Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus

Lukumaratonissa lukulistalla oli Hannu Mäkelän Muistan – Vapaus (Tammi, 2016). Kirjan lukemisen olin aloittanut jo aiemmin, enkä toiveistani huolimatta saanut kirjaa päätökseen lukumaratonin aikanakaan. Toisaalta, eihän tässä valmiissa maailmassa ole kiire minnekään, joten kirjan loppuun lukeminen tapahtui sitten, kun oli sen aika. Kirjan sain viime vuonna Helsingin Kirjamessuilta WSOY:n ja Tammen bloggariaamiaisella. Kaunis kiitos siis kustantajalle. Hieman harmittaa, että kirja on näin pitkään odottanut lukemistaan, koska pidin Mäkelän Muistan -sarjan edellisestä osasta paljon. Oli myös mukava huomata, että Vapaus -kirjan kansiliepeeseen oli osunut blogipostauksestanikin pätkä.

Hannu Mäkelä on jättänyt Otavan ja on aika ryhtyä oman elämänsä sankariksi. Tunne on vapautunut, mutta pelottava. Millä mies pärjää, kun ei ole enää säännöllisiä tuloja? Nopeasti tekstiä kuitenkin alkaa syntyä ja kirjoja siinä samalla. Onko elämä kuitenkaan auvoista vapaana miehenä? Ulkomaanmatkoja tulee ja menee. Mäkelä huomaa, että aika usein matkat ovat alkoholihöyryistä sekoilua. Alkoholia kuluu muutenkin reippaamman puoleisesti etenkin, kun masennusta pukkaa päälle. Mutta kun Mäkelä päättää lopettaa juomisen, tapahtuu se todellakin kertaheitolla ja melkoisen yllättäenkin. Naisasioissa Mäkelällä on käynyt onni tai onnettomuus. Riippuu siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Vaimoja on nimittäin matkaan mahtunut monta. Mäkelän vapauden vuodet täyttyvät yhä uusista kirjoista ja ulkomaanmatkoista. Kaikesta voi oppia jotain uutta ja kiehtovaa.

Olen mykistynyt. Pidin kirjasta todella paljon. Mäkelän teksti on hienoa suomen kieltä. Hieman välillä sanoilla leikittelyä, mutta tarinassa pysyttäydytään kuitenkin. Hannu Mäkelä kuvaa elämäänsä hyvin laajalti. Ei säästellä lukijaa asioilta, joita ihmiset yleensä pyrkivät peittelemään, vaan kerrotaan esimerkiksi alkoholismista ja masennuksesta rehellisesti mitään kaunistelematta. Kirjan matkakertomukset antavat kirjaan oman suolansa. Hienoja ja värikkäitä matkoja erilaisine muistoineen. Nautin myös paljon siitä, kuinka Mäkelä esittelee L. Onervan elämää. Tekee mieli tarttua Mäkelän Eino Leinosta ja Onervasta kirjoittamaan kirjaan Nalle ja Moppe. Mielenkiintoista oli myös lukea, kuinka Casanova alkoi kiehtoa Mäkelää enemmän ja enemmän.

Kirjan nimi Vapaus on monitasoinen. Vapaus on ilman muuta vapautta olla ilman jokapäiväistä palkkatyötä toisen palveluksessa. Voin nähdä vapauden myös siinä, että Mäkelä muutti Sitarlaan asumaan erotessaan pitkäaikaisesta elämänkumppanista, eikä muuttanut Sitarlasta, vaikka uusia aviopuolisoita tuli vuosien vaihtuessa vastaan. Vapautta on myös se, kuinka Mäkelä osaa ottaa ulkomaanmatkoilta irti sen, mikä häntä itseään kiinnostaa. Ei tarvitse mennä turistirysästä toiseen, vaan voi tehdä matkasta aivan omanlaisensa. Vapautta on sekin, että uskaltaa sanoa lääkärille vastaan ja hakea lääketieteellistä hoitoa vasta sitten, kun se itsestä siltä tuntuu. Elämä on myös vapautta valita, tarttuuko prosenttipitoiseen juomaan vai ei. Mäkelän sanoja lainatakseni vapaudessa olet vastuussa itsellesi.

Vapaus on Muistan -sarjan viides ja viimeinen osa. Kirjamessujen bloggariaamiaisella Hannu Mäkelä kertoi olevansa onnellinen, että sarja vihdoin loppui. Hän kertoi myös, että omat muistamiset ovat omaa totuutta. Itsestään on helpompi kirjoittaa rehellisesti kuin muista. Vapauden aikana Mäkelällä on ollut vähemmän rahaa käytössään, mutta hän on ollut paljon onnellisempi. Tätä tunnetta hän ei olisi halunnut vaihtaa mihinkään. 

Vapaus on elämänmakuinen kirja. Hannu Mäkelän elämä on ollut rikas, ja toivottavasti se on sitä myös jatkossa. Vapautta suosittelen lämpimästi kaikille, jotka pitävät muistelmien lukemisesta.

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Lukupiirissä ehdotettiin luettavaksi J.K. Rowlingin Paikka vapaana (Otava, 2012). Kannatin ehdotusta, koska en ole lukenut muita Rowlingin kirjoja kuin maailmankuulut Potterit. Halusin tietää, kuinka Rowling onnistuu täysin toisen tyyppisessä kirjallisuudessa. Kiinnosti myös suomennos, jonka Ilkka Rekiaro oli tehnyt englanninkielisestä alkuteoksesta The Casual Vacancy (2012).

Pagfordin pikkukaupungissa kohisee. Pidetty kaupunginvaltuutettu Barry Fairbrother menehtyy äkillisesti. Juorut lähtevät välittömästi liikkeelle ja aika moni haluaa periä Barryn paikan valtuustossa. Täytyykö järjestää vaalit vai voiko asiassa oikoa? Yksi valtuustoon pyrkijöistä on Simon Price. Mies, josta kukaan ulkopuolinen ei tiedä mitään. Perheen piirissä mies on sen sijaan pelätty ja kiivasluonteinen. Apulaisrehtori Colin Wall haluaa myös valtuustoon, koska hän ihannoi Barrya ja haluaa jatkaa Barryn tekemää työtä. Colinin ongelmana on psyykkinen puoli. Mies on hermoraunio. Miles Mollison puolestaan on isänsä Howardin ja äitinsä Shirleyn mielestä paras valinta valtuustoon, koska silloin Mollisonit saisivat todellakin hallita Pagfordia. Onhan Howard itsekin valtuustossa ja Shirley valtuuston sihteeri. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten pitäisi. Barry Fairbrotherin haamu alkaa kirjoitella kaupungin nettisivuille harjaavia ja halventavia kirjoituksia ehdokkaista ja valtuutetuista. Kuka on kirjoitusten takana?

Mitä piti lukupiiri kirjasta? Kirjan alku oli useamman lukupiiriläisen mielestä kankea, mutta kun tarina otti tuulta siipiensä alle, niin sitten oltiinkin jo koukussa. Yllätystä aiheutti se, että kirjan aihe oli niinkin arkinen kuin kunnallispolitiikka. Toisaalta politiikassa on aina kähmintää. Siellä, jos jossain, sattuu ja tapahtuu. Rowlingia luettaessa olisi kyllä haluttu, että tarinassa olisi ollut enemmän mielikuvitusta.

Kirjan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu henkilögalleria, joka tosin on melko laaja. Rowling on kuvannut kirjan henkilöt pikkuilkeästi. Lukija pystyy näkemään silmissään tietynlaisten ihmisten irvikuvat. Henkilöt ovat myös kirjan ehdoton suola. Lukiessa tarina alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän, kun ymmärtää ihmissuhteiden voimasuhteet ja muut kytkökset. Kirjan henkilöitä esitettiin monista näkökulmista, jolloin henkilöistä tuli ikään kuin elävämpiä. Poikamies Gavin on suhteessaan naisystäväänsä Kayhin täydellinen sika. Toisaalta monen mielestä Gavin on verrattoman mukava heppu. Shirleystä puolestaan saa niin kammottavan kuvan, etten ikinä haluaisi kuulua hänen piireihinsä. Rowling on ottanut aikuisten lisäksi kirjaansa joukon nuoria, jotka antavat kirjaan omaa lisäväriä ongelmineen ja tekoineen. Kirjassa oli myös keskeisten henkilöiden lähipiirin ihmisiä, joille Rowling ei ollut antanut paljonkaan tilaa. Ja miksi olisi antanutkaan, jos heillä ei sinänsä ollut tarinan kannalta oleellista tekemistä.

