Teatterissa: Tie Konyaan

Minua on jo pidempään kiinnostanut tehdä matka Konyaan. Lähinnä sellainen matka, että olisin Turkissa lomalla ja lähtisin lomakohteestani bussilla muutamaksi päiväksi Konyaan. Miksikö? En tiedä. Konyassa on jotain kiehtovaa, eikä vähiten se, että derviššitanssijat ovat lähtöisin Konyasta. Vaikka matkani Konyaan ei ole vielä toteutunut, sain yhden Bloggariklubi-illan päätteeksi hienon tilaisuuden kokea välähdyksen siitä, millainen on ollut näyttelijä Jari Virmanin tie Konyaan.

Jari Virman on siis oikeasti tehnyt matkan Konyaan, eikä minkä tahansa matkan, vaan 670 kilometrin vaelluksen. Virman oli törmännyt dervišširunoilja Rumin runoon, joka alkoi kiehtoa häntä kummalla tavalla. Miehelle tuli halua lähteä vaeltamaan kohti Rumin hautaa. Matkan aikana Virman nauhoitti kaiken kokemansa. Tie Konyaan on Jari Virmanin henkilökohtainen löytöretki tuntemattomaan, joka on nyt tuotu Kansallisteatterin Willensaunaan suuren yleisön nähtäväksi ja koettavaksi. Esityksen takana on kokkolalainen Ruska Ensemble -teatteri.

Jari Virman

Kuva © Mitro Härkönen

Ennen esitystä meitä opastetaan ottamaan tuolien selkänojilla olevat kuulokkeet valmiiksi käsiimme. Sanoin heti ystävälleni, että minä en ole kuulokeihminen, kuinka päin nämä laitetaan päähän. Ystäväni totesi aivan samaa. Siinä sitten arvuuttelimme ja katsoimme kuulokkeissa olevia säätimiä ja painiketta. Ennen kuin varsinainen h-hetki koitti, saimme vielä tarkat ohjeet, kuinka kuulokkeet asetetaan päähän, ja mitä tapahtuu, jos painaa Tune-nappulaa. Asema menee pois kohdaltaan ja se pitää hakea uudestaan. Testasimme kuulokkeita ja piippausta kuului. En tajunnut, että olisi pitänyt kuulua puhetta. Olin siis jo ehtinyt ennen ohjeistamista painaa sitä kiellettyä nappulaa. Juuri niin minulle osuvaa tällainen. Ohjeistaja ehti häipyä näyttämöltä ennen kuin ehdin huitoa, etten kuule sitä, mitä pitäisi kuulla. Onneksi tajusin painaa Tunea uudelleen ja oikea kanava löytyi heti ja saatoin heittäytyä matkalle Konyaan, enkä edes ehtinyt menettää mitään matkan alkutohinoissa.

Tie Konyaan on kaksiosainen esitys, jossa ensimmäinen osio kertoo Virmanin matkasta Konyaan. Samaan aikaan, kun kuulokkeista valui katsojien korviin erilaisia elämän ääniä, Virman matkasi Konyaan näyttämöllä. Täytyy myöntää, että aluksi olin epäileväinen kuulokkeiden suhteen, mutta tällä tavoin matkasta tuli todella intensiivinen kokemus. Aivan kuin olisit itse vaeltanut Turkin vuoristoisella maaseudulla paahtavan auringon alla.

Jari Virman

Kuva © Jari Virman

Näytelmän toisessa osiossa Virman vaihtaa vaatteet ja näyttämölle tuodaan pirttipöytä ja penkit. On aika kutsua vieras pöydän ääreen keskustelemaan näytelmän tematiikasta. Olin katsomassa ensimmäistä yleisöharjoitusta, joten en yhtään tiennyt tai oikeastaan muistanut, kuka tulisi näyttämölle vieraaksi. Olinkin todella positiivisesti yllättynyt, kun näyttämölle asteli suufilaisuuden tutkija Mikko Viitamäki Helsingin Yliopistosta. Todella huikeaa päästä kuuntelemaan todellisen asiantuntijan sanoja Rumista ja hänen runoudestaan. Saimmepa jopa kuulla Viitamäen lausuvan yhden Rumin runoista persiaksi. Olen todella otettu.

Tie Konyaan on hyvin henkilökohtainen näytelmä, jossa on monia eri kerroksia. Näytelmän tunnetilat ovat voimakkaita. On Virmanin toive ja uskallus lähteä vaeltamaan vieraaseen maastoon. On Virmanin epätoivo ja kiukku, kun kaikki alkaa väsyttää, eikä matkan päätepiste tunnu tulevan ikinä vastaan. On Virmanin suuri onni, kun hän on vihdoin Konyan rajalla. Rumi ajaa miestä eteenpäin. Hän todellakin haluaa matkata sinne, jonne Rumi on haudattu. Matka nostaa esiin suuria kysymyksiä, joihin Virman hakee vastauksia.

Mikko Viitamäki ja Jari Virman

Kuva © Mitro Härkönen

Virmanin vaeltaminen auringon paisteessa oli toteutettu hienolla tavalla. Valospotit kohdistettiin yksi kerrallaan paistamaan kuin aurinko taivaalta. Matkan taittuessa ja maan pyöriessä aurinko kohdisti säteitään eri suunnasta. Näppärästi toteutettu valaistus. Valosuunnittelun takana on ollut Titus Torniainen. Pidin myös siitä, kuinka koreografiasta tuli esiin derviššitanssin piirteitä. Hypnoottista katseltavaa.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan sitä, olisiko esityksestä saanut vielä enemmän irti, jos yleisö olisi saanut osallistua toisen osion keskusteluun. Toisaalta ei sitä kiellettykään. Ja voihan se olla niinkin, että jos yleisö saisi osallistua keskusteluun, niin aktiivisen yleisön kanssa tulisi ennen pitkää aikapula ja toisaalta hiljaisemman yleisön kanssa saattaisi syntyä kiusallisia hiljaisia hetkiä, jos kukaan ei keksisi mitään kysyttävää. Joka tapauksessa tulevissa esityksissäkin on mielenkiintoisia vieraita, kuten Kristian Smeds, Mikko Ijäs ja Tarja Halonen sekä Marjatta Lehtovirta ja Kati Juurus.

