Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Bazarin sähköpostiin lähettämissä markkinointiviesteissä on aina silloin tällöin kysely halukkuudesta osallistua jonkin uutuuskirjan lukijapaneeliin. Minähän olen aina halukas ja tällä kertaa nappasi. Pääsin mukaan lukijapaneeliin, jossa saimme luettavaksemme Elina Kilkun Täydellisen näytelmän (Bazar, 2019). En tiedä miksi, mutta viehätyin lukijapaneeliajatuksesta vielä enemmän, koska kyseessä oli suomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vaikka pidän käännöskirjallisuudesta, rakastan sitä, kuinka hienosti monet suomalaiset kirjailijat kirjoittavat. Täydellinen näytelmä aloittaa trilogian, joka vaikuttaa kaikessa kauheudessaan melkoisen hulvattomalta.

Alina on äiti. Hän on vankilassa. Ei oikeassa vankilassa, vaan yksinhuoltajan vankilassa. Tilassa, josta ei voi irrottautua ja lähteä tuosta vain kahville tai baariin. Aina ovat lapset huollettavina. Lasten isä on puolestaan ottanut hatkat ja muuttanut Pariisiin. Elatusmaksujen kanssa on niin ja näin. Ammatiltaan Alina on teatteriohjaaja. Hän rakastaa työtään, mutta on työtön. Alinan tehtävänä on yrittää saada jalkansa jonkin teatterin oven väliin, jotta homma luonnistuu. On myös haettava apurahoja. Mikään ei kuitenkaan onnistu. Aina tulee kieltäviä vastauksia. Toisille apurahojen saaminen tuntuu olevan lastenleikkiä. Työvoimatoimisto ja Kela uhkailevat milloin milläkin asialla. Alinalla on vilkas mielikuvitus ja hän kehitteleekin päässään mitä kummallisempia näytelmiä. Tosin yleensä luomistyö jää kesken, koska lapset vaativat huomiota.

Kuulostaako hurjalta? Se on hurjaa, mutta se on myös totta. Alinan tarina on fiktiivinen, mutta tällaisia tarinoita on Suomi pullollaan. Täydellinen näytelmä onkin täydellinen nyky-Suomen kuvaus. Elina Kilkku kuvaa työttömän yksinhuoltajan arkea riipaisevalla tavalla. Toisaalta itkettää, koska kaikki menee pieleen. Ihan kaikki. Toisaalta kuitenkin naurattaa, koska absurdit kohtaukset ovat yksinkertaisesti huvittavia. Ei noin voi kenellekään käydä, paitsi, että käy. Entä voiko yksinhuoltajalla olla rakkautta tai edes seksiä? Alina on sitä mieltä, että peli on menetetty, koska hän on äiti. Onhan se vaikeaa käydä treffeillä tai ylipäätään missään, jos ei ole tukiverkostoa, eikä sen puoleen rahaa maksaa lapsenvahdille muutamasta tunnista. Asiat voivat kuitenkin muuttua ja mielenkiinnolla odotankin trilogian toista osaa, kuinka Alinan rakkauselämän kanssa käy.

Kilkun tapa kuvata Alinan tunnemaailmaa on hyvin realistinen. Välillä teki mieli raivota, kun Alina sai jälleen kerran kieltävän vastauksen apuraha-anomukseensa. Kilkulla on selvästi myös tilannetajua ja loistava huumorintaju. Nautin siitä, kuinka meheviä kohtauksia kirjassa on. Lukiessani kirjaa junassa, aloin nauraa ääneen jollekin aivan karmealle kohtaukselle, koska kaiken hirvittävyyden takana oli jotain surkuhupaisaa. Kanssamatkustajat katselivat alta kulmain. Mielestäni kirjan tarinasta löytyy myös oiva muistutus sellaisille, jotka valittavat joka asiasta. Ihan oikeasti jollakin voi aina olla huonommin.

Kirjan kieli on helppolukuista ja luvut ovat suhteellisen lyhyitä. Tällaisia kirjoja on kiva lukea etenkin silloin, kun on väsynyt. Ei tarvitse kauheasti miettiä joka sanaa ja pisteen paikkaa. Pidän myös siitä, että tällaiset kirjat ovat jollain tavoin hyvin selkeitä. Kevyttä luettavaa, mutta toisaalta hyvinkin rankkaa.

Elina Kilkun Täydellinen näytelmä sopii mahtavasti kesälomalukemiseksi. Kirjassa riittää huumoria, mutta toisaalta kirjan tarina tuo esiin myös yhteiskuntamme raadollisuuden. Niin, ja kirja kannattaa tietysti lukea myös, jos on kiinnostunut teatterista.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”nainen”. Ei tarvinne selitellä miksi.

Kiitos kustantajalle, joka mahdollisti kirjan lukemisen lukijapaneelin muodossa.