Kirjasta löytyy useita pienempiä tarinoita, eivätkä kaikki ole kauniita. On huumeiden käyttöä, on seksuaalista hyväksikäyttöä, on viiltelyä, on väkivaltaa. Rowling luo lukijalle tarjottimellisen elämänkirjoa kaikkine kammotuksineen. Kirjan yleistunnelma on synkähkö, vaikka aina välillä jostain pilkahtaa hieman auringonkajoa. Kirja on hyvin monitasoinen. Täytyy myöntää, että Rowling osaa kirjoittaa muutakin kuin Pottereita.

Lukupiirissä keskustelua aiheutti myös se, kuinka ihmiset voivat sulkeutua omaan itseensä niin, etteivät huomaa, jos jokin ei ole niin kuin pitäisi. Jonkinlaisten tuntosarvien pitäisi värähdellä, jos näkee selvästi jotain sellaista, mikä ei ole normaalia. Ollaanko me ihmiset todellakin nykyään niin itsekeskeisiä, ettei osata auttaa, jos joku apua tarvitsee?

J.K. Rowlingin Paikka vapaana kannattaa ottaa lukulistalle silloin, kun on aikaa syventyä paksuun romaaniin.

Lukupiiri antoi kirjalle tähitä 4 (asteikko 1-5).

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Nyt on kesäloma vietetty tai oikeastaan suurin osa lomasta. Vielä on viikko takataskussa, joten syyskuun lopulla voi taas hyvällä omallatunnolla viettää rentouttavia lukuhetkiä. HarperCollins Nordic lähetti ihanan hömppäkirjapaketin ennen ensimmäistä kesälomasessiotani. Ehdin lukea paketin viimeisenkin kirjan Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin (HarperCollins Nordic, 2017) lomani aikana, mutta postaus tulee vasta nyt. Kirjan englanninkielinen alkuteos You Had Me At Hello on ilmestynyt vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Hanna Arvonen.

Rachel eroaa pitkäaikaisesta poikakaveristaan tai pitäisikö sanoa avomiehestään. Olivathan he asuneet yhdessä iäisyyden ja häätkin olisivat olleet edessä. Rachel joutuu aivan tuuliajolle, mutta onneksi on kolme mahtavaa ystävää, jotka ymmärtävät ja auttavat. Rachel muuttaa upeaan vuokra-asuntoon, mutta tuntee itsensä voimattomaksi ja huonoksi. Lisäksi yksi ystävistä kertoo, että oli törmännyt kirjastossa Rachelin opiskeluaikojen parhaaseen ystävään Beniin. Ajatukset alkavat pyöriä enenevässä määrin Benin ympärillä, vaikka Rachel ei myönnäkään, että olisi ikinä ollut ihastunut, saati sitten rakastunut Beniin. Entä jos menisi käymään kirjastossa, jos vaikka törmäisi Beniin?

Hömppäkirjapaketin kirjoista Sinuun minä jäin oli ehdottomasti hömpin, mutta ei kuitenkaan sellainen hömppäkirja, ettenkö olisi jaksanut lukea. McFarlane on kirjoittanut viihdyttävän ja hauskan kirjan, jossa tarina etenee. Kirjassa on pari mukavaa sivujuonta, jotka tuovat kirjaan lisäjännitettä. Pidin myös siitä, kuinka McFarlane oli saanut pidettyä tarinan ehyenä, vaikka välillä lähdettiin muistelemaan Rachelin ja Benin opiskeluvuosia. Kirjan henkilöhahmot olivat omia persooniaan omine tapoineen. Ja se romantiikka. Sitä kirjasta löytyy tietenkin myös.

Sinuun minä jäin on kepeää ja nopeaa luettavaa. Kirja tuo hyvää mieltä ja on loistava viemään aivot narikkaan. Itselleni Mhairi McFarlane oli uusi tuttavuus, mutta voisin hyvinkin lukea lisää. Hieman välillä mietin, oliko kirjassa liikaa Sinkkuelämän piirteitä, mutta ei. Ei se sitä ollut, vaikka toisaalta voisin hyvinkin nähdä kirjan valkokankaalle pyöräytettynä. Mielenkiintoista on se, että Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäinen teos, vaikka McFarlanen teoksista tämä ei olekaan ensimmäinen suomennos. 

Tällainen kirja sopii tietenkin lomalukemiseksi, mutta miksei myös talven pimeille illoille, jolloin on kiva käpertyä huovan kanssa nojatuolin syleilyyn. 

Elokuun lukumaratonin päivitysraportti

Kohta se alkaa. Lukumaraton. Siis se, josta postasin eilen. Starttaan klo 18.00 ja matka päättyy huomenna sunnuntaina klo 18.00. Aloitan maratonin Katja Kallion Yön kantajalla, josta on myöhemmin oiva siirtyä Hannu Mäkelän Muistan - Vapaus -kirjan kanssa sängyn pohjalle. Yön aion nukkua normaalisti, mikä tarkoittanee sitä, että kirja tippuu käsistä puoli kahdentoista aikaan illalla ja kissaherätys tapahtuu kello viisi aamulla. Yritän kyllä aamulla nukkua pidempään, mikäli kissan kynnet sen sallivat. Huomenna päivällä tartun jossain vaiheessa myös Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tuluskukkaroon, kun tunnen tarvitsevani kevennystä maratonille.

Tämä postaus päivittyy matkan aikana, joten pysykää mukana ja käykää lukemassa, kuinka maraton sujuu.

Lauantai 19.8.2017 klo 18.00 

Lukumaraton alkaa sillä, että lähden ulkoilemaan kissan kanssa ja nautin samalla lukemisesta.

Klo 20.50 

Luettuja sivuja 69. Hitaasti etenee, mutta ensimmäinen kirja on luettu loppuun. Hitaudesta syytän miestä, joka täällä asuu sekä muutamia pakollisia kotitöitä, joita on ollut pakko suorittaa maratonin ohella. Mies tietää varsin hyvin lukumaratonista, mutta ei ymmärrä olla hiljaa. Suu käy kuin papupata ja odottaa kommenttejani. Öö, halusinko vain keskittyä ihan rauhassa lukemiseen? Mutta sitten itse maratonlukemiseen. Yön kantajassa eletään Amandan kanssa Seilin saarella. Heinäkuussa Turun retkipäivänä näimme Seilin mainoksia, ja ajattelin, että olisi kiva joskus käydä Seilissä. Tämän jälkeen Instagramissa näin Arjen pilkahduksia -blogin Seili-kuvia. Mielenkiinto nousi entisestään. Nyt luettuani Yön kantajan, haluan oikeasti matkata Seilin saarelle. Mutta paljon ennen Seiliä, on jatkettava maratonia.

Sunnuntai klo 7.10 

Hitaasti etenee. Luettuja sivuja vasta 91. Sammuin illalla tosi aikaisin, eikä aamulla ollut kissaherätystäkään. Muistan – Vapaus -kirjassa Mäkelä muistelee, kuinka hän tutki L. Onervan elämää ja runoutta. L. Onerva eli osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, jonne Mäkeläkin teki tutkimusretken päästäkseen lähemmäksi Onervaa. Vaikka Nikkilän mielisairaala oli jo lopettanut toimintansa, oli sinne jätetty L. Onervan poikkeusluvalla saatu työhuone. L. Onerva oli maksanut työhuoneestaan, jotta saisi rauhassa runoilla sekä piirtää ja maalata. Luettuani Vapautta, tuli miettineeksi, kuinka Yön kantajassa kirjan tarina keskittyi Seilin saaren mielisairaalaan. On ehkä kaukaa haettua, mutta erikoisia yhtymiä kirjojen väliltä voi löytää. Nyt alan valmistautua kissaulkoilulle ja päivän maraton jatkuu. Aamupäivällä maratoniin tulee ainakin reilun parin tunnin tauko. Lupauduin lähtemään ystäväni kanssa viikottaiselle kävelylenkillemme.