Tie Konyaan on erilainen teatteriesitys, joka pureutuu suoraan ihon alle. Lämmin suositus, jos et ole ennakkoluuloinen erilaisia teatteriesityksiä kohtaan.

Tie Konyaan sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa perjantaina 26.4.2019.

Vaeltaja ja näyttelijä: Jari Virman

Käsikirjoitus ja konsepti: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus ja koreografia: Panu Varstala

Audion äänisuunnittelija, ohjaaja ja dramaturgi: Tiina Luoma

Valosuunnittelija: Titus Torniainen

Säveltäjä: Tapani Rinne

Visualisointi: Työryhmä

Liikkeen konsultointi: Samuli Nordberg

Visuaalinen konsultointi: Katri Rentto

Tuottajat: Hinriikka Lindqvist (Ruska Ensemble) ja Pekka Savolainen (Yle Draama)

Kiitos Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä esitys ensimmäisen koeyleisön joukossa. Kiitos myös kuvalainauksista.

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

Lukupiiri luki huhtikuussa kirjan, jossa kirjailijan nimi on tuottanut kirjailijalle ongelmia läpi tähän astisen elämän. Nimi ei ole millään tavoin helppo nimi venäläisten keskuudessa. Toisaalta ei se ole helppo minullekaan, suomalaiselle, keski-ikäiselle naiselle. Itse olen yrittänyt tavuttaa nimeä Andrei Ast-vatsa-turov. Ei tietokaan, kuinka nimi pitäisi lausua tai tavuttaa, mutta suomalaisittain tuo vatsa keskellä sukunimeä helpottaa muistamista. Niin, ja lukemamme kirja oli siis Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa (Idiootti, 2010).

Ihmiset alastomuudessa on Astvatsaturovin omaelämäkerrallinen teos. Kirja koostuu pienistä hetkistä kirjailijan elämästä lapsuudesta aikuisuuteen asti. Astvatsaturovin lapsuus on brežneviläistä aikakautta. Neuvostoliiton normit ovat tarkkaan säädeltyjä ja niistä ei kannata poiketa. Koulussa opettajilla on valta mollata oppilaita hyvinkin ankarasti. Myös Andrei saa kuulla kunniansa. Hänet leimataan tietämättömäksi ja henkisesti köyhäksi ja onpa hänellä yhden opettajan mukaan karvainen sydänkin. Toisaalta myös Andrein isä on hyvin herkkä arvioimaan poikansa tietoja ja taitoja, eikä mitenkään positiivisesti.

Kaikesta maahan lyttäämisestä huolimatta Astvatsaturov löytää itsensä yliopistosta opiskelemasta. Neuvostoliitto lakkaa olemasta ja Venäjä on uusi kotimaa. Andrein opiskeluvuodet kiirivät ja välillä pitää tehdä harjoituksia, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Yksi tällainen on murteellisten ilmausten korttipinkat, jotka piti jakaa kylien mukaiseen järjestykseen. Toinen ohjeistaja puolestaan antoi aivan erilaiset ohjeet. Mutta koska tällaisessa opintotyössä on aikaa ajatella, päättivät Astvatsaturov ja hänen opiskelijakaverinsa perustaa rock-yhtyeen. Yhtyeen perustaminen ei käy käden käänteessä, eikä se yhtye sittemmin ehtinyt ikinä edes missään esiintyä. Oli yliopisto-opinnoista miehelle hyötyäkin. Leipäpuu löytyi lopulta Pietarin valtionyliopistosta kirjallisuudentutkijana.

Mitä sitten lukupiiriläiset pitivät kirjasta? Kirjan huumori huvitti ja kirjan sanottiin olevan virkistävän erilaista venäläistä kirjallisuutta. Kertojan lakoninen tyyli koettiin huvittavaksi. Osittain kirja oli sekava. Kirja oli selkeästi jaettu lapsuuden alkuosaan ja aikuisuuden loppuosaan. Sen sijaan kirjan keskivaiheilla oli outo pätkä Astvatsaturovin romaanintyngästä, jolla ei tuntunut olevan mitään yhteyttä mihinkään. Ja vaikka kirja koostui pääasiassa pienistä yhden luvun tarinoista, jotka olivat tapahtuneet kirjailijan elämässä tai lähipiirissä, niin kirjan loppuosassa oli selkeästi useamman luvun jatkuva tarina. Tämäkin kyllä oli tapahtunut kirjailijan elämässä.

Lukupiirissä kommentoitiin myös sitä, että kirjan kiemurainen kieli taisi olla hyvin venäläistä, joten suomentajan alaviiteselitykset olivat tarpeen. Toisaalta toinen lukupiiriläinen, joka on lukenut venäjää yliopistossa, kertoi, että venäläiset usein viittaavat muihin teksteihin ja sanomisiin, jolloin suomentajan selitykset ovat hyvin tärkeitä. Venäläinen kulttuuri pitäisi tuntea todella hyvin, jotta ilman lisäselvityksiä pystyisi venäläistä kirjallisuutta lukemaan.

Astvatsaturov sai lukupiiriläisiltä kiitosta kuvailevasta tyylistä. Ihmisten ja heidän ulkonäkönsä sekä ympäristön kuvaileminen oli huikeaa. Kaikki vertaukset kuvailujen yhteydessä hykerryttivät lukijan mieltä. Aivan mainiota kerrontaa. Kirjailija ei myöskään kaunistellut tapaa, jolla kuvasi venäläisiä tapoja ja ihmisten asuntoja. Rehellisyys huokui tekstistä kautta linjan. Myös venäläinen korruptio ja hyväksikäyttö tuli kirjassa hyvin esiin.

