Hyvästi vuosi 2020

 

Tänä vuonna en aio kiittää vuotta 2020, vaan haluan jättää hyvästit kamalaakin kamalammalle vuodelle. Vuoden 2020 piti aloittaa uusi iloinen 20-luku, mutta kaikki tietävät, kuinka siinä kävi. Korona alkoi jyllätä koko maailmassa, mutta sehän ei ollut ainoa murhe tälle taloudelle tänä vuonna. 

Tammikuu alkoi surullisesti, kun äitini kertoi sairastuneensa rintasyöpään. Oli tiennyt asiasta jo ennen joulua, mutta ei ollut halunnut kertoa asiasta lähiomaisille ennen joulua. Koko joukolla jännitimme tammikuista leikkausta, joka menikin ihan hyvin, kunnes tuli huonoja uutisia. Piti tehdä toinenkin leikkaus, jonka jälkeen alkoivat rankat sädehoidot maaliskuussa, kun yli 70-vuotiaita henkilöitä kehotettiin pysymään visusti neljän seinän sisällä. Varsinainen dilemma, jos hoitoihin on kuitenkin mentävä.

Kaikesta tuosta ikävästä huolimatta ehdin alkuvuodesta kirmata teattereissa, ja kuinka noista illoista nautinkaan. Kulttuuri on se, joka pitää mieleni keveänä, ja voitte kuvitella, mitä tapahtui, kun korona sulki kaikki paikat. Ei enää kulttuuria. Ei edes kirjastossa käyntejä. Onneksi kotona oli vinot pinot lukemattomia kirjoja, niin sen suhteen ei tullut ongelmaa. Olen sitä mieltä, että kirjastojen sulkeminen oli varsinaista ylilyöntiä. Kirjastoalan ihmisiä lomautettiin ja ihmiset jäivät ilman luettavaa. Olisi ehkä kannattanut miettiä sellaista ratkaisua, että aineistoa voi varata ja sen voi hallitusti noutaa sovittuna aikana kirjastosta. Tällä hetkellä näin taidetaan monessa paikassa toimiakin.

Entä sitten etätyöt? Kun jäin maaliskuun loppupuolella talvilomalle, otin varmuuden vuoksi läppärin mukaani töistä ja sanoin, että jään kotikonttorille, jos koronassa tapahtuu muutoksia. Tapahtuihan se. Talviloma meni hyvin rauhallisesti kotioloissa, jonka jälkeen alkoivat varsinaiset etätyöt. Olen toki aiemminkin tehnyt etätöitä, mutta en tässä mittakaavassa. Teamsiin olin ehtinyt tutustua jossain palaverissa ennen koronaa, mutta kotonahan se varsinainen Teams-ruletti alkoikin. Aika nopeasti Teamsistä löytyi myös hyödylliset chatit, ja voi Teamsissä pitää yhteisiä iltapäiväkahvitilaisuuksiakin. Silloin on edes jokin mahdollisuus kuulla työkavereiden kuulumisia.

Koko kevät oli kuin sumussa elämistä. Huhtikuussa alkoivat työpaikalla nopeutetut YT-neuvottelut, kuten monilla muillakin työpaikoilla. Päätös oli, että vuoden 2020 loppuun mennessä voidaan henkilökunta lomauttaa maksimissaan 90 päiväksi. Toukokuussa pääsimme heti palkattomien lomien makuun kahdeksi viikoksi ja kesäkuussa viikoksi. Loma on aina lomaa, mutta korona-aikana et voi juuri mitään tehdä, eikä rahaakaan tule. Tosin Pron työttömyyskassa maksoi korvaukset todella nopeasti. Kiitos siitä. Täytyy myös myöntää, että lomautukset jäivät touko- ja kesäkuuhun.

Kesäkuussa ensimmäisen korona-aallon tautitapaukset alkoivat hiipua. Näytti siltä, että pahin olisi siltä erää ohi. Kesäkuussa kävimmekin ihastelemassa miehen, joka täällä asuu, kanssa Haagan alppiruusupuistoa. Ihanaa kukkaloistoa, vaikka kaunein kukinta olikin selvästi ohi. Kävin myös Naivistit Iittalassa -näyttelyssä äitini, äidin miehen sekä pikkuveljeni kanssa. Pikkuveljeni täyttäessä pyöreitä vuosia, oli äiti luvannut ostaa hänelle taulun. Kuinka iloitsinkaan siitä, että veljeni ihastui Naivistit Iittalassa -näyttelyyn ja sanoi haluavansa jatkossa osallistua näille kesäisille retkillemme. Kyllä kulttuurissa on voimaa.

Heinäkuussa muiden työskennellessä jatkoin etätöitä kotona. Tosin sovimme kollegani kanssa, että tekisimme molemmat kahden viikon konttoriviikot putkeen, jotta osastollamme olisi joku vastailemassa satunnaisten kulkijoiden kysymyksiin. Itselleni viikot osuivat heinäkuun loppuun ja elokuun alkuun. Sitä aikaisemmin olin käynyt konttorilla maaliskuun jälkeen vain yksi tai kaksi kertaa. Oli outoa lähteä joka aamu junalle ja matkata työpaikalle. Heinäkuussa ehdin pitää yhden lomapäivän. Riensin kotikaupunkini varsinaiseen kesäkohteeseen Taiteen kotitaloon. Moni varmaan muistaakin paljon puhutun purkutaidetalon. Kävin myös Suomenlinnan kesäteatterissa.

Kesälomaa vietin vasta elokuussa, kun muut alkoivat palata kesälaitumilta takaisin sorvien ääriin. Mediassa alettiin puhua kasvomaskien käytöstä. Itse sain jostain uutisoinnista sellaisen käsityksen, että maskeja suositeltiin käytettäväksi, niin johan minä otin maskit käyttöön elokuun puolessavälissä käyttäessäni julkista liikennettä. Silloin ei vielä monikaan maskia käyttänyt, ja oikeastaan junassa sai istua yleensä rauhassa, kun joku maskin kasvoillani näki. Kesälomaa siivittivät Helsingin Kaupunginteatterin syyskauden avajaiset sekä kustantamoiden syyspressit. Aika rauhallista meno oli, koska ei oikein tiennyt, mitä uskaltaisi tehdä. Onneksi kuitenkin uskaltauduimme ystäväni kanssa retkelle Bengtskärin majakalle. Ihana päiväretki. Aurinko paistoi ja meri oli tyyntäkin tyynempi.

