Runohaasteen koosteruno

Tänään on vuoden viimeinen päivä ja samalla Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteen viimeinen osallistumispäivä. Haaste kesti kokonaisuudessaan vuoden 2018. Hieman runojen lukeminen laski verrattuna vuoteen 2017. Silloin luin kokonaiset kymmenen runokirjaa. Tänä vuonna tuli luettua vain yhdeksän. Minulle määrä on kohtalainen, koska en ole juuri aiemmin runoja lukenut. Siksi täytyy kiittää Reader, why did I marry him? -blogin Omppua, koska ilman häntä, en varmasti olisi tällaisiinkaan määriin yltänyt.

Tämän vuoden runohaasteen teki entistä kiehtovammaksi se, että haasteen päätteeksi jokainen haasteeseen osallistuja julkaisee oman runon, joka on muodostettu luettujen runokokoelmien nimistä. Lisäksi kukin voi halutessaan täydentää runoa omilla sanoillaan, koska muuten tehtävä voisi olla aika hankala.

On siis aika paljastaa runoni. Lukemieni runoteosten nimet ovat kursiivilla.

Elämää Lagoksessa

mitä se on?

Se on Hopeanmustaa,

Harmaa säteilee

Ensimmäinen rakkaus

Ikimuistettavin,

hellyttävin

Vaikeaa se silti

Saattaa, olla

mysteerisessä

Lagoksessa

Tällöin on

Sinun vuorosi loistaa

Lagoksessa

Rakkaudesta, rakkaudella

Rakastuneena

Yömatkat Lagoksessa

salaperäisiä,

kimurantteja

ja hämäriä ovat

Kissojen kielen kompasanakirja

matkaoppaaksesi ota

Runon runoteokset löydät alla olevien linkkien takaa.

Rita Dahl: Elämää Lagoksessa  

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Tuuli Tamminen-Syrjälahti: Harmaa säteilee

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Mauno Saari: Rakkaudesta, rakkaudella

Juuli Niemi: Yömatkat

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi sitten tein tilastointia runoista. Tänä vuonna en tehnyt. Sen kyllä huomasin, että jostain syystä tuli luettua enemmän miesten kirjoittamia runoteoksia kuin naisten. Vuosi sitten tilanne oli tasan puolet ja puolet. Edellisessä runohaasteessa huomasin lukevani runoja eniten talvella. Tänä vuonna painotus siirtyi kevääseen. 

Runohaaste oli jälleen kerran kiva. Mielenkiinnolla odotan, millaisia runoja muut haasteeseen osallistujat ovat saaneet aikaiseksi.

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Vuosi lähestyy uhkaavasti loppua ja runohaaste myös. Minä olen auttamattomasti melkein myöhässä tämänkin postauksen kanssa, mutta tässä se nyt tulee. Tiedättekö mitä? Ihan oma kissarunokirja! Tai siis ei tietenkään itse kirjoittamani, mutta kustantajalta saatu, joten lämmin kiitos siihen suuntaan. Ja mikä parasta kissarunokirja on legendaarisen T. S. Eliotin käsialaa vuodelta 1939. Alkuteoksen nimi on Old Possum’s Book of Practical Cats. Kissarunot on julkaistu nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Ai niin, kirjan nimi on suomeksi Kissojen kielen kompasanakirja (Otava, 2018). Sivuhuomautuksena mainittakoon, että huomasin T. S. Eliotilla olleen sama syntymäpäivä kuin itselläni. Hänen syntymävuotensa oli kuitenkin jo vuonna 1888, ja ehtipä mies siirtyä ajasta iäisyyteenkin ennen kuin minusta oli tietoakaan.

Se on kummallista, kuinka kissaihminen alkaa kehrätä, kun on puhe kissoista. Kirjan runot ovat ihastuttavia. On runoa kissojen nimeämisestä, mikä ei olekaan aivan yksinkertaista puuhaa. Vaikka kissalla olisi arkinimi, tarvitsee se silti nimen, joka kertoo, kuinka ainutkertainen ja ihana se on. Julle Jantteri on kissa, joka nukkuu päivät pitkät. Öisin se hieman aktivoituu ja lähtee kellariin työhön. Jätetään kuitenkin kertomatta, millaisia yötöitä katilla on mielessään. Merirosvo Ärjykissa on melkoinen kissa sekin, vaikka aikamoisen karmea tarina on itsessään. Entä sitten Mukkelismauri ja Rimpularonja? Oikea kauhukaksikko. Jos tämän talouden Herra Karvajalka on välillä olevinaan Kimi Räikkönen, on parivaljakko sitä tuplana. Hurjaa menoa. Huh. Monni Mysteerikissa tuo mieleen Pekka Töpöhäntä -kirjojen Monnin, vaikka kyseessä aivan eri kissa onkin. On olemassa myös teatterikissa Papu, joka ilman muuta nostattaa hymyn kulttuuria rakastavan henkilön kasvoille. Kirjan kätköistä löytyy myös runo, kuinka kissoja pitää puhutella. Sääntö numero yksi tuntuu olevan, että koira on koira ja kissa on kissa.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, ettei näitä runoja ole aiemmin julkaistu kirjamuodossa suomeksi. Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaaliin runot ovat kyllä löytäneet tiensä. Tietysti tässä kirjassa on myös käännöksen taitavuudella valtava merkitys. Runoista löytyvät loppusoinnut, joten hienoa verbaalista lahjakkuutta suomentajalta on tässä tehtävässä vaadittu. Kirjan runojen suomennosten takana on kirjailija Jaakko Yli-Juonikas. Loistavaa työtä.