Jotenkin kirjasta jäi sellainen kuva, että vaikka Neuvostoliitto hajosi, jäi ihmisille pinttyneet neuvostoaikaiset tavat, ja miksikä ne yhdessä yössä olisivatkaan hävinneet. Jos ollaan totuttu juomaan vodkaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, niin ei niitä tapoja ihan heti muuteta. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että Venäjällä ei edelleenkään hyväksytä ns. marginaalikulttuureja. Ne ovat lähes kiellettyjä. Asiat varmasti muuttuvat Venäjälläkin, mutta osa vain hitaammin. Keskustelua aiheutti myös Venäjän länsimaistuminen. Sitä tapahtuu, mutta lukupiirin mielestä Venäjän ei täydy länsimaistua kokonaan. Venäjässä on niin paljon itää ja heillä on oma vahva historiansa.

Kirjan venäjänkielinen alkuteos Люди в голом on ilmestynyt vuonna 2009. Kirjan on suomentanut Tuukka Sandström.

Kirja sisältää paljon Venäjän kulttuurihistoriaa ja nykypäivää hauskalla tavalla kerrottuna. Andrei Astvatstaturovin Ihmiset alastomuudessa kannattaa lukea, jos on kiinnostunut erilaisesta venäläisestä kirjallisuudesta.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Kissan pelastus

Istuin kahvilassa odottamassa ystävääni. Selailin Facebookia ja huomasin, että veljeni oli kommentoinut We ❤ Kerava -sivustolla jotain. Piti tietysti kurkata, mitä veli kommentoi. Puhelimen näytölle pongahti surkeaakin surkeampi kissakuva.

Löytökissa

Kuva © Emma I. & Co.

Ensimmäinen ajatukseni kuvan nähdessäni oli, että veljeni yli kolme vuotta sitten kadonnut kissa on kuvassa. Kissakuvan oli postannut Emma, joka oli kissan löytänyt ystävänsä tai ystäviensä kanssa. Tytöt yrittivät tällä tavoin löytää kissan omistajaa. Veljeni oli kommentoinut, että häneltä karkasi kolmisen vuotta sitten harmaa, pitkäkarvainen kissa, jota ei ikinä löytynyt pitkistä etsinnöistä, lehti-ilmoituksista ja etsijäkoirien hajuetsinnöistä huolimatta. Veljeni pyysi myös, että jos Emma laittaisi hänelle yksityisviestiä, koska Emmalle päin ei sitä voinut laittaa.

Olin aivan kyyneleet silmissä kahvilassa. Voisiko Töpö olla vielä hengissä? Heti, kun ystäväni saapui paikalle ja istui alas, kaivoin Facebook-keskustelun esiin ja näytin kissakuvaa ystävälleni. En pystynyt keskittymään mihinkään, kun piti koko ajan vilkuilla kännykkää, jos veljeni olisi laittanut keskusteluun jotain lisäkommenttia. Ja minä itse kun satun vihaamaan sitä, että joku räplää koko ajan kännykkäänsä, eikä keskity keskusteluun.

Töpö

Facebook-keskustelu sai tietysti somemaisia piirteitä. Ketjuun laitettiin oman kissan kuvia ja linkkejä Karkurit-sivustolle. Tuli kommentteja siitä, kuinka kissa pitäisi heti toimittaa eläinlääkäriin. Annettiin ohjeita siitä, kuinka aina pitää ottaa yhteyttä löytöeläintaloon. Viestiketjun aloittanut Emma kommentoikin, että on itse vasta 14-vuotias, eikä pääse millään ilveellä Keravalta Riihimäen Onnentassuun viemään kissaa, koska omat porukat olivat töissä.

Ilmeisesti veljeni ei ehtinyt heti mennä katsomaan kissaa Emman luokse, joten joku vapaaehtoinen Onnentassusta tuli noutamaan kissan. Kissa oli joka tapauksessa saatava nopeasti hoitoon. Emma oli siis soittanut löytöeläintaloon ja kertonut tilanteen. Tämä kertoo mielestäni paljon siitä, kuinka fiksu nuori tyttö Emma on. Itse voin sanoa, että olisi ollut aikamoinen kynnys 14-vuotiaana soitella ylipäätään minnekään vieraisiin paikkoihin.

Löytökissa

Kuva © Emma I. & Co.

Keskustelu alkoi käydä kiivaana myös veljeni kommentin ympärillä. Ihmiset tsemppasivat ja toivoivat, että kyseessä olisi veljeni kissa. Tykkäyksiä ja sydämiä oli tullut yli kahdeksankymmentä. Veljeni lupasi kertoa myöhemmin, oliko kyseessä Töpö vai joku toinen kissa. Itse olin tietysti myös aivan tulisilla hiilillä. Sattui lisäksi olemaan sellainen ilta, että olin kotona vasta iltamyöhään eli en päässyt juttelemaan veljeni kanssa.

Seuraavana päivänä näytin kissakuvaa heti aamusta työkaverilleni. Työkaverini ei aluksi edes ymmärtänyt, mikä kuvassa on. Kun kerroin hänelle tarinaa, alkoivat kyyneleet valua molempien poskille. Kissaihmisille tällaiset tarinat ovat rankkoja. Pitkin päivää kyttäsin, olisiko veljeni laittanut kommenttia viestiketjuun. Lopulta oli pakko laittaa veljelleni viesti. Onnentassu oli mennyt kello 11.00 kiinni ja aukeaisi seuraavan kerran kello 15.00. Veljeni aikoi soittaa heti kolmen jälkeen ja mennä vasta seuraavana päivänä Onnentassuun. Tämän hän päivitti myös Facebookin keskusteluun, kun kissapäivitystä häneltä kysyttiin.

