Linda Olsson: Sisar talossani

Äitini antoi minulle luettavaksi Linda Olssonin Sisar talossani (Gummerus, 2017), vaikka hieman emminkin. Olen lukenut yhden kirjan Olssonilta, enkä oikein tiennyt, pidinkö lukemastani vai en. Tartuin kuitenkin kirjaan. Sopivan kokonsa puolesta kirja oli kuin tehty ulkoilulukemiseen eli siihen, kun kissa on fleksin päässä ja tarkkailee, löytyisikö saalistettavaa. Tällä välin minä voin keskittyä kirjallisiin anteihin, mikäli ei vain sada. Täytyy kyllä myöntää, että tämä kesä on ollut surkea ulkoilulukemisten suhteen.

Pari vuotta sitten Maria on kutsunut sisarpuolensa Emman kylään Costa Bravan rannikolla sijaitsevaan kotiinsa. Emma ei ole lunastanut kutsua, josta Maria on tyytyväinen. Hän ei kaipaa sisartaan, eikä halua nähdä häntä, koska on aivan liian paljon kipeitä asioita, joista hän ei halua puhua. Yhtäkkiä Emma kuitenkin ottaa yhteyttä ja haluaa tulla käymään. Maria on kauhuissaan, eikä tiedä, kuinka kestää muutaman päivän yhdessä Emman kanssa.

Emman asettuessa taloksi, Maria huomaa, kuinka tyrkyttää seuraansa Emmalle, vaikka toisessa hetkessä onkin täynnä vihaa Emmaa kohtaan. Emma ei vaadi mitään erityiskohtelua. Hänelle riittävät yksinkertaiset asiat. Päivät alkavat kuitenkin omat muotonsa. Emma keittää aamukahvin ja hakee voisarvet läheisestä leipomosta. Tehdään kävelyretkiä lähimaastossa ja ihaillaan luonnon kauneutta. Sisarpuolet lähentyvät toisiaan kuin huomaamatta, ja lopulta Emma nostaa kissan pöydälle ja kertoo, miltä hänestä on tuntunut vuosikymmenet. Kuinka Maria kokee tämän kaiken?

Sisar talossani on vähäeleinen ja rauhallinen kirja, jossa on kuitenkin mukana tietty jännite, jonka sisarpuolten suhde siihen tuo. Olssonin teksti on yksinkertaisen korutonta ja kaunista kerrontaa. Kirjassa on koko ajan läsnä tietynlainen haikeus, johon lukijan on helppo uppoutua. Olsson on osannut kuvata myös hyvin sen, kuinka sisarpuolet välillä lähentyvät, mutta sitten taas loittonevat toisistaan. On kuin he ajelehtisivat meressä aaltojen vieminä.

Kirja on kertomus menetyksestä ja yksinäisyydestä. Kukin kohtaa menetyksen omalla laillaan, eikä menetyksiä voi verrata keskenään. Jokaisen menetys on henkilökohtainen ja omalle itselleen läheisin. Toisen menetyksen voi kuitenkin ymmärtää, jos antaa itselleen luvan hyväksyä oman menetyksensä. Yksinäisyyksiäkin on monenlaisia. Joku on yksinäinen omasta tahdostaan, joku toinen taas haluamattaan. Yksinäinen voi olla myös, vaikka ympärillä olisi joukko ihmisiä.

Linda Olssonin Sisar talossani -kirjaa suosittelen luettavaksi, jos pitää kauniista ja vähäeleisestä tekstistä. Kirjan on myös nopealukuinen, vaikka onkin syvällinen.

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos En syster i mitt hus on ilmestynyt vuonna 2016. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Äidiltä lainaksi saadusta kirjakassista löytyi Linda Olssonin Kun mustarastas laulaa (Gummerus, 2015). Ruotsinkielinen alkuteos I skymningen sjunger koltrasten on ilmestynyt vuonna 2014. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Paikallisissa kirjastoissa kirjaa joutuu jonottamaan eli ilmeisen suosittu teos on kyseessä.

Kun mustarastas laulaa kirjassa on kolme henkilöä, jotka asuvat Etelä-Tukholmassa saman kerrostalon samassa rapussa. Jokainen omalla tavallaan yksinäinen ja jollain tavoin hieman omissa maailmoissaan elävä. Noin 50-vuotias Elisabeth on täysin eristäytynyt muusta maailmasta. Hän on mielenterveysongelmainen, eikä hän halua, että kukaan näkee häntä, tai että kukaan kuulee häntä. Otto on eläkkeellä oleva leskimies, joka on luopunut elämäntyöstään antikvaristina. Nuori ja lahjakas sarjakuvapiirtäjä Elias kaipaa elämäänsä rakkautta. Lisäksi hän on jumissa työnsä kanssa. Hän osaa piirtää uskomattoman taitavasti, mutta kirjoittaa hän ei osaa.

Kirjan henkilöiden tarinat kohtaavat ja vähitellen heistä muodostuu tiivis kolmikko. Otto ja Elias ovat ystävystyneet jo aiemmin. Muutaman sattuman kautta Elisabeth tulee osaksi heidän joukkoaan. Kevään ja kesän hiipiessä sekä mustarastaan laulaessa pitkän ja kylmän talven jälkeen, alkaa jokaisessa kolmikon henkilössä tuntua siltä, että elämä hymyilee. Heille jokaiselle on paikkansa tässä maailmassa, vaikka välillä epäusko meinaakin vallata mielen.

Kirjassa on hiljainen ja rauhallinen ja jopa hieman runollinen tunnelma. Kirjan lukeminen eteni nopeasti, koska halusin tietää, mitä henkilöille käy. Toisaalta kirja oli mielestäni kautta linjan alakuloinen ja välillä ahdistavakin. Tämä on syy, jonka takia en ole varma, pidinkö kirjasta vai en. Kirjan loppu jäi mielestäni myös hyvin avoimeksi ja herätti kysymyksiä. Kuinka lopulta oikeastaan kävikään? Onko kirjalle kenties tulossa jatkoa, koska lopussa oli muutama virke, jotka saattaisivat antaa vihjauksen, että jatkoa olisi tulossa.

Kirjan teksti on kaunista ja sopusointuista. Pidin myös kirjailijan tavasta ottaa musiikki ja muu kirjallisuus osaksi kirjan tekstiä. Olsson on osannut käyttää kynää taitavasti. Kirjasta huokuu tunnelmaa läpi teoksen. Kirjan tarina myös eteni, eikä jäänyt paikoilleen junnaamaan.

Linda Olsson on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Vaikka en osaa päättääkään, pidinkö kirjasta vai en, saattaisin ottaa jonkin toisenkin Olssonin kirjan luettavakseni. Kun mustarastas laulaa kirjaa suosittelen kuitenkin kaikille, jotka kaipaavat kiireetöntä ja kaunista tekstiä luettavakseen. 

Tähtiä annan kirjalle 3 (asteikko 1-5).