Rita Dahl: Elämää Lagoksessa

Vasta kun olin selättänyt viimevuotisen runohaasteen, heitti Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin uuden runohaasteen vuodelle 2018. Pakkohan tähänkin on osallistua. Tänä vuonna haasteessa voi lukea mitä tahansa runoja. Lisämaustetta haasteeseen antaa se, että vuoden lopuksi täytyy kirjoittaa oma runo luettujen runokirjojen nimistä. Kuulostaa hauskalta. Siispä suunnistin kirjastoon ja valitsin suunnilleen umpimähkässä jonkin runokirjan. Käsiini osui Rita Dahlin Elämää Lagoksessa (ntamo, 2008).

Elämää Lagoksessa alkaa lupaavasti, vaikkakin kenties hieman brutaalisti, kun kuvataan, kuinka etana litistyy maahan, kun sitä polkaistaan. Tästä runo jatkuu. Tulee toinen runo ja kolmas runo. Ensimmäiset runot vaikuttavat siltä, että luettuaan yhden rivin, seuraava rivi onkin assosiaatio edellisestä rivistä. Siitäkin huolimatta, että seuraavalla rivillä voidaan jo puhua aivan jostain muusta asiasta. Tällaista on oikeastaan aika mukava lukea, koska sitä alkaa miettiä, mitä itselle olisi saattanut jostain asiasta tulla mieleen, ja kuinka runo olisi voinut jatkua. Tai miksei ihan niinkin, kuinka usein omat ajatuksesi kulkevat yhdessä runoilijan ajatusten kanssa.

Yksi osio, joka minua erityisesti ihastutti kirjassa, oli Oodeja arkiesineille. Kenelle tulisi mieleen kirjoittaa oodia näppylähanskoille, kottikärryille tai kenties vaikka matkalaukulle? Etenkin Oodi näppylähansikkaille oli mahtava. Jos ihan oikein ymmärsin ranskankielisen tekstin, niin kyseinen runo oli kunnianosoitus Roger Pol-Droitille. Ihan huikeaa tämäkin. Voisikohan sitä töissä joskus laittaa ajatukset tasaantumaan miettimällä oodia jollekin hyvin arkipäiväiselle asialle. Kokeilen ehkä jo huomenna.

Short Cuts -otsikon alla olevat runot eivät auenneet. Runojen alla viitattiin esimerkiksi Robert Altmanin Short Cutseihin (1993) sekä muutamiin muihin elokuviin. Olivatko runot suomennoksia elokuvien pätkistä vai runoilijan ajatuksia kyseisistä pätkistä? Toisaalta yhdessä runossa viitattiin Jarmo Lampelan Rakastin epätoivoista naista -elokuvaan. Ei voi tietää. Sinänsä näissä ei ollut mitään ihmeellistä. Runoja tai tekstipätkiä oli ihan riemastuttavaa lukea.

Kirjan nimikkoluvun Elämää Lagoksessa runot tai tekstit, koin kirjoittajan päiväkirjamaisina merkintöinä. Lagos on todella erilainen paikka länsimaalaiselle, valkoiselle ihmiselle, ja sen myös nämä tarinat allekirjoittavat. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet hyppäävät silmille ja kaikki tuntuu olevan erilaista kuin mihin on tottunut. Toki joukossa on paljon muutakin. Pidin erityisesti runosta Sinkkuelämää ja avioliittoja, joissa verrattiin yksin- ja kaksinolon paremmuuksia. Yksin ei ole ihmisen hyvä olla, mutta kaksin kaaos menee pahemmaksi (suora lainaus kyseisestä runosta).

Runokokoelmasta löytyy myös yllättävän pitkiä runoja. Itse puhuisin ehkä ennemminkin lyhtyproosasta tai lyhyistä novelleista, mutta ilman muuta kirjan runoteokseksi luokittelen, koska runohyllystä sen löysin. Niin, ja onhan kirjassa ihan selkeästi runoja. Täytyy kyllä myöntää, että oli kiva lukea tällainen itselle aivan tuntematon runoteos.

Olemmeko sittenkin

ruumiimme häkin vankeja, eläimen

kumppaneita? Vai omanlainen tuhoojarotu,

jonka tehtävä on tappaa sukupuuttoon

mahdollisimman monta lajia, että

maa olisi autio jäljiltämme?

Ote lainattu Rita Dahlin runokokoelmasta Elämää Lagoksessa, runosta Vaikka käärme olisi kuinka pieni.

Rita Dahlin Elämää Lagoksessa -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Teatterissa: Rakastunut Shakespeare

Tämän viikon toinen ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterin esittämä Rakastunut Shakespeare. Näytelmä, josta ei ollut mitään ennakko-odotuksia, mutta jonka ajattelin olevan kiva nähdä. Onhan kyseessä kuitenkin teos, jonka elokuvaversio voitti aikoinaan peräti seitsemän Oscaria. No, nyt tietysti myönnän, etten ole elokuvaa nähnyt, ja siksi ei niitä odotuksia näytelmän suhteen ollutkaan. En edes tiedä, onko elokuvaa näytetty televisiossa. Itse tykkään käydä katsomassa elokuvat elokuvateatterissa. Siinä on aivan oma fiiliksensä. Mutta takaisin aiheeseen. Mitä pidin näytelmästä? Ihana, ihana ja ihana ja sitten paljon sydämiä perään.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun loppupuolelle. William Shakespeare (Heikki Ranta) on rahapulassa, eikä avioelämäkään ole mallillaan. Lisäksi Shakespearea vaivaa innoituksen puute. Ei tule kirjoittamisesta yhtään mitään. Jotain on tapahduttava ja tapahtuukin. Shakespeare tapaa ihastuttavan Viola de Lessepsin (Miila Virtanen), joka puolestaan on vankkumaton Shakespearen tuotannon ihailija. Lisäksi Violalla on kiihko päästä teatterin näyttämölle esiintymään. Skandaalinkäryä ilmassa. Naiset eivät näyttele Kuningatar Elisabeth I:n (Helena Haaranen) ajan Englannissa. Ilmassa on hyvin nopeasti muutakin. Ihastusta, rakastumista ja rakkautta.