Klo 11.55 

Luettuja sivuja 131. Ei voi muuta sanoa kuin, että teen kaikkea muuta kuin luen. Aamulla otin kylläkin kissaulkoilulle mukaani jokerikirjan Kari Hukkilan Tuhat ja yksi, koska kirja sopii kokonsa puolesta paremmin ulkona luettavaksi kuin Mäkelän tai Kunnaksen kirjat. Kissaulkoilulta palatessa söin nopean aamiaisen, jonka jälkeen lähdin kiireellä puolentoista tunnin kävelylenkille. Suihkun kautta koneen ääreen ja nyt ajattelin lopultakin oikeasti keskittyä lukemiseen. Loppukiri. Kuusi tuntia aikaa lukea. Hukkilan kirjasta täytyy sen verran mainita, että odotan mielenkiinnolla, mitä lukupiiri kirjasta sanoo. Kirjan alku on varsin erilainen kuin normaalisti lukemamme kirjat.

Klo 16.00 

Sivuja takana 253. Jatkoin lukemalla Mäkelän kirjaa. Sängyssä. Nukahdin, enkä sen takia, että kirja olisi tylsä. Päinvastoin kirja on oikein hyvä, mutta päivällä en näemmä voi mennä sänkyyn, koska uni tulee alta aikayksikön. Herättyäni luin hieman lisää Mäkelää, jonka jälkeen siirryinkin Kunnaksen kanssa olohuoneeseen. Ja taas löytyi jotain kirjoja yhdistävää. Kristiina Louhi on kuvittanut Tiitiäisen tuluskukkaron. Mäkelä puolestaan kirjoittaa, että oli pitkään ihastunut Kristiina Louheen, kunnes menivät naimisiin. Joskin liitto päättyi myöhemmin eroon. Tiitiäisen tuluskukkarossa puolestaan käydään aakkosia läpi. Ajatellessani tätä ja luku- ja kirjoitustaitoa, tuli mieleen, kuinka Kallion Yön kantajassa luku- ja kirjoitustaidottomuus oli siihen aikaan hyvin yleistä. Mutta, nyt on vielä kaksi tuntia aikaa lukea Mäkelän kirjaa. Kirjaa en saa toiveistani huolimatta luetuksi loppuun, mutta luetaan sen verran kuin ehditään.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuluskukkaro

Kuvittanut Kristiina Louhi

Klo 18.00 

Voi surkeuden surkeutta. Lopullinen sivumäärä vain 268. Kurkottelin 350 sivua, mutta ei tällä kertaa. Ja se, ettei meillä käy ikinä yllätysvieraita. Ei siis ikinä, niin eiköhän puhelin soinut ja vieraita tulossa. Jäi siis viimeinen lukuosuus todella tyngäksi. Maratonilla oli kuitenkin kivaa. Niin, ja kämppähän oli ja on muuten kuin pommin jäljiltä, mutta siitä kärsivät yllätysvieraat.

Helsingin Kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaiset

Viimeinen lomamaanantai vierähti Helsingin Kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaisissa. Ja missä avajaiset vietettiin? Ihanassa ja mahtavassa, peruskorjatussa Helsingin Kaupunginteatterissa. Väistötilat ovat väistyneet ja henkilökunta on päässyt palaamaan omaan tuttuun taloonsa. Helsingin Kaupunginteatteri on valmistunut vuonna 1967 eli juhlii tänä vuonna 50 ikävuottaan, kuten allekirjoittanutkin. On siis juhlavuosi.

Kuva © Riikka Kiviaho

Helsingin Kaupunginteatterin peruskorjaus alkoi reilu kaksi vuotta sitten. Peruskorjaus piti tehdä vanhaa kunnioittaen, koska teatteri puistoalueineen on Museoviraston arvottama kulttuuriympäristö. Median edustajat pääsivät kurkistamaan teatterin kulisseihin ja kuulemaan monta mielenkiintoista tarinaa, kuinka peruskorjaus oli tehty. Esimerkiksi julkisivun erikoisvalmisteiset laatat oli irrotettu ja puhdistettu yksitellen. Osa laatoista oli kärsinyt kosteusongelmista, joten oman haasteensa työhön oli antanut se, mistä saada samanlaisia laattoja lisää. Pienenä ja mukavana yksityiskohtana Pienen Näyttämön lämpiön ulkoseinän ikkuna-aukot katonrajassa oli avattu. Teatterin huonekalut ovat samat kuin ennenkin, mutta verhoilut ovat uudet, ja niin samanlaiset kuin alkuperäisissä kalusteissa ovat olleet. Ystäväni Jeminan enkeli Tuija ihasteli naistenvessan mahtipontista sohvaa. Sanoi, että sohva kutsui kokeilemaan istumista. Kun itse kävin naistenvessassa, niin totesin, että sama vanha sohva uudistetulla ulkoasulla varustettuna, mutta aivan kuin uusi.

Kuva © Riikka Kiviaho

Näytäntövuoden avajaisissa pääsimme kurkistamaan myös Suurelle näyttämölle ja saimme otteita tulevasta ohjelmistosta. Tilaisuuden avasi teatterinjohtaja Kari Arffman ja juontajana toimi perinteiseen tapaan näyttelijä Antti Timonen.

Myrskyluodon Maija on selkeästi se, joka kiinnostaa ohjelmistosta yleisöä eniten. Onhan kyseessä suomalaisten rakastama klassikkosarja 70-luvulta. Helsingin Kaupunginteatterin suurmusikaalin musiikki on Lasse Mårtensonin käsialaa Arttu Takalon sovittamana. Lisäksi mukana on uusia sanoituksia Maija Vilkkumaalta. Musikaalin lavastaja Katariina Kirjavainen kertoi, ettei musikaalissa ole kopioitu luontoa, vaan Maijan näyt on visualisoitu lavalle. Valosuunnittelija William Iles puolestaan kertoi, että valaistuksen rajana ovat ainoastaan mielikuvitus ja aivot. Syksyn esityksiin on myyty jo nyt yli 54 000 lippua, joka on noin 80 % lipuista. Voitte varmaan arvata, että minulta lippu jo löytyykin.

Myrskyluodon Maija

Kuva © Riikka Kiviaho

Juha Vakkurin käsikirjoittama Mannerheim ja saksalainen suudelma sopii Suomen 100-vuotisjuhlavuoteen mainiosti. Mannerheim on aihe, joka ei tyhjene. Aina löytyy jotain uutta kerrottavaa ja näytelmä avaakin uusia näkökulmia Suomen historiaan ja maan riippuvuussuhteisiin kahdesta suurvallasta. Kyseessä on intensiivinen näytelmä, joka raottaa Mannerheimin yksityiselämää, ja sitä, kuinka yksin Mannerheim oli ajatustensa kanssa.

Mannerheim ja saksalainen suudelma

Kuva © Riikka Kiviaho

Yksi näytelmä, jonka luulisi myös kiinnostavan suurta yleisöä on Maria Jotunin Kultainen vasikka. Ohjaaja Heidi Räsänen vakuuttaa, että klassikko saa Pienellä Näyttämöllä uuden ja raikkaan toteutuksen. Kun ihmisellä on puutetta kaikesta, on aika ryhtyä keinottelemaan. Mutta mitä tapahtuu, kun raha ja rakkaus kohtaavat? Kumpi voittaa?