Kesäteatterissa: Rakkautta Aholassa

Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia, kun lähdin katsomaan Järvenpään teatterin esittämää musiikkipitoista kesäteatteriesitystä Rakkautta Aholassa. Jotenkin vain ajattelin, että aihepiiri soveltuu erinomaisesti Järvenpään ja Tuusulan kulttuurimaisemiin. Mieleni oli siis hyvin avoin ja hyvä niin, koska sain katsottavakseni todella hienon ja viihteellisen kesäteatteriesityksen, joka antoi samalla reilun annoksen kulttuurihistoriallista tietoutta.

Venny Soldan-Brofeldt ja Juhani Aho

Järvenpään teatteri: Rakkautta Aholassa

Kuva © Kapina Oy

Kirjailija Juhani Aho (Tommi Kolehmainen) ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldt (Annu Kajanne) elävät näennäisesti tavallista arkea Aholassa. Juhanilla on vaikeuksia saada tekstiä paperille, mutta sellaistahan se välillä on. Luomisen tuskaa tai kenties kyse on jostain muusta. Talon seinien sisäpuolella nimittäin kuohuu enemmänkin. Vennyn sisko Tilly Soldan (Linda Maria Laaksonen / Outi Pippuri) yrittää jatkuvasti liehitellä siskonsa miestä, eikä se pelkäksi yrittämiseksi jää. Syntyy suhde, jonka seurauksena Tilly alkaa odottaa kirjailijalle lasta. Siskosten kärhämöidessä kirjailija joutuu muistoissaan pappisisänsä (Juha Palkeinen) saarnojen kohteeksi. Onneksi tämän kaiken rinnalle löytyy myös riehakkuutta. Aholassa pidetään kosteita taitelijajuhlia, joissa vierailevat Jean Sibelius (Mikko Moilanen / Markus Peltola), Pekka Halonen (Artturi Frisk) ja Eero Järnefelt (Ilpo Halonen).

Tommi Kolehmainen piirtää Juhanista kiltin oloisen, mutta helposti vietävissä olevan miehen kuvan. Kirjailijalla ei ole helppoa olla siskosten välissä. Molemmille hän haluaa rakkauttaan suoda, mutta loppupeleissä Venny on se, jonka hän aina valitsee. Annu Kajanne tekee Vennystä voimakkaan ja itsenäisen naisen. Vennyllä on myös piikikäs kieli, jonka kohteeksi joutuvat etenkin Juhani ja Tilly. Se, mikä näytelmästä tekee viihteellisen, on ilman muuta Tilly. Tillyn roolia näyttelevä Linda Maria Laaksonen osaa keimailun taidon. Hän on varsinainen syöjätär, jonka katseet kirjailijaa kohtaan eivät jää kenenkään huomaamatta.

Tilly Soldan ja Juhani Aho

Järvenpään teatteri: Rakkautta Aholassa

Kuva © Kapina Oy

Näytelmään on mukavalla tavalla tuotu skandaalinkäryisen rakkaussuhteen rinnalle taidekulttuuripiirit. Kohtaukset, joissa taiteilijat istuvat saman pöydän äärellä ryyppäämässä, ovat mehukkaita ja ennen kaikkea kosteita. Nauratti etenkin se, kun Juhani Aho oli saanut ennakkoa tulevasta kirjastaan, niin taiteilijat päättivät, että Aho tarjoaa juomat. Samalla taisi ennakkopalkkiot mennä Kämpin kassaan. Oli myös mielenkiintoista oppia tuntemaan Juhania Ahoa siltäkin kannalta, että hänen isänsä oli ollut kiivas ja syyttävä saarnaaja. Juha Palkeinen päästeleekin sanojaan suusta virtaavana vyörynä. Ei siinä ole paljon kirjailijalla sanomista. En tiennyt sitäkään, että Juhani Aholla on ollut Heikki-poikansa (Artturi Frisk) kanssa vaikea suhde.

Näytelmän yksi voimakas elementti on tietenkin musiikki. Onhan kyseessä musiikkinäytelmä. Altti Uhlenius on musiikin takana. Pidin siitä, kuinka hienosti näytelmän kuoro toimi. Kuoro oli toimittajajoukko, joka laulaen kirjoitti muistiinpanoja kohukirjailijasta. Viihdyttävää ja erilaista toimintaa näyttämöllä, mutta kuitenkin toimivaa.

Näytelmän käsikirjoituksen takana on Eppu Nuotio. Nainen on kyllä hienosti saanut historian elämään. Teos ei todellakaan ole mitään kuivaa koulussa opittua historiaa, vaan elävää ja toimivaa. Tiina Brännare puolestaan on ohjauksen takana. En ymmärrä, kuinka hän sen tekee, mutta ammattinsa hän taitaa. Harrastajateatterin esittämä näytelmä ei yhtään kalpene ammattilaisnäyttelijöiden esittämien teosten rinnalla. Mahtavaa!