Miila Virtanen ja Heikki Ranta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Nyt ei voi välttyä siirapilta, mutta Heikki Ranta ja Miila Virtanen ovat herttainen pari Shakespearena ja Violana. Pari pelaa hyvin yhteen ja välillä oikeasti tuntuu, että kenties kaikki ei olekaan pelkkää näytelmää. Etenkin Virtasen silmät loistavat juuri oikeissa kohdissa. Rakastunut ihminen on kaunis ja tämän Virtanen tuo näyttämöllä hyvin esiin. Ihailin myös sitä, kuinka Ranta saa vaihdettua epätoivoisen miehen moodin hetkessä tekstiä ja tarinaa suoltavaksi näytelmäkirjailijaksi.

Rakastunut Shakespeare on valtava produktio ja näyttämöllä nähdäänkin monia tekijöitä. Yksi, jonka ehdottomasti haluan nostaa esiin, on Heidi Herala, joka on imettäjän ja Violan palvelijan roolissa. Herala on kuin oma äiti Violalle. Alati huolestunut, koska Violan elämässä tapahtuu mullistavia asioita. Heralan roolisuoritus on hyvin uskottava, vaikka välillä löytyy koomisiakin piirteitä. Jari Pehkonen nähdään Rose-teatterin omistajana Henslowena. Oikeasti, kuinka tämä mies osaa aina tehdä omannäköisensä roolin? Entä sitten Jouko Klemettilä? Ralph, Rose-teatterin näyttelijä, jonka pelkkä olemus näyttämöllä naurattaa. Hupaisaa. Katupoika John Websterin roolissa on kaksi eri näyttelijää. Ensi-illassa vuorossa oli Luca Elshout. Ihmettelisin, jos pojasta ei myöhemmin kuultaisi lisää. Poika on todella taitava ja on heittäytynyt rooliinsa täysillä. Koiran roolissa on myös vuorottelua. Ensi-illassa katsojia ihastutti Heppu.

Helena Haaranen ja Risto Kaskilahti

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pidin siitä, kuinka Rakastunut Shakespeare esittää yhden vaihtoehdon sille, kuinka Shakespearen Romeo ja Julia olisi syntynyt. Näytelmä itsessään on rakkaustarina, jota siivittää tragedia. Näytelmässä on kuitenkin mukana myös huumoria. Nauraa saa ja pitääkin nauraa. Osittain nauratti myös vaatetus, vaikka oikeasti näytelmän puvustus on todella upeaa katsottavaa. On siinä täytynyt olla työmaa, että kaikki näytelmän puvut ja asusteet on saatu loihdittua. Uskomattoman hienoja pukuja. Yksityiskohtana kerrottakoon, että Kuningatar Elisabeth I:n hovissa järjestetyissä tanssiaisissa naisten peruukit olivat todella mainioita. Ja kyllä, Wikipediassa oleva Elisabeth I:n kuva on kuin suoraan näytelmästä. Ja se kruunu, joka meni peruukin muotoisesti, oli aivan huippu. Vaikka näytelmä kokonaisuudessaan onkin loistava, pidin esityksen toisesta näytöksestä enemmän. Aivan kuin näytelmä olisi lähtenyt uuteen lentoon väliajan jälkeen.

Rakastunut Shakespeare on vaatinut ison työn. Mielestäni näytelmän ohjannut Kari Arffman on onnistunut saamaan palaset hienosti paikalleen yhdessä muun työryhmän kanssa. Jyrki Karttunen on vastannut esityksen koreografiasta, ja voin vakuuttaa, ettei näyttämöltä puutu liikettä ja eloa. Puvustuksesta jo mainitsinkin, ja nainen, joka on vastannut tästä upeudesta, on Elina Kolehmainen. Myös Jaana Nykänen ansaitsee kiitokset naamioinneista ja kampauksista. Tästä näytelmästä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta myöskään massiivista lavastusta, joka jo itsessään on näkemisen arvoinen. Kiitokset lähtevät Katariina Kirjavaiselle.

Mikko Vihma, Heidi Herala ja Heikki Ranta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Jos et kauheasti käy teatterissa, voisi Rakastunut Shakespeare sopia sinulle. Näytelmässä on tarina, joka kuljettaa ja jaksaa kiinnostaa loppuun saakka. Samalla voi ihailla näyttämötaidetta parhaimmillaan.

Suomenkielinen kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä torstaina 25.1.2018.

Alkuperäiskäsikirjoitus: Marc Norman ja Tom Stoppard

Näyttämösovitus: Lee Hall

Musiikki: Paddy Cunneen

Rooleissa: Rauno Ahonen, Eetu Alppi, Helena Haaranen, Heidi Herala, Luca Elshout, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Risto Kaskilahti, Jyrki Kasper, Jouko Klemettilä, Ilkka Kokkonen, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Kari Mattila, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Jari Pehkonen, Raili Raitala, Matti Olavi Ranin, Heikki Ranta, Matti Rasila, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Mikko Vihma, Miila Virtanen, Heppu ja Kida

Ohjaus: Kari Arffman

Suomennos: Reita Lounatvuori

Koreografia: Jyrki Karttunen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Puvut: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset: Jaana Nykänen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Kultakausi

Vielä keskiviikkona Keski-Uudellamaalla olivat kauniit valkoiset maisemat. Siksipä olikin aivan mahtavaa päästä katsomaan Keski-Uudenmaan teatterin (KUT) uusintaensi-iltaa Kultakausi Halosenniemeen Tuusulan Rantatielle. Taidemaalari Pekka Halosen ateljeekoti loisti upeasti valaistuna valkoisen lumen keskellä Tuusulanjärven rannalla. Mykistyttävän kaunis näky.

Mutta mikä näytelmä on Kultakausi? Lyhyesti kerrottuna Kultakausi vie katsojan 1920-luvulle seuraamaan kolmen taiteilijan tapaamista. Säveltäjä Jean Sibelius (Kalle Tahkolahti) on sopinut tapaamisesta taidemaalari Akseli Gallén-Kallelan (Jari Hämäläinen) kanssa. Miehet haluavat muistella poismennyttä runoilijaa Eino Leinoa. Yllättäen myös taidemaalari Helene Schjerfbeck (Elina Varjomäki) saapuu paikalle. Taiteilijoiden välillä alkaa keskustelu taiteen syvimmästä olemuksesta Suomen itsenäisyyden alkumetreillä. Välillä keskustelua siivittävät pianistin (Anu Silvasti) soittamat sävelet Sibeliuksen tuotannosta.