Kun tästä kirjasta puhutaan, on mainittava myös mainiot kuvitukset. Ihania kissoja eri asennoissa ja erivärisine turkkeineen. Myönnettäköön, että kirja on mustavalkoinen, mutta myös tällä värityksellä kissoista löytyy paljon sävyeroja. Ja ne ilmeet! Kissa on ilmeikäs eläin, vaikka joku muuta väittääkin. Kiitos Jenna Kunnas. Olet saanut aikaiseksi riemastuttavaa jälkeä.

Pirskatti-kissa on musta ja valkee

Pirskatti kooltaan on kompakti siis.

Monesti Pirskatti innosta halkee

aamuyön aikaan, kun kello on viis.

Päivällä pirskatit rauhassa makaa,

illalla varhain ne melua ei;

vasta kun kuu nousee kattojen takaa

pirskatit hulluiksi heittäytyy, hei!

Ote lainattu T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjasta runosta Pirskattien laulu.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirja kuuluu kaikkien kissojen ystävien lukukirjaksi. Kirja herättää varmasti ihastusta myös lasten keskuudessa.

T. S. Eliotin Kissojen kielen kompasanakirjalla ehdin vielä osallistua Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Oli jokseenkin vaikea saada Herra karvajalkaa samaan kuvaan kissarunokirjan kanssa. Jos Herra Karvajalasta tuli terävä, niin kirjasta ei, ja sama tietysti toisinpäin. 😆😹

Tuuli Tamminen-Syrjälahti: Harmaa säteilee

Piti ehtiä ennen joulua postaamaan vaikka mitä, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Kaiken lisäksi sairastuin sopivasti flunssaan jouluksi. Alkaa olla perinne. Ilmeisesti stressi laukeaa ja olen avoin kaiken maailman pöpöille. Tapaninpäivänä olen kuitenkin ottanut rennosti. Olen nukkunut lähes koko päivän, kunnes muistin, että huomenna pitää palauttaa kirjastoon yksi kirja. On siis aika runouden. Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee (Artbox Irja, 2013) osui käteeni sattumalta kirjaston runohyllystä, eikä ollutkaan mikään hullumpi sattuma.

Harmaa säteilee on helposti lähestyttävä runoteos. Kirja on jaettu kuuteen eri kokonaisuuteen, josta löytää lohtusanoja tai ajatuksia eri elämäntilanteisiin. Rakkauden suuruutta voi kuvata hyvin yksinkertaisesti, mutta kauniisti. Elämä koostuu jokapäiväisistä asioista ja teoista, joita ei normaalisti huomaa, mutta jos antaa katseensa ja ajatuksensa hetkeksi pysähtyä, havaitsee, kuinka erikoislaatuisia asioita ympäriltään löytää. Luonto näyttäytyy jokaiselle omanlaisenaan. Luonto koostuu käsittämättömän isoista asioista tai ihan vain pienistä osista. Kokoelman Kasvu-osio on riipaiseva. Kolmetoistavuotiaan nuoren oman itsensä etsintä, oman äidin dementoituminen. Aiheita, jotka koskettavat syvältä. Kirkonpenkissä koostuu kristillisistä runoista, jotka eivät ehkä aivan auenneet minulle. En tunne itseäni kovin kristilliseksi henkilöksi, vaikka edelleen kirkkoon kuulunkin. Uskon kuitenkin, että näistäkin runoista löytyy lohtua, jos Jumala on lähellä sydäntä. Kokoelman päättää Lähtö, jossa kuolemaa lähestytään hyvin kauniin sanoin.