Lilli ja Töpö

Tänään olen sitten taas ollut aivan hermona. Olisiko kissa Töpö vai joku toinen? Jossain vaiheessa huomasin, että veljeni oli päivittänyt Facebook-keskusteluun, ettei voi täysin tunnistaa, onko kyseessä Töpö. Kissa oli ollut tosi huonossa kunnossa ja hyvin pieni. Veljeni menee myöhemmin uudestaan Onnentassuun katsomaan kissaa. Tällä hetkellä tilanne on se, että ei tiedetä, toimiiko kissan suoli. Jos suoli on rikki, niin joutuvat lopettamaan kissan. Muussa tapauksessa veljeni harkitsee joka tapauksessa kissan ottamista itselleen.

Viestittelin vielä päivällä ja tätä postausta kirjoittaessani veljeni kanssa. Kertoi, että kissan hampaat olivat todella huonossa kunnossa. Niistä oli alun perin ajatellut tunnistavansa Töpön. Lisäksi kertoi, ettei ole nähnyt missään nettijutussakaan niin huonossa kunnossa olevaa kissaa kuin tämä löytökissa oli. Kaikki karvat oli leikattu pois lukuun ottamatta pään aluetta. Kissa oli ollut pelkkää luuta ja nahkaa. Ressukka oli kuitenkin hakenut turvaa puskemalla veljeni kättä. Veljeäni oli itkettänyt aivan hirvittävästi, kuten minuakin, kun viestejä luin ja tätä juttua kirjoitin.

Töpö

Tässä postauksessa on pari kuvaa Töpöstä. Töpöllä oli nuorempana selvät raidat, mutta vanhetessaan raidat alkoivat hävitä. Veljeäni mietitytti myös se, että löytökissan valkoinen alue tuntui olevan suurempi kuin Töpön. Toisaalta yli kolmessa vuodessa muistot ikään kuin haalenevat, eikä kaikkea voi muistaa aivan selvästi.

Emme varmasti saa ikinä tietää, mitä kaikkea löytökissalle on tapahtunut, ja mitä kaikkea se on kokenut. Minä kuitenkin niin toivon, että kissa selviäisi tästä kaikesta. En sitten tiedä, mitä Lilli, veljeni toinen kissa, tykkäisi, jos löytökissa muuttaisi heille. Lilli muuten on Herra Karvajalan sisko ja ihan pakko oli laittaa tuo lumipallokuva tänne.

Lilli

Haluan kiittää Emmaa ja hänen ystäviään siitä, kuinka osasitte toimita, kun kissan löysitte. Tällainen luo toivoa siitä, että todella hyviä ihmisiä on vielä olemassa. Lisäksi minua ilahduttaa, että nuoret ovat näin toimeliaita ja reippaita. Oikeasti tällainen pitäisi jollain tavoin palkita.

Löytökissan kuvat ja video on Emman tai Emman ystävien ottamia. Ethän lainaa kuvia ilman lupaa. Loppukaneettina kerron vielä, että veljeni oli saanut Emmalta videopätkän siitä, kuinka löysivät kissan. Se on niin järkyttävä, etten voi jakaa sitä täällä.

Kiitos, jos jaksoit lukea kissatarinan loppuun saakka.

Tämä tarina olkoon myös pienoinen muistutus siitä, kuinka kesäkissalle voi käydä, jos se kesälomien jälkeen jätetään luonnon armoille.

Teatterissa: Vähän niinku benjihyppy

Edellinen postaus liittyi vahvasti nuorten elämään, joten pysytellään hetki vielä saman aihepiirin ympärillä. Järvenpään teatterissa on otettu nuoret mukaan tekemään omaa ohjelmistoa. Ilokseni sain kutsun katsomaan nuorten esittämää näytelmää Vähän niinku benjihyppy. Oli kiva mennä katsomaan jotain sellaista, josta ei ollut mitään ennakkokäsityksiä.

Vähän niinku benjihyppy

Kuva © Kimmo Virtanen, Järvenpään teatteri

Kesäloma on alkanut. Mitä sitä tekisi? Ei ainakaan leikkisi. Vuosi sitten asia oli toinen, mutta nyt ei. Mikä on muuttunut? Jotenkin kaikki tuntuu vaikealta. Paras kaveri ei enää hengaakaan kanssasi, vaan on vaihtanut seuraa. Eihän niin voi tehdä. Tuntuu tosi pahalta. Tuntuu myös pahalta, kun tulee jätetyksi. Pahalta tuntuu sekin, kun terapeutti ei kuuntele. Entä sitten se, kun ensimmäisen kerran piti olla jotain uskomattoman mahtavaa, mutta jotain meni pitkäaikaisen poikakaverin kanssa täysin pieleen. Voiko nuoruudesta selvitä?

Sara-Maria Lindqvist eläytyy Inkan rooliin hengästyttävällä tavalla. Tunteiden purku menee aivan iholle. Aleksin roolissa oleva Kari Huotari on ihastuttava poika nuorten tyttöjen keskellä. Aleksi elää vielä hieman lapsuudessa, mutta tyttöjen perässä hänkin alkaa miettiä tulevaisuutta. Nuorisoterapeutti Heidiä näyttelevä Helmi Isopahkala on ehdottomasti näytelmän koominen puoli. Oikeasti aivan kamalaa, jos terapeutit käyttäytyisivät Heidin tavoin. Huikeaa. Karoliina Isomäki on joutunut inhottavaan rooliin, mutta vetää sen hienosti läpi. 31-vuotias Eikka on ällöttävä aikuinen mies, jolle toivoisi sinitakkista noutajaa.