Jari Hämäläinen, Kalle Tahkolahti, Anu Silvasti ja Elina Varjomäki

Kuva © Kapina Productions

Jari Hämäläinen Gallén-Kallelan asusteissa toi näytelmään rehvakkuutta ja boheemisuutta. Elina Varjomäki puolestaan Schjerfbeckin koltussa toi roolihahmoonsa samanaikaisesti haurautta, mutta myös vahvuutta ja realismia. Pidin myös siitä, kuinka Hämäläinen ja Varjomäki loivat Gallén-Kallelan ja Schjerfbeckin välille käsinkosketeltavaa jännitettä. Gallén-Kallelan ja Schjerfbeckin käydessä sanaista sotaansa, yritti Kalle Tahkolahti Sibeliuksen puvussa luoda osapuolten välille rauhaa ja pitää keskustelun sopuisasti Eino Leinossa. Kerta kaikkiaan hienoa dialogia ja roolihahmojen luonteenpiirteiden esiintuomista. Nautin myös siitä, kuinka taidokkaasti Anu Silvasti pianistin roolissa soitti otteita Sibeliuksen teoksista. Todella kaunista kuunneltavaa.

Jari Hämäläinen, Kalle Tahkolahti ja Elina Varjomäki

Kuva © Kapina Productions

Oli kuin olisi päässyt kurkistamaan lähes sata vuotta ajassa menneisyyteen. Mielestäni on loistava ajatus tuoda tällainen lyhytnäytelmä puitteisiin, joka jo itsessään huokuu taiteellisuutta ja historiaa. Aivan kuin Halosenniemi olisi herännyt eloon, vaikka oikeasti näytelmän taiteilijoiden kohtaaminen ei Halosenniemessä tapahtunutkaan. Pidin myös siitä, ettei näytelmää oltu turhaan pitkitetty. Näytelmän dialogi jaksoi kiinnostaa alusta loppuun saakka, eikä tullut sellaista liikahengästymisen tunnetta, että mikään ei ole tarpeeksi.

Heikki Lund on käsikirjoittanut Kultakauden vuonna 2005. Näytelmä elää kuitenkin edelleen hyvin, ja mielestäni olikin erinomainen veto, että KUT otti näytelmän uudelleen ohjelmistoonsa 20-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi. Lund on käsikirjoittanut monta muutakin näytelmää, joissa esiintyy Suomen kulttuurihistoriallisesti tärkeitä henkilöitä.

Elina Varjomäki, Jari Hämäläinen, Kalle Tahkolahti ja Anu Silvasti

Kuva © Kapina Productions

Jos haluat hypätä historiallisen taiteilijaseurueen kanssa samaan huoneeseen, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan Kultakausi. Samalla voit ihailla Halosenniemen uljasta rakennusta sekä ateljeeta. Kultakausi on näytelmä, joka on todellakin saanut arvoisensa puitteet ympärilleen.

Kultakausi sai uusintaensi-iltansa Halosenniemessä keskiviikkona 24.1.2018.

Rooleissa: Jari Hämäläinen, Kalle Tahkolahti ja Elina Varjomäki

Piano: Anu Silvasti

Käsikirjoitus: Heikki Lund

Ohjaus: Kalle Tahkolahti

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Keski-Uudenmaan Teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Hurmioituneena Hurmeesta

Oli kuulkaas sellainen maanantai-ilta tällä viikolla, ettei ihan hetkeen tule toista. Bloggariklubi kokoontui Kansallisteatterilla, ja mikä parasta, viime vuoden Finlandia-voittaja Juha Hurme oli kertomassa meille kirjastaan Niemi (Teos, 2017) sekä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Kalevalan päivänä kantaesityksensä saavasta Lemminkäisestä.

Niemen syntyhistoria on mielenkiintoinen. Juha Hurme alkoi kirjoittaa jatkoa kirjalleen Nyljetyt ajatukset, mutta koska kakkososa ei saanut tuulta purjeisiinsa, oli Hurmeen tehtävä uudelleenarviointi. Materiaalia tutkimalla ja laittamalla asiat kronologiseen järjestykseen, päätyi Hurme kirjoittamaan Suomen historian ilman Nyljettyjen ajatusten apuhenkilöitä Aimoa ja Köpiä.

Juha Hurme

Kirjan nimi oli alun perin Itämaa tai paremminkin Österlandet, mutta lopullinen nimi muotoutui myöhemmin Niemeksi, koska Itämaasta saattaa saada vääriä assosiaatioita. Hurme kertoi, että vahvan rajauksen jälkeen Niemeä oli kiva kirjoittaa. Kirjaa varten Hurme joutui tekemään valtavaa pohjustustyötä. Internet on täynnä asiaa, mutta Hurme pitää siitä, että mennessään kirjastoon, hän löytää hakemansa, mutta samalla mukaan tulee kasa muita aiheeseen liittyviä kirjoja. Hän pitää tällaista työtä arvokkaampana, vaikka onkin hitaampaa ja hankalampaa työskentelyä.

Finlandia-palkinnosta Hurmeella on ristiriitaiset ajatukset. Palkinnosta on ilman muuta hyötyä, etenkin taloudellista, ja samalla kirjaa aletaan myydä suuria kappalemääriä. Toisaalta on ihan mielivaltaista, että kolmihenkinen valintalautakunta valitsee ehdokkaat palkinnonsaajaksi. Yksi nimetty henkilö puolestaan valitsee lopullisen voittajan. Hurmeen mielestä tämä on jonkinlaista vääryyttä, koska Suomessa julkaistaan vuosittain paljon loistavia kirjoja. Oikeasti Hurmeen mielestä ei voida määritellä, mikä on paras missäkin taiteenlajissa. Oikea kulttuurikeskustelu ei kategorisoi, vaan käy hyvää dialogia aiheesta. Tämä on eräänlaista rauhantyötä.

Niemi on Lemminkäisen pohjateos. Finlandia-palkinto jaettiin 29.11.2017. Jo pari päivää myöhemmin, 1.12.2017 alkoivat Lemminkäisen harjoitukset. Hurme kertoi, että tässä vaiheessa kaikki keskittyminen meni jo Lemminkäiseen. Niemi ei enää ollut intohimo. Yksi syy siihen, miksi Hurme halusi Lemminkäisen teatterin näyttämölle, on, että Suomella on maailman rikkain kansallisrunous. Nuoruudessaan Hurme oli vihannut Kalevalaa, kuten luultavasti moni muukin, myös allekirjoittanut. Viimeiset kymmenen vuotta Hurmeella on kuitenkin ollut motivaatio kohdallaan ja oli aika saattaa Lemminkäinen lavalle.