Kultainen Vasikka

Kuva © Riikka Kiviaho

Loimaan tikkakerho ja taidejuhlat. Kuulostaako mielenkiintoiselta? Ainakin kun tähän lisätään iki-ihanat Hansu ja Pirre, niin tiedossa on varmasti hauska teatterikokemus. Hansu ja Pirre – Mieleni minun tekevi uskoisi uppoavan sellaiseenkin, joka ei yleensä teatterista kiinnostu. Avajaisissa nähty pätkä nauratti. Hansu ja Pirre ottavat kontaktia myös yleisöön. Leski- ja sinkkumiehet varokoot.

Hansu ja Pirre – Mieleni minun tekevi

Kuva © Riikka Kiviaho

Suomen hauskin mies ja Martti Suosalo. Nyt voi olla niin, että joku menee halpaan. Kyseessä ei ole perinteinen komedia, vaan hirtehinen draama. Eletään vuotta 1918 Suomen sisällissodan jälkeen. Kuolemaantuomitut näyttelijät laitetaan harjoittelemaan huvinäytelmää. Suosalo kertoi avajaisissa, että samanniminen elokuva on kuvattu kesällä. Hän on sekä näytelmän että elokuvan pääosan esittäjä. Näytelmän tekeminen on kuitenkin erilaista kuin elokuvan, joten näytelmän Toivo Parikka on kenties hieman erilainen mies kuin elokuvan Parikka. Kuulostaa juuri siltä, että haluan nähdä tämän.

Suomen hauskin mies

Kuva © Riikka Kiviaho

Jyrki Karttunen tuo Pienelle Näyttämölle Aikuisten joulukalenterin, jota ei oikeasti suositella lapsille. Kyseessä on tanssiteatteriesitys, joka auttaa henkilöitä, jotka tuntevat toisinaan olevansa kaikkien joulutraditioiden ulkopuolella. Esitys sopii myös henkilöille, joille eivät perinteiset luukut riitä. Ette varmaan arvaa, että haluan kurkkia nämä luukut jo paljon ennen joulua.

Aikuisten joulukalenteri

Kuva © Riikka Kiviaho

Jos pitäisi valita yrityksen pikkujouluohjelmaksi jokin näytelmä, voisi se olla Palkkamurhaajan painajainen. Mitä tapahtuu, kun vierekkäisiin hotellihuoneisiin majoittuvat palkkamurhaaja ja hylätty ja riutuva aviomies. Arena-näyttämölle nousevan farssikomedian uskoisin naurattavan lähes kaikkia.

Palkkamurhaajan painajainen

Kuva © Riikka Kiviaho

Juoksuhaudantie on Red Nose Companyn ja Teatteri Quo Vadiksen vierailu Arena-näyttämöllä. Näyttämöllä nähdään kaksi klovnia, jotka vievät Kari Hotakaisen romaaniin perustuvan esityksen kahdessa tunnissa läpi. Esitystä on kiitelty hauskaksi ja hulvattomaksi paketiksi.

Juoksuhaudantie

Kuva © Riikka Kiviaho

Lillanissa tapahtuu jotain aivan uutta. Det ordnar sig, sapiens! parodioi revyy-hengessä nykymaailman menoa. Mukana nähdään Anne Berner, Donald Trump ja Nalle Wahlroos. Kuulostaa hurjalta, mutta se ruotsin kieli, jos ei vaikka ymmärrä. Nyt ei kuitenkaan tarvitse pelätä omaa kielitaidottomuuttaan. Lillanissa tehdään ensimmäistä kertaa kokeilu, jossa tekstitys on saatavilla omaan kännykkään tai lainalaitteeseen. Haluan testata.

Det ordnar sig, sapiens!

Kuva © Riikka Kiviaho

Muita Lillanin uutuuksia ovat Vinterkrieget – Here We Go Again ja Robert Jägerhorn – på riktigt? Ensin mainittu on sekä purevaa satiiria että tiukkaa komediaa. Toinen puolestaan taikatemppuilua ja maagisia tilanteita tähtitaivaalla.

Arvoituksellisia muunnelmia on viiden eri teatterin yhteisproduktio. Mielenkiintoinen parivaljakko Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen käyvät lavalla sanallista taistelua, josta kumpuaa jotain yllättävää ja yhteistä. Studio Pasilassa esityksiä nähdään elokuun lopulta alkaen.

Arvoituksellisia muunnelmia

Kuva © Riikka Kiviaho

Marco Bjurström kävi avajaisissa kertomassa omasta rakkaasta lapsestaan. Hän ohjaa ja lavastaa ShedHelsingin nimissä Studio Pasilaan Prinsessa Ruusunen – Paluu tulevaisuuteen -esityksen. Esityksessä on 150 lasta ja nuorta. Osa on näyttelijöitä, osalla on kokemusta näyttelemisestä ja osa on aivan ensikertalaisia. Kyseessä on brittiläinen formaatti, jossa annetaan lapsille ja nuorille mahdollisuus loistaa näyttämöllä.

Prinsessa Ruusunen – Paluu tulevaisuuteen

Kuva © Riikka Kiviaho

Melkoisia näytelmiä tulossa siis. Näiden lisäksi lapsia ja lapsenmielisiä muistetaan esityksillä Kani Untuvakerä ja Tontut suutareina. Lisäksi Peppi Pitkätossu valloittaa uudelleen Suuren Näyttämön. Uusien näytelmien rinnalla jatkavat myös vanhat ja tutut näytelmät. Ohjelmistosta löytyvät esimerkiksi Kiviä taskussa, Lava-ammuntaa V ja Mieletön metodi. 

Postauksen hienot kuvat ovat Use Your Illusion And Enter My Dream -blogin Riikalta. Riikalle suurkiitokset vielä tätäkin kautta. Jos haluat käyttää kuvia, niin pyydäthän Riikalta luvan.

Lukumaraton lauantaina 19.8.2017

Mihin kaikki aika nykyään menee? Blogistanian kesän viimeinen lukumaraton pidetään huomenna lauantaina 19.8.2017. En ehtinyt osallistua kesän kahteen aiempaan maratoniin, joten nyt päätin olla mukana. Ajattelin, että tässä olisi kiva päätös kesälomalle. Lukea hyvällä omallatunnolla. Nyt kyllä hieman hikoiluttaa, koska kaikkea muutakin tuntuu kaatuvan päälle, mutta teen parhaani, koska olen ilmoittautunut.

Elokuun lukumaratonia emännöi Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa. Maratonin pituus on 24 tuntia, ja jokainen osallistuja lukee niin paljon kuin ehtii. Tankkaus- ja muut tauot ovat tietenkin hyväksyttyjä. Itse aion suorittaa maratonin normaaleine taukoineen ja yöunineen. Maratonin voi aloittaa jo perjantain puolella, kunhan osa luetuista tunneista on lauantain puolella. Vaihtoehtoisesti, jos aloittaa lauantaina, voi maratonia jatkaa sunnuntain puolelle. Minä aloittelen maratonin huomenna illansuussa, kunhan ensin palaan kotiin yhdeltä lauantain kulttuuririennolta.

Kiinnostaa tietysti, mitä aion lukea. Kotimaista kirjallisuutta, koska onhan nyt Suomen juhlavuosikin.

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tuluskukkaro (WSOY, 2000) valikoitui mukaan sen vuoksi, että viime vuotisen lukumaratonin kirjavalintani eivät olleet kevyimmästä päästä. Ajattelin, että lastenrunoilla toisin maratoniin välillä keveyttä. Samalla tietenkin runohaasteeseenkin kertyisi uutta saldoa.

Katja Kallion Yön kantaja (Otava, 2017) on ollut minulla ulkoilulukemisena. Kirja on kesken, joten tämä olisi mukava saada päätökseen maratonin aikana, ja uskoisin, että näin tapahtuukin. Sivumennen huomautettuna loistava kirja.

Hannu Mäkelän Muistan – Vapaus (Tammi, 2016) on odottanut lukemistaan viime syksyisiltä Helsingin kirjamessuilta lähtien. Nyt kirja on kuitenkin jo aloitettu, kuten kuvan tarralappumerkinnöistä huomaa. Tämän mainion muistelmateoksen haluaisin saada myös luettua lukumaratonin aikana loppuun. Saa nähdä kuinka käy.