Kirjan jaottelu on onnistunut mielestäni todella hyvin. Jotenkin tuli tunne, että ohueen kokoelmaan oli saatu yksien kansien väliin monta suurta teemaa. Mikään teema ei kuitenkaan mielestäni kärsinyt toisen teeman ylivoimaisuudesta. Kirja on ehdottomasti tasapainoinen ja kauniisti kirjoitettu sekä koottu. Pidin myös Tamminen-Syrjälahden selkeäsanaisuudesta. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, mitä runoilija tahtoo sanoa, vaikka toki joudun runoja aina lukemaan useampaan kertaan ja maistelemaan sanoja. Runojen lukeminenhan on täysin erilaista kuin romaanien lukeminen. Runoja lukee huomattavasti hitaammin, mutta hienot sanat jäävät helposti mielen sopukoihin. Tykkäsin myös siitä, kuinka osassa runoissa etelä-pohjanmaalaisuus tulee ilmi.

Seison portailla

     järvellä sumu soutaa hitaasti hämärässä

On aivan hiljaista

kissantassujen jäljet palelevat ohuessa lumessa

Ote lainattu Tuuli Tamminen-Syrjälahden runoteoksesta Harmaa säteilee.

Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee kannattaa lukea, jos haluaa lohduttavaa ja ajatuksia tuovaa lukemista.

Tuuli Tamminen-Syrjälahden Harmaa säteilee kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Juha Tapio: Sinun vuorosi loistaa

Minulla on huono omatunto. On huono omatunto ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin blogi on ollut lähes kaksi viikkoa hiljaa. Kissa voi paremmin tai tänään taas sai kohtauksia, mutta olen päätellyt niiden olevan reaktio johonkin ulkona olevaan vaaraan. Kenties lumikko seikkailee terassialueellamme. Stressiä siis kissalla. Stressiä myös minulla, ja siinä ensimmäinen syy blogihiljaisuuteen. Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet ehkä tämän vuoden kiireisimmät. Ei töissä, vaan vapaa-ajalla. Blogia ei ole vain yksinkertaisesti ehtinyt päivittää. Toinen syy huonolle omalletunnolle on Juha Tapion kirja Sinun vuorosi loistaa (Minerva, 2017). Lainasin kirjan jo aikoja sitten kirjastosta ja luinkin sen, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa postausta. Olen vain uusinut lainaa, kunnes enää en voinut uusia. Kirja olisi pitänyt palauttaa maanantaina ja nyt on torstai. Sakoille meni. Olen lainsuojaton.

Juha Tapion kirjan tulin lainanneeksi vahingossa. Olin kirjastossa runohyllyn ääressä ja päätin lainata kirjan, joka käteeni osuu. Juha Tapio voitti. Oikeastaan olin ihan tyytyväinen asiaan. Itse en ole mitenkään musikaalinen, enkä kauheasti kuuntele musiikkia, mutta toki olen kuullut Juha Tapion musiikkia. Lisäksi Vain elämää -sarjan toinen tuotantokausi oli ainut, jonka sarjasta kokonaan katsoin. Juha Tapio oli kyseisellä tuotantokaudella mukana ja miehestä välittyi jollain tavoin hyvin lämmin kuva. Oli siis jotenkin ihana tarttua miehen kirjaan, joka on koottu Juha Tapion laululyriikasta.

Sinun vuorosi loistaa sisältää toinen toistaan upeampia sanoituksia, joita todellakin voi lukea runomuodossa. Kirjoitan nyt tässä postauksessa runoista, koska asiaa siltä kantimelta katselen. Juha Tapion runot ovat herkkiä kuvauksia kaikesta sellaisesta, mitä ympärillämme on, mutta emme niitä tule aina huomanneeksi. Runoissa on havaintoja elämän pienistä kauniista asioista. Mitä sanotte esimerkiksi kyyneleistä kultahippuineen? Ihanasti sanottu. Ajatuskin tällaisista sanoista saa silmäkulman kostumaan. Olen ehkä melkoisen herkällä tuulella. Tapion runoista löytyy myös rakkauden ihmeitä jokapäiväisessä elämässämme. Lukiessani kirjaa, mietin, kuinka joku mies voi kirjoittaa näin kauniita asioita. En yhtään ihmettele, jos naiset ovat Juha Tapioon lääpällään. Kirjan runot ovat yksinkertaisesti kauniita.

Juha Tapion lyriikasta on mainittava myös lohduttavat sanat. Lähes puolitoista vuotta sitten toinen tätini kuoli melko yllättäen. Yksi tätini tyttäristä eli serkuistani julkaisi Facebook-sivuillaan Juha Tapion kappaleen Väsyneet maan. Muistan, kuinka kuuntelin laulun sanoja kyyneleet silmissäni. Juha Tapion sanat toivat varmasti lohtua serkulleni, mutta toivat ne minullekin. Sinun vuorosi loistaa -kirjassa ei tätä lyriikkaa ole, mutta kirjassa on monta muuta runoa, joista uskon olevan lohtua hetkellä, jolloin tuntee surua ja voimattomuutta.