Elokuussa kävin myös Meilahdessa. Minulla oli jo lähes vuoden ajan tutkittu, miksi kaliumarvoni eivät pysy normaalin rajoissa, vaan laskevat ja laskevat. Lisäksi verenpaine pysyi taivaissa, vaikka mitä lääkettä tahansa olisin syönyt. Paljon oli tutkittu jo vuoden 2019 lokakuusta lähtien, mutta nyt tutkittiin lisää. Suolarasitusta, laboratoriokokeita sekä tietokonekuvausta. Lääkäri totesi, että vaikuttaa siltä, että minulla erittyy liikaa suolahormonia. Sain siihen lääkityksen, niin johan alkoivat verenpaineet tippua. Ei varmasti ikinä aiemmin aikuisiällä ole ollut sellaisia arvoja kuin nyt. Lääkäri sanoi myös, että tietokonekuvauksista oli tullut maininta, että keuhkoissani on jotain. Epäili niiden olevan jäämiä jonkin infektion jäljiltä, mutta sanoi, että tietokonekuvataan vielä keuhkot erikseen.

Syyskuussa jatkuivat työt etänä. Jotenkin tuli tunne, että vaikka etätöitä oli tullut tehtyä keväästä saakka, koko hommaan oli ikään kuin tullut uusi vaihde päälle. Aivan kuin töitä olisi ollut helpompi tehdä kuin keväällä ja kesällä vai johtuiko kaikki siitä, että etätyöstä oli tullut uusi normaali? Syyskuussa ehdin käydä katsomassa pari teatteriesitystä. Koronaluvut alkoivat taas nousta ja Facebook oli täynnä lapsiperheiden päivityksiä, kuinka lapset piti hakea pienestäkin pärskähdyksestä kotihoitoon ja mennä koronatesteihin. Alkoi taas vaikuttaa aika hurjalta.

Lokakuussa soitti Meilahden lääkäri. Verenpainelukemani kuulleessaan oli hyvin tyytyväinen. Kertoi myös, että keuhkoistani oli löytynyt useita kasvaimia, joita epäillään harvinaisiksi neuroendokriinisiksi kasvaimiksi ja niitä täytyy nyt alkaa tutkia lisää isotooppikuvauksella. Jotenkin tieto hämmensi todella paljon. Siitäkö johtuu ikuinen yskäni? Koska en halua jäädä epätietoisuuden valtaan, aloin googlettaa kaiken mahdollisen tiedon neuroendokriinisistä kasvaimista. Sen verran harvinainen juttu kyseessä on, ettei kauheasti tietoa löytynyt. Päätin vain odottaa, kuinka tutkimukset ajoittuvat ja mitä niistä selviää. Tosin huolta aiheutti hieman se, että luin Omakannasta, että hieman eri paikassa on isompi noin 3,5 senttimetrin mittainen kasvain. Lokakuussa iloa tuotti perinteinen naisten mökkiviikonloppu, vaikka kuuden hengen joukkomme kutistuikin tänä vuonna neljään hengen tiiviiksi ryhmäksi.

Marraskuu alkoi synkästi. Herra Karvajalka sai jonkin pöpön tai suurtakin suuremman karvapallon. Oksentelua ja unettomia öitä riitti. Onneksi tämän suhteen selvittiin säikähdyksellä ja nyt Herra Karvajalka voi hyvin ja nauttii Palvelijattaren etätöiden tuomista eduista. Samoihin aikoihin mies, joka täällä asuu, alkoi valittaa vatsavaivoja. Onneksi nuori, toista päivää töissä oleva terveyskeskuslääkäri, passitti miehen kiireellä ultraäänitutkimuksiin. Haimasta löytyi jotain. Siitähän se rumba alkoi. Tietokonekuvaukset. Kyllä, haimassa on kasvain. Omakannasta ja Maisasta seurasimme, kuinka lähete etenee HUS:in ihmeellisessä valtakunnassa. Kyllä eteni. Lähetettä siirrettiin paikasta toiseen moneen kertaan ja aina alkoi kiireellisyyden laskeminen alusta. Aluksi oli ykköskiireellisenä ja yhtäkkiä kakkoskiireellisenä. Lopulta pääsi koepalan ottoon. Itse kävin siinä sivussa Peijaksessa keuhkotutkimuksissa ja lääkärin juttusilla. Näiden lisäksi oli Meilahdessa sekä syöpätautien klinikalla kuvauksia. Niin, ja tietysti laboratoriokokeissa piti käydä, joissa pyörtyminen oli todella lähellä, mutta se on eri tarina se.

Tämän kaiken hässäkän rinnalla tein etätöitä ja yritin pitää pääni kylmänä. Koronaluvut nousivat entisestään, mutta onneksi sentään marraskuun alkupäivinä ehdin vielä nauttia yhdestä ihanasta konserttielämyksestä ennen kuin kulttuurin kehdot joutuivat taas sulkemaan ovensa. Joulukuussa miehelle tuli tieto, että koepalan otto oli epäonnistunut. Uusi koepala otettiin samana päivänä, jolloin menin itse Meilahteen kuulemaan tutkimustuloksia. Lääkäri totesi minulle, etteivät magneettikuvausten tulokset ole vielä tulleet, joten ei osaa sanoa, mikä kateenkorvassa oleva iso kasvain on. Aha, eli kasvain oli kateenkorvassa. Lääkäri sanoi, että se on helppo poistaa. Keuhkojen lukuisat kasvaimet eivät vielä olleetkaan varsinaisia kasvaimia, vaan noduluksia. Sen sijaan epäselväksi jäi, ovatko nodulukset neuroendokriinisiä, koska yli puolessa tapauksista radioaktiivinen aine ei tartu kasvaimiin. Lääkärikäynti jätti siis täydellisen epätietoisuuden, mitä jatkossa tehtäisiin, koska lääkäri kertoi myös sen, että neuroendokriiniset kasvaimet ovat niin harvinaisia, ettei ole aivan selvää, mikä osasto niitä hoitaa.

Miehellä oli koepalan jälkeisenä päivänä lääkäri Meilahdessa. Diagnoosi määrittämätön haimasyöpä, jota ei voida leikata. Kuitenkin piti ottaa lisää laboratoriokokeita sekä uudet tietokonekuvat, koska lääkäri ihmetteli kuvien vanhuutta. Kai niillä ikää alkoi olla, koska lähetettä oli siirrelty pitkin ja poikin. Minulle piti tulla soitto Peijaksesta. Ikinä ei tullut. Sen sijaan luin Maisasta ja Omakannasta, että kateenkorvan kasvain olikin kysta. Tosin ei kerrottu, tehdäänkö sille mitään. Keuhkojen noduluksia seurataan ja arviolta maaliskuussa otetaan uudet kuvat, niin nähdään, ovatko nodulukset kasvaneet. Miehelle ei myöskään soitettu. Paitsi terveyskeskuslääkäri, joka määräsi vahvempia lääkkeitä ja kyseli vointia. Omakannasta luimme ennen joulua, että lähete oli lähtenyt syöpätautien klinikalle.

