Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Olen lähiaikoina ajatellut paljon kuolemaa. Synkkiä ajatuksia, jotka ovat kummunneet äitini vakavasta sairastumisesta ja miehen, joka täällä asuu, kehnosta terveydentilasta. Herra Karvajalassakin alkavat ikääntymisen merkit näkyä, enkä itsekään ole enää mikään nuori. Hieman mietitytti, kuinka taiteilija Meiju Niskalan kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY, 2019) sopisi tähän kuvioon. Olin kuitenkin avoimilla mielin, kun viime syksyn viimeisellä Bloggariklubilla kuulin kirjan saavan kehuja. Sitä paitsi Meiju Niskala juhlanärhihatussaan oli paikalla kertomassa kirjastaan, ja hän vaikutti mahtavalta ihmiseltä.

Meiju Niskala on menettänyt kaiken. Äidin, miehen, vaarin ja koirat. Hän on pitkään hoitanut muistisairasta äitiään yhden viikon kuukaudesta, koska välimatka on ollut pitkä. Äidin sairaus on ollut raskas taakka kantaa. Äidin tuntikausia kestävät itkukohtaukset painavat mieltä. Miksi äiti, joka on ollut aina valmis auttamaan kaikkia, on sairastunut näin vakavasti? Äidin ystävät kaikkoavat. Kalakaveri kaikkoaa, mutta saa kaikotakin. Entä sitten sukuihmiset? Eivät ole yhtään helpompia tapauksia. Meijun mies jättää hänet pian äidin kuoleman jälkeen. Vaari kuolee. Meiju itse sairastuu vakavasti. Koiristakin on luovuttava. Tätä kaikkea Meiju Niskala avaa kirjassaan, joka on surullinen, riipaiseva, mutta myös kaunis.

Niskalan teos on rehellinen avaus tunnetiloista, joita äidin sairaus ja kuolema aiheuttavat. Teksti on pakahduttavan koskettavaa, mutta välillä voi myös hymyillä. Toisinaan Niskalan elämä on täysin absurdia. Voiko tällaista kaikkea tapahtua yhdelle ihmiselle? Kyllä voi, eikä Meiju Niskala taatusti ole yksin. Näistä asioista on vain ollut tapana vaieta. Ei niistä ainakaan julkisesti kirjoitella. Ehkä jollekin todella hyvälle ystävälle voi kertoa tai perhepiirissä asiaa puida. Olen kuitenkin iloinen, että Niskala julkaisi tarinansa. Suru on saanut kasvot.

Kirjan kirjeet koostuvat lyhyistä pätkistä. Paljon ajatuksia, jotka viiltävät viisaudellaan. Kirja ei missään nimessä ole nopeasti luettava, vaan Niskalan ajatuksille ja sanoille on annettava aikaa. Minulla on tapana laittaa pieniä liimalappuja kirjan sivuille, jos jokin kohta on erityisen sykähdyttävä. Opiskeluaikana merkitsin samalla tavoin kirjan tärkeimmät kohdat. Niskalan teos on luultavasti eniten laputtamani kirja. Uskomattoman hienoja sanoja, joissa piilee viisauden ydin.

Käsivarsiani pitkin juoksivat tuulenvireet kun sinä olit kuolemassa, ja nyt hihan liepeestä hiipii sisään jokin, joka nostaa ihon kananlihalle. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 34)

Sohin ongelmat sinulta piiloon.

Senkin, että joku oli nostanut tililtäsi numerorimpsuja, jotka näyttivät pitkiltä ketjusilmukoilta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 115)

Sängyssä, jossa olit itkenyt, saattoi taas nauraa. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 280)

Kirjassa on paljon asioita, jotka hämmästyttivät ja välillä kauhistuttivat, mutta myös naurattivat kekseliäisyydellään. En tiennyt, ettei Suomessa saa haudata ruumiita pahviarkussa, eli se siitä vuosien takaisesta mediakohusta. Sen sijaan raakapuusta oleva arkku oli minulle uusi tuttavuus. Meiju Niskala on oivaltanut, että hautajaispappi kannattaa haastatella ja valita huolella, koska ihmisen hautajaiset järjestetään vain kerran. Minua järkytti ajatus siitä, kuinka muistisairasta ihmistä hoidetaan. Mieshoitajat saattavat tarttua ranteisiisi ja riisua sinut, kun on aika mennä suihkuun. Siinä on ihmisarvo kaukana. Ajatus myös siitä, että ennen muistisairautta Niskalan äiti oli kipusairas, unohdettiin, kun alettiin hoitaa muistisairautta. Kivut saattoivat jyllätä Niskala äidin kehossa vapaasti. Minua ilahdutti ajatus siitä, että mielenterveyspotilaille tarjotaan palapelejä koottavaksi. Itsehän rakastan palapelejä, mutta toisaalta tässäkin kolikossa on kääntöpuoli. Jos on sellainen kuin minä, niin tekemätön palapeli kiusaa mieltä niin pitkään, kunnes on valmis.

Meiju Niskala kertoi Bloggariklubilla kirjastaan, että esityksenä tarinasta olisi tullut liian raju ja intensiivinen. Kirja oli parempi vaihtoehto tarinalle, vaikka siinäkin intensiivisyys viedään äärimmilleen. Kirjan avulla katsotaan myös kohti hankalia asioita.

Meiju Niskalan Sata kirjettä kuolleelle äidille on kirja, jonka uskon antavan toivoa sellaisille, joiden elämässä on paljon surua ja murhetta.

Hei hei sitten pikkuinen tyttö ja kiitos kaikesta. (Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille s. 217).

Näihin Meiju Niskalan vaarin viimeisiin sanoihin on hyvä päättää tämä postaus.

Kiitos Bloggariklubille ja kustantajalle, jolta sain pakahduttavan hienon kirjan.