Kalevala-tarinat ovat Hurmeen mukaan skandinaavista alkuperää, viikinkitarinoita. Tarinat on käännetty suomalaiseen, kalevalaiseen runomittaan, josta on tullut kansanrunoutta. Kansallisteatterin Lemminkäinen ei kerro Suomesta 1000 vuotta sitten, vaan Lemminkäisen ympärille on luotu firma. Mielenkiintoista on myös se, että näytelmässä Lemminkäinen on kaksoset, sisko ja sen veli. Hurme kertoi, että pyrkimyksenä on, että katsojalla on kiva katsoa näytelmää.

On muuten sellainen juttu, että Lemminkäinen on pakko nähdä ja sitä ennen on luettava Niemi, koska teos auttaa ymmärtämään paremmin näytelmää. Oikeastaan Niemi on muutenkin lukulistalla, koska lukupiiri aikoo kirjaa ruotia huhtikuussa, ja jos ihan totta puhutaan, olisin kirjan ehdottomasti muutenkin lukenut.

Juha Hurme todellakin valloitti bloggariklubilaiset. Mahtava henkilö, jonka verbaalinen lahjakkuus on käsittämätöntä. Ei tarvinnut paljon Kansallisteatterin viestinnän tuottajan Kirsi Helstelän kysellä, kun Hurme puhui ja kertoi. Ja oli niin mielenkiintoista kuunnella tätä miestä, että olisin voinut istua samalla tuolilla vaikka kuinka pitkään. Hurmaannuin Hurmeesta täysin. Eikä se ilta muuten tähän päättynyt. Bloggariklubilaiset suunnistivat vielä Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle katsomaan hauskaa, mutta vaarallisen ajankohtaista Masennuskomediaa. 

Kiitos Kansallisteatterille hienosta illasta.

Lone Theils: Runoilijan vaimo

Aivan järkyttävää, että ihminen löytää jatkuvasti hyviä kirjoja, jotka luovat paineita lukea laajemminkin kirjailijan tuotantoa. Nyt kävi taas näin. Olin viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla Aulan ja Innon bloggaajatilaisuudessa. Tanskalainen Lone Theils oli paikalla kertomassa uutukaisestaan Runoilijan vaimo (Aula & Co, 2017). Sain kirjan tilaisuudesta itselleni, josta suuret kiitokset kustantajalle. Kirjan tanskankielinen alkuteos Den blå digters kone on ilmestynyt vuonna 2016. Suomennoksesta on vastannut Kari Koski.

Lontoon kirjeenvaihtajana toimiva tanskalainen Nora Sand saa eriskummallisen tehtävän. Kuuluisa iranilainen runoilija Manash Ismail on paennut kotimaastaan ja päätynyt Tanskaan. Hän haluaa antaa haastattelun yksinoikeudella Noralle. Miksi? Eihän Noralla ole kulttuuritoimittajan taustaa, eikä hän tiedä mitään koko miehestä. Manashilla on tähän syy. Pakomatkalla mies on joutunut eroon vaimostaan Aminasta, joka puolestaan on päätynyt Lontooseen. Ongelma on se, että Manash ei ole kuullut vaimostaan mitään ensimmäisen puhelun jälkeen. Nora saisi haastattelun, kunhan selvittäisi, mitä Aminalle on tapahtunut ja missä hän on.

Nora saa työnantajaltaan mahdollisuuden selvittää Aminan katoamista, mutta samalla on tietenkin hoidettava pakollisia työkuvioita, kuten esimerkiksi kirjoitettava syväluotaava henkilökuva tanskalaisesta nousukkaasta Erik Biehlistä tai talousartkkeli PharmaCorpista, joka on tuomassa koko maailmaa mullistavaa uutuuslääkettä markkinoille. Aminaa jäljittäessään Nora joutuu yhä syvemmälle sekaviin kuvioihin, joiden jäljet johtavat salaisuuksilla verhottuun säilöönottokeskukseen, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään, eivätkä keskuksen työntekijät uskalla puhua. Tai yksi uskaltaa, mutta seuraukset ovat kaameat.

Mistä on siis kyse? Dekkarista tai paremminkin Nora Sand -dekkarisarjasta. Onneksi tämä on vasta sarjan toinen osa ja itsenäinen sellainen eli hyvin pääsi Noran matkaan mukaan, vaikka ei ollutkaan lukenut ensimmäistä osaa. Nyt varmasti joku sanoo, että ei taas pohjoismaista dekkarikirjailijaa. Minä sanon kyllä. Lone Theils vakuutti minut heti. Hän on tehnyt Norasta kiinnostavan henkilön, joka kipuilee omassa henkilökohtaisessa elämässään rakkaushuolien kanssa. Samalla Nora on kuitenkin nainen, joka hoitaa työnsä tunnollisesti, vaikkakin välillä hieman manaillen.

Runoilijan vaimossa tarina etenee loogisesti. Tapahtumapaikkoja on paljon, mutta lukija pysyy hyvin kärryillä, jos vain keskittyy lukemaansa. Ja miksei keskittyisi, koska tarina on koukuttava. Juuri sellainen kirja, jota ei haluaisi laskea käsistään. Itse luin kirjaa työmarkoilla. Kymmenen minuutin junamatkalla ei kauheasti ehdi lukea, mutta monta kertaa nostin kauhuissani päätäni, joko olen mennyt määräaseman ohi. Sen verran nopeasti kirjan tarinaan ehti aina syöksyä mukaansa.

Helsingin Kirjamessuilla Lone Theilsistä välittyi avoin ja iloinen kuva. Kirjailija oli jotenkin heti ikään kuin vanha tuttu. Theils on itse asunut Lontoossa kuusitoista vuotta, joten kirjan Lontoo-kuvaukset vaikuttavat hyvin aidoille. Pidin myös siitä, että pohjoismainen henkilö on viety Lontoon melskeeseen ja suureen maailmaan, mutta kirjasta löytyy pohjoismaista ilmapiiriä, kuten Theils itsekin kertoi.