Mitä nämä kaksi kirjaa sitten ovat? Jokereita, jos lukeminen loppuu kesken maratonin.

Kjell Westön Kangastus 38 (Otava, 2013) tuli lukulistalleni, koska Kansallisteatterissa alkaa pyöriä syyskuussa romaaniin perustuva näytelmä. Jos aion mennä katsomaan näytelmän, onhan se kirjaankin tutustuttava. On tähän toinenkin syy, ensi viikolla on syksyn ensimmäinen Bloggariklubi-ilta, jonne saapuu Kjell Westö ja syynä Kansallisteatterin näytelmä Kangastus 38. Olen intoa täynnä, koska pidän Westön kirjoista todella paljon.

Kari Hukkilan Tuhat ja yksi (Teos, 2016) on niin ikään odottanut lukemista viime syksyn kirjamessuilta lähtien. Ehdotin kirjaa luettavaksi lukupiirissä, joten tämä täytyy joka tapauksessa lukea lähiviikkojen aikana. Mielenkiinnolla odotan tämänkin kirjan lukemista nyt, kun kirjan vihdoin kaivoin lukemattomien kirjapinojen joukosta. 

Lauantaina aloitan tekemään lukumaratonin päivitysraporttia, joten olkaa kuulolla. Ja jos itse innostuit maratonista, vielä ehtii ilmoittautua.

Linda Olsson: Sisar talossani

Äitini antoi minulle luettavaksi Linda Olssonin Sisar talossani (Gummerus, 2017), vaikka hieman emminkin. Olen lukenut yhden kirjan Olssonilta, enkä oikein tiennyt, pidinkö lukemastani vai en. Tartuin kuitenkin kirjaan. Sopivan kokonsa puolesta kirja oli kuin tehty ulkoilulukemiseen eli siihen, kun kissa on fleksin päässä ja tarkkailee, löytyisikö saalistettavaa. Tällä välin minä voin keskittyä kirjallisiin anteihin, mikäli ei vain sada. Täytyy kyllä myöntää, että tämä kesä on ollut surkea ulkoilulukemisten suhteen.

Pari vuotta sitten Maria on kutsunut sisarpuolensa Emman kylään Costa Bravan rannikolla sijaitsevaan kotiinsa. Emma ei ole lunastanut kutsua, josta Maria on tyytyväinen. Hän ei kaipaa sisartaan, eikä halua nähdä häntä, koska on aivan liian paljon kipeitä asioita, joista hän ei halua puhua. Yhtäkkiä Emma kuitenkin ottaa yhteyttä ja haluaa tulla käymään. Maria on kauhuissaan, eikä tiedä, kuinka kestää muutaman päivän yhdessä Emman kanssa.

Emman asettuessa taloksi, Maria huomaa, kuinka tyrkyttää seuraansa Emmalle, vaikka toisessa hetkessä onkin täynnä vihaa Emmaa kohtaan. Emma ei vaadi mitään erityiskohtelua. Hänelle riittävät yksinkertaiset asiat. Päivät alkavat kuitenkin omat muotonsa. Emma keittää aamukahvin ja hakee voisarvet läheisestä leipomosta. Tehdään kävelyretkiä lähimaastossa ja ihaillaan luonnon kauneutta. Sisarpuolet lähentyvät toisiaan kuin huomaamatta, ja lopulta Emma nostaa kissan pöydälle ja kertoo, miltä hänestä on tuntunut vuosikymmenet. Kuinka Maria kokee tämän kaiken?

Sisar talossani on vähäeleinen ja rauhallinen kirja, jossa on kuitenkin mukana tietty jännite, jonka sisarpuolten suhde siihen tuo. Olssonin teksti on yksinkertaisen korutonta ja kaunista kerrontaa. Kirjassa on koko ajan läsnä tietynlainen haikeus, johon lukijan on helppo uppoutua. Olsson on osannut kuvata myös hyvin sen, kuinka sisarpuolet välillä lähentyvät, mutta sitten taas loittonevat toisistaan. On kuin he ajelehtisivat meressä aaltojen vieminä.

Kirja on kertomus menetyksestä ja yksinäisyydestä. Kukin kohtaa menetyksen omalla laillaan, eikä menetyksiä voi verrata keskenään. Jokaisen menetys on henkilökohtainen ja omalle itselleen läheisin. Toisen menetyksen voi kuitenkin ymmärtää, jos antaa itselleen luvan hyväksyä oman menetyksensä. Yksinäisyyksiäkin on monenlaisia. Joku on yksinäinen omasta tahdostaan, joku toinen taas haluamattaan. Yksinäinen voi olla myös, vaikka ympärillä olisi joukko ihmisiä.

Linda Olssonin Sisar talossani -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos pitää kauniista ja vähäeleisestä tekstistä. Kirjan on myös nopealukuinen, vaikka onkin syvällinen.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos En syster i mitt hus on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Ensimmäinen

Nyt heitän blogini ensimmäisen haasteen kehiin. Haasteen innoittaja on Sinikka Nopola. Kirjablogeissa on kirjoiteltu pitkin kesää Sinikka Nopolan uutuuskirjasta Onko teillä tämmöistä? Kirja on äärettömän hauska ja omalle itselleen naurava. Kirjassa on mukana juttuja, joissa Nopola muistelee ensimmäisiä asioitaan ja kokemuksiaan. Kirjasähkökäyrän Maille tuumasinkin, että tästä saisi hyvän haasteen aikaiseksi, joten tuumasta toimeen.

Otin listan suoraan Nopolan kirjasta, vaikka itselleni ei olisikaan kaikkea samaa ikinä tapahtunutkaan. Muistelu on kuitenkin aina hauskaa.

Ja mukaan haastan kaikki, jotka rakastavat tällaisia listoja, vaikkakin Nopolan kirjassa muistelut olivat pidempiä kuin pelkkiä listoja. Laita kommenttikenttään viestiä, mikäli tartuit haasteeseen. Käyn tietenkin lukemassa, millaisia ensimmäisiä juttuja muilla on.

Ensimmäinen...

Ensimmäinen nukkeni on se nukkeressu, jota en muista. Äiti varmasti osaisi tässä asiassa auttaa, mutta koska kyseessä on muistelot, muistelen vain muuten asiaa. Minulla oli paljon nukkeja. Isoja ja pieniä ja yksi värillinenkin. Nukkeasiassa oli vain yksi mutta. En ikinä erityisemmin pitänyt nukeilla leikkimisestä. Nuket olivat liian kömpelöitä leikkeihin. Minä olin barbityttö.

Ensimmäinen lahjoitukseni, jonka muistan, on ollut osallistuminen johonkin WWF:n kampanjaan. Kirkossa on toki kolehtia pitänyt antaa, mutta kolehtiraha tuli yleensä vanhemmilta. Nykyisin suhtaudun hyvin varauksella kaiken maailman keräyksiin.

Ensimmäinen kirjani, jonka muistan, sai lastentarhan tädin ilkkuvan kommentin. En muista kirjan nimeä, saati sitten kirjoittajaa, mutta muistan vieläkin sen tunteen, mikä minulle tuli, kun lastentarhan täti kirjalle nauroi, ja sanoi yhtä kirjan hahmoista tyhmäksi. Siis tyhmäksi!!! Siis mitä ihmettä? Lapsi, joka intoa täynnä vie lastentarhaan kirjan luettavaksi, koska sellainen oli tapana, sai tällaisen kohtelun. Kirjalle ilkkuminen oli aivan sama kuin täti olisi ilkkunut suoraan minulle. En pitänyt kyseisestä tädistä sen koommin lainkaan.

Ensimmäinen spagaattini ei ikinä onnistunut. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen liikunnallinen, ja spagaateista vain unelmoin. Ne tytöt olivat harvassa, jotka spagaattiin ylsivät.