Ukko Brofeldt, Juhani Ahon isä

Järvenpään teatteri: Rakkautta Aholassa

Kuva © Kapina Oy

Rakkautta Aholassa jättää hyvät fiilikset. Tuntui kuin olisi saanut olla kärpäsenä Aholan katossa. Jos Juhani Aho olisi elänyt nykymaailmassa, olisi hän taatusti päässyt Seiskan kanteen useammin kuin kerran. Tällaisista näytelmistä jää aina myös sellainen tunne, että pitäisi tutustua aiheeseen laajemminkin.

Järvenpään teatterin Rakkautta Aholassa -näytelmän esitykset jatkuvat heinäkuun puolessavälissä. Jos kesäteatteriin aikoo mennä, eikä jaksa liian hassunhauskaa esitystä, niin tässä on näytelmä, jota suosittelen vahvasti. Järvenpään kesäteatteri sijaitsee Järvenpään Vanhankylän kartanon pihapiirissä. Miljöö on idyllinen juuri tällaiselle esitykselle. Plussana on tietysti katettu katsomo, jos sadesää yllättää.

Rakkautta Aholassa sai kantaesityksensä Järvenpään kesäteatterissa lauantaina 15.6.2019.

Rooleissa: Tommi Kolehmainen, Annu Kajanne, Juha Palkeinen, Linda Maria Laaksonen / Outi Pippuri, Artturi Frisk, Marjut Kamppinen, Markus Peltola / Mikko Moilanen, Noora Kärki, Ilpo Halonen, Roosa Kärkkäinen, Salme Larvala, Jenni Tapaila, Aurora Eskelin ja Pirjo Eskolin. Heikin ääni lapsena: Mauri Häkkinen

Käsikirjoitus: Eppu Nuotio

Sovitus ja ohjaus: Tiina Brännare

Koreografi: Virpi Maisala

Musiikki: Altti Uhlenius

Lavastuksen toteutus: Eero Toropainen / työryhmä

Puvustus: Sinikka Zannoni

Ohjaajan assistentti: Pauliina Naala

Tekniikka: Tiitus Saaristo, Iain Macintosh, Altti Uhlenius

Järjestäjä: Tiina Seppänen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille. Kiitos myös kuvalainauksista.

Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Olin toukokuussa Bloggariklubin kirjallisuusillassa, jossa oli kolme kirjailijaa kertomassa uunituoreista kirjoistaan. Yksi kirjailijavieraista oli Sissi Katz, jolta on vastikään ilmestynyt kirja Maxwell Sternin tutkimukset (Tammi, 2019). Kuulostaa dekkarilta, mutta ei se aivan sitä ollut.

Olen yleensä muutamilla virkkeillä kuvannut kirjan tarinaa, mutta nyt se tuntuu olevan todella haastavaa. Kirjan tarinassa vai pitäisikö sanoa tarinoissa liikutaan useissa paikoissa ja useilla eri tasoilla. Toisaalta kaikki liittyvät toisiinsa, mutta sitten taas kaikki tuntuu pirstaloituvan ympäriinsä. On kirjailija, jota syytetään murhasta. On punatukkainen Maxwell Stern, joka saanut murhatulta henkilöltä tehtävän selvittää, missä Liz London seikkailee. Nainen on viimeksi nähty Intian valtameressä sijaitsevalla La Libertyn saarella. Hammaslääkärin vastaanotolla ovat punatukkaiset kaksoset, jotka ovat Maxwell Sternin kopioita. Entä sitten runoilija Jesus Statterton ja väriään vaihtava kameleontti? Selvää on kuitenkin se, että liikutaan Tähtitorninmäellä, Pariisissa ja kuvitteellisella La Libertyn saarella. Siirrot paikasta toiseen voivat tapahtua hetkessä ja ehkä jopa ajasta toiseen.

Olen aina pitänyt Salvador Dalin surrealistisista tauluista. Niissä on jotain vangitsevaa. Nyt luin kirjan, joka on surrealistinen. En aivan osaa sanoa, pidinkö vai en. Sinänsä Maxwell Sternin tutkimukset on kiehtovaa luettavaa. Ikinä et tiedä, mitä seuraavan sivun takaa paljastuu. Henkilöhahmoista toiseen poukkoileminen teki lukemisesta jollain lailla vaikeaa. Ehkä vireystilani ei ollut aivan huipussaan, jotta olisin aina pysynyt täysin mukana. Tai mukanakin saatoin pysyä, mutta välillä oli hieman vaikea hahmottaa, kenestä milloinkin oli kyse. Mietin jopa sitä, pitäisikö kirja lukea uudestaan, jotta huomaisin kaikki merkitsevät pienet vivahteet ja pääsisin kirjaan paremmin sisälle.