Joulun alusviikolla pidin viimeiset kesälomapäivät. Kävin ystävieni kanssa Porvoossa sekä näin yhtä vanhaa työkaveriani. Vaikka korona jyllää, niin oli voimaannuttavaa nähdä ystäviä. Joulu meni hiljaiseloa viettäessä. Mies on ollut todella sairaana, mutta jotain valoa näköpiirissä on. Viikolla 2 hän pääsee lääkärin juttusille syöpätautien klinikalle. Tosin haimasyövistä harvoin parannutaan, mutta jos saisi edes jonkinlaista hoitoa kipuihinsa. 

En siis voi sanoa muuta kuin hyvästi vuosi 2020. Et päästänyt minua helpolla. Kirjoja sain sentään luettua kiitettävän määrän ja palapelien kiemuroihin sotkettua mieleni. 

Kiitos sinulle rakas blogini lukija, jos tänne asti jaksoit lukea. Kuinka sinä olet selvinnyt kummalistakin kummallisemmasta koronavuodesta? 

Suunnataan katse eteenpäin. Toivon kaikille tervettä uutta vuotta 2021!

David Baldacci: Jouluksi kotiin

 

Tämä postaus piti ilmestyä ennen joulua, mutta niinhän siinä sitten kävi, etten ehtinyt kirjapostausta tehdä. Mutta koska joulu on ensi vuonnakin, niin nythän minä olen tavallaan hyvinkin ajoissa. Lainasin kirjastosta David Baldaccin Jouluksi kotiin (Gummerus, 2006), koska kirjan takakansi lupaili mukavaa lukukokemusta. Sitä se myös oli. Juuri sopivaa aivokopan nollausta. 

Tom Langdon on mies, joka on joutunut kotimaan lentojen mustalle listalle. Hänellä ei ole mitään asiaa lentokoneisiin, eikä oikeastaan lentokentillekään. Tämä aiheuttaa jonkinlaisen ongelman. Miehen pitäisi matkata jouluksi tyttöystävänsä luokse Washingtonista Los Angelesiin. Oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi käy juna. Juna, jolla mies ei ikinä matkusta. Toisaalta matkalle voi keksiä peitetarinan. Onhan Tom ammatiltaan toimittaja, joten hän on tekevinään tutkivaa journalismia junamatkailusta. Mies ei voi tietenkään tunnustaa kenellekään, ettei pysty matkustamaan matkaa lentoteitse. 

Aikamoiseen matkaan Tom joutuukin. Matkatovereista löytyy melkoisia tapauksia. Kohtalaisen suurikokoinen Agnes Joe, joka hieman pelottaa Tomia, vaikka junahenkilökunta vakuuttaa naisen olevan vakiomatkustaja, joka ei ole ikinä aiheuttanut hämminkiä. Yksi nuoripari puolestaan on lähtenyt karkumatkalle. Päämääränä on avioliitto. Matkustajien joukossa on myös elokuvamaailman ihmisiä. Rahaa ei puutu ja ideoita pursuaa solkenaan. Näiden ihmisten joukossa on vain yksi järkytys. Tomin entinen suuri rakkaus Eleanor. Kuinka entiset rakastavaiset mahtuvat saman junan kyytiin? Entä mitä tapahtuu, kun kunnon lumimyräkkä iskee päälle? 

Jouluksi kotiin ryöppyää nasevia juttuja, jotka eivät ole millään tavoin ilkeämielisiä, vaan naurattavat ja huvittavat lukijaa. Tällaista kirjaa ihminen kaipaa, kun tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Kirjan tarinaan on tuotu joitakin jännityselementtejä, mutta kaikki tapahtuu kuitenkin hyvällä fiiliksellä. Pidin myös siitä, millaisia henkilöhahmoja Baldacci oli luonut. Todellisia persoonia, joista jokaisella oli oma äänensä ja paikkansa tarinassa. Pystyin näkemään henkilöt silmissäni ja tekemään nopeita luonneanalyysejä. Kirjan tarina toimii aina paremmin, kun henkilöihin on saatu hieman lihaa luiden ympärille. 

Pitkällä junamatkalla voi oikeasti tapahtua ihan mitä vaan. Tuli tunne, että olisi kiva päästä matkaamaan junalla. Nähdä junan ikkunasta maisemien ja ilmojen muuttuvan. Tutustua kanssamatkustajiin tai syventyä vain omaan matkantekoon ilman muita henkilöitä. Kaikki tuntuu olevan mahdollista, kun junalla matkustaa. Baldacci on mielestäni saanut luotua kirjaan hyvän ja lämminhenkisen tunnelman, vaikka välillä viittaukset Mark Twainiin hieman häiritsivät. Kirja olisi ollut varsin mainio ilman Mark Twain -komponenttia. Jollain tavoin ymmärrän, että Mark Twain on otettu kirjan tarinaan mukaan, koska onhan mies Yhdysvaltain kirjailijahistoriassa varsin kova sana, ja Jouluksi kotiin -kirjassa matkataan samoissa maisemissa kuin Twainin kirjoissa. 

Pakko muuten mainita, vaikka tässä tuleekin ehkä hieman juonipaljastusta, että kirjassa juna joutuu suurehkoon pulaan lumimyräkän vuoksi. Kirjaa lukiessani Italiassa, Itävallassa ja Saksassa saatiin mielettömiä lumimääriä maahan. Tämä aiheutti isoja ongelmia esimerkiksi Italiasta tulevalle junarahtiliikenteelle. Kun lunta on pari metriä, niin junat eivät yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Täytyy myöntää, että hieman sähköpostit lentelivät töissä asian tiimoilta. Eihän kukaan voi ratkaista tuollaista lumiongelmaa hetkessä. 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Christmas Train on ilmestynyt vuonna 2002. Kirjan on suomentanut Pekka Marjamäki. 

David Baldaccin Jouluksi kotiin toimii hyvin, vaikkei olisi jouluaikakaan. Kunnon road trip -henkisille kirjoille on aina oma paikkansa. Tällä kertaa vain matkustetaan junan kyydissä. Tätä kirjaa on ilo suositella, jos haluaa kunnon irtiottoa arjen pyörteistä.