Ensimmäinen virheeni tapahtui, kun minua ja isoveljeäni kiellettiin työntämästä mitään nenään. Isoveli jouduttiin viemään lääkäriin asti, koska oli mennyt työntämään pienen kiven sieraimeensa, joten aivan syystä meitä neuvottiin. Tullessamme lääkärireissulta, menin pihalle leikkimään ja mietin kieltoa. Oli pakko kokeilla. Otin sellaisesta tillin näköisestä rikkakasvin päästä pienen keltaisen pallon, kai se kukinto oli, ja työnsin pallon sieraimeeni. Ja mitä tapahtui? En saanutkaan palloa pois nenästä. Iski paniikki. Mitä tehdä? Juurihan meitä oli kielletty kokeilemasta moista. Yritin kaivaa nenääni, mutta pallo vain tunkeutui syvemmälle sieraimeeni. Hiivin keittiöön ja otin teelusikan. Aloin kaivaa nenääni teelusikan varrella. Nenästäni alkoi valua verta. En tarkkaan muista, mitä tapahtui. Sainko palleron nenästä omin voimin pois vai pitikö tunnustaa tekoni vanhemmilleni. Ehkä tapahtumasta sain kuitenkin jonkinlaisen opetuksen.

Ensimmäinen roolini oli kolmannella luokalla koulussa, kun joulunäytelmän tonttutanssiin piti kaikkien tyttöjen osallistua. Tanssia hiottiin ja hiottiin monen monituista kertaa. Kaikilla tuntui olevan jalat hallussa ja kuviot selvinä, paitsi minulla. En ollenkaan ymmärtänyt, kuinka yksi tanssiparin käden alta meno suoritettiin niin, etteivät kädet irtaantuneet toisistaan. Aina meni pieleen. Siis aivan joka kerta. Tanssiparini tietenkin kertoi opettajalle ja minä sain opettajalta nuhteita, vaikka olisi kenties pitänyt neuvoa paremmin, kuinka liikesarja tehdään. Jäivät roolit sen jälkeen melko vähäisiksi.

Ensimmäinen lääkärikirjani ei ollut minun, eikä se ollut edes mikään roskaromaani, vaan kotimme kirjahyllystä löytyvä kokonainen tietosanakirjasarja erilaisista sairauksista. Huh huh. Oli siinä pienellä tytöllä ihmettelemistä ja kammoksumista. Joka kerta, kun jonkin kirjoista otin käteeni, ja aloin sitä selata, tunsin, kuinka minulla olivat kaikki mahdolliset oireet ja sairastin jotain vakavaa sairautta. Entä ne kirjan kuvat? Vertasin ihokuvia omaan ihooni ja aina löysin jonkin merkin jostain kamaluudesta. Hammaskalustokuvia en edes iljennyt katsella. Tunsin vain, kuinka omat hampaanikin ehkä aivan kohtapuoliin tippuisivat suusta.

Ensimmäinen ulkomaanmatkani, joka on jäänyt elävästi mieleeni, on Tukholman risteily ystäväni ja ystäväni äidin kanssa. Olimme ystäväni kanssa ehkä viidesluokkalaisia. Ystäväni opetti minua, kuinka pitää sanoa jag förstår inte, jos joku ruotsinkielinen meitä puhuttelee. Vanhempani olivat olleet hieman risteilyä vastaan, mutta tarpeeksi kun kinuaa, niin tahtonsa läpi saa. Vanhempani olivat antaneet minulle matkarahaa, jonka pyysivät pitämään itselläni, jos jotain sattuisi. Lisäksi olivat antaneet rahaa ystäväni äidille. Jostain syystä annoin kuitenkin kaikki rahani ystäväni äidille. Meillä ei ollut hyttiä, koska siihen aikaan risteiltiin paljon ilman hyttiä. Nukuimme kansipaikkamatkustajille varatussa tilassa. Muistan, että yö oli rauhaton, mutta kai sitä jotain tuli nukuttua kuitenkin. Aamulla aloimme lähestyä Tukholmaa ja tarkoituksena oli mennä aamiaiselle. Ystäväni äiti alkoi kaivaa käsilaukkuaan. Lompakkoa ei löytynyt mistään. Ei siis mistään. Tutkimme penkkien välit ja kaikki, mutta ei. Lompakko oli ja pysyi poissa. Se oli varastettu. Ilmeisesti joku lainasi tai antoi meille rahaa niin, että pärjäsimme jollain tavoin, mutta voitte kuvitella, kuinka surkea ulkomaanmatkasta lopulta tuli.

Ensimmäinen äänilevyni oli muistaakseni jokin 80-luvun kotimainen kokoelmalevy. En oikeasti muista, vaikka minulla jossain vaiheessa äänilevyjä vino pino olikin.

Ensimmäinen lentoni on ehkä tapahtunut ennen tätä, mutta tämän muistan. Voitin 18-vuotiaana Bulgarian matkan. Lähdin äitini kanssa lomamatkalle kohti Bulgarian kultahietikkoa. Isäni vei meidät lentokentälle. Hän oli jäänyt lentokentän kahvioon katselemaan lähtöämme ja ajatellut mielessään, että Luojaa saa kiittää, jos reissulta palaamme. Lentokone oli hänen mielestään järkyttävän näköinen. Äitini ja minä emme sellaista ajatelleet. Sitä vain hieman kummeksuin, että lentokoneessa tupakointipaikat olivat kätevästi käytävän toisella puolella. Verhoa sai hieman vedettyä eteen suojaksi, mutta ihan oikeasti tupakansavu leijui harmaana koko lentokoneen sisätiloissa.

Ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini oli saman ikäinen tyttö kuin minä. Muistelen, että tyttö olisi asunut Pälkäneellä, mutta muistikuva voi olla aivan väärä. Kirjoittelimme säännöllisesti, kunnes tyttö yhdessä kirjeessä kertoi, että kirjoittelu täytyy lopettaa, koska hän ei enää ennätä kirjoitella. Nätisti teki, kun asian ilmoitti, eikä jättänyt viimeistä kirjettä kirjoittamatta.

Ensimmäinen työpaikkani oli Tuusulan kunnalla kesätyöntekijänä. Olin ystäväni kanssa puisto-osastolla töissä ja tehtäviimme kuului kitkeminen, kitkeminen ja kitkeminen. Joskus saimme myös leikata nurmikkoa, kun muu porukka oli lomalla tai lopettanut kesätyöt. Ensimmäisenä työpäivänä hieroimme toistemme selkiin kahden suojakertoimen aurinkoöljyä. Me vaaleaihoiset nuoret tytöt kärvensimme myös selkämme. Ensimmäinen kerta muuten sekin, kun rakoille asti poltin ihoni.

Ensimmäinen ihastukseni oli ala-asteella eka- tai tokaluokkalaisena, vaikka lastentarhassa olikin eräs poika, joka lyöttäytyi aina jonkun tytön seuraan. Parivaljakkoa eivät saaneet muut lähestyä. Muistan, kuinka tytöt (jo sen ikäisinä!) marssivat jonossa pojan ja tytön ohi ja tekivät pilkkaa. Itsekin vietin kyseisen pojan kanssa yhden päivän, kunnes kaksi pojanviikaria (!) tuli hakemaan minut omiin leikkeihinsä. Mutta tämä lastentarhan yksinäinen poika ei kuitenkaan ikinä ollut ihastukseni.

Ensimmäinen kannanottoni on se, jota en edes muista, koska kannanottoja voi olla niin monenlaisia.

Ensimmäinen paitapukuni on edelleen ostamatta.

Ensimmäinen asuntoni oli pieni, mutta viihtyisä kaksio. Ei kuitenkaan oma, mutta ensimmäinen asuntoni kuitenkin, johon muutin, kun vanhempieni luota lähdin.