Sissi Katzia on joka tapauksessa kiitettävä mahtavasta kuvailusta. Useimmissa kohtauksissa tunsin olevani itse läsnä. Ympäristön kuvailu oli upeaa luettavaa. Pidin etenkin puutarhan kuvailusta. Tuli tunne, että pystyin hengittämään puutarhan ilmaa ja haistelemaan erilaisia tuoksuja. Kirjassa on myös hienoja ja välillä erikoisiakin yksityiskohtia, joita oli mukava nähdä silmissään. Mielikuvituksen puutteesta Katzia ei tarvitse syyttää. Pidin myös viittauksista, jotka pompsahtivat myöhemmin esiin mitä merkillisimmissä kohtauksissa. Tarina ikään kuin vähitellen punoutui yhdeksi säikeeksi, vaikka toisaalta jotain jäi kuitenkin avoimeksi.

Bloggariklubilla Sissi Katz kertoi, ettei kirja ole suoranaisesti dekkari. Kirjasta löytyy Katzin omaa elämää uneksittuna ja kaikki kumpuaa todellisuudesta. Katz kertoi myös viihtyvänsä oman tekstin ympärillä ja pitävänsä kirjan huumoria todella tärkeänä. Kirjan teemoiksi Katz mainitsi vapauden ja rakkauden. Täytyy myöntää, että rakkausteemaa kirjasta kyllä löytyy, niin ja myös vapautta.

Kannen kuvitus ja suunnittelu on Ilja Karsikkaan käsialaa. Pidän siitä, kuinka hyvin etukannen surrealistisuus kuvaa itse kirjaa. Muutenkin kirjan kannet ovat varsin erikoiset, mutta mielenkiintoiset. Yksityiskohtia löytyy melkoisesti.

Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimuksia suosittelen luettavaksi, jos haluaa haastaa itseään. Kirja ei ole mielestäni helpoimpia luettavia, mutta pakko on myöntää, että Katzin kuvailut ovat yksinkertaisesti hienoja.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”kirja”, koska kannen keskellä komeilee kirja.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Vapaalla alppiruusupuistossa

Pidin viime viikolla vapaapäivän, koska halusimme käydä miehen, joka täällä asuu, kanssa Helsingissä Pohjois-Haagan alppiruusupuistossa. Ihastuimme puistoon kaksi vuotta sitten, kun siellä ensimmäistä kertaa kävimme. Tunnelma oli satumainen ja retkestä jäi tosi hyvä fiilis. Viime vuonna retki jäi väliin kiireiden vuoksi, mutta nyt olin päättänyt ottaa ajan, mistä tahansa ja se kannatti. Retken jälkeen olo oli kevyt ja oli helppo hengittää. Tule sinäkin nauttimaan retkestämme. Kuvia ei säästellä.

Suopursujakin löytyi. Tuoksu oli huumaavan voimakas.

Oravien ja lintujen ruokkiminen oli kielletty, mutta niin se vain on, että parissakin paikassa tuli todistettua oravien ja lintujen ruokkimista. Ilmankos tämäkin kaveri oli lähes kesy.

Tänä vuonna retki olisi ehkä pitänyt sijoittaa viikkoa myöhäisemmäksi, mutta kaunista puistossa oli nytkin. Alppiruusut kukkivat vähemmän kuin kaksi vuotta sitten, mutta atsaleat puolestaan olivat yhtä kukkamerta.

Oletko sinä käynyt alppiruusupuistossa ihailemassa alppiruusujen kukintaa?

Elias Canetti: Marrakešin ääniä

Lukupiirissä kaivattiin pikaluettavaa tai ainakin jotain ohuempaa kirjaa luettavaksi ennen seuraavan lukupiirin jättiteosta. Kaivoin lukemattomien pinoja ja esiin tuli Elias Canettin Marrakešin ääniä (Tammi, 1987). Kirjaehdotukseni hyväksyttiin, joten olihan kirja luettava. Itseasiassa kirjan alkusivuilla ymmärsin lukeneeni kirjan jo joskus aikaisemmin. Luultavasti silloin, kun tein turistimatkan Marokkoon.

Marrakešin ääniä koostuu pienistä, novellimaisista tarinoista, joilla on kuitenkin todellisuuspohjaa. Elias Canetti vietti yli 50 vuotta sitten jonkin aikaa Marokossa, kun hänen ystävänsä oli filmaamassa siellä. Canetti vietti päivänsä tutkien, tarkastellen ja aistien ympäristöä. Marrakešissa sitä riittääkin. Tuoksut, hälinä, basaarit, torit, kauppiaat ja kerjäläiset. Kaikki samassa paikassa. Canetti kuvaa paikallista elämää sellaisena kuin se on. Kaunistelematta ja sievistelemättä millään tavoin. Kamelit saavat omanlaisensa kohtelun. Katujen tuoksut muuttuvat myytävien artikkeleiden mukaan. Oikeastihan kaikki on kaupan, kunhan hinnasta päästään yksimielisyyteen. Saman tavaran hinta on tietysti eri ihmiselle erilainen.