Kirjan upealle kuvitukselle on annettava erityismaininta. Mahtavien luontokuvien takana on ollut Lasse Niskala (1971-2015). Jollain tavoin kuvitus tukee entisestään Juha Tapion hienoja sanoituksia.

Eletyt päivät tuntuu,

mut kipu on köykäinen kosketus vain,

terassin lyhtyä kiertävä koi.

Kipua on mut ei tuskaa,

eletyn elämän kolhuja vain,

jotakin totta ja voimaakin.

Ote lainattu Juha Tapion runokirjan Sinun vuorosi loistaa runosta Jotain niin oikeaa.

Juha Tapion runokirjaa Sinun vuorosi loistaa voin lämpimästi suositella kaikille lohtua ja kauniita sanoja kaipaaville.

Juha Tapion Sinun vuorosi loistaa -kirjalla osallistun Reader,why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Bruno K. Öijer: Hopeanmustaa

Kirjasto laittaa varmaan kohta jonkin huomautuksen minulle. Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa (Sammakko, 2010) on ollut jo pitkään lainauksessa. Aina olen vain uusinut lainan. Miksikö? Siksi, että ohuen runoteoksen olen jo aikaa sitten lukenut, mutta en ole vain saanut muodostettua runoista ajatuksiani blogiin asti. Nyt en enää kehtaa lainausta uusia, vaan pakotan itseni kirjoittamaan tämän postauksen.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on runokokoelma, jonka runot kertovat pienistä asioista, joilla voi olla elämää suurempi merkitys. Runoissa on jotain hyvin klassista. Pidän myös siitä, kuinka hyvin suomentaja on saanut runojen taianomaisuuden pysymään runoissa tai mistä minä tiedän, onko alkuperäisrunoissa ollut taianomaisuutta. Käännöksissä kuitenkin on. Runoista löytyy sopivasti romanttisuutta, mutta liian imeliä ne eivät missään tapauksessa ole. Löydän runoista myös jotain hyvin intiimiä ja henkilökohtaista. Pidän runojen pehmeästä tavasta kertoa isompiakin ja järkyttävimpiäkin asioita lukijalle.

Öijerin runot vilisevät arkipäiväisiä yksityiskohtia, jotka kuitenkin toimivat runoissa hienolla tavalla. Tulin miettineeksi sellaista, kuinka pitkään Öijerin on pitänyt hioa yhtä runoa, jotta siitä on tullut se, mikä on. Runot ovat todella valmiita ja hyvin mietittyjä kokonaisuuksia.

Kirjan kansi on melkoisen synkkä. Öijerin yhteydessä puhutaankin usein goottilaisuudesta, ja miksipä ei puhuttaisi. Jotkut runot ovat rujoja ja synkkiä. Siitä huolimatta niitä on ihan helppo lukea ja goottilaisuus tulee jotenkin sivutuotteena ja melkeinpä tavanomaisena toteamuksena.

Bruno K. Öijer on suuri nimi ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hän on arvostettu runoilija ja kriitikoiden suosikki. Kirjan takakannen mukaan Öijer tekee esiintymiskierroksia, jotka vetävät teatterisalit täyteen. En tiedä, pitääkö tieto edelleen paikkansa, mutta onhan se aina kiehtovaa, jos pääsee kuuntelemaan runoilijaa lausumassa omia runojaan.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa on suomentanut Markku Into. Ruotsinkielinen alkuteos Svart som silver on vuodelta 2008.

jos pysähdyn

ja istutan ajatukseni maahan

tulee joku ensi vuonna kulkemaan ohitse

ja näkee niityn

missä kissankellot ja päivänkakkarat

laulavat toisilleen

Ote lainattu Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelman runosta Ensi vuonna.

Bruno K. Öijerin Hopeanmustaa -runokokoelmalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Piti toukokuussa postata kevään viimeisestä Bloggariklubista, mutta aika kului ja postaus jäi tekemättä. Palaan nyt kuitenkin hieman aiheeseen, koska kevään viimeisellä Bloggariklubilla oli vieraana Risto Ahti kertomassa uudesta runokirjastaan Ensimmäinen rakkaus (WSOY, 2018). Tilaisuudessa saimme runokirjat kotiin vietäviksi. Kiitos siis kustantajalle, kuten kiitos myös Risto Ahdille mielenkiintoisesta haastattelusta.