 

 

Hyvää joulua!

 Hyvää ja rauhallista joulua kaikille blogin lukijoille! Tänä vuonna joulu voi olla hieman erilainen, mutta nautitaan siitä silti täysin sydämin.

Eva Frantz: Tästä pelistä pois

 

Kyllä ihminen osaa olla tietämätön. Olen jotenkin kuvitellut, että Eva Frantz on taas kerran yksi niistä ruotsalaisista kovista dekkarinimistä. Siksipä olikin suuri yllätys, kun Atenan ja S&S:n syysinfossa Eva Frantz ilmestyi kertomaan uusimmasta dekkaristaan Tästä pelistä pois (S&S, 2020) ja selvällä suomen kielellä. En ole naisen kirjoja koskaan aikaisemmin lukenut, mutta nyt oli tosiaankin aika tarttua kotimaisen naisdekkarin viimeisimpään tuotokseen. Eikä muuten tarvinnut pettyä. Frantz ei kalpene ruotsalaisten kollegoidensa rinnalla. 

Anna Glad on viimeisimmillään raskaana. Hän saa mieltä kuohuttavan työtehtävän. Lastenvaunuista on löytynyt vieras lapsi. Kenen lapsi on? Miksi lapsi on hylätty? Samaan aikaan toisaalla on menossa pyörätiehanke, jota on vastustanut viimeiseen asti erakoitunut ja vihamielinen Börje Bohman. Nyt on vain tapahtunut jotain. Bohman on hävinnyt jonnekin, mutta hänen talostaan löytyy verijälkiä. Mitä on tapahtunut ja kenen verta asunnossa on? On pikkukaupungilla ilon aiheitakin. Maailmankuulu jääkiekkoilija Samuel Lindberg on palannut Suomeen vaimonsa Alisonin kanssa. Kiiltokuvamainen pariskunta näyttää suurelle yleisölle hyvät puolensa, mutta pinnan alla kuohuu ja paljon. 

En yhtään ihmettele, miksi Eva Frantz on saanut Vuoden johtolanka 2019 -palkinnon kirjallaan Kahdeksas neito. Frantzin uusin teos Tästä pelistä pois vakuutti tämän lukijan kertaheitolla. Kirjassa on monta eri polkua, jotka mutkittelevat ja aiheuttavat hämminkiä. Tästä kaikesta huolimatta lukijan on helppo pysyä mukana kirjan tarinassa. Kerronta on selkeää, mutta samalla sellaista, että lukija saa itsekin pohtia, kuka voisi olla minkäkin asian takana. Jotenkin kirjan tarinasta tulee mieleen lahjapaketti, jossa on monta kerrosta ja jokaisen kerroksen alta avautuu uusi yllätys. 

Kirjassa on melkoisen paljon henkilöhahmoja, mutta yhtään ei tule sellaista oloa, että henkilöitä olisi liikaa. Anna Glad on todellinen oman tiensä kulkija, joka kipuilee seurustelusuhteensa kanssa. Mies asuu kaukana, mutta on kuitenkin valmis asettautumaan aloillensa uuteen rooliinsa isänä. Sen sijaan Anna Glad ei ole varma, onko hänestä äidiksi. Samuel Lindbergistä on kirjan tarinassa maalattu melkoisen ällöttävä kuva. Juuri sellainen, että tuon miehen kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä. Hänen vaimonsa Alisonkin vaikuttaa melko omituiselta. Onko ulkonäkö todellakin se, joka määrittelee kaiken? Täytyy myöntää, etten olisi myöskään halunnut törmätä Börje Bohmaniin. Hänestä saa todella vastenmielisen kuvan. 

Atenan ja S&S:n syysinfossa Eva Frantz kuvaili Anna Gladia kaveriksi, ei kovaksi keitetyksi poliisiksi. Hän kertoi myös, että kyseessä on klassinen palapeliromaani. Juuri sellainen, joista itse pidän. Kirjailija kertoi myös, että miljöönä idyllinen pikkukaupunki on jännä mikroympäristö, jota on helppo ymmärtää. Erikoista kirjan kirjoittamisessa oli ollut se, että Frantz itse oli ollut kirjoitustyön aikana äitiyslomalla. Vertailupohjaa oli helppo löytää tarinalle. Tosin kirjan aikajana loi kirjoitustyölle haastetta, koska Anna oli raskaana. Frantz kertoi myös, kuinka halusi tuoda kirjaansa julkkiskulttuuria ja roolimallina olemista. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos on För han var redan dö. Kirjan ovat suomentaneet käsikirjoituksesta Ulla Lempinen ja Arja Kantele. 

Eva Frantzin Tästä pelistä pois on oiva valinta joulupukin konttiin, jos lahjat ovat vielä hankkimatta. Kunnon dekkari, jossa syyllinen paljastuu vasta kirjan loppusivuilla.

Lämmin kiitos kustantajalle jännittävästä lukuelämyksestä.

 

Kjell Westö: Tritonus

 

Kjell Westön romaanit ovat aina sellaisia, joita odotan. Siksi olinkin enemmän kuin kiitollinen, kun Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja lähetti minulle Westön uusimman romaanin Tritonus (Otava, 2020). Kiitos Arja. Laaturomaaneja on aina hienoa lukea. 

Keski-ikäinen Thomas Brander on maailmaankuulu suomalainen kapellimestari. Hänen uransa on ollut nousujohteinen, mutta mitä tapahtuu, kun mies huomaa olevansa yksinäinen? Brander yrittää etsiä syitä huonolle voinnilleen entisistä rakastetuistaan. Häntä ahdistaa, kun nuoret tulokkaat saavat työtilaisuuksia, joista hän itse on haaveillut. Häntä riipii myös ajatus siitä, kuinka hän pelastui terrori-iskusta. Tämän pitäisi olla onnellinen asia, mutta kaikki se sekasorto pyörii hänen alitajunnassaan. 

Brander on rakennuttanut saaristoon hulvattoman huvila Casa Tritonuksen. Huvila ällistyttää kaikki. Sitä pidetään röyhkeänä rikkaan ihmisen asumuksena, eikä Brander sitä kielläkään. Hän on halunnut toteuttaa kaikki mielitekonsa ja on haaveillut, millaisia äänitiloja huvilassa olisikaan. Naapuritontilla asuu niin ikään keski-ikäinen mies. Reidar Lindell on paikkakunnalla tunnettu mies. Hyväntahtoinen harrastelijakitaristi, jonka elämää varjostaa vaimon kuolema. Miesten tiet kohtaavat, ja vaikka he tulevat täysin erilaisista maailmoista, on heidän elämissään paljon yhtymäkohtia. Miesten välille syntyy suhde, jota voisi kutsua eräänlaiseksi ystävyydeksi. 