Lone Theilsin Runoilijan vaimo kannattaa ehdottomasti lukea, jos on lukenut sarjan ensimmäisen osan ja pitänyt siitä. Tähän kirjaan kannattaa tarttua kyllä muutenkin. Eihän dekkareita voi ikinä olla liikaa.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Vuoden ensimmäisessä lukupiirissä ruodittiin Jarkko Volasen Hiekankantajia (Teos, 2017). Minua tämä kirjavalinta ilahdutti suuresti, koska Helsingin Kirjamessuilla Teoksen bloggaajatilaisuudessa Volanen oli kertomassa esikoisteoksestaan ja kirja herätti jo silloin kiinnostukseni. Kirjan olen saanut kustantajalta, joten lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

Aura ja Henri muuttavat kaupungin hälinästä saaren rauhaan, entiseen pappilaan. Asuminen saaressa on luonut unelmia ja toiveita, joita pariskunta alkaa vähitellen toteuttaa. Auran yksi unelma on oma hiekkaranta. Työt kuitenkin vievät Henriä kaupungissa, eikä mies kovin paljon ehdi saaren omasta kodista nauttia. Aura sen sijaan asuu saaressa ja yrittää kirjoittaa väitöskirjaa. Pariskunta odottaa myös ensimmäistä lastaan. Aura tuntee olonsa hieman yksinäiseksi, koska saariston asukkaat ovat aivan oma kansansa. On kuitenkin Camilla. Pappi, johon Aura sattumalta tutustuu. Auran ja Camillan välit lähenevät niin paljon, että ihmiset alkavat puhua. Tapahtuu myös kaikenlaista ikävää, joka nostattaa Auran aistit valppaimmilleen.

Lähes kaikki lukupiiriläiset ihastuivat kirjaan. Hiekankantajat on hienovarainen ja hieman sadunomainen kirja. Kirjan kieli on kaunista ja lähes runollista. Tarina jättää avoimeksi monia asioita ja siten tilaa lukijan omille tulkinnoille. Toisaalta useat avoimeksi jätetyt asiat selittyvät myöhemmin kirjan tarinan jatkuessa. Bloggaajatilaisuudessa kustannustoimittaja Maarit Halmesarka kertoi, että Volasen kirjassa on upeaa luontokuvausta, ja sen alleviivaa lukupiirikin. Volanen maalaa saariston ja meren elämää sekä vuodenaikojen vaihtelua taitavasti ja visuaalisesti vahvalla tavalla, unohtamatta kuitenkaan luonnonvoimien karua totuutta.

Kirjassa ketut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Volanen kertoikin Helsingin Kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa, että kettuja on aiemmin pidetty lemmikkeinä, mutta myöhemmin tämä on kielletty. Kirjan kerronnasta lukijan on helppo huomata, että Volaselle luonto ja eläimet ovat hyvin tärkeitä.

Hiekankantajissa kuvataan myös Auran suhdetta äitiinsä ja siskoonsa. Äidistä, jota muistisairaus vaivaa, annetaan hauras kuva. Lukupiiri keskusteli aiheesta, koska tämä herätti ihmetystä. Auran äiti vaikutti hyvinkin pirteältä ollessaan Auran kanssa kahden kesken. Oliko tämä kenties Volasen taitoa tuoda tarinaan Auran siskon vahvat mielipiteet, jotka jäivät elämään lukijan mielikuviin?

Yksi lukupiiriläinen hieman kritisoi sitä, että kirjassa naiset löytävät toisensa, kuten nykyisin aika monessa muussakin tarinassa. Itse olin tästä eri mieltä, koska Volanen kertoi kirjoittaneensa kirjaa peräti kymmenen vuotta. Jos Auran ja Camillan suhde on ollut alusta lähtien selvä, ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut muotia laittaa joka kirjaan tällaisia suhteita. Auran ja Camillan yhteen päätyminen kerrottiin myös hyvin hienostuneella tavalla.

Jarkko Volasen Hiekankantajat on upea teos, joka kannattaa lukea jo pelkästään kauniiden luontokuvausten takia. Onneksi Volanen tapasi kustannustoimittajan ja sai kirjan lopulta valmiiksi. Itse viehätyin kirjasta todella paljon. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).

Teatterissa: Masennuskomedia

Tämän vuoden ensimmäinen teatterikäynti oli Kansallisteatterissa. Esityksenä oli pienellä näyttämöllä pyörivä Masennuskomedia. En olisi ehkä muuten mennyt katsomaan kyseistä näytelmää, mutta onneksi Bloggariklubi töytäisi minut paikalle. Näytelmä on kerta kaikkiaan mahtava.

Eeva (Pirjo Luoma-aho) on viidenkympin rajapyykin ylittänyt naisjohtaja, joka vaatii yrityksen jokaiselta työntekijältä täyttä panosta ja hieman enemmänkin. Eevalla menee kovaa ja silloin on taottava, kun rauta on kuumaa. Menee niin kovaa, että Eeva palaa loppuun ja saa lähtöpassit työpaikaltaan. Eevan uusi elämä on mielialalääkkeiden sävyttämää sohvalla makoilua, kunnes lääkkeet saavat lähteä. Kukaan ei kuitenkaan halua palkata viisikymppistä naista. Lopulta Eeva ajautuu työkeskukseen, jossa näkee uuden mahdollisuuden edetä urallaan. Eeva järjestää entisten suhteidensa avulla työkeskukselle suuren tilauksen, koska onhan se hienoa, että hyvin menestyvä yritys näyttää eettisen valveutuneisuutensa tilaamalla työkeskukselta HulluPupu -tuotteita. Kuinka työkeskuksen työntekijät ottavat asian vastaan ja onnistuuko Eevan päsmäröinti?

Pirjo Luoma-aho

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Pirjo Luoma-aho tekee huikean roolityön. Nainen on todella sekopäinen ja ylienerginen. Luoma-ahon menoa katsellessa en yhtään ihmettele, että näytelmän Eeva sekoaa ja palaa loppuun. Työkeskuksen mielenterveyskuntoutujista koottu työntekijätrio (Maria Kuusiluoma, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström) on tiimi, joka tukee toinen toistaan. Maria Kuusiluoma on uskomattoman vakuuttava omassa roolisuorituksessaan. Aivan kuin nainen olisi nostettu jostain syrjäytyneiden joukosta näyttämölle. Aggressiivinen, mutta heikompaa puolustava ja tietää tasan tarkkaan kaiken Kelan myöntämistä tuista. Tuomas Uusitalo puolestaan vaikuttaa hyväuskoiselta hölmöltä. Mies on valmis uskomaan kaikkeen, mitä hänelle sanotaan. Pietu Wikström puolestaan peittää kasvonsa pitkien hiustensa taakse ja odottaa hetkeä, jolloin saa otteen työstä. Ehkä on kuitenkin parasta vain olla omissa oloissaan.