Nyt on todella vaikea kuvailla kirjan runoja, koska Risto Ahti on guru kirjoittamisen saralla. Joka tapauksessa ihastuin kirjan runoihin. Pidin ihanista luontokuvauksista ja yksityiskohdista. Pidin siitä, kuinka jossain toisessa runossa ikään kuin palattiin edellä mainittuun asiaan. Runoja oli ihana makustella ja mietiskellä. Yhtä runoa saatoin lukea useaan kertaan ja yrittää päästä oikein kunnolla runon sisälle. WSOY:n sivuilla kirjaa kuvataan oivasti: ”Risto Ahti pohtii ihmisen suhdetta kieleen, mieleen, lukemiseen ja runouteen”. Näin asia todellakin on. Etenkin mieleen liittyvät runot ovat hyvin paljon ajatuksia herättäviä.

Risto Ahti kertoi Bloggariklubilla, että kirjoittajan pitää ottaa vastaan se, mitä häneltä itseltään tulee luontaisesti ulos, ja mitä elävää itsestään syntyy. On myös nähtävä elävän ja kuolleen tekstin ero. Elävästä tekstistä näkee, mistä teksti on lähtöisin. Ahti kertoi myös sen, että kun ihminen puhuu totta, on hän runoilija. Hienosti sanottu. Ihmisen on oltava myös omahyväinen ja rakastettava itseään niin paljon, että voi rakastaa toista. Tällä tavoin ihminen löytää itsestään jotain sellaista, jota voi antaa toiselle. Filosofisia ajatuksia, jotka laittavat mielen mukavasti liikkeelle.

Runokokoelmassa on muutamassa runossa maininta joen vahvuudesta, kuinka se virtaa suoraan, vaikka maa olisi mutkalla. Tämä on Ahdin mukaan sitä, että kannattaa olla jääräpäinen, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Risto Ahti mainitsi myös mielipiteensä siitä, kuinka Ilmari Kianto uskalsi sanoa, toisin kuin Eino Leino.

Kirjan kansikuvitus on upea. Päällys on Martti Ruokosen käsialaa, mutta naivistinen maalaus on Henri Rousseaun Tropical Forest: Battling Tiger and Buffalo (1908). Minähän rakastan naivistista taidetta, joten tästä ei tarvitse enempää edes avautua. Ihana!

Ensimmäinen rakkaus on Risto Ahdin 39. teos. Ensimmäinen runoteos Talvi on harha on peräti yli viidenkymmenen vuoden takaa vuodelta 1967. Aika hurjaa ja ihan mieletön teosmäärä kokonaisuudessaan. Risto Ahti on toiminut Oriveden Opistossa kirjoittamisen opettajana ja moni nykykirjailija onkin ollut hänen opissaan. Tähän on pakko kertoa, että minäkin olin aikeissa 1980-luvulla hakea Oriveden Opistoon kirjoittamista opiskelemaan. Iso ruskea kirjekuori tuli kotiin, ja olisi vain vaatinut sen, että täyttelen lomakkeet ja teen mahdolliset tehtävät, jos sellaisia vaadittiin ja haen opiskelemaan, mutta aloin hannata. En hakenut. En sano myöskään sitä, että olisin opistoon päässyt opiskelemaan, koska taatusti joukossa olisi ollut minua huomattavasti lahjakkaampia kirjoittajia. On kuitenkin hauska maalailla kuvia jälkikäteen, että olisin saattanut joskus päätyä Ahdin opetettavaksi ja ehkä tällä hetkellä ansaitsisin elantoni jostain ihan muualta kuin sieltä, mistä nyt ansaitsen. Elämä on täynnä valintoja.

Risto Ahti signeerasi saamani kirjan ja laittoi viittauksen sivulle 39, jolta löytyy runo Häät. Tähän täytyy vielä ottaa kyseisen runon ensimmäinen säe. Ajattelemisen aihetta monille.

Koristelen kivitalon ruusuilla

ja peitän viiniköynnöksillä.

Niin valehtelen minkä jaksan.

Ote lainattu Risto Ahdin teoksesta Ensimmäinen rakkaus runosta Häät.

Risto Ahdin runokokoelmalla Ensimmäinen rakkaus osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”metsä”, koska kirjan kannessa on viidakkometsä.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Lukupiiri tarttui historiansa ensimmäiseen runokirjaan. Luettavaksi ehdotettiin Tomi Kontion Saattaa, olla (Teos, 2017). Minulle tämä tietysti sopi loistavasti, koska saisin kerrytettyä runohaasteen luettuja runokirjoja yhdellä kappaleella. Muutenkin oli mielenkiintoista, millaista keskustelua runoista syntyisi.

Saattaa, olla on kuusilukuinen runokokoelma, jonka runoissa kuolema on lähellä ihmistä. Kirjan alkupuolen runoissa on ehkä hieman enemmän menetetyn rakkaan kuvausta. Kahdessa viimeisessä luvussa sen sijaan käsitellään surun tunteita läheisen kuoleman jälkeen. Runoissa kuolema on konkreettinen ja koskettava asia. Rakkaan ja läheisen ihmisen poismeno on kirvoittanut paljon kipeitä, mutta myös lämpimiä ajatuksia. Poismennyt rakas löytyy jokaisesta luonnonkivestä, polusta ja auringosta. Rakas on osa maisemaa, huonetta, olemassaoloa.