Tritonus kulkee tässä ajassa kahden keski-ikäisen miehen näkökulmasta nähtynä. Tarina on kautta linjan hyvin tummasävyinen, hieman ehkä liiankin ahdistava. Keski-ikäisten miesten maailmoihin mahtuu paljon synkkiä puolia. Kumpikaan miehistä ei mielellään avaudu syvimmistä tunnoistaan, vaan he haluavat pitää niistä itsepintaisesti kiinni. Tähän sopii tietysti hyvin se, että suomalainen mies ei puhu, eikä pussaa. Toki etenkin Branderilla on ollut paljonkin suhteita. Lindell puolestaan vasta hapuilee ensiaskeleitaan suhdemaailmassa vaimonsa kuoleman jälkeen. Miesten naissuhteet ovat vaikeita. Ne ovat vaikeita, jos asioista ei puhuta avoimesti kumppanin kanssa. Ei toinen osapuoli voi tietää, mitä mies haluaa ja tuntee. 

Kirjan yksi vahva elementti on ilman muuta musiikki. Molempien päähenkilöiden musiikkitausta tuo tietysti musiikin olennaisena osana kirjan tarinaan. Tällaisena ei musikaalisena henkilönä minun oli paikoin vaikea pysyä mukana kaikissa musiikillisissa termeissä ja musiikkimaailman nimissä. Ymmärrän toki sen, että Kjell Westölle musiikki on rakas harrastus, joten sen tuominen romaaniin näin voimakkaana elementtinä voi olla jonkinlainen ylistyslaulu musiikille. Kirjan nimikin tulee musiikkimaailmasta. Wikipediasta kannattaa lukea enemmän. Keskiajalla tritonusta pidettiin paholaisena musiikissa ja sen käyttö oli pannassa. Symbolisoiko Casa Tritonus pahuutta, jota paikkakuntalaiset parjaavat? 

Kirjan tarinasta nousee esiin yksittäisiä asioita, jotka saattavat aiheuttaa ihmismielelle ylitsepääsemättömiä ongelmia. Unettomuus on yksi tällainen. Moni ihminen kärsii unettomuudesta, eikä sen hoitaminen ole mitenkään yksinkertaista. Jos ihminen ei saa iltaisin unta tai hän herää joka yö tuntikausiksi miettimään asioita, ei ihmisen voimavarat kauhean pitkälle riitä. Yön pimeinä tunteina asioiden mittasuhteet saavat omat hallitsemattomat mittasuhteet, jolloin esiin nousee pelko. Väsyneenä ihmismieli on niin herkässä mielentilassa, että jopa pimeys saattaa ahdistaa ja salpauttaa hengityksen. Mutta kuinka tällaisista asioista mies voi puhua kellekään? Sehän ei kuulu kulttuuriimme, että mies avautuisi peloistaan. 

Kjell Westön romaani on ajankohtainen jo pelkästään puhumattoman miesnäkökulman vuoksi, mutta sieltä löytyy myös viittauksia pandemiaan ja Me Too -kampanjaan. Vaikka pidänkin Westön kirjoista, en ole niitä kaikkia lukenut. Usein Westön kirjoissa on eletty menneissä vuosikymmenissä. Tritonus tuo hienon vivahteen Westön kirjalliseen tuotantoon, kun kirjan tarina vie lukijaa eteenpäin tässä ajassa. 

Tritonuksen on käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Kirjan pohjalta on käsikirjoitettu konsertti Sanat ja Sävelet. Ensi-illan piti olla jo tämän syksyn aikana, mutta konserttiaikataulu siirtyi alkuvuoteen. Toivottavasti silloin korona antaa sijaa kulttuurielämyksille. 

Kjell Westön Tritonus on kirja henkilölle, joka rakastaa musiikkia ja korkealuokkaista kirjallisuutta.

Suvi Vaarla: Westend

 

Vuosi lähestyy loppuaan ja postaamattomien kirjapinoa on vielä melkoisesti jäljellä. Saas nähdä, jääkö jokin postaamatta vai tapahtuuko ihme ruudun tällä puolella. Suvi Vaarlan Westend (WSOY, 2019) oli lukupiirikirjana jo aiemmin syksyllä, mutta kun ihminen on saamaton, niin ei postaukset valmistu. 

Elina elää lapsuuden kultaisia vuosia 1980-luvulla. Hänen elämässään kaikki on täydellistä. Päällisin puolin mukavat vanhemmat, uusi mahtava asunto Westendistä ja uusi, maailman paras ystävä Sandra, jonka kanssa voi jakaa kaiken. Eletään nousukautta. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Mistään ei ole puutetta. Isä ostaa muskeliveneen, jonka kyytiin hyppää usein myös Sandran perhe. Sandran isä Kai vaikuttaa olevan tarkkanäköinen, eikä ole aivan niin sinisilmäinen kuin Elinan isä. 

Mutta mitä käy, kun maan talous romahtaa 1990-luvun alussa? Elinan perheessä eletään tukalia aikoja. Posti kantaa laskuja, jotka päätyvät Elinan isän työpöydälle avaamattomina. Pankki perää omiaan, mutta mistä maksaa, jos rahaa ei ole. Seuraa muutto vuokra-asuntoon, jossa isä vajoaa entistä syvempään ahdinkoon. Äiti sen sijaan yrittää toimia. Entä mitä käy Elinan ja Sandran ystävyydelle? 

Lukupiiri kuvaili kirjaa helppo- ja nopealukuiseksi, ja sitä se todellakin on. Suvi Vaarla kuvaa asioita selkeästi. Lukijan ei tarvitse miettiä lukemaansa, vaan antaa vain sanojen soljua mieleensä. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka kirjan tarina oli osittain läkähdyttävää luettelointia parista vuosikymmenestä. Toisaalta oli viihdyttävää ja mielenkiintoista lukea tapojen syntymisestä. Yksi tällainen oli naisten viininjuonti. 