Muidenkin näyttelijöiden roolisuoritukset olivat mainioita. Arttu Kapulainen Eevan pojan vaatteissa on loistavalla tavalla yliampuvaa. Mies haluaa pelastaa maailman, mutta olla kuitenkin tekemättä oikeastaan mitään. Eihän valmiissa maailmassa ole kiire minnekään. Tai ainahan voi ryhtyä tekemään vaikka dokumenttielokuvia. Antti Pääkkösellä on näytelmässä monta roolia, mutta paras on ehkä Sulev. Työkeskuksen ulkomaalaisvahvistus, jonka suomen kieli on hämmästyttävän hyvin korostettua. Pidin myös Paula Siimeksen topakan mukavasta roolista. Nainen on kuin tehty työkeskuksen ohjaajaksi. Sydämellinen ja kuunteleva.

Pietu Wikström ja Pirjo Luoma-aho

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Esityksen alkaessa näin näyttämöllä karrikoidun kohtauksen omalta työpaikaltani. Tulosta on tahkottava hinnalla millä hyvänsä ja säästöjä saatava. Eevan mennessä ensimmäistä kertaa työkeskukseen, minua nauratti, mutta toisaalta kiemurtelin häpeästä. Saako tällaiselle nauraa, koska kohtaus on hyvin aito? Työkokeilussa olevat työntekijät ovat todellisen tuntuisia, eikä tällaiselle oikeasti saisi nauraa. Totuudenmukainen näytelmä on hullu, hauska ja raju. Nyt on leikitelty vakavilla asioilla, mutta se on tehty taitavasti.

Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen kirjoittama näytelmä perustuu Mari Rantasilan alkuperäisideaan. Näytelmän on ohjannut Rantasila, ja onkin onnistunut siinä mielestäni loistavalla tavalla. Palaset ovat kohdillaan ja homma toimii. Erityiskiitokset lähtevät tällä kertaa videosuunnittelun Pyry Hyttiselle ja äänisuunnittelun Johanna Stormille. Molemmat loivat näytelmälle aivan omanlaisensa, kaaosmaisen tunnelman.

Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho ja Tuomas Uusitalo

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Masennuskomedia on ilman muuta aito ja rehellinen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta. Näytelmä on myös hyvin ajankohtainen kuvaus siitä, millaisessa maailmassa elämme. Näytelmä sopii etenkin bisneselämän kärrynpyörässä juokseville. Toisaalta näytelmä on sopiva irtiotto ihan kenelle vaan, joka haluaa viettää viihdyttävän parituntisen.

Masennuskomedia sai kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 29.11.2017.

Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK)

Ohjaus: Mari Rantasila

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen

Valosuunnittelu: Kare Markkola

Äänisuunnittelu: Johanna Storm

Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Tanssin valmennus: Kaari Martin ja Jussi Väänänen

Dramaturgia: Minna Leino

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Heikki Valkama: Pallokala

Viime vuoden postaamattomia kirjoja on vielä jonkin verran, mutta postaan niitä hiljakseltaan, niin tulee parempi omatunto. On sekin muuten kumma, että näistä pitää ottaa paineita. Blogin pitämisen pitäisi olla rentouttavaa ja mukavaa, mutta ehkä se on taas näitä juttuja, että jos yksi luonteenpiirteesi on stressaaja, stressaat tällaisestakin. Mutta sitten asiaan. Luin Heikki Valkaman Pallokalan (Tammi, 2017), jonka sain kustantajalta Helsingin kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa. Kiitos lähtee siis kustantajan suuntaan.

Riku Mäki on vastikään eronnut vaimostaan. Olo on hieman katkera, joten hän on päättänyt vaihtaa maisemaa. Tai ei se oikeasti ihan noin mennyt, vaan Riku on saanut kutsun huippukokkien kilpailuun Japaniin. Kutsu lähtee vain todella harvoille ja valituille ulkomaalaisille, mutta Riku tietää, että hänen japanilainen ystävänsä opiskeluajoilta on kutsun takana.

Huippukokkien kilpailu on Japanissa suurta showta. Kokkien jokaista liikettä seurataan median puolelta ja kukin kokki saa varmasti omat kannustusjoukkonsa. Ei aikaakaan, kun Riku on kilpakeittiössä loihtimassa ensimmäistä ateriaa tarjottavaksi arvovaltaiselle tuomaristolle. Riku saa ensimmäisen annoksen valmiiksi nopeammin kuin kilpatoverinsa, joten ei muuta kuin ruoka tuomaristolle maisteltavaksi ja haisteltavaksi. Seuraavaksi vuorossa on brittiläisen Conranin annos, ja sitten jo tapahtuukin. Tuomaristo alkaa oireilla ja tapahtuu kamalia. Kuolema korjaa satoa. Rikun tai Conranin annoksessa on ollut jotain myrkyllistä.

Nyt täytyy sanoa, että olipas erilainen dekkari. Erilaisuutta tekee jo pelkkä japanilainen ympäristö, joka Heikki Valkamalla onkin ollut hyvin hallussa. Toisaalta ei ihmekään, hän on asunut lapsuutensa Japanissa, joten kulttuuri on tuttu. Valkama kylläkin kertoi bloggaajatilaisuudessa myös sellaista, että japanilainen kulttuuri on niin syvää, että aina löytyy uusia viittaussuhteita. Pidin myös siitä, kuinka erilaiset japanilaiset käsitteet oli kuvattu kirjassa niin, että tavallisen lukijan oli helppo ymmärtää lukemaansa. Kirjasta sai myös hyvän kuvan siitä, kuinka hierarkkista japanilainen kulttuuri on, ja kuinka perinteistä pidetään kiinni.

Kirjan rakenne on vuorotteleva. Välillä seurataan Rikua ja välillä taas japanilaista, nimettömänä pysyvää henkilöä. Japanilaisen henkilön teot antavat kirjalle tietyn jännitteen. Mitä tämä henkilö oikeastaan haluaa saavuttaa? Se, mikä hieman ihmetytti, miksi japanilaisen henkilön osuudet oli painettu kursiivilla. Kursiivia tekstiä ei ole missään olosuhteessa mukava lukea montaa sivua peräkkäin.