Vähän niinku benjihyppy

Kuva © Kimmo Virtanen, Järvenpään teatteri

En todellakaan kuulu näytelmän kohderyhmään, mutta voi kuinka kaikki nuoruuden muistot alkoivat tulvia mieleeni. Nuoruus on kipuilua ja tunneskaalojen heittelyä äärilaidasta toiseen. Käsikirjoittaja Juho Gröndahl on saanut hyvin kiteytetyksi noin tunnin mittaiseen esitykseen nuoruuden suurimpia asioita. Lapsuus kaihertaa vielä mielessä, mutta toisaalta sitä on hieman ihastunut johonkin poikaan tai tyttöön. Aletaan seurustella ja ollaan rakastuneita. Suuria tunteita on ilmassa. Seurustelun loppuminen on maailmanloppu. Tähän päälle vielä kaikki muu. Tässä on sellainen näytelmä, jota ajan hammaskaan ei tule puremaan, koska nuoruuteen kuuluvat nyt ja aina tietyt kipuilut.

Tarja Sahlstedt on ohjannut näytelmän ja on onnistunut siinä mielestäni loistavasti. Näyttämöllä olevat nuoret pelaavat hyvin yhteen ja tietävät, mitä tekevät. Pidin näytelmän lavastuksesta, joka koostui suurimman osan ajasta hiekkalaatikosta ja kahdesta patjasta. Lavastuksen takana on ollut Vesa Saralehto. Hiekkalaatikko on mahtava elementti tällaisessa näytelmässä, jossa on siirrytty lasten leikeistä nuoruuden hippoihin.

Vähän niinku benjihyppy

Kuva © Kimmo Virtanen, Järvenpään teatteri

Vähän niinku benjihyppy on rehellinen kuvaus nuorten elämästä. Se koskettaa varmasti monia katsojia. Näytelmää esitetään vielä pari kertaa. Suosittelen olemaan rohkea ja menemään katsomaan esitystä, joka kertoo nuorten elämästä.

Vähän niinku benjihyppy sai ensi-iltansa lauantaina 13.4.2019 Järvenpään teatterin nuorten esittämänä Järvenpää-talon Kellariteatterissa.

Rooleissa: Lotta Enroth, Ada Filppa, Noora Honkanen, Kari Huotari, Karoliina Isomäki, Helmi Isopahkala, Noora Kiiskinen, Oona Kolehmainen, Elli Koski, Sanni Leimu, Sara-Maria Lindqvist, Moona Oikarinen, Saimi Raassina ja Tiia Tennosmaa

Käsikirjoitus: Juho Gröndahl

Ohjaus: Tarja Sahlstedt

Lavastus: Vesa Saralehto

Tarpeisto: Tiina Seppänen ja Niina-Liisa Åhs

Puvustus: Niina-Liisa Åhs ja työryhmä

Järjestäjä: Tiina Seppänen

Tekniikka: Irina Salonen ja Aaron Häkkinen

Tekniikan ajo: Aaron Häkkinen

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos Järvenpään teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Sabine Forsblom: Betinka

Nyt pitää heti kysyä, miksi suomenruotsalaisen Sabine Forsblomin aikaisempia teoksia ei ole suomennettu? Olin viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla S&S Kustantamon bloggaajatapahtumassa, jossa kirjailija Sabine Forsblom oli kertomassa uutuusteoksestaan Betinka (2018). Sain tilaisuudesta kirjan mukaani, josta lämmin kiitos kustantajalle. Betinka on Forsblomin trilogian itsenäinen päätösteos, joka on käännetty heti myös suomeksi. Hyvä niin, koska voin melkein vannoa, etten olisi ruotsinkieliseen laitokseen tarttunut. Tekisi kyllä hyvää petrata unohtuneita ruotsin taitoja, mutta koska tunnen itseni, tiedän päässeeni helpommalla lukemalla kirjan suomeksi

Eletään 1970-luvun loppupuolta ruotsinkielisessä pikkukaupungissa, joka muistuttaa kovasti Porvoota. Betinka on rakastunut Kimmeniin, mutta hän saa nauttia Kimmenistä vain pienen ohikiitävän hetken. Betinka ei voi saada Kimmeniä, koska poika lyöttäytyy yhteen Betinkan parhaan ystävän Susannan kanssa. Betinkan on pakko esittää kovaa ja alkaa viettää enemmän ja enemmän aikaan Daltonin porukoissa.

Daltonin veljekset ovat pikkukaupungin pahamaineisimmat nuoret miehet. He, jotka Daltonin jengiin kuuluvat, ovat kovanaamoja ja suosittuja ainakin omasta mielestään. Viikonloppuisin ryypätään varastettua olutta ja sammutaan Guntan lattialle. Arki kuluu koulussa pähkäillen sitä, kuka sekoili viikonloppuna eniten ja kuka oli kenenkin kanssa. Tyttöjen kalenterit täyttyvät erivärisillä merkinnöillä. Väri on merkki siitä, kenen kanssa ollaan oltu viikonloppuna kontaktissa. Guntan kalenteri tai oikeastaan räsymatto, on kaikkein värikkäin. Betinka yrittää sulautua jengiin, mutta tuntee silti olevansa ulkopuolinen. Kaiken lisäksi Betinkalle tapahtuu jotain, josta on syytä vaieta.

Voihan nuoruuden vaikeat ajat. Betinka on kertomus suomenruotsalaisesta työläisperheen tyttärestä, jossa rahaa ei ole ollut koskaan liikaa. Parempiosaisuudesta on voinut saada aavistuksen Susannan kotona. Betinkan äidin kaksoissisko perheineen asuu seinän takana. Perheiden arjet tuntuvat rullaavan samaa kaavaa. Siskokset haukkuvat miehiään ja miehet häipyvät toisinaan omille teilleen. Betinkan äiti kärsii myös masennuksesta, joka luo oman varjonsa tyttären päälle. Isä ja äiti tuntuvat riitelevän aina, paitsi silloin, kun kyse on Betinkan jatkokoulutuksesta. Siitä he ovat täysin samaa mieltä. Tytön on jatkettava lukioon.