Lukupiiriläiset kokivat runoista keskustelemisen melko haastavaksi. Yksi lukupiiriläinen ei tuntenut aivan päässeensä nykyrunoilija Kontion runojen maailmaan, vaikka runoissa ei sinänsä moitteen sijaa ollutkaan. Kirjan kaksi viimeisintä lukua lukupiiri koki helpoimmaksi lähestyä. Kirjan aihepiiri kuolema koettiin myös vaikeaksi aiheeksi, koska kuolema on niin lopullista ja aina surullista. Sen sijaan sitä kiiteltiin, että näistä runoista on varmasti lohtua, jos on vastikään menettänyt läheisensä.

Tomi Kontio on kirjoittanut runokokoelman siskonsa kuoleman jälkeen. Runoissa tuntuvat läheisyys ja rakkaus. Kontio on hyvin osannut tuoda tunnelmansa runomuotoon. Runojen kieli on kaunista, selkeä- ja monisanaista. Runoissa löytyy myös jollain tavoin romanttisuutta. Luonto-, uskonto- tai myyttisymboliikka kuuluvat niin ikään Kontion runoihin.

Lukupiiri keskusteli myös tavoista lukea runoja. Yhtä mieltä oltiin siitä, että runoja ei voi lukea nopeasti. Jotakin runoa joutuu lukemaan useaan kertaan peräkkäin, että pääsee runon tunnelmaan ja runon sisälle. Runot vaativat sulattelua, eikä niitä pysty kovin montaa lukemaan peräjälkeen. Mitä enemmän runossa on tasoja, kielikuvia ja viittauksia, sitä enemmän runo vaatii pohdintaa ja paluuta yhden ja saman runon äärelle. Myös elämäntilanteella on vaikutusta, kuinka runon kokee. Jokin runo saattaa tulla yhtäkkiä ajankohtaiseksi ja puhutella lukijaa aivan eri tavoin kuin aikaisemmin.

Minä teen sinusta lumisadetta ylleni,

pakkasen järsimään poskiani,

teen sinusta polun jota kuljen kuin hullu valkea poro

hamuten tuntureiden rinnasta taivaan valkeaa maitoa

Ote lainattu Tomi Kontion runokokoelmasta Saattaa, olla.

Tomi Kontion Saattaa, olla on runokirja, jota suosittelen juuri läheisensä menettäneille. Uskon ja toivon, että runoista löytyy lohtua.

Tomi Kontion Saattaa, olla runokokoelmalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähti 4- (asteikko 1-5).

Juuli Niemi: Yömatkat

Nyt on huhtikuu, mutta jo maaliskuussa tuli luettua Juuli Niemen Yömatkat (Otava, 2010). Runoteos, jonka valitsin summamutikassa kirjaston runohyllyjen kätköistä. Kirjan suhteen ei ollut mitään ennakko-odotuksia, joten yllätyin positiivisesti avattuani kirjan. Positiivista ei ole kuitenkaan se, että kirjan hyvyydestä huolimatta postaus on jäänyt odottelemaan aikoja parempia. Kirjoistusjumi on se peikko, joka on nyt jyllännyt päällä. Vai onko se kevätväsymystä?

Rai, on se, joka jostain syystä jäi ensimmäisenä mieleen runoista. RaiRaiRai. Tämä on ilmeisesti joskus ollut jotain nuorisokieltä rai rai, mutta kirjassa Rai on nainen. Rai särähtää kivasti korvaan ja jää mieleen soimaan. Sen takia se varmaan mieleeni jäikin. Ja tähän voisi sitten piirtää hymiön. Runot saavat Rain elämään ja Rain elämästä runoissa kerrotaankin.

Runoissa kuljetaan Rain elämän matkassa. Väliotsikkotasolla on joka toinen kerta otsikkona lyhyesti ja ytimekkäästi Matkat. Näissä runoissa matkataan maailmalla, mutta myös Rain elämässä. Kaikkia runoja yhdistääkin se, millainen ihmisen elämän matka voi olla. Kuvauksia lapsuudesta, pienistä yksityiskohdista, arkisista asioista. Ihmisen oppimisesta, kasvamisesta ja itsensä etsimisestä. Pidin kirjassa erityisesti siitä, kuinka lapsuutta ja sisaruutta kuvattiin. Hienoja olivat myös kohtaukset, joissa Rai tarkkaili ympäristöään.