Westend tarjoaa loistavasti kuvattua nousukautta ja lamaa. Lukupiirin nuorinta osallistujaa lukuun ottamatta kaikki tunnistivat aikakauden kuvaukset. Nuorimmalle lukupiiriläiselle laman kuvaukset toivat uuttakin tietoa. Nousukauden ja laman kuvaukset synnyttivät melkoista keskustelua. Nousukauden vastuuttomat lainan tarjoamiset ilman takeita. Kirjassa onkin kuvattu hyvin hillitön rahankäyttö. Lainojen takaukset laittoivat monet sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet katkolle, kun lainoja ei pystyttykään lyhentämään suunnitelmien mukaisesti. 1980-luvulla työpaikan sai suunnilleen mistä tahansa ilman koulutusta. Työ tekijäänsä opettaa taisi olla vuosikymmenen slogan. Lamavuosina 1990-luvulla sen sijaan ei työtä enää saanut kuin suhteilla. 

Westendissä Elinan perhe oli nousukkaita. Varakkuus ei ollut perittyä. Vaikka he nousukaudella Westendissä asuivatkin, olivat he siitä huolimatta hieman alemmassa kastissa kuin niin sanottujen rikkaiden sukujen vesat. Ei sitä suoraan sanottu, mutta asia tuli hyvin esiin monessa paikassa. Laman myötä loppuivat myös suhteet rikkaisiin perheisiin. 

Itse aloitin varsinaisen työurani vuonna 1990 lokakuussa. Joulukuussa Suomi oli jo syöksynyt osittain lamaan. Koska olin viimeiseksi palkattu työpaikalleni, oli äitini varma, että saan ensimmäisenä lähtöpassit. En saanut, mutta tämä on luonut sellaisen varjon työuralleni, etten ole ikinä luottanut siihen, että saisin työpaikkani pitää. Hakiessani ammattikorkeakoulun tradenomikoulutukseen, oli pääsykokeiden ennakkomateriaalina artikkeli eri sukupolvien käyttäytymisestä työelämässä. Artikkelin kuvaama X-sukupolven tuntema epävarmuus työpaikan vakituisuudesta oli kuin kuvaus elämästäni. Siitä huolimatta X-sukupolven edustajilla on yleensä hyvin pitkiä työsuhteita. Tämänkin allekirjoitan. Ensimmäinen vakituinen työsuhteeni kesti 17,5 vuotta. Toista vakituista työsuhdetta on tätä kirjoittaessa jatkunut 12,5 vuotta. 1990-luvun lama todellakin jätti jälkensä, joten en yhtään ihmettele, että Elinakin kantoi laman taakkaa mukanaan, vaikka toki hänen elämässään oli paljon muutakin ikävää.

 

Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Älä tee työtä työn vuoksi vaan tavoitteiden vuoksi. Aseta itsellesi jokin tavoite, kirjoita se ylös, katso vuoden kuluttua miten olet onnistunut siinä. Jokainen tarvitsee elämässään yhden tavoitteen, joka on muita suurempi. (s. 163)

 

Suvi Vaarla oli vuosi sitten Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan. Hän kertoi, että hänelle on tärkeää kielen rytmi. Kielen täytyy soljua eteenpäin. Vaarla kertoi myös, että hän halusi kirjoittaa 1990-luvun lamasta, koska siitä ei ole paljon kirjoitettu. Kirjailijan mielestä oli myös helpompi kirjoittaa lapsen näkökulmasta. Työelämästä oli vaikea kirjoittaa. 

Kirjan kansien suunnittelun takana on Maria Ahonen. Kansikuva on todella osuva. Nostokurkia ja helposti rikkoutuvia saippuakuplia. Kukin voi arvata, mitä tämä symbolisoi. 

Suvi Vaarlan Westend tarjoaa mikrohistoriaa pienen ihmisen näkökulmasta. Kirja kannattaa lukea, jos on elänyt 1980-luvun nousukauden ja 1990-luvun laman. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

Kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille kirjasta.

Salainen Joulukissa 2020

 

Tassulinnan emäntä houkutteli meidät mukaan Salaiseen Joulukissaan. Jännittävää. Paketti joltain Salaiselta Joulukissalta. Me tietysti myös lähetimme oman pakettimme matkaan. Herra Karvajalan mielestä paketointi on hurjan hauskaa. 

Keskiviikkona tuli tekstiviesti. Salaisen Joulukissan paketti olisi noudettavissa. Ei muuta kuin ulkovaatteet päälle ja kovaa vauhtia menoksi. Herra Karvajalka jäi vielä nukkuman päiväunia, jotta jaksaisi kaiken jännityksen. Ja mitä ihanuuksia paketti sisälsikään? Oikeasti minulla kostuivat silmäkulmat. Todella kauniita paketteja ja upeita juttuja. Ei nyt kuitenkaan mennä asioiden edelle, vaan avataan ensin paketti. 

Herra Karvajalka kiinnostui heti, kun olohuoneen pöydälle nostettiin paketti. Mikäs juttu tämä on?

Onpas tässä laatikossa mielenkiintoisia tuoksuja. Selvästi joidenkin ihanien pimujen tuoksujälkiä.

Mitä ihmeen esteitä tähän on laitettu?

Tällaiset paperit eivät minua estä.

Mitä kauniita paketteja täältä löytyykään?

Ihan oikeasti? Näin monta pakettia! Punanauhaiset Herra Karvajalalle ja hopeanauhaiset palvelijattarelle. Ollaanko me oikeasti oltu näin kilttejä?

Palvelijatar, avaa sinä ne paketit, niin minä tutkin tätä laatikkoa tarkemmin. Tässä on oikeasti ihanat tuoksut.

Mitä kaikkea jännittävää paketeista löytyikään? Herra Karvajalka sai suosikkinamejaan Itsy Bitsyn kanapaloja, kissanmintulla täytetyn pötkylän ja superhauskan vaijerilelun. Ihan paras kaikista. Palvelijatar puolestaan voi nauttia ihanista teehetkistä suklaatryffeleiden kera. Lisäksi nyt on maailman suloisin kissaheijastin. Oikea karvahäntä heijastimessa! Ihan huippujuttu ja niin tärkeä, kun pimeillä kujilla kulkee.

Ja mitä tapahtuu tässä kuvassa? Uusi vaijerilelu saa kyytiä. Kyllä minä tuollaisille jutuille näytän tassuni. Minulla ei muuten ikinä aikaisemmin ole ollut tällaista lelua. Aivan huippuhauska.

Onko minulla kolme tassua? Ei, vaan kissanminttupötkylän päällä on nautinnollista makoilla.

Ihan oikeasti Palvelijatar! Kuinka me noin hirvittävästi saimme lahjoja? Olemmeko ansainneet nuo kaikki?

Olen aivan hämmentynyt tästä kaikesta. Ihanat lelut ja namit, hyvältä tuoksuva pahvilaatikko ja paljon rapisevaa paperia. Kiitos.