Huh, tästä listasta tulikin pitkä. Kiitos, jos jaksoit tänne asti lukea. Ja jos kuvat ovat jotenkin ihmeellisesti, niin niitä oli tällä kertaa hieman vaikea saada tänne. 😊

Kirsi Kunnas: Kaunis hallayö

Runohaaste on ollut tuuliajolla aivan liian pitkään. Eikö kesällä muka tarvitsekaan lukea runoja? Aivan kuin olisin muka lukenut niitä aiemmin ylettömästi. Oikeastihan sain runokipinän Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martinilta, joka haasteen heitti. Nyt on vain tullut tauko runoihin, mutta ehkä otan yhden runokirjan tulevalle lukumaratonille. Kirsi Kunnaksen Kaunis hallayö (WSOY, 1984) on ollut jo aivan liian pitkään lainassa kirjastosta. Olen vain uusinut lainan, koska en ole saanut postausta tehtyä. Olen huono ihminen. Yritän parantaa tapani.

Kaunis hallayö on jaettu kuuteen osaan. Valossa pimeässä -osio sisältää rakkaudentäyteisiä runoja poissaolevasta rakkaasta, jotka on kuvattu luonnonkauneuden kautta. Muutoksia -otsikon alle kätkeytyy runoja erilaisista muutoksista. Heinäteko kääntyy yhtäkkiä syksyyn, levottomuus ja kiire muuttuu hiljaisuudeksi. Löytyy myös runoja, joissa elämän pienet hetket saavat ison merkityksen. On myös siirtymiä, jotka muuttavat kaiken.

Kirsi Kunnaksen runot ovat todella kauniita ja herkkiä. Runoissa on jonkinlaista unenomaisuutta ja taianomaisuutta. Pidän myös siitä, kuinka runoissa on luonto läsnä, ja kuinka Kunnas on kiteyttänyt jonkin ison asian kauniiseen luonnonihmeeseen. Valo ja pimeys ovat monessa runossa mukana. Vaikka runoissa on melankolisuutta, on niissä jotain hyvin paljon lohtua antavaa. Kirjassa oleva otsikointi ohjaa lukijan mukavalla ja pehmeällä tavalla hakemaan runoa, joka sopii lukijan mielialaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulin ihailleeksi kirjan kantta. Kannen kuvituksen tai päällyksen käsiala on Seppo Syrjän. Oli aivan pakko googlettaa, onko Seppo Syrjällä jotain tekemistä Kunnaksen kanssa. Kyllä. Kirsi Kunnaksen puolison Jaakko Syrjän veli on Seppo Syrjä. Täytyy kyllä sanoa, että taiteellinen suku kaiken kaikkiaan. Eppu Normaalin tarinanhan kaikki tietävät entuudestaan, joten sitä en sen kummemmin edes avaa.

Kirsi Kunnaksen Kauniista hallayöstä tulee levollinen ja rauhallinen olo. Suosittelen runokokoelmaa luettavaksi kiireen keskellä. Hetken pysähdys ja lukija saa aivan uusia ja kauniita ajatuksia mietittäväksi. Kirja sopisi hyvin ainakin minun työpöydälleni arjen pysäyttäjäksi.

Vadelmapensaassa nukkuva tuuli

heräsi ja kuin siili sihisten

tai käärme kihisten

äkkiä luikerteli pakoon.

                                    Minkä

paratiisin marjoja

se vartioi?

                    kuin rosvoileva lintu

sydämeni vieläkin, säikähtänyt.

Lainattu Kirsi Kunnaksen runokokoelmasta Kaunis hallayö.

Kauniilla hallayöllä osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa on yhteensä 55.

Rakkaudesta vapauteen

Kesäloma on siitä mukavaa aikaa, että voi tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa, jos ei ole aikatauluttanut lomaansa millään tavoin. Keravan Taidemuseo Sinkassa on pitänyt käydä katsomassa erinäisiä näyttelyitä, mutta aina on muka ollut niin kiire, ettei ole tuntia ehtinyt repäistä itselleen ja taiteelle. Nyt tein kuitenkin niin, että marssin tiistaina Sinkkaan, koska Sinkassa oli avautunut viime viikolla graffititaiteen näyttely Rakkaudesta vapauteen.

© Round: Bad Hair Day 2 (2017)

Graffitit ovat mielenkiintoisia mielipiteiden jakajia. Toiset pitävät graffiteja rumina ja epäsiisteinä merkkeinä katukuvassa, mutta osa näkee graffitit selkeästi taiteellisina töinä. Suomeen graffitit tulivat 1980-luvulla breakdancen mukana. Itse en alun perin pitänyt graffiteista. En pitänyt siitä, kuinka rakennusten julkisivuja, betonisia rakenteita tai junia töhrittiin tageilla. En vain nähnyt siinä mitään järkeä. Siinä vaiheessa, kun näin ensimmäisen selkeästi taiteellisen graffitin, ajattelin, että wau, tuossa on ideaa. Graffitin syntyhistoria alkaakin selkeästi pelkistetyistä merkinnöistä, joista vähitellen kasvoi omaleimaisia kirjasinmerkkejä. Tästä graffitit ovat kehittyneet vuosien saatossa mitä monimuotoisimmiksi teoksiksi. Sinkan näyttelyssä graffitin historiasta saakin kunnon kattauksen.

© Masters: Masters (2017)

Itse en ole tietenkään ikinä maalannut graffiteja. Ei ole taitoa, eikä ole ollut minkäänlaista intohimoa tällaiseen. Rakkaudesta vapauteen -näyttelyssä on mahdollisuus kokeilla omia graffitin tekotaitojaan virtuaalisesti. En kokeillut, koska oli jonoa, mutta olisihan se tietysti ollut kiva kokeilla. Luulen kyllä, että lopputulos olisi ollut täydellinen sekasorto. Olenkin aina ihmetellyt, kuinka graffitien tekijät onnistuvat luomaan loistavia lopputuloksia. Miten kummassa spraymaalilla voi saada aikaiseksi sellaisia teoksia kuin olen nähnyt?

© Jani Tolin: Self Portrait (2005)

Pidin näyttelyn teoksista valtavan paljon. Väriä, muotoja, sarjakuvamaisuutta sekä paljon muuta. Täytyy myös myöntää, että näyttelyssä on teoksia, joita voisi ihailla kotiseinilläkin. Etenkin, jos olisi isot tilat. Ja ihan oikeasti näitä teoksia katsoi mielellään. On joskus tullut käytyä sellaisissakin näyttelyissä, joiden kiertäminen on ollut varsinaista pakkopullaa.

© Claudia ”MadC” Walde: Fragments 15072017 (2017)

Yksi näyttelyn taiteilijoista on saksalainen Claudia ”MadC” Walde, joka on toteuttanut Sinkan ulkoseinille kaksi valtavan kokoista teosta. Hätkähdyttävän kokoiset teokset peittävät Sinkan ulkoseinistä 200 neliön kokoiset alueet. Itse asiassa MadC:n luomat teokset Sinkan ulkoseinillä olivat osasyy siihen, miksi halusin graffitinäyttelyn nähdä. Teokset ovat todellisia katseenvangitsijoita, ja mikä parasta, teokset jäävät seinille pysyviksi.

© Jouni ”Psyke” Väänänen: The Struggle Continues (2017)

Rakkaudesta vapauteen -näyttelyn on koonnut keravalainen Jouni ”Psyke” Väänänen, joka on keravalaisille tuttu entuudestaan esimerkiksi Purkutaide-projekteistaan. Purkutaide-projekteissa Väänänen on ollut esimerkiksi organisoimassa lupia, joilla graffititaiteilijat ovat saaneet vapaat kädet kuvittaa rakennuksia, jotka ovat tulleet tiensä päähän. Keravalla esimerkiksi sai ihailla viime syksynä toinen toistaan upeampia graffiteja purettavien rakennusten seinillä. Väänänen on ainakin Keravalla ollut tuomassa positiivista asennetta graffiteja kohtaan. Eipä ole ihmekään, että mies vastaa nykyään kaupunkitaiteesta Keravan kaupungilla. Jotenkin minulla on myös sellainen muistikuva, että Väänänen olisi kosinut tyttöystäväänsä graffitin avulla. Aivan taatusti sellainen kosinta, jonka harva nainen kokee. Kerrassaan uniikki. 

