Emily Brontë: Humiseva harju

Olen huono lukemaan klassikoita. Nyt otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, koska halusin olla hyvin valmistautunut, kun menin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin esittämää Humisevaa harjua. Kävin siis lainaamassa kirjastosta Emily Brontën kirjoittaman kirjan Humiseva harju (Karisto). Kirjalla olisi ollut mukava osallistua kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, mutta myöhästyin pari päivää, koska en saanut kirjaa aivan loppuun asti luettua määräaikaan mennessä.

Humiseva harju sijaitsee Yorkshiren nummiseuduilla. Eletään 1700-luvun loppupuolta. Hindleyn ja Catherinen isä on luvannut tuoda matkoiltaan tuliaisia. Myös pieni palvelustyttö Nelly on saamassa oman osuutensa. Isän saapuessa kotiin, lapset pettyvät pahemman kerran. Ei tuliaisia. Vai voiko likaisenrähjäistä tummahiuksista poikaa sanoa tuliaiseksi? Hindley inhoaa poikaa ensihetkestä lähtien. Isä on nimennyt pojan Heathcliffiksi. Hindley antaa inhonsa näkyä ja tuntua. Catherine voittaa epäluuloisuutensa ja hänestä tuleekin pojan paras ystävä. Kaksikko remuaa nummilla täysin sydämin. Aivan kuin vakka olisi löytänyt kantensa.

Elämä on kuitenkin oikukasta. Catherinen joutuessa pienoiseen onnettomuuteen, jää hän Rastaslaaksoon hoidettavaksi usean viikon ajaksi. Heathcliff on kuin tulisilla hiilillä. Hänellä ei ole asiaa Rastaslaaksoon. Kuluneiden viikkojen aikana Catherinesta kuoriutuu hyvätapainen nuori nainen. Rastaslaakson Edgar on rakastunut Cathyyn, eikä aikaakaan, kun mies kosii mielitiettyään. Cathy vastaa myöntävästi, koska uskoo, että naidessaan rikkaan Edgarin, hän samalla luo taloudellisen turvan rakastamalleen Heathcliffille. Tästä aiheutuu sellainen soppa, josta jälkipolvetkin tulevat saamaan osansa. Heathcliff on katkera ja hän aikoo kostaa kaikille.

Odotin jotain aivan erilaista tarinaa kuin tällaista. Olin naivisti kuvitellut, että Humiseva harju on romanttinen rakkaustarina. Kuinka väärässä olinkaan! Humiseva harju on rakkaustarina, mutta ei romanttinen. Tarina on painostava. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa. Kirjassa ei paljon ilonhetkiä ole. Kaikki tuntuu olevan tummanpuhuvaa ja synkkää. Nummiseutujen sääkin on oikukasta. Milloin sataa ja myrskyää, milloin aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta. Kaikesta synkänoloisesta ahdingosta huolimatta kirjan tarina on kiehtova. Ei ihme, että se kuuluu maailman klassikkoteoksiin.

Kirjassa on tavallaan kaksi eri tarinaa. On Cathyn ja Heathcliffin tarina, joka päättyy karulla tavalla, mutta on myös seuraavan sukupolven tarina. Jäin miettimään, miksi tarinat on ympätty samojen kansien väliin. Tarinoista olisi saanut kaksiosaisen kirjasarjan vallan mainiosti. Ehkä syy on se, että 1800-luvulla ei satsattu kirjasarjoihin. Kenties siihen aikaan kirjojen piti myös olla pitkiä. Mistä näitä syitä kukaan voi tietää tai ehkä joku voi.

Rakkaustarinan ohella kirjassa on mielestäni nykyaikaankin hyvin sopiva teema. Erilaisuuden hyväksyminen. Heathcliff poikkeaa ulkonäöllisesti nummiseutujen ihmisistä. Häntä vieroksuttiin, ja vain Cathy ja hänen isänsä uskalsivat avata hänelle sydämensä, koska olivat tarpeeksi ennakkoluulottomia. Kirjassa käsitellään myös luokkajakoa paljon. Rikkailla on ollut oikeus tehdä suunnilleen, mitä huvittaa. Köyhempien on pitänyt heitä pokkuroida. Ei ole paljon muuttunut maailma sen suhteen, vaikka periaatteessa ei enää pitäisi luokkajakoja olla.

En tiedä, kuinka muissa kirjoissa on, mutta minun lukemassani kirjassa oli mukana sukupuu, joka helpotti lukemista ainakin aluksi, kun alkoi tuntua siltä, etten pysy perässä, kuka on kuka ja kuka on kenellekin sukua. Sukupuussa oli mukana myös syntymä- ja kuolinvuosia, joten pysyi jotakuinkin ajassa mukana senkin suhteen.

Joskus vanhat kirjat voivat olla vaikeasti luettavia, mutta onneksi Humiseva harju ei sitä ollut. Tosin kirjasta on tehty useita eri suomennoksia, joten sekin vaikuttaa luettavuuteen. Itse luin kolmannen suomennoksen, jonka on tehnyt Kaarina Ruohtula vuonna 1976. Mielenkiintoista tietysti olisi lukea, miltä uusin suomennos vaikuttaa.

Humiseva harju jäi Emily Brontën ainoaksi romaaniksi. Harmi sinänsä, koska nainen on osannut kirjoittaa kiehtovan tarinan, mutta ihan ymmärrettävää. Emily Brontë kuoli jo seuraavana vuonna kirjan julkaisun jälkeen. Joskus on ollut myös epäluuloisuuttaa sen suhteen, olisiko nainen voinut kirjoittaa tällaisen romaanin. Nykyään sitä ei varmaan epäiltäisi. Toisaalta epäilyyn oli aihetta, koska kirja julkaistiin ensimmäistä kertaa salanimellä Ellis Bell.

Kirjan englantilainen alkuteos Wuthering Heights ilmestyi vuonna 1847. Itse luin Kariston 9. painoksen vuodelta 2012. On muuten paljon kulunut aikaa kirjan ensijulkaisusta, ja siitä huolimatta kirjan tarina elää edelleen.

Emily Brontën Humiseva harju on sinulle, joka pidät kunnon romaaneista.