Ja kuka meille lähetti näin ihanan paketin? Miukumaan Sofi, Olga ja Päivi. Kiitos teille rakkaat. Olette ihania. Paketti oli oikea piristyspommi tämän kauhean koronavuoden keskellä. 💖 

Ihanaa joulunodotusta kaikille suloisille karvaisille ja heidän palvelijoilleen! 🎅 

PS. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua. Oli sen verran reipasta menoa Herra Karvajalalla, jotta tuli hieman huonoja kuvia. Myös tämä ikuinen pimeys hankaloittaa kuvaamista.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 3. luukku

 

Vuosi taas vierähti ja on aika availla kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria. Kolmannen luukun sisällön esittelen minä. Tervetuloa hetkeksi rauhoittumaan joulukalenterin äärelle.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Teki mieli hypätä jouluisen tarinan syövereihin, joten lainasin kirjastosta äskettäin ilmestyneen Karin Erlandssonin ja Peter Bergtingin Yöjunan (S & S, 2020). Kirjassa on 24 lukua, joten kirja toimisi hyvin myös joulukalenterina. Minä tosin ahmin kirjan muutamassa päivässä. Sen verran huikea tarina kirjan kansien sisältä löytyi.

Yksitoistavuotiaan Danjan perhe matkustaa isoäidin luokse joka vuosi heti joulukuun alussa, jotta yhteiselle jouluajalle jäisi riittävästi aikaa. Isoäiti asuu vanhassa asemarakennuksessa, joka on varsin mielenkiintoinen paikka. Danja rakastaa etenkin lipastoa, josta löytyy vaikka minkälaisia tavaroita. Lipasto on oikea aarreaitta. Tänä vuonna kaikki vaikuttaa kuitenkin olevan hieman huonosti. Isoäiti on vanhentunut ja tarvitsee paljon apua, eikä hän välillä muista asioita. Kaiken lisäksi hän höpöttää jostain hopea-avaimesta. Mikä se on? 

Yhtäkkiä isoäiti häviää. Häntä ei löydy mistään. Koko perhe on suunniltaan huolesta. Äiti, isä, Danja ja Danjan isosiso Nanda etsivät perheen ystävien kanssa isoäitiä joka paikasta. Missä hän voi olla? Eihän iäkäs ihminen voi selviytyä keskellä talvea elävänä. Tapahtuu myös muuta kummaa. Yöllä junarataa pitkin kolistelee juna, joka pysähtyy isoäidin vanhan asemarakennuksen kohdalle, vaikka asema ei ole ollut vuosikausiin käytössä. Danja hyppää junan kyytiin ja joutuu elämänsä seikkailuun, jossa mikä tahansa on mahdollista. 

Kerrassaan ihastuttava kirja, jonka seurassa viihtyi hyvin keski-ikäinen tätihenkilökin. Rakastan tällaisia tarinoita, joissa on salaisuuksia ja salaperäisiä asioita. Olisin itse esimerkiksi halunnut koluta lipaston jokaisen laatikon läpi ihan vain nähdäkseni, mitä kaikkea lipastoon oli vuosien saatossa säilötty. Voin kuvitella, kuinka hyvin kirjan tarina uppoaa alakouluikäiseen lukijaan. Kirjassa on mielettömiä juonikuvioita ja hieman jännitystä, mutta ei missään tapauksessa liikaa. Tarina etenee koko ajan, eikä jää junnaamaan paikalle. Yöjuna on seikkailukertomus, joka sopii sekä tytöille että pojille. 

Pidin kirjan henkilöhahmoista, joiden luonteenpiirteet tulivat nopeasti lukijalle selviksi. Danja on rohkea tyttö, joka uskaltaa juksata vanhempiaan ja lähteä yöjunan matkaan, jos tarve vaatii. Nanda puolestaan on puberteettia lähestyvä ärsyttävä isosisko, joka tietää kaiken, eikä todellakaan halua enää leikkiä tyhmiä lasten leikkejä. Danjan ystävä Konrad on puolestaan hieman pikkuvanha, mutta samalla hyvin älykäs, mitä tulee teknisiin laitteisiin.

Kirjasta löytyy myös kuvitusta, jota jokaisessa alakouluikäiselle lapselle suunnatussa kirjassa soisi olevan. Kuvitusta ei ole missään nimessä liikaa. Juuri sopivasti, jotta lukeminen ei käy liian raskaaksi. Hienon seikkailuhenkisen kuvituksen takana on Peter Bergting. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Nattexpressen on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Anu Koivunen. 

Karin Erlandssonin ja Peter Bergtingin Yöjunan kyytiin ehtii vielä hyvin, jos haluaa lukea kirjaa joulukalenterimaisesti. Lukee vaikka adventtisunnuntaisin pari lukua kerrallaan. 

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljännen luukun esittelee Kirjasähkökäyrän Mai.

Eilisen luukun tarjosi Kirjailuja -blogin Viivi. 

Säkenöivää joulunodotusta kaikille ihanille lukijoille. 🎅

 

Marraskuun lukuhaaste 2020

 

En ole aikaisemmin osallistunut Karo Hämäläisen luotsaamaan marraskuun lukuhaasteeseen. On mennyt jotenkin aina ohi. Tänä vuonna huomasin kuitenkin Instagramissa @marimoision lukuhaastevinkkauksen, joten olin kärppänä mukana haasteessa. Kuinka sitten kävikään?

1.-7.11.2020

Sunnuntaina heti innolla mukaan lukuhaasteeseen ja luettuja sivuja tuli 37, mutta sen jälkeen iskikin arki. Herra Karvajalka alkoi oksennella sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten ajatukset olivat muutaman päivän ajan ihan jossain muualla kuin lukemisessa. Viikon loppua kohti sivumäärät hieman kasvoivat, mutta vain kolmena päivänä ehdin lukea vähintään 30 sivua. Kuluneella viikolla luin Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamaa ja Kjell Westön Tritonusta.

 

8.-14.11.2020

Kuvittelin, että seuraava viikko olisi mennyt paremmin, mutta yhteensä luettuja sivuja oli vielä vähemmän kuin ensimmäisellä viikolla. Surkeaa toimintaa. Kolmena päivänä sentään pääsin haasteen asettamaan tavoitteeseen. Tällä viikolla sain päätökseen Hakkaraisen Dioraaman. Sen sijaan Westön Tritonus jatkui edelleen. Lisäksi aloitin lukemaan Annamari Marttisen Korsettia.