Juuli Niemen runoja yhdistää raikkaus ja nuorekkuus. Tällaista teosta on mukava lukea, koska tulee tunne, että onhan se elämä itselläkin joskus ollut tuoretta ja kaikessa on ollut uutuudenviehätystä. Pidin myös siitä, kuinka selkeitä runot olivat. Ei tarvinnut arvailla, mitä runoilla on tahdottu sanoa. Simppeliä, kuten elämän pitäisi olla, vaikka se ei sitä aina olekaan. Teoksessa on mukana myös muutamia pidempiä runoja. Voisi kenties puhua proosarunoista.

Syntymäpäiväjuhlissa oli tyttö nimeltä Inga

Koko kakun ajan saattoi kerätä rohkeutta

sanoakseen hej, vaheterdu, jaheterannabella

Ellei ollut kovin rohkea sanoi vain hej

Ote lainattu Juuli Niemen runokirjan Yömatkat runosta Ellei 2.

Juuli Niemen Yömatkat on sellainen runokirja, jota voisin suositella aloittelijoille. Siis henkilöille, jotka availevat ensimmäisiä kertoja runokirjoja.

Juuli Niemen Yömatkat -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Mauno Saari: Rakkaudesta, rakkaudella

Olen ollut kyllä surkea lukija koko alkuvuoden. Tai oikeastaan minulla on kesken yksi aikaa vievä lukupiirikirja, jonka lukupiiri jo ehti ruotiakin, mutta itse en vain ollut ehtinyt lukea kirjaa kuin alkumetreille. Periksi en kuitenkaan anna, koska kirja on perin mielenkiintoinen. Ainut vain, että iltaisin uni tulee todella nopeasti. Ei siis lukeminen oikein suju. Sen sijaan yksi runokirja tuli ahmittua, vaikka postaus tuleekin vasta nyt. Mauno Saaren Rakkaudesta, rakkaudella (Art House, 2000) on teos, joka meni tunteisiin.

Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen, naimisissa oleva mies kohtaa elämänsä rakkauden? Syntyy suhde, joka rikkoo miehen avioliiton. Suhteen seurauksena rikkoontuu myös toinen avioliitto. Julmaa, mutta lopputuloksena on uusi liitto, jossa rakkaus kantaa. Rakkaudesta, rakkaudella on syntynyt Mauno Saaren omista tuntemuksista. Kirjan runot on kirjoitettu suurella tunteella ja niistä aistii hyvin, kuinka henkilökohtaisia runot ovat. Osa runoista on kirjoitettu silloiselle vaimolle, nykyiselle ex-vaimolle. Osa tunteiden palosta on kohdistunut suoraan uudelle, ihanalle rakastetulle.

Ex-vaimolle kirjoitetut runot ovat kauniita kaikessa karmeudessaan. Avioero ja omaisuuden jakaminen eivät ole koskaan helppoja vaihtoehtoja. On liian paljon menetettävää, ja tätä Saarikin välillä pohtii. Eikä rakkauskaan ole kuollut, mutta se on vain muuttanut vuosien saatossa olomuotoaan. Kannattaako tuttu ja turvallinen vaihtaa uuteen ja opetella kaikki asiat toisesta, uudesta henkilöstä alusta lähtien? Eikö olisi vain helpompi jatkaa entisellään? Toisaalta, kun ihminen löytää elämänsä rakkauden, on tunteiden palo sellaista, että kaikki muut asiat tuntuvat toispuoleisilta. Uusi rakas on ihmeiden ilmentymä, joka vie miehen yöunet. On myös pelkotiloja, voisiko nuori rakastettu oikeasti rakastaa keski-ikäistä, vanhenevaa miestä.

Tätä runokirjaa oli ilo lukea. Runoissa oli niin vahva tunnelataus, että lukijana eläydyin runojen kertomaan täydellisesti. Kosteilta silmäkulmiltakaan ei näitä runoja lukiessa voinut välttyä. Mauno Saari on pukenut tuntonsa todella hienoiksi kokonaisuuksiksi. Runoilla toki kerrotaan tunnetiloja, mutta nämä runot koin jotenkin erityisen vahvoina. Runot olisivat voineet olla kenen tahansa ihmisen kertomaa, joka olisi ollut samassa tilanteessa. Toivottavasti näistä runoista on edes lohtua, jos samaan tilanteeseen on joutunut ja tämän runokirjan luettavaksi on valinnut.

Pidin myös siitä, kuinka selkeätä Saaren kerronta on. Ei mitään ylimääräistä, mutta silti runoissa on jotain, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Nämä runot todellakin kolahtivat, vaikka en itse edes ole samassa tilanteessa kuin Saari on ollut runoja kirjoittaessaan. Yksinkertaisesti hieno teos.

En tahdo enää nähdä sinua. Valehtelen. Mutta en halua

koskaan enää nähdä sinua. Rakastan sinua, typerys,

hautaan saakka.