Mitä itse pidät graffiteista? Roskaa vai taidetta? Menisitkö käymään tällaisessa näyttelyssä? Itse näyttelyä suosittelen katsottavaksi. Pääsylipun hintakaan ei ole päätä huimaava.

Sitkeä sissi

Tänään on ollut lämpimänkostea ilma. Sisätiloissa on ollut hieman tuskaisaa ja odottelinkin, että Herra Karvajalka heräisi pitkiltä päiväuniltaan, jotta pääsisimme ulkoilemaan. Lopulta kissa heräsikin, joten olin heti valmiina. Vakiovarustuksina punaiset, reilusti yli kymmenen vuotta vanhat Adidaksen verkkarit ja vihreä, kuvioitu Elloksen huppari päällä sekä punaiset Hai-saappaat jaloissa. Komeuden kruunasi tietysti ulkoilulaukun hihna rinnan yli aseteltuna (laukun sisältö: kirja, hyttysmyrkky, huulirasva, nenäliinoja, kurkkupastilleja ja känny). Ei muuta kuin matkaan.

Herra Karvajalka säntäsikin nopeasti juoksuun nähdessään pihatiellä lentelevän puunlehden. Olihan se napattava ensin tassuihin. Matkan jatkuessa kissa jäi istumaan parkkipaikalle. Yritin innostaa herraa eteenpäin, mutta ei oikein kiinnostanut. Meinasin jo ottaa kissataksin (ihminen kantaa kissaa ulkona) käyttöön, mutta ei tarvinnut. Kissa näki jotain parkkipaikkaa reunustavan pensasaidan luona, joten ryntäsimme sinne.

Ihmettelin, mitä pensaissa oli. Yritin tiirailla, näkyykö toisella puolella siili vai olisiko siellä kenties jokin pikkulintu. Sitten huomasin sen, minkä Herra Karvajalka oli nähnyt jo monen metrin päästä. Pensasaidan juurella oli pienoinen hiiri. Ja nyt alkaa kertomuksen julma osuus, joten herkät lukijat voivat sulkea silmänsä. Päätin, etten estä kissaa saalistamasta. Herra Karvajalka ei ole koko kesänä saanut hiiren hiirtä tai ehkä yhden, mutta hyvin vähän siihen nähden mitä normaalisti. Kertooko tämä jotain siitä, että on huono hiirivuosi, koska uutisissa mainittiin, että ainakin myyräkanta on tänä vuonna alhainen? Sitä paitsi eläinlääkäri on sanonut, ettei kissaa saa estää saalistamasta, vaikka kulkisi fleksissä, koska saalistus tekee hyvää kissan psyykelle.

Takaisin asiaan. Kissa lähestyi hiirtä, eikä hiiri ollut moksiskaan. Ehdin jo miettiä, oliko hiiri sairas, koska antoi kissan lähestyä. Kissan naamataulu oli noin kymmenen sentin päässä hiiren naamasta. Vasta siinä vaiheessa, kun kissa oli nostamassa tassuaan, hiiri havahtui ja oli aikeissa karata paikalta. Ei onnistunut. Herra Karvajalka tiesi mitä teki. Hiiren nappaus ja kohti kotia. Olisitte nähneet, kuinka rinta rottingilla kissa oli. Häntä pystyssä ja kissan kokokin näytti tuplaantuneen. Näin ne oikeat hiirikissat toimivat.

Juoksimme kotiterassillemme. Ehdin nähdä, kuinka kissa tiputti hiiren maahan juuri ennen terassia. Hiiri olikin ovela ja vikkelä kintuistaan. Terassillamme on painekyllästettyjä terassilaattoja. Hiiri syöksyi terassilaatan alle ja sinnehän kissa ei mahdu. Alkoi hirvittävä touhuaminen kissan puolelta. Tassuja yritettiin työntää terassilaatan alle, mutta eiväthän ne sinne mahdu. Olin käynyt terassiovella huutelemassa miestä, joka täällä asuu. Hänen tullessa paikalle ihmettelemään, mikä on hätänä, kerroin, että hiiri karkasi laattojen alle.

Pitäähän se hiiri kissalle saada. Mies alkoi irrottaa yhtä terassilaattaa, mutta koska on ollut sateinen kesä, oli laatta sen verran turvoksissa, ettei noussut tuosta vain ylös. Herra Karvajalka oli tietysti apuna, minkä kerkesi, koska hiiri oli saatava kiinni. Mies päätti, että tehdään sitten vaikeimman kautta ja hän siirtää uloimman terassilaatan päällä olevaa paksua ja korkeaa puupölkkyä, joka on itse asiassa Herra Karvajalan tiirauspaikka. Pölkyn siirron jälkeen terassilaatta ylös ja siellä se hiiri vilisti.

Kissa oli heti valmiina sotaan, mutta hiiri ei luovuttanut helpolla. Hiiri syöksyi vastakkaiseen terassinurkkaan kaasugrillin alle ja kissa tietysti perässä. Onneksi miehellä, joka täällä asuu, oli verkkarit jaloissa, koska muuten olisi ollut varmasti fleksin aiheuttama palovamma pohkeessa. Kolina oli kova ja totesimme kissalle, että hiiri meni jo laatan alle piiloon. Saimme kissan pois grillin alta. Mies siirsi grillin ja nosti taas ylös terassilaatan tai oikeastaan kaksi. Hiiri oli jälleen näkyvillä ja kissa heti perässä.

Lopulta hiiri pääsi livahtamaan terssin ja talon ulkoseinän välisestä pienestä kolosta terassiaidan toiselle puolelle marjapensaiden alle. Vedin kissan pois terassilta ja sanoin, että hiiri on nyt lähtenyt. Mitä vielä. Herra Karvajalka tiesi, että marjapensaiden alta voi vielä yrittää, eikä hiiri arvannutkaan, että valkoinen vaara vaani mustaviinimarjapensaan toisella puolella. Hiiri tuli esiin pensaan alta ja kissa oli valmiina. Tassuissa oli vihdoin ja viimein.

Ajattelin, että se oli nyt sitten tässä, kun hiiri makasi nurmikolla ja kissa oli itseensä tyytyväisen näköinen. Ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Hiiri nousi jaloilleen ja livisti verkkoaidan alta naapurin puolelle. Kissa tietysti perässä toista kautta, vaikka kielsin ja vedin fleksistä. Seuraavassa hetkessä näin hiiren ryntäävän naapurin puolelta meidän puolella olevien pallotuijien alle piiloon. Sain myös napattua kissan ja näytettyä, että tuonne se hiiri meni.

Kissa sai jälleen vainun hiirestä. Pallotuijat saivat kyytiä molemmin puolin, kuten muutama köynnöskrassikin, mutta hiirtä ei kiinni saatu. Loppujen lopuksi kissa oli saanut itsensä täysin solmuun pallotuijan oksiin. Fleksin lukko oli napannut tuijan oksista kiinni. Kissan ulkoilupuku eli valjaat kiristivät ja kissa vain hinkui hiiren perään. Irrottaessani fleksin lukkoa, mikä ei ollut mikään täysin helppo tehtävä, sanoi mies, joka täällä asuu, että nyt hiiri meni metsämansikoiden luona. Sain lopulta kissan irrotettua kokonaan fleksistä. Kissa taas tuijien sekaan ja toiselta puolelta ulos. Tässä vaiheessa mies nappasi kissan ja totesi, että ulkoilupuku oli mennyt kaikessa melskeessä aivan pois paikoiltaan. Veimme kissan sisälle ja laitoimme ulkoilupuvun uudestaan päälle ja totesimme, että hiiri meni. Oli varsinaisen sitkeä sissi, joka ei luovuttanut.

Voitte vain arvata, ettei ulkoilusta tullut tämän jälkeen mitään, vaikka kissataksi kissan vei vesitornille asti. Pieni kierros ja äkkiä kotiin, koska hiiri hiirulainen on jossain kodin lähettyvillä.