Betinka on riipaiseva tarina nuoruudesta, jolloin ihmisellä on kova halua kokea kaikki ja heti. Pitää kuulua jengiin. Pitää mennä viikonloppuna bussilla tanssipaikalle tai vielä parempi olisi, jos sinne pääsisi jonkun kyydissä. Täytyy osata meikata ja laulaa viimeisimpien hittien sanat. Noloa, jos on laulanut väärin. On päästävä täysi-ikäisten discoon, joka on niin salaperäinen paikka, ettei kukaan voi käsittää, jos sinne ei ole päässyt. Täytyy osata olla poikien mieleen. Täytyy hankkia kokemuksia. Nuoren ihmisen pitää olla oikeastaan kaikkea muuta kuin oma itsensä.

Kirjan yksi teema on ilman muuta luokkayhteiskunta. Itselleni oli jollain tavoin yllätys se, että kirja kertoo suomenruotsalaisista työväenluokan nuorista. Jostain on iskostunut se, että kaikki suomenruotsalaiset ovat kauniita ja parempiosaisia. Sabine Forsblom oikaisi Helsingin Kirjamessuilla monen muunkin väärää uskomusta kertomalla, että noin 80 % suomenruotsalaisista on tavallista työväestöä. Jännä, kuinka tällaiset uskomukset pitävät ihmistä otteessaan vuosikymmeniä ennen kuin joku oikaisee asian.

Helsingin Kirjamessuilla Sabine Forsblom kertoi kirjastaan, että Betinka on noin 15-16-vuotias tyttö, joka elää siinä harhaluulossa, että seksi ja rakkaus ovat sama asia. Vaikka kirja kertookin nuorista, on se suunnattu aikuisille. Forsblomin mielestä 14-17-vuotias ihminen elää hengenvaarallista aikaa. Itse ainakin allekirjoitan tämän. Tuon ikäisenä sitä kuvitteli tietävänsä ja osaavansa kaiken, vaikka oikeasti ei tiennyt juuri mitään. Ihminen on silloin vasta elämänsä alkutaipaleella. Forsblom kertoi myös, että vaikka kirjassa on rankkoja asioita, löytyy siitä myös hauskuutta. Olen niin samaa mieltä tuosta. Hihitellä sai välillä kirjaa lukiessa.

Betinkan teksti on kaunista ja kuvailevaa. Tarinaa oli ilo lukea ja välillä vain jäädä maistelemaan sanojen tuntua. Kirjan ovat suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala. En tiedä, mikä osuus kääntäjillä on tekstiin ollut, mutta pidin kerronnasta todella paljon.

Sabine Forsblomin Betinka kannattaa ehdottomasti ottaa lukulistalle. Kotimainen helmi kaunokirjallisuuden joukossa. Suosittelen kuitenkin ensimmäisenä katsomaan kirjan loppusivut, josta löytyy Betinkan sukupuu. Tämän olisi voinut laittaa mielestäni kirjan etusivuille.

Teatterissa: Pienet ketut

Näytelmän alku on kepeä. Hetken mietin, eikö tämän pitänyt olla draamaa. Ei aikaakaan, kun kaikki muuttuu. Draama on todellakin saanut paikkansa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Lillian Hellmanin kirjoittama amerikkalaisklassikko Pienet ketut (The Little Foxes, 1939) huokuu vanhan hyvän ajan draamaa, vaikka tarina sinänsä on julma ja se voisi olla mahdollista ihan nykymaailmassakin.

Sari Siikander, Linda Zilliacus ja Elviira Kujala

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Ben (Seppo Halttunen) ja Oscar (Rauno Ahonen) tarvitsevat siskonsa Reginan (Sari Siikander) apua toteuttaakseen liikeideansa, joka toisi heille kaikille miljoonia. Reginan apu ei ole kuitenkaan mitä tahansa apua, vaan taloudellista apua. Eihän Reginalla sen enempää ole rahaa kuin veljilläkään, mutta hänen kuolemansairaalla aviomiehellään Horacella (Risto Kaskilahti) ei ole pikkurahan puutetta. Ongelma on vain se, ettei Horace ole kotona, eikä häntä kiinnosta sijoittaa sisarustrion bisneksiin sentin senttiä. On aikaa alkaa viekkaaksi.

Aivan mielettömän upea ja perinteinen puhenäytelmä, joka piti otteessaan koko esityksen ajan. Sari Siikanderin eläytyminen rooliinsa oli todella voimakasta. Ensi-illassa nainen kyynelehti vielä aplodienkin aikana. Horacen heikossa olemuksessa näytellyt Risto Kaskilahti tekee taitavan roolityön. Jotenkin Kaskilahti muuntautuu niin täysin, ettei häntä olisi aivan heti Kaskilahdeksi tunnistanut, jos ei olisi ollut etukäteistietoa näytelmän näyttelijöistä. Ursula Salo kumaraselkäisenä palvelijattarena on aivan kuin napattu jostain vanhasta kartanosta. Hyvin realistisen oloinen ja näköinen. Hirvitti vain kumara asento, jossa nainen näytteli läpi näytelmän. Sääliksi kävi hysteeristä ja alkoholisoitunutta Birdietä, jota Linda Zilliacus näytteli herkän ja särkyvän tuntuisesti. Hänen kohtalonsakaan ei ollut kehuttava.

Pertti Koivula, Seppo Halttunen ja Rauno Ahonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pidin näytelmän lavastuksesta, joka oli näkymä Reginan ja Horacen olohuoneeseen. Yksinkertainen, mutta kuitenkin kiinnostava. Näyttelijöiden puvut olivat klassisen kauniita. Sopi todella erinomaisesti näytelmän luonteeseen. Sekä lavastuksesta että pukusuunnittelusta saa kiittää Elina Kolehmaista. Näytelmän on ohjannut Kari Heiskanen. Täytyy myöntää, että jo ensi-illassa näyttelijöiden yhteen pelaaminen oli hyvin saumatonta. Esitys tuntui erittäin valmiilta ja tässä on varmasti suuri osuus ohjaajalla.

Pienet ketut on nimensä mukainen näytelmä. Kettu, tuo viekas ja kaunis vinosilmä, joka ajattelee vain omaa etuaan. Sitä tekevät myös tämän näytelmän pienet ketut. Sisarukset, jotka ajattelevat vain ja ainoastaan itseään ja omaa nautintoaan. Tämä on julmaa, mutta tätä tapahtuu ihan joka päivä ympärillämme. Aina on ihmisiä, jotka ajattelevat vain omaa parastaan välittämättä muiden ihmisten tunteista tai tarpeista. Näytelmässä tulee ilmi myös sisarusten välinen kateus, jota löytyy monesta perheestä. Edes aikuistuminen ei vie sisarusten välistä kateutta, jos se on saanut juurtua lapsuudesta asti. Vaikka näytelmä on omalla tavallansa hyvin järkyttävä, olen iloinen, että se on otettu Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Draamaa, jossa kyyneleiltä ei voi välttyä.

Ursula Salo ja Risto Kaskilahti

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri

Pienet ketut on kokonaisuudessaan intensiivinen kokemus. Näytelmän tarina imee katsojan mukaansa. Näytelmää on helppo suositella kaikille draaman rakastajille. Esitykset jatkuvat joulukuun alkupäiville asti, joten näytelmän ehtii hyvin nähdä.

Pienet ketut sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä keskiviikkona 3.4.2019.

Rooleissa: Rauno Ahonen, Seppo Halttunen Risto Kaskilahti, Pertti Koivula, Elviira Kujala, Paavo Kääriäinen, Ursula Salo, Sari Siikander ja Linda Zilliacus.

Suomennos: Lauri Sipari

Ohjaus: Kari Heiskanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamiointi ja kampaukset: Aino Hyttinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Yksi aukko sivistyksestä täytetty. En ollut aiemmin lukenut yhtään Siri Hustvedtin kirjaa, mutta nyt luin, koska lukupiirissä sellainen valittiin luettavaksi. Kaikki mitä rakastin (Otava, 2007) oli lukupiirin kirjavalinta tai oikeastaan yhden henkilön ehdotus, koska valitsemme luettavat kirjat vuorotellen. Olin innoissani valinnasta, koska Siri Hustvedtia on kehuttu paljon. Mitä sitten pidin kirjasta ja mitä lukupiiri piti?

Taidehistorioitsija ja taiteen tulkitsija Leo törmää New Yorkin SoHossa tauluun, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Leo ostaa taulun, jonka tekijään Billiin hän myös tutustuu. Miehistä tulee myös ystävät ja naapurukset. Lisäksi molempiin perheisiin syntyy lähes samanaikaisesti poika. Pojat Matt ja Mark ovat erilaiset kuin yö ja päivä, mutta siitä huolimatta he ovat parhaimpia kavereita. Leon ja Erican poika Matt oppii hitaasti puhumaan ja kirjoittamaan, mutta piirtämisessä hän on hämmästyttävän taitava. Leon ja hänen ex-vaimonsa Lucillen poika Mark puolestaan joutuu vanhempiensa heittopussiksi. Välillä biologinen äiti haluaa pitää pojan luonaan, toisinaan se on taas aivan mahdotonta. Mark siirtyy paikasta toiseen sen mukaan, mikä on vanhempien mielestä kulloinkin paras ratkaisu.

Billin uusi vaimo Violet ottaa Markin siipiensä suojaan. Kaikki näyttää olevan päällisin puolin paremmin kuin hyvin. Perheiden onni kukoistaa ja lapset kasvavat. Onni ei voi kuitenkaan olla loputon. Elämässä on draamaa ja niin myös näiden kahden perheen elämässä. Ensin tapahtuu jotain kamalaa, joka syöksee Leon ja Erican asumuseroon. Vuodet kuluvat ja Markista kuoriutuu todella omituinen nuorukainen. Kukaan ei saa hänestä otetta ja hän tuntuu valehtelevan asiasta kuin asiasta. Perheiden elämät tuntuvat olevan täydellisessä syöksykierteessä.

Lukupiiriläisten mielestä kirjan alku oli takkuilevaa, eikä aina ihan alkukaan, mutta toisaalta kirjan vetävä ja rankka tarina piti mielenkiintoa yllä loppuun saakka. Kirjan tarinaa pidettiin hyvin rakennettuna ja kieltä sivistyneenä. Tekstin sanottiin olevan viipyilevää. Yksi lukupiiriläinen oli sitä mieltä, että aluksi kirja tuntui olevan tykitetty täyteen kaikenlaista sivistystä. Oli tullut myös tunne, että yhteen ja samaan kirjaan oli tungettu kaikki mahdollinen. Lukupiirissä keskusteltiinkin, olisiko kirjasta voinut jättää osan naisten ammatikseen tekemistä tutkimustöistä pois, koska aivan kaikella ei tuntunut olevan mitään yhteyttä itse tarinaan.

Kirjan taideilmapiiriä pidettiin viehättävänä. Hustvedtin kyky kuvailla Billin taideteoksia hyvin upeasti ja yksityiskohtaisesti toi lukijalle eteen oikeita taideteoksia, joita olisi voinut ihailla ja hämmästellä pitkään. Ja niille, jotka ovat kirjan lukeneet, niin nyt puhutaan Billin töistä, ei Markin ystävän kammotustöistä.

Kaikkinensa kirjaa varjostaa surumielisyys, vaikka alussa perheillä on omat onnelliset vuotensa. Kaikki mitä rakastin sisältää paljon murheellisuutta, mutta on myös hurjasti pelkoa ja epätietoisuutta. Hustvedt on kursinut kasaan tarinan, joka on synkkä ja jopa pelottava. Lukijana sitä vain toivoi, että kaikki päättyisi hyvin.