Ote lainattu Mauno Saaren runokirjasta Rakkaudesta, rakkaudella.

Mauno Saaren Rakkaudesta, rakkaudella -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.

Rita Dahl: Elämää Lagoksessa

Vasta kun olin selättänyt viimevuotisen runohaasteen, heitti Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin uuden runohaasteen vuodelle 2018. Pakkohan tähänkin on osallistua. Tänä vuonna haasteessa voi lukea mitä tahansa runoja. Lisämaustetta haasteeseen antaa se, että vuoden lopuksi täytyy kirjoittaa oma runo luettujen runokirjojen nimistä. Kuulostaa hauskalta. Siispä suunnistin kirjastoon ja valitsin suunnilleen umpimähkässä jonkin runokirjan. Käsiini osui Rita Dahlin Elämää Lagoksessa (ntamo, 2008).

Elämää Lagoksessa alkaa lupaavasti, vaikkakin kenties hieman brutaalisti, kun kuvataan, kuinka etana litistyy maahan, kun sitä polkaistaan. Tästä runo jatkuu. Tulee toinen runo ja kolmas runo. Ensimmäiset runot vaikuttavat siltä, että luettuaan yhden rivin, seuraava rivi onkin assosiaatio edellisestä rivistä. Siitäkin huolimatta, että seuraavalla rivillä voidaan jo puhua aivan jostain muusta asiasta. Tällaista on oikeastaan aika mukava lukea, koska sitä alkaa miettiä, mitä itselle olisi saattanut jostain asiasta tulla mieleen, ja kuinka runo olisi voinut jatkua. Tai miksei ihan niinkin, kuinka usein omat ajatuksesi kulkevat yhdessä runoilijan ajatusten kanssa.

Yksi osio, joka minua erityisesti ihastutti kirjassa, oli Oodeja arkiesineille. Kenelle tulisi mieleen kirjoittaa oodia näppylähanskoille, kottikärryille tai kenties vaikka matkalaukulle? Etenkin Oodi näppylähansikkaille oli mahtava. Jos ihan oikein ymmärsin ranskankielisen tekstin, niin kyseinen runo oli kunnianosoitus Roger Pol-Droitille. Ihan huikeaa tämäkin. Voisikohan sitä töissä joskus laittaa ajatukset tasaantumaan miettimällä oodia jollekin hyvin arkipäiväiselle asialle. Kokeilen ehkä jo huomenna.

Short Cuts -otsikon alla olevat runot eivät auenneet. Runojen alla viitattiin esimerkiksi Robert Altmanin Short Cutseihin (1993) sekä muutamiin muihin elokuviin. Olivatko runot suomennoksia elokuvien pätkistä vai runoilijan ajatuksia kyseisistä pätkistä? Toisaalta yhdessä runossa viitattiin Jarmo Lampelan Rakastin epätoivoista naista -elokuvaan. Ei voi tietää. Sinänsä näissä ei ollut mitään ihmeellistä. Runoja tai tekstipätkiä oli ihan riemastuttavaa lukea.

Kirjan nimikkoluvun Elämää Lagoksessa runot tai tekstit, koin kirjoittajan päiväkirjamaisina merkintöinä. Lagos on todella erilainen paikka länsimaalaiselle, valkoiselle ihmiselle, ja sen myös nämä tarinat allekirjoittavat. Yhteiskunnalliset eroavaisuudet hyppäävät silmille ja kaikki tuntuu olevan erilaista kuin mihin on tottunut. Toki joukossa on paljon muutakin. Pidin erityisesti runosta Sinkkuelämää ja avioliittoja, joissa verrattiin yksin- ja kaksinolon paremmuuksia. Yksin ei ole ihmisen hyvä olla, mutta kaksin kaaos menee pahemmaksi (suora lainaus kyseisestä runosta).

Runokokoelmasta löytyy myös yllättävän pitkiä runoja. Itse puhuisin ehkä ennemminkin lyhtyproosasta tai lyhyistä novelleista, mutta ilman muuta kirjan runoteokseksi luokittelen, koska runohyllystä sen löysin. Niin, ja onhan kirjassa ihan selkeästi runoja. Täytyy kyllä myöntää, että oli kiva lukea tällainen itselle aivan tuntematon runoteos.

Olemmeko sittenkin

ruumiimme häkin vankeja, eläimen

kumppaneita? Vai omanlainen tuhoojarotu,

jonka tehtävä on tappaa sukupuuttoon

mahdollisimman monta lajia, että

maa olisi autio jäljiltämme?

Ote lainattu Rita Dahlin runokokoelmasta Elämää Lagoksessa, runosta Vaikka käärme olisi kuinka pieni.

Rita Dahlin Elämää Lagoksessa -kirjalla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen.