunut kenties suhteettomankin kritiikin kohteeksi saadessaan Talvion vihat niskaansa. Hahtola on loistava Talviona. Tiukka, suoraviivainen suu, joka mielellään vielä hieman vetäytyy alassuin. Tälle naiselle ei sanota ei. Loistava oli myös kohtaus, jossa Anni Swan alkoi lukea satuaan Vuorenpeikosta, joka heti kättelyssä muuttui huorinpeikoksi ja arvata vain voi, kuka huorinpeikko on. Ihastuin myös kohtaukseen, jossa Aino Kajanus hakee Leinolle juomia järvestä. Helmoja nostellen Aino astelee veteen, ja kuinkas ollakaan, yhtäkkiä Akseli Gallen-Kallela haluaa ikuistaa naisen ja Eino Leinon tauluunsa. Oli muuten aivan kuin sen oikean taulun Aino. Ihastuttavaa katsella tällaista työskentelyä.

Kansallisrunoilija Eino Leino on periaatteessa kaikkien tietämä henkilö, mutta tiedetäänkö hänestä kuitenkaan kauheasti, onkin jo aivan eri asia. Itselleni esimerkiksi suhde Anni Swaniin tuli yllätyksenä. Jotenkin lapsenomainen kuvitelma puhtoisesta Anni Swanista hieman romuttui, vaikka ei pitäisi. Swan on ollut nainen siinä, missä kuka tahansa. Tällaiset teokset ovat loistavia jo ihan sen takia, että aina oppii jotain uutta historiasta. Sitä paitsi tuli mieli kaivaa Panu Rajalan kirjoittama Virvatuli – Eino Leinon elämä (WSOY, 2017) lukemattomien pinosta.

Pinja Hahtola

Kuva © Janna Herttuainen

Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina palkittiin helmikuussa 22. Valtakunnallisen Monologikilpailun voittajana. En yhtään ihmettele, koska esitys on todella mahtava. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, jos esityksiä tulee lisää. Ainakin Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä on vielä yksi näytös 19.3.2019.

Eino Leinon eksät – enemmän ja vähemmän muusina sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla 8.7.2018.

Rooleissa: Pinja Hahtola

Käsikirjoitus: Pinja Hahtola

Ohjaus: Seppo Honkonen

Äänimaailma: Marko Pakarinen

Sovitus ja visuaalinen ilme: Työryhmä

Päähineet: Heidi Tsokkinen / Hatlantis

Kiitos Eino Leinon eksille kutsuvieraslipusta, kuten myös kuvalainauksista.

Kellumassa

Alkuvuosi on ollut alakuloinen ja tekemättömät asiat ovat painaneet mieltä. Siksi olinkin enemmän kuin tyytyväinen, kun huomasin voittaneeni itselleni ja ystävälleni rentoutuskellunnat Kellumossa. Toissa perjantaina häivyin töistä työkaverini kanssa hyvissä ajoin ja suuntasimme kohti Helsinkiä. Hieman oli jännitystä ilmassa, mutta onneksi jännitys oli positiivista.

Kellumoon on Kampin metroasemalta kävelymatka, joten sinne oli helppo löytää. Kellumossa meidät vastaanotti Teppo, joka kertoi meille rentoutuskellunnasta. Rentoutuskellunta tapahtuu kelluntatankeissa, joissa on vettä, joihin on lisätty magnesiumsulfaattia eli karvassuolaa. Suola saa tietysti aikaan sen, että kelluminen on mahdollista. Ennen kelluntatankkiin menoa on poistettava meikit ja peseydyttävä. Etenekin erilaiset hiustökötit pitää saada hiuksista pois. Kelluntatankkiin mennessä laitetaan korvatulpat mahdollisimman syvälle, ettei vesi vahingossa pääse korvakäytäviin, koska tankin vesi on sen verran paksua, että sitä on vaikea saada korvista pois. Itse kelluminen tapahtuu alasti eli nakupellenä.

Kellumossa on kaksi kelluntatankkia omissa huoneissaan, joten rentoutuminen tapahtuu itsekseen ja kunkin omassa rauhassa. Hieman meitä kyllä alkoi jännittää enemmän, kun Teppo kertoi kellunnasta. Kuinka kellunta sujuisi, ja entä jos jokin menisi pieleen. Ei hätää kelluntatankeissa on hälytysnappulat, joten apua voi pyytää, jos iskee paniikki.

Eihän siinä sitten mitään muuta kuin kellumaan. Peseydyttyäni astuin kelluntatankkiin. Kun olin asettumassa kellunta-asentoon makaamaan, niin kuulin pienen äännähdyksen. Kelluntaan mennessä tulee hetki musiikkia ja lopussa on myös musiikin vuoro sekä ilmoitus, että aika on lopussa. Tällä tavoin rentoutuja tietää, milloin on aika nousta tankista. No, koska minä olen minä, niin iski paniikki. Jos tuo oli se valitsemani huilumusiikki, niin enhän minä voi sitä kuulla, kun korvatkin ovat veden alla. En kuitenkaan painanut paniikkinappulaa, vaan yritin löytää hyvää kellunta-asentoa.

Kellumon ihana Kati

Tankkiin mentyä tankin valaistus sammutetaan ja annetaan kehon ja mielen rentoutua. Minulla oli tässä hieman vaikeuksia, koska jännitin sitä loppumusiikkia. Lisävaikeuksia aiheutti hyvän asennon saaminen. On se muuten jännä, että merivedessä kelluminen on jotenkin helppoa. Tankissa en meinannut löytää hyvää asentoa millään. Johtuiko se kenties pimeydestä ja uudesta sekä oudosta asiasta? Tiedä sitten, mutta lopulta olin löytävinäni hyvän asennon. Kädet niskan alle, vaikka olisi siellä ollut niskatyynykin saatavilla.

Mitä seuraavaksi? Toista silmää alkoi kirvellä. Apua! Onneksi tästäkin varoitettiin. Jos silmiin menee suolavettä, on tankin ulkopuolella suihkupullossa vettä. Tankin kansi auki siis ja kädellä pulloa hapuilemaan. Pullon löydettyäni vesisuihkauttelua silmiin ja takaisin tankin kätköihin. Nyt asento löytyi helpommin ja aloin rentoutua kunnolla, vaikka mieltä kaihersikin loppumusiikin kuuleminen.

Jossain vaiheessa iski pienoinen kuumuus. Olin Tasapainotilaksi nimetyssä kelluntahuoneessa. Tankin veden lämpötila on 35,5 astetta. Ystäväni oli Horisontissa, jossa vesi on asteen lämpimämpää. Minun oli pakko hieman raottaa tankin kantta ja laittaa valot. Ihan vain jäähdytelläkseni. Ei näin pitäisi tehdä, mutta minä tein ja helpotti.

Kuinka kellunta jatkui? Pääsin taas sopivaan rentoutustilaan, niin aloin miettiä ajan kulua ja sitä, että kello on varmasti jo niin paljon, että aika on mennyt umpeen. En ole kuullut loppumusiikkia ja ilmoitusta ajan loppumisesta. Arvatkaa mitä tein? Laitoin taas valot päälle ja avasin kannen ja nousin ylös. Annoin veden valua iholtani ja nousin kaivamaan kännykän esiin. Kello oli 16.41. Vielä oli jonkin verran aikaa eli takaisin tankkiin. Kelluntasessioon varattu aikaa tunti, josta noin 45 minuuttia on kellunta-aikaa. Jälkikäteen huomasin, että kellon kaivelu repusta tämä oli huono idea. Repussa ja kännykän suojakuorissa oli valkoisia läiskiä. Suolavedestä. Onneksi ne sai vedellä pois.

Ihania yksityiskohtia

Sain vielä hetkeksi rentoutusfiilistelyn päälle, kunnes itse päättelin, että nyt on aika lopetella. Nostaessani päätä vedestä, kuulinkin vienoa huilumusiikkia. Ystävälleni oli käynyt niin, ettei ollut kuullut lopetusmusiikkia. Oli ihmetellyt, miksi jalkopään seinästä alkoi tulla kuplia. Oli onneksi muistanut, että kupliminen tarkoitti sitä, että aika on mennyt umpeen ja tankin veden lämmitys on alkanut uudelleen.

Kellunnan jälkeen suihkuun. Kun olin saanut puettua vaatteet päälleni, oli pakko ottaa hieman tankkikuvia. Kun palasin vastaanottotilaan, oli Kellumossa vuoronvaihto meneillään. Kellumon Kati tuli heti kysymään, haluaisinko juoda kivennäisvettä ja ohjasi minut föönaustilaan. Tuli jotenkin tunne, että meistä huolehdittiin alusta loppuun saakka ammattitaitoisesti. Ei tarvinnut ihmetellä, mitä seuraavaksi.

Periaatteessa Kellumoon voi mennä ajan varattuaan ihan mitään sen kummempia varusteita. Kellumossa oli tarjolla kotimaisen Ole hyvä -merkin pesuaineita ja Avril Organic -meikinpoistoainetta. Lisäksi pyyhe ja korvatulpat tulivat talon puolesta. Föönauspaikalla oli Weledan kosteusvoidetta ja föönit odottamassa. Jos nyt hiuksiin olisi halunnut jotain laittaa, niin siihen olisi voinut omat tökötit voinut varata. Itse vain kuivattelin hiukset, koska olin menossa suoraan rentoutuksesta kotiin.

Mikä sitten oli loppufiilis? Vaikka sekoilin tankkiaikana ties mitä, niin olin rentoutunut. Olo oli jotenkin leijuva ja epätodellinen. Kati sanoi, että usein ensikertalaisella on paljon asennon hakua tankissa, mutta kokemus paranee kerta kerralta. Lisäksi Kati kertoi, että yleensä seuraavana yönä yöunet ovat uskomattoman rauhalliset. Minuun kelluntarentoutus vaikutti. Meinasin unohtaa leimata junalipun junaan mennessäni ja taisin sekoilla jotain muutakin. Seuraavan yön unet olivat todella mahtavat. Aivan kuin en olisi vuosikausiin nukkunut niin hyvin kuin rentoutuskellunnan jälkeen.

Rentoutuskellunnalla on annettava vahva suositus. Voisin kokeilla toistekin.

Oletko sinä kokeillut rentoutuskelluntaa?

Surullisen kaunis Kirsikkatarha

Ei pitäisi aloittaa tätä postausta kysymällä, mitä tulee, kun näytelmän ohjaa mies, jonka omat vanhemmat ovat mukana näytelmän näyttelijäryhmässä? Kysyn silti, koska lopputulos on hienoa ja koskettavaa katsottavaa. Eikä se tietysti ole tämän yhden perheen ansiota, vaan koko työryhmän. Hienoa toteutusta. Teos on Kirsikkatarha, joka on Anton Tšehovin viimeiseksi jäänyt näytelmä, esityspaikkana Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö.

Heidi Herala

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Ranevskaja (Heidi Herala) palaa kotitilalleen Ranskasta, jossa hän on viettänyt useita vuosia. Kartano on joutumassa huutokaupan vasaran alle, ellei Ranevskajan suku saa kerättyä rahoja kasaan ja maksettua velkojaan. Lopahinin (Chike Ohanwe) isä ja isoisä ovat olleet talon palveluksessa orjina. Lopahin on päässyt elämässään eteenpäin ja hän yrittääkin auttaa perhettä neuvomalla, mitä pitäisi tehdä, jotta kartano säilyisi. Neuvoja ei oteta kuuleviin korviinsa. Mitä perheen palveluksessa olleiden orjien varttunut vesa muka voisi tietää talousasioista? Parempi on elää menneissä tai hullaantua kuohuvan juoman kuplinnasta ja tanssista. Nykyisyys on pelottava varjo elämässä.

Voi Heidi Herala, millaisen roolityön teet! Tunteet liikkuvat äärilaidasta toiseen. Elät menneisyydessä ja mietit kuollutta pikkupoikaasi. Olet valmis antamaan viimeisen kultakolikkosi kerjäläiselle, koska olet inhimillinen. Samalla unohdat oman perheesi ahdingon ja nykyhetken. Emilia Sinisalo Varjan, Ranevskajan ottotyttären, roolissa on voimakas. Nainen on tietoinen kartanon ongelmista ja haluaisi nostaa kissan pöydälle, mutta häntä ei kuunnella. Varjan rooli on vaikea kaiken ilakoinnin ja kaihomielisyyden keskellä. Chike Ohanwe on vakuuttava Lopahinina. Mies seisoo jalat tukevasti maassa, mutta ei voi ymmärtää, miksi perhe ei halua kuunnella hänen järkevää ehdotustaan.

Sanna Majuri ja Chike Ohanwe

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Trofimov on mies, jolla on jo ikää, mutta opiskelijana hän on ikuinen. Tommi Erosen suoritus Trofimovina paranee näytelmän edetessä. Mies eläytyy rooliinsa mahtavalla tavalla. Sonja Kuittinen on Ranevskajan tytär Anja. Kuittinen on eloisa ja riehakas, juuri sellainen kuin 17-vuotias neitonen on. Pidin erityisesti Kuittisen eläytymisestä yhdessä pidemmässä monologiosuudessa. Oli hienoa kuunneltavaa. Kirsikkatarhassa on loistavia näyttelijöitä. Pakko on vielä mainita Unto Nuora hellyttävänä häntää heiluttavana koirana sekä Eero ”Jepihodov” Saarisen huikeat rocktähti-moovit.

Kirsikkatarha on kaunis. Uskomattoman näyttävät valot toimivat lavasteiden kanssa. Etenkin ensimmäisen puoliajan petroolinvihreä taivas on upea. Väliajan jälkeen yleisöä hellitään kultaseinällä, johon on hyvä heijastaa tanssijaisten valoja ja kimmellystä. Kunnon valoshow. Kristallikruunut luovat hienoa tunnelmaa ja omaa kimallustaan. Kaiken tämän kauneuden lisäksi katsojia hemmotellaan jousikvartetilla, joka lumoaa varmasti jokaisen katsojan. Ammattitaitoiset muusikot osaavat ottaa yleisönsä, mutta antavat siitä huolimatta tilaa näytelmälle.

Emilia Sinisalo ja Sonja Kuittinen

Kuva © Stefan Bremer, Helsingin Kaupunginteatteri

Niin, se postauksen alussa mainittu ohjaaja on Lauri Maijala. Tästä jokainen voi itse miettiä, millaista on olla vanhempana, jos oma poika on ohjaamassa. Olisi ollut myös mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoituksia, kuinka tällaisessa temmellyksessä toimitaan. Jälki on joka tapauksessa ensiluokkaista. Mainitsin jo hienoista valoista, joista saan kiittää Mika Ijästä, joka on vastannut valosuunnittelusta. Janne Vasama puolestaan on vastannut lavastuksesta.

Kirsikkatarha on surullisen kaunis tragedia. Näytelmässä on mukana komiikkaakin, mutta syvemmältä olemukseltaan tarina on surullinen. Kirsikkatarhaa suosittelen lämpimästi perinteisen teatterin ystäville. Klassikkoteos, joka elää yhä.

Kirsikkatarha sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä torstaina 28.2.2019.

Rooleissa: Tommi Eronen, Heidi Herala, Jouko Klemettilä, Sonja Kuittinen, Seppo Maijala, Sanna Majuri, Kari Mattila, Unto Nuora, Chike Ohanwe, Heikki Ranta, Eero Saarinen, Aino Seppo, Emilia Sinisalo ja Niila Vasama/Nooa Huhtala

Orkesteri: Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa, Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius, Hanna Hohti/Maarit Holkko ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola

Suomennos: Martti Anhava

Ohjaus: Lauri Maijala

Sävellys: Lauri Porra

Lavastus: Janne Vasama

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu: Mika Ijäs

Äänisuunnittelu: Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset: Jaana Nykänen

Dramaturgi: Merja Turunen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.