Heikki Valkama osaa kirjoittaa selkeää tekstiä, jota ei tarvitse sen kummemmin ihmetellä. Tarina etenee loogisesti. Loppukohtaus on kuitenkin niin absurdinen, etten oikein uskonut lukemaani. Toisaalta Japanin järjestäytynyt rikollisuus, yakuza, taitaa olla niin uskomaton järjestelmä, että mikä tahansa voi olla mahdollista. Loppukohtaus oli kuitenkin jotenkin hyvin hollywoodmainen. Voisin kuvitella näkeväni tällaisen kohtauksen jossain toimintaelokuvassa.

Bloggaajatilaisuudessa Valkama kertoi haastatelleensa kirjaansa varten japanilaisia kokkeja. Kirjasta saakin aikamoisen annoksen tietämystä japanilaisesta ruoasta ja siihen liittyvistä elementeistä. Valkama kertoi myös, että uusi kirja on tekeillä. Myös siinä on jotain Japaniin liittyvää.

Valkaman esikoiskirja Pallokala voitti viime vuonna (2017) Kirja à la Carte -palkinnon, joten kyseessä ei ole mikä tahansa tusinakirja. 

Heikki Valkaman Pallokalaa suosittelen ruokahifistelijöille ja hieman erilaisten dekkareiden ystäville.

Ihan kypsä

Nyt ei auta edes kymmeneen laskeminen. Tiedättekö, kun ihminen haluaisi joskus ihan omaa rauhaa? Ihan vain omia ajatuksia, eikä mitään muuta. Tänään ajattelin olevani onnentyttö ja saavani tällaisen hetken tai itse asiassa useamman tunnin. Mitä vielä. Aina asiat eivät mene niin kuin haluaisi.

Meille tuli tänään kylpyhuoneeseen uudet kalusteet. Eilinen ilta meni kylpyhuonetta tyhjentäessä. Miten ihmisellä voi ollakin niin kauheasti kaikkea tarpeetonta? Iso muovikassillinen lensi roskiin. Tänään sitten harmittelin, miksen tajunnut pelastaa aurinkorasvoja ja viedä niitä työkaverilleni, joka on huomenna lähdössä Thaimaahan. Päätin vain, että koska aurinko ei ole enää ikinä kesäisin paistanut, lähtevät rasvat kaatopaikalle. Aika monta muutakin juttua sinne muovikassiin lähti.

Nyt tarina lähti sivupoluille eli takaisin asiaan. Remonttimiehet olivat tulleet aamusta. Miehen, joka täällä asuu, kanssa olimme sopineet, että lähden töistä aikaisemmin, jotta hän pääsee iltapäivällä lähtemään Helsinkiin magneettikuvauksiin. Eihän remppamiehiä ja kissaa voi jättää keskenään. Avoimet ovet ja kissa ulkona tai jotain muuta vastaavaa tapahtuisi kuitenkin.

Kotiin tullessani olin iloinen, kun huomasin, että remppamiehet olivat juuri ehtineet lähteä. Tiedossa monta tuntia ihan omissa oloissa. Seurana vain herra Karvajalka. Otsaa alkoi jo jomottaa, kun mies ei meinannut häipyä. Esitteli tohkeissaan kylpyhuonetta. Minua ärsytti, vaikka olisi pitänyt olla iloinen uudesta kylppärikalustuksesta. Aloin saman tien asetella purkkeja ja purnukoita hyllyille ja kaappiin. Peilikaappi on matalampi kuin entinen. Ylähyllylle, jossa on pistoke, ei mahdu sähköhammasharja, eikä hyllyä saa irrotettua. Ärsytys kasvoi.

Lopulta mies tajusi lähteä ja pääsin jatkamaan työskentelyäni. Seuraava ärsytys. Vanhassa peilikaapissa ja koko kylpyhuoneessa miehelle oli riittänyt yksi lokero peilikaapista. Nyt oli tunkenut tavaroitaan kahdelle eri hyllylle. Superärsyttävää. Mihin minä sitten saan mahdutettua kaikki tarpeelliset purnukkani ja muut tykötarpeet? Onneksi puhdistusaineet löytyivät nopeasti, niin sain pestyä meikit kasvoiltani. Ärsyttävää. Uusi matalampi peilikaappi oli kuitenkin kiinnitetty samoihin yläreikiin, missä aiempi kaappi oli. Nyt tällainen lyhytkasvuinen ihminen näkee peilistä suurin piirtein otsansa ja hikisesti silmät.

Entä sitten peltikaappi? Siis sellainen kaappi, johon olen tunkenut pyykinpesuaineet ja likapyykit. Mitä ihmettä? Kaapin syvyys oli puolet entisestään. Miten kenenkään likavaatteet mahtuvat noin pieneen kaappiin? Likavaatekori ei ole ratkaisu, koska se ei yksinkertaisesti mahdu kylpyhuoneeseen. Apinan raivolla sulloin kaapin korit täyteen pyykkejä ja täytin samalla pesukoneen. Huoh. Nyt saisin levähtää.

Yritin kutsua kissaa seurakseni makuuhuoneeseen. Päätin mennä pötköttelemään ja lukea yhden kirjan loppuun. Pienet päiväunetkin olisivat paikallaan. Kissa ei seurannut minua. Kirjan luin loppuun, mutta sitten en kuitenkaan malttanut ottaa päiväunia. Nousin sängystä ja aloin surfata netissä. Ai niin. Vessassakin kävin. Kerhohuoneen vessassa. Wc-pöntölle ei kuulemma saa tänään istua. Niin ja laitoin pyykit kuivumaan. Jostain oli vuotanut kunnon vesinoro lattialle.

Sitten soi puhelin. Mies soittaa iloisena, että on kotimatkalla. Mitä ihmettä (tekisi mieli kirjoittaa ihan ruma sana)? Nyt jo. Missä on rauha ja lokoisat olot? Ei auttanut itku markkinoilla. Lähdin kissan kanssa ulkoilemaan ja sillä välin mies olikin jo kotiutunut. Hyvästi rauha. Hirveä pölötys. Ärsytys kasvoi entisestään.

Kissan mennessä kylpyhuoneeseen, katsahdin söpöläisen perään. Siellä se istua köllötti uuden wc-pöntön päällä. Herra Karvajalan vesimukihan on aina ollut kylpyhuoneen lavuaarin reunalla. Wc-pöntön vesisäiliön päältä on voinut laittaa etutassut lavuaarin reunalle ja nauttia raikkaasta juomasta. Nyt on uusi design, eikä vesisäiliö ole kissaystävällisimpiä. Hankala viisto muotoilu. Nostin kissan lavuaariin mitään ajattelematta. Herra Karvajalka innostui ajatuksesta ja alkoi pyöriä lavuaarissa häntä pystyssä. Sitten kuului ääni ja toinenkin. Voihan kettu! Mies, joka täällä asuu, on joskus ostanut meille sellaisen automaattisen saippuannostelijan, joka on mielestäni aivan turha kapistus. Siinä se kapistus spruittaili kissan hännän päälle sitruunantuoksuista saippuaa!