 

15.-21.11.2020

Jee! Kolmas viikko ja peräti viiden päivän saavutukset haasteessa. Tällä viikolla viihdyin edelleen Tritonuksen ja Korsetin parissa.

 

22.-28.11.2020

Jestas. Tällä viikolla luin eniten sivuja koko kuukautena, vaikka tässä haasteessa ei yhteismääriä lasketakaan. Mutta kun tilastoa katselen, niin vain kolmena päivänä olen ennättänyt lukea vähintään 30 sivua. Korsetti tuli luettua loppuun, mutta Tritonus on edelleen kesken. Luin myös Karin Erlandssonin ja Peter Bergtingin Yöjunan tällä viikolla.

 

29.-30.11.2020

Kuukauden viimeiset kaksi päivää haaste meni kirkkaasti läpi. Sain Tritonuksen päätökseen. Eihän siinä mennyt kuin koko marraskuu, että sain kirjan luettua. Hitaasti hyvä tulee. Lisäksi aloitin lukemaan Davis Baldaccin Jouluksi kotiin -kirjaa.

 

Yhteenvetona voi sanoa, että kuutenatoista päivänä ehdin lukea haasteen asettaman tavoitteen verran eli ei mitenkään kehuttavasti. Toisaalta lukemisesta ei saa ottaa paineita, vaan siitä pitää nauttia. Toisinaan on enemmän aikaa lukea ja toisinaan vähemmän.

Osallistuitko sinä marraskuun lukuhaasteeseen? Jos osallistuit, kuinka meni?

 

 

 

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

 

Huh Huh! Ihan Big Brotherista tutuin sanakääntein pitää aloittaa. Ensinnäkin tämä kirjapostaus olisi pitänyt tehdä jo elokuussa, mutta niin vain oli jäänyt tämäkin kirja postaamattomien pinoon. Toisekseen tämä kirja oli kerrassaan samaistuttava. Kirjan parissa tuli vietettyä ihanan hilpeitä hetkiä. Anna-Leena Härkönen; kiitos mahtavasta kirjasta Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (Seven, 2011). 

Rakastuin siihen, kuinka Anna-Leena Härkönen kertoi olevansa Popeda-fani. Sitähän ei yleensä keski-ikäiset naiset tunnusta. Minä voin myös tässä tunnustaa, että olen Popeda-fani. Nuorena neitona paljon kiihkeämpi kuin nykyään, mutta edelleen ihastun, jos kuulen jostain Popedan soitantaa. Mutta tämä ei ollut asian pointti, vaan se, kuinka Härkönen oli ihmetellyt joitakin Popedan laulujen sanoituksia, niin minä puolestani olin kuullut yhden Pate Mustajärven laulamat sanat täysin väärin. Moni tietää kappaleen Elämässä pitää olla runkkua. Siinä on kohta, jossa sanat menevät ”ei tarvita me pressaa eikä kunkkua”. Minä kuulin hyvin pitkään, että sanat menivät ”ei tarvita me vessaa eikä kunkkua”. Hieman sitä ihmettelin, mutta onneksi ystäväni oikaisi minua. Naurattaa tämä vuosikymmenten jälkeenkin, kuinka olen laulaa hoilottanut sanoja täysin väärin. 

Entä sitten sivistyssanat. Härkönen kirjoittaa, kuinka seurueeseen mahtuu aina henkilöitä, jotka viljelevät sivistyssanoja, joita kaikki eivät ymmärrä. Yleensä ihmiset vain hymistelevät ja nyökkäilevät, mutta kuka on se rohkea, joka uskaltaa avata suunsa ja kysyä, mitä vaikea sana tarkoittaa? Härkönen uskaltaa. Siinä vaiheessa yleensä hymistelijät hymyilevät ylimielisesti, vaikka eivät itsekään ole ymmärtäneet sanan merkitystä. Myönnän, että minä taidan olla sellainen, joka hymyilee kuullessani vaikean sanan, mutta tarkastan sen jälkikäteen netistä. Uskoakseni en hymistele ilkeämielisesti, jos joku uskaltautuu kysymään, mitä sana tarkoittaa. 

Olen lukenut ties kuinka monta vuotta eri kouluissa englantia ja ruotsia ja jopa vähän saksaa. Mutta se on sellainen juttu, ettei minulla oikeasti ole kielipäätä. Menen mykäksi, jos pitää kommunikoida vierailla kielillä tai änkytän jotain naama punaisena ja hikisenä. Härkönen nostaa tämänkin kissan pöydälle. Miksi kaikkien pitää seurustella vieraalla kielellä, jos seurueeseen tulee yksi vierasta kieltä puhuva henkilö. Yleensä joku seurueesta osaa kieltä todella taitavasti ja muut kuuntelevat sujuvasti tai yrittävät miettiä, kuinka jokin asia sanotaan vieraalla kielellä. Kyllä kuulkaa on vaikeaa. 

Härkösen teksteihin on helppo samaistua. Kirjaa lukiessani purskahdin monta kertaa nauruun, koska totesin, että asia on juuri tuolla tavoin kuin Härkönen sen ilmaissut. Kirjaa ei voi lukea vakavalla naamalla, koska silloin ei välttämättä ymmärrä asioiden koomisia puolia. Rakastan sitä, että ihminen osaa nauraa itselleen – niin, ja hieman myös muille. Härkönen sivaltaa tekstillä itseään, mutta samalla myös koko ihmiskuntaa. Juuri tällaista kirjallisuutta on pakko välillä lukea. Voi estotta nauraa, kuinka hullunkurinen tapaus ihminen kokonaisuudessaan on. 

Pidän kirjan rakenteesta, jossa voi hetkeksi hypätä yhden luvun tai kolumnin kimppuun. Tarinat ovat sopivan pituisia välipaloja esimerkiksi muun tekemisen ohessa. Toki kirjaa voi lukea pidemmissäkin pätkissä, kuten minä tein. En ole aivan varma, onko tästä ilmestynyt äänikirjaa, mutta jotenkin on sellainen tunne, että se toimisi loistavasti. Etenkin, jos Anna-Leena Härkönen itse lukisi kirjan. Itse en ole äänikirjojen ystävä, mutta tämän saattaisin kuunnellakin. 

Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia sisältää Härkösen kolumneja useilta eri vuosilta. Kirja sisältää aiemmin julkaistut kirjat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia. 

Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia on kirja kaikille naisille, jotka uskaltavat nauraa itselleen. Toki mieskin kirjan voi lukea, mutta kirjassa on melkoisen vahva naisnäkökulma.