Lopuksi on kerrottava muutama oma miete kirjasta. Siri Hustvedtin kieli on kaunista, mutta miksi, oi miksi, kirja on kirjoitettu niin tiiviiksi? Kirjassa on vain kolme lukua, joten lukijan on hankala saada välillä hengähdystaukoa. Minua hieman ahdistaa näin tiiviisti kirjoitettu kirja, vaikka tarina sinänsä olisi mielenkiintoinen ja tarinankerronta upeaa. Itselläni ainakin tuli kirjasta ikuisuusteos, jota luin pitkään. Tuntui, ettei kirja edennyt ollenkaan. Kielen takia voisin lukea enemmänkin Hustvedtia, mutta pelottaa, jos kaikki teokset ovat yhtä tiivisrakenteisia.

Kirjan englanninkielinen alkuteos What I Loved on ilmestynyt vuonna 2003. Kirjan on suomentanut Kristiina Rikman, joka sai lukupiiriltä kiitosta upeasta suomennoksesta.

Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, kannattaa ehdottomasti lukea, jos nauttii taiteen tulkinnasta, eikä pelkää tiivistä tekstiä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Suomen historiaa mukavalla tavalla

Historia ei ollut ikinä suosikkiaineeni koulussa. En jaksanut päntätä vuosilukuja. Pärjäsin oikeastaan sillä, jos satuin lukemaan samaan aikaan jotain asiaan liittyvää kaunokirjallista teosta. Historia ei ole myöskään Alixin (Aksa Korttila) intohimon kohde Mauri Kunnaksen kirjoittamassa Koiramäen Suomen historiassa (2017), jota esitetään parhaillaan Kansallisteatterissa.

Mitä tehdä, jos kouluaine ei kiinnosta? Koiramäen koulun opettaja (Hannu-Pekka Björkman) antaa Alixille tehtävän. Hänen pitää etsiä aarre Suomen historia -kirjan avulla. Kuulostaa kivalta, nimittäin se aarre, ei historian lukeminen. Alix tarttuu kirjaan vastahakoisesti. Ei mene kuitenkaan pitkään, kun tyttökoira huomaa olevansa jossain kaukaisuudessa. Poissa nykyajasta. Alix on tipahtanut suoraan 1500-luvulle. Tästä lähtee historiallinen matka kohti 1800-luvun alkuvuosia. Alix kohtaa matkallaan suuren joukon kuninkaallisia, joutuu sodan melskeisiin, noitavainon kohteeksi sekä moneen muuhun tapahtumaan. Tyttökoiran pää täyttyy historiasta, mutta löytyykö aarretta?

Ruotsalainen hovipalvelija, Alix ja tyttökuningas Kristiina

Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila ja Marja Salo

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Aksa Korttila on mainio Alix. Vastentahtoinen ja väsynyt koululainen, jonka mielenkiinto on jossain ihan muualla kuin historiassa. Matkan aikana Alixista kuitenkin kuoriutuu utelias neito, joka yhdistelee asioita mielessään ja saa palikoita loksahtamaan paikoilleen. Korttila uppoutuu rooliinsa täydellisesti. Hannu-Pekka Björkman tuntuu onnistuvan roolissa kuin roolissa. Miehellä on näytelmässä useampi rooli, jotka kaikki ovat upeita suorituksia. Pakko kuitenkin myöntää, että mieleeni jäi parhaiten kohtaus 1600-luvulla, jossa Björkman on tyttökuningas Kristiinan (Marja Salo) hovipalvelija. Kohtaus on kokonaisuudessaan yksi näytelmän parhaita. Björkman pokkuroi ja Marja Salo vaatii tyttökuninkaan ominaisuudessa palvelua. Salolla on niin ikään useampi rooli näytelmässä. Ihastuin ilkikuriseen tyttökuninkaaseen, joka ei tykännyt pitää hameita, mutta toisaalta rakastuin myös Salon esittämään Opossumiin. Karin Pacius ja Petri Liski olivat saaneet yllensä taitavasti tehdyt hevosasut. Näppärät, eivätkä ollenkaan sellaiset, joita on totuttu hevosasuina näkemään. Hilpeää hirnuntaa.

Nyt varmaan joku kysyy, näkyikö näyttämöllä Herra Hakkaraista ja Heikki Hämähäkkiä. Kyllä. Molemmat näyttämöllä näkyivät. Herra Hakkaraisen rooliasussa unissakäveli Ninu Lindfors, jonka olemassaolo näyttämöllä oli tavallaan ihan ulkopuolista, mutta niin asiaankuuluvaa, koska kyseessä on kuitenkin Mauri Kunnaksen kirjoittama teos. Heikki Hämähäkki puolestaan oli ihastuttava robotti, joka ilmaantui näyttämölle aina silloin tällöin.

Kartanon emäntä ja Kustaa III

Paula Siimes ja Heikki Pitkänen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Hieman etukäteen mietin, kuinka Kunnaksen teos taipuu näyttämölle, mutta hyvin taipui. Koirien peruukit olivat upeita ja puvut kerrassaan hämmästyttäviä. Merja Levo on tehnyt todella hienoa työtä pukujen kanssa. Upeita yksityiskohtia. Pidin myös siitä, kuinka upea valaistus näytelmässä oli. Kalle Ropposelle on annettava täydet pisteet valosuunnittelusta. Koiramäen Suomen historia on kokonaisuudessaan suurenmoinen esitys.

Esitys on myös innostava ja värikäs. Historia ei ole tylsää, jos sen osaa oikein esittää. Yleisö koostui tietysti suurelta osin lapsista. Aikuista ihmistä tai ainakin tällaista keski-ikäistä täti-ihmistä tämä vain ilahduttaa, koska tällä tavoin lapsille opetetaan pienestä pitäen kulttuuriin tarttumista. Täytyy myös myöntää, että esitys tuntui kiehtovan lapsiyleisöä. Keskittyneisyys oli huipussaan, eikä marinoita kuulunut, eikä ainakaan minun penkkiriviäni potkittu. Mainittakoon myös