Kissa hyppää lavuaarista lattialle ja alkaa nuolla häntäänsä ennen kuin ehdin kieltää. Ei tarvinnut kauan nuolla. Kissa sai hirvittävän sätkyn saippuan mausta ja kukapa ei olisi saanut. Vauhtiennätys tuli, kun kirmaisi sängyn alle. Sitten alkoi maanittelu. Herra Karvajalka ei vain enää luottanut minuun. Epäluotettava tyyppi olen, koska tuolla tavoin saippuaa spruittailen.

Lopulta saimme kissan kiinni. Yritin kostutetulla pyyhkeellä pestä kissan häntää. Saippua vaahtosi ja vaahtosi. Kissa oli aivan hätää kärsimässä. En tiedä, kuinka hyvin onnistuin saippuan pesemään pois, mutta ainakin kissan häntä oli ja on märkä ja onnettoman näköinen. Onneton on kissakin. Arvatkaa olenko kypsä koko kylpyhuoneen uuteen kalustukseen? Nyt pitäisi vielä lähteä kerhohuoneella käymään. Sen jälkeen voikin testata uuden suihkun. Tippuukohan se iso lautasen näköinen suihkuvempele päähäni?

Jotkut päivät eivät vain ole tarkoitettu minulle. Tämä taisi olla yksi niistä. Toivottavasti teillä on ollut hyvä päivä.

Uuden vuoden kirjat tag

Unelmien aika -blogissa oli mukava kirja tag, johon minäkin päätin heittäytyä, koska nyt tuntuu, etten saa postauksia tehdyksi luetuista kirjoista, enkä paljon muustakaan. Tällaiset jutut ovat aina kivoja.

1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2018?

Yritin viime vuonna tilastoida lukemiani kirjoja Bookreadsin kautta, mutta homma loppui heti alkuunsa. Meni jotenkin hankalaksi muistaa mennä kirjaamaan kirjat kyseiselle sivustolle. Tänä vuonna sen sijaan ajattelin alkaa Excel-hirmuksi ja merkitä kirjat yhteen tilastoon, josta voin seurata luettujen kirjojen määriä. Tavoitteeksi asetan 50 kirjaa. Katsotaan nyt sitten, kuinka tässäkin käy.

2. Nimeä viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.

Juha Hurme: Niemi

Luke Harding: Vaiennettu

Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä

Marianna Kurtto: Tristania

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Mitään erityistä syytä näille kirjoille ei ole, mutta löytyvät lukemattomien kirjojen pinosta. Olisihan se kiva saada nämä luetuksi tämän vuoden aikana.

3. Minkä genren kirjoja haluaisit lukea enemmän?

Omaelämäkertoja. Eilen oli Teemalla Eppu Normaali -ilta. Ohjelmia katsoessa tuli nostalginen tunne ja tuli esimerkiksi mieli tarttua Eppu Normaalin tarinaan. Olisi myös kiva lukea enemmän näytelmätekstejä.

4. Mitkä ovat kirjoihin liittymättömät tavoitteesi?

Jatkaa edelleen katsojana teatterielämysten ihanassa maailmassa. Toivon myös pääseväni teatteri Jurkan Kotikriitikoiden paluu -kurssille.

5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?

Tämä on jo noloa myöntää, koska ilta, josta kirjan sain, oli aivan mahtava. Kirja on Petri Tammisen Kissojen maailmanhistoria.

6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2018?

Onnellinen.

Tämähän oli niin kiva postaus tehdä, että tähän kannattaa osallistua, vaikkei kirjabloggaaja olisikaan.

Hyvää Uutta Vuotta 2018

Vuosi vaihtui tavalliseen tapaan. Olimme kotona, koska Herra Karvajalka pelkää rakettien ääniä. Emme halua jättää pientä poikaa yksin kotiin pelkäämään. Sitä paitsi on ihana herätä vuoden ensimmäiseen aamuun hyvin levänneenä. Muutenkaan en ole oikein ikinä ymmärtänyt uuden vuoden juhlintaa, vaikka toki sitä on nuoruusvuosina tullut harrastettua enemmän tai vähemmän.

Uuden vuoden lupauksia en ole tehnyt enää vuosikausiin. Leikkimielisesti olen päättänyt, ettei suklaapatukka lähde ostoshihnalle jokaisen kauppareissun yhteydessä. Saas nähdä, kuinka käy ensi lauantaina, jolloin ehkä seuraavan kerran kauppaan astahdan. Karkkilakkoa en kuitenkaan pidä, enkä muutakaan lakkoa.

Viime vuoden toiveet tasaisemmasta vuodesta menivät niin metsään kuin ikinä voi, joten lienee ehkä turha asettaa tämän vuoden toiveeksi tasaisempaa vuotta. Onnellisemman vuoden kyllä haluaisin. Terveenäkin olisi kiva olla. Toivon myös kivoja kulttuurielämyksiä ja kasoittain kirjoja (niiden lukemattomien kavereiksi). Niin ja toivon tietenkin myös paljon kaikkia hauskoja blogijuttuja.

Lupauksista tuli jo kirjoiteltua, etten lupaa mitään, mutta ehkä nyt kuitenkin puen yhden haasteen sanoiksi, koska Lumiomena -blogin Katjakin niin teki. Aikoinaan aloitin blogin kirjoittamisen lähinnä itselleni, jotta muistaisin kaikki sattumukset ja kissan tempaukset. Jossain vaiheessa blogi oli parisen vuotta lähes telakalla, kun opiskelin töiden ohella. Opiskelujen jälkeen aloin kirjoitella muistiin lukemieni kirjojen arvioita ja siitä se sitten irtosi. Vähitellen blogista tuli kirja- ja teatteripainotteinen. Tänä vuonna haastan itseni kirjoittamaan vähintään kerran kuukaudessa jotain muutakin. Ihan vaikka Herra Karvajalasta, jos ei muusta.

Ihanaa uutta vuotta sinulle rakas Lukija! Oletko sinä tehnyt uuden vuoden lupauksia?