Marrakeš tuntuu olevan paikka, jossa koko maailman kirjo on löytänyt paikkansa. Canetti tekee tuttavuutta paikallisten kanssa. Hän onnistuu saamaan itselleen myös ystävän, joka osoittautuu toisinaan aikamoiseksi riesaksi. On myös opettaja, joka ei ole Canettia tunnistavinaan, vaikka mies on vasta edellisenä päivänä Canettin tavannut. Canetti haluaa oppia maan kulttuurista mahdollisimman paljon, eikä aina ymmärrä sitä, että on saattanut itsensä naurun alaiseksi tai kaikkien tuijotuksen kohteeksi.

Lukupiirissä syntyi heti keskustelua siitä, kuinka kirjan tapahtumat voisivat olla nykypäivästä, mutta ovatkin oikeasti tapahtuneet yli 50 vuotta sitten. Itselleni tämä aikajänne oli suuri hämmästys. En muista, minä vuonna Marokossa olin, mutta on siitä ainakin yli viisitoista vuotta. Luultavasti enemmänkin. Kirjan tapahtumat olivat aivan kuin olisivat tapahtuneet silloin, kun itse olin siellä. Niin realistisia, että hämmästyttää.

Marrakešin torilla joskus vuonna yksi ja kaksi. Lammasjuhlien vuoksi tori oli lähes tyhjä.

Mitä sitten pidimme kirjasta? Osa oli ihastuneita, osa vähemmän. Itse pidin kirjasta. Jollain tavoin nautin pienten tarinoiden tuomista matkakuvista. Kirjaa myös arvosteltiin siitä, että tarinoiden olisi kuviteltu olevan värikkäämpiä. Matkaesitteet ovat Marrakešista tällaisen kuvan luoneet. Onhan se elämä siellä aikamoista. Canettin tarinoissa oli ehkä hieman surumielistä tunnelmaa. Itse ajattelen asian niin, että eihän siellä ainakaan silloin, kun minä siellä matkailin, tuntunut olevan mitään sympatioita esimerkiksi köyhiä tai vammaisia kohtaan. Naisia ei puolestaan näkynyt missään. Luohan sekin surullista tunnelmaa. Toisaalta kirjan tarinat ovat hyvin aidon tuntuisia. Canetti on varmasti kirjoittanut ne sillä sydämellä, mitä hän on aidosti nähnyt ja kokenut.

Elias Canetti voitti vuonna 1981 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Vaikka lukupiiriläisille Canetti oli ensikosketus, paitsi minulle uusintakosketus, tuli todettua, että Canettin tuotantoon kannattaisi tutustua enemmänkin. Hänen teoksiaan löytyy esimerkiksi Tammen keltaisesta kirjastosta, joka yleensä luetaan laatukirjojen sarjaksi. Etenkin Kyllikki Villan suomennokset kiinnostaisivat.

Kirjan saksankielinen alkuteos Die Stimmen von Marrakesch - Aufzeichnungen nach einer Reise on ilmestynyt vuonna 1967. Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1981 ja sen on suomentanut Esa Adrian.

Elias Canettin Marrakešin ääniä sopii luettavaksi henkilöille, jotka rakastavat matkakirjoja. Kirja on myös oiva kuvaus sellaiselle, joka on matkaamassa Marokkoon.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”eksotiikka”. Tämä ei tarvinne sen suurempia selittelyjä.

Kesäteatterissa: Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat

Sain ihanan kutsun Keski-Uudenmaan Teatterilta (KUT) ja Krapihovilta tulla katsomaan Krapin kesäteatteriin ennakkoesitystä Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat sekä nauttimaan kesäisiä herkkuja Krapin Pajalle. Onhan tuollaiseen kutsuun vastattava myöntävästi, koska mikäs sen parempaa kuin hyvä ruoka ja teatteri. Ilta olikin varsin onnistunut, koska myös sääherrat suosivat lämpöisillä keleillä.

Kaikki 1970- ja 1980-luvulla televisioruudun ääressä viihtyneet muistavat superhauskan Tankki täyteen -tv-sarjan. Kaksi vuotta sitten epäilin, voisiko sarja toimia teatterissa, jolloin KUT esitti sarjan ensimmäiseen kauteen sovitetun kesäteatteriversionsa. Onneksi olin väärässä. Kuullessani, että tänä kesänä esitettäisiin sarjan toinen kausi, jännitys oli entistä suurempi, mutta ihan turhaan. Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat on varsin mainio kesäillan hauskuuttaja.

Kalle Tahkolahti ja Seppo Halttunen

Keski-Uudenmaan Teatteri: Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat (2019)

Kuva © Kapina Oy

Vilénien perheessä eletään muutosten aikaa. TVH on pakkolunastanut huoltamon tontin, koska siihen on rakenteilla tie. Emmi (Sanna Saarijärvi) haaveilee kaupunkiin muuttamisesta, mutta Sulo (Jarkko Pajunen) kääntää taas kaiken toisin päin. Sulo Vilén saa halvalla maatilan, jonne perhe muuttaa, koska jonnekinhan se on muutettava. Tosin Juhana (Kalle Tahkolahti) suuttuu vanhempiinsa ja päättää muuttaa Tampereelle. Ullan (Inka Kallén) tie vie mutkan kautta myös maatilalle, ja mitäpä olisi, jos Reinikaista (Seppo Halttunen) ei nähtäisi maalla ollenkaan. Paletti on valmis, eikä kommelluksilta varmasti vältytä.

Näytelmän pääviisikkona näyttelevät samat henkilöt kuin kahden vuoden takaisessa Tankki täyteen -ensiosiossa. Vaikka ei pitäisi vertailla, täytyy kuitenkin sanoa, että näyttelijäviisikko on selkeästi kasvanut rooleihinsa entisestään. Kaksi vuotta sitten pidin näkemästäni, mutta nyt voisin sanoa pitäneeni vielä enemmän. Juhanan roolia näyttelevä Kalle Tahkolahti on suloinen suuttuessaan ja hätääntyessään. Legendaarinen puhelinkoppikohtaus oli jotain uskomatonta. Kuinka jollekin voi käydä niin kuin Juhanalle? Nauratti. Sanna Saarijärvi on topakka Emmi. Hän on tottunut sanomaan viimeisen sanan, ja sen saa tuntea myös Sulo nahoissaan. Kutkuttavia olivat myös ompelimokohtaukset. Aika pinkeää sanoisin. Jarkko Pajunen Sulon rooliin on oiva valinta. Mies porskuttaa eteenpäin, vaikka vaimo tekisi kuolemaa. Tärkeintä on saada ekologiset viljelmät kasvamaan.

Seppo Halttunen, Sanna Saarijärvi, Inka Kallén ja Anna-Leena Sipilä

Keski-Uudenmaan Teatteri: Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat (2019)

Kuva © Kapina Oy

Pakko on tietysti myös hehkuttaa Halttusta. Halttunen on Reinikainen on Halttunen. Ihan oikeasti! Halttunen osaa olla todella hauska Reinikaisena. Ohjeita on joka asiaan, eikä se niin vakavaa ole, jos lainvartija menee sieltä, mistä aita on matalin. Entä sitten Ulla? Ihastun aina, kun näen Inka Kallénin näyttämöllä. Nainen saa tuntea näyttämöllä ties minkälaisia lähestymisiä. Me Too -kampanjalaiset olisivat kauhuissaan, mutta kyllä Ullassakin löytyy sisua ja etenkin omaa tahtoa. Täytyy myös myöntää, että Ulla tuntuu olevan näytelmän järjen ääni.

Näytelmässä on moniroolituksilla mukana Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki. Trio nähdään määkivinä lampaina, mutta myös monena muuna. Uskomattomia roolisuorituksia kaikilla, mutta pakko on nostaa esiin yksi. Jari Vainionkukka Horst-koirana. Meinasin kuolla nauruun. Horstin ilmestyminen näyttämölle niittipannoissaan ja kulmahampaissaan kuola valuen oli jotain käsittämätöntä. Sellaista, jota en todellakaan olisi odottanut. Aivan huikea veto. Huh!

Milko Lehto on näytelmän ohjauksen ja sovituksen takana. Pidin siitä, kuinka jo ennen ensi-iltaa kaikki tuntui olevan todella valmista. Jotenkin näyttelijöistä huokui hyväntuulisuus ja yhteen hiileen puhaltamisen meininki. Näytelmän lavastus oli saatu toimimaan hyvin. Krapin Kesäteatteri antaa myös mahdollisuuden tehdä esiintuloja useista paikoista. Ei siis pidä hämmästyä, jos jostain muualta kuin näyttämön takaa pullahdetaan näyttämölle.

Jarkko Pajunen ja Elina Varjomäki

Keski-Uudenmaan Teatteri: Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat (2019)

Kuva © Kapina Oy

Näytelmän jälkeen oli tosi hyvä fiilis. Olin saanut kunnon nauruterapia-annoksen. Tällaisella kesäteatteriesityksellä on hyvä aloittaa kesä. Suurena plussana on mainittava, että tällä kertaa ei tarvinnut lisätä lämmintä vaatetta päällensä. Riitti pelkkä tuoksuton hyttysmyrkky, niin en tullut edes aiheuttaneeksi tuoksuallergikoille hengenahdistuskohtauksia.

On muuten pakko mainita Krapin herkut. Ne ovat aivan käsittämättömän upeita makuelämyksiä. Ruokailla voi joko Krapihovissa, Ravintola Mankelissa tai Golf kahvila Ateljeerissa. Löytyy myös Ohjelmakeittiö Hella, jossa pääsee itse valmistamaan kokin kanssa ruokaa. Vieläkin voin tuntea ihanat maut suussani, joita herkuttelin ennen teatteriesitystä.

Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat sopii kaikille sellaisille, jotka haluavat hauskuuttaa itseään. Näytelmä sopii ehdottomasti myös niille, jotka sarjaa aikoinaan televisiosta seurasivat. Tämä on oikea hyvän mielen näytelmä.

Tankki täyteen 2 – maallamuuttajat sai ensi-iltansa Krapin kesäteatterissa torstaina 6.6.2019.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Inka Kallén, Jarkko Pajunen, Sanna Saarijärvi, Anna-Leena Sipilä, Kalle Tahkolahti, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Käsikirjoitus: Neil Hardwick ja Jussi Tuominen

Ohjaus ja sovitus: Milko Lehto

Musiikki: Altti Uhlenius

Lavastus: Mikko Rantanen

Puvustus: Sinikka Zannoni

Tekniikka: Saku Tamminen

Maskeerausten ja kampausten suunnittelu: Maiju Tuovila

Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille ja Krapihoville huikean hienosta illasta.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa, kuten jo aiemmin ehdin kertoa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla. On siis enää vajaa kuukausi h-hetkeen.

Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia nostetaan esiin kirjabloggaajien voimin. Toukokuussa esittelin yhden kirjan ja nyt on toinen vuorossa. Runokirjan valitsin mukavalta kuulostavan nimen perusteella. Vai mitä sanotte nimestä Olen tyttö, ihanaa!? Kirjan on kirjoittanut Merja Virolainen. Hän voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2004.

Runokokoelma on jaettu kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa on selvä oma juttunsa. Ensimmäinen keskittyy lapsuuteen. Pidinkin siitä, kuinka heti ensisivuilla aukeaa kuva ihanasta ja leppoisasta lapsuuden hetkestä isovanhempien luona. Tulee juuri sellainen onnen tunne, joka itselläni on lapsuuden kesistä. On kauniita tyttömäisiä sanoja ja asioita, mutta koska elämä ei ole pelkkää siirappia, on tytön lapsuudessa myös varjoja. Pihapiirissä riehuva housut kintuissa oleva humalainen tai runo uppoamisesta ovat pelottavia kokemuksia.

Ukin kanssa pidettävä löylykisa avaa runosikermän, jossa tyttö muistelee ukkia. Niin eläväistä, mutta kiistatta vanhenevaa. Tytöllä on myös salaisuus, joka liittyy ukkiin, ja josta hän on hyvin pahoillaan. Eivät tytöt ole aina kilttejä, mutta on hienoa, jos virheensä ymmärtävät.

Höyry hälvenee, huuru on haihtunut

vanhan raakkauspeilin pinnalta, hopea rakoillut:

kun vedän paidan pään yli, se tuoksuu mummilta,

ruusulta, puuterilta, vaaleanpunaiselta yöpuvulta,

ukki sovittaa karvareuhkaa päähän,

ronkkii vesilasista hymyään. (s. 33)

Teoksen toinen osuus alkaa pelottavilla yökuvauksilla. Mitä, kun heräät keskellä yötä, eikä uni ota enää tullakseen? Pimeänpelko on monelle lapselle tosiasia, mutta voi se vaivata aikuistakin ihmistä. Yön varjot ja äänet pelottavat. Kaikki tuttu näyttää omituiselta ja yön oudot otukset ovat heränneet henkiin. Murhaajat, noidat, vampyyrit, ryövärit. Niitä on paljon ja vain mielikuvitus on rajana. Tällaisetkin asiat voivat toden totta kuulua tytön elämään.

kun pelkäät yön ääniä, tuulen voihkinaa,

noitaa joka nauraa kirskuu

riekaleisissa viitoissaan,

viskoo kasvoillesi toukkia, seittejä,

repii verenpisarasormin yltäsi pyjamaa. (s. 55)

Viimeisimmät runot kertovat tytöstä, joka on jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä. Yhä edelleen sisimmässään nainen on kuitenkin tyttö. Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet rakkauteen. Vaikeaan rakkauteen, jossa rakastaja on toisen oma. On vain varastettuja hetkiä, kyyneleitä, suudelmia ja painolastia. Runoissa on intiimiä latautuneisuutta ja herkkiä hetkiä.

vaikka olet toisen oma ja oma,

vaikka meitä ei ollutkaan,

vaikka sinä vain parkkipaikalla

vaikka sinä vain piirsit sormella

auton tomuiseen takalasiin

puhtaan sydämen kuvan (s. 63)

Merja Virolaisen runokokoelmasta välittyy erinomaisesti ajateltu kokonaisuus, jossa tytön elämä siirtyy askelluksia eteenpäin kirjan edetessä. Minua viehätti runoissa se, kuinka runsassanaisesti ja ihanasti Virolainen on saanut kuvitettua tytön lapsuuden muistoja. Tytön vanhetessa runoihin tulee selkeästi aikuismaisempi ote. Sanat symbolisoivat rakkauden kauneutta.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! on ehdottomasti ansainnut Tanssiva karhu -palkinnon. Tähän runoteokseen kannattaa ainakin kaikkien tyttöjen eli naisten tarttua. Uskon, että tämä kirja tuo monelle muistoja mieleen.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Kustantaja: Tammi

Sivuja 76

Kansi: Markko Taina

Vielä muuten ehtii lukea aikaisempia Tanssiva karhu -voittajia ja antaa äänensä kuulua, mitä piti lukemastansa.

Kävelyruno -haaste

Hidasta matkailua -blogin Päivi oli kirjoittanut viehättävän kävelyrunon, johon hän oli saanut idean ympäristötaiteilija Richard Longin tuotannosta. A moved line in Japan (1983) -teos on syntynyt siten, että taiteilija on Japanin rannikolla kulkiessaan nostanut esineen maasta ja vaihtanut sen aika ajoin toiseen. Näistä vaihdoista oli syntynyt paikkasidonnainen runo ja rannasta oli tullut osa taideteosta.

Minä puolestani varastin heti Päivin idean ja halusin laittaa haasteen pystyyn, koska tämä on niin kiva juttu. Päivi tietysti antoi luvan, joten haaste tulee tässä.

Kävelyruno -haasteen säännöt

Lähde kävelylle ja poimi matkasi alussa jokin esine tai asia maasta käteesi.

Kävele tovi eteenpäin.

Kun näet uuden mielenkiintoisen esineen tai asian, vaihda kädessäsi ollut esine uuteen ja jatka matkaa.

Etene tällä tavoin vaihtaen esinettä aina uuteen.

Kävelyretkesi lopuksi kirjoita runo vaihdoksista.

Postaa runosi ja kerro haasteesta eteenpäin.

Muista tägätä minut ja Päivi postaukseesi, niin voimme käydä lukemassa runosi.

Voit jättää myös kommentin tämän postauksen loppuun, niin löydän runosi.

Oma kävelyrunoni syntyi tämän päivän työmatkalla. Ensin aamukävely asemalle. Junalla määräpaikkaan, josta kävely työpaikalle. Iltapäivällä sama toisin päin. Matkalla voi sattua myös yllätyksiä, kuten tulet huomaamaan, kun luet runoni.

Työmatkan kävelyruno

Sattuipa tielleni kaarnanpala mäntyinen

Kaarnanpalasta mäntyisestä tulitikuksi iski

Tulitikku vaihdossa kuusenkävyksi

Kuusenkäpy muotoaan muutti käytetyksi junalipuksi

Käytetystä junalipusta pullonkorkiksi

Pullonkorkista vehreäksi pihlajanlehdeksi

Vehreä pihlajanlehti vaihdettiin voikukan höytyväpalloksi

Voikukan höytyväpallo muuttui kepakoksi

Kepakko kuivuneeksi kukkaseksi

Kuivunut kukkanen vaati vaihtoa vaahteran siemenkodaksi

Vaahteran siemenkota puolestaan koivunlehdeksi

Koivunlehti kivenmurikaksi

Kivenmurikka nahkaiseksi lompakoksi

Nyt tuli runossa nyrjähdys

Ei nahkaista lompakkoa voi vaihtaa

Nahkainen lompakko toimitettiin lähikauppaan

Lähikaupan kassa hymyillen lompakon otti

Lupasi etsiä hävittäjän

Matka jatkui kivenmurikan kanssa

Kivenmurikka hinkui vaihtopaikkaa kuivamustekynän kanssa

Kuivamustekynän tilalle haavanlehti

Haavanlehti kotipihaltani paikan löysi

Mitä piditte? Aloin heti sooloilla runon kanssa, enkä pysyttäytynyt Longin ja Päivin selkeässä kerronnassa. Toisaalta tässä piilee juuri se viehätys, että jokainen voi rakentaa omanlaisensa runon.

Ota haaste vastaan. Samalla tulee ulkoiltua ja etsittyä esineitä ja asioita, jotka haluaa ottaa mukaansa.

Kesän 2019 kirjankansibingo

Oksan hyllyltä -blogin Marika haastaa tänäkin kesänä kaikki kirjoja lukevat pelaamaan kirjankansibingoa. Itse otan kesän hauskimman haasteen vastaan, koska ehdin jo hieman kyselläkin asian tiimoilta. Viime vuonnakin olin mukana, vaikka lopputulos ei ollutkaan mikään huippu. En saanut yhtään riviä täyteen. Mutta en lannistunut tästä, koska kyseessä on ilman muuta leikkimielinen haaste. En aio metsästää kirjoja kansien perusteella, vaan luen sitä, mitä olen ajatellutkin lukea.

Kirjankansibingon säännöt ovat yksinkertaiset:

Kirjankansibingossa voi lukea kirjoja laidasta laitaan. Kaikki käyvät. Ideana on, että ruudukkoon voit laittaa ruksin, kun luetun kirjan kansi mielestäsi sopii ruudun sanaan tai aiheeseen. Bingo muodostuu viidestä peräkkäisestä pysty-, vaaka- tai vinoruudusta.

Kesän kirjankansibingo alkaa tänään 2,6.2019 ja päättyy sunnuntaina 25.8.2018.

Kuulostaako kivalta? Tämä haaste kannattaa ottaa vastaan, vaikka et kirjoittaisikaan blogia tai olisi Instagramissa. Haaste nimittäin löytyy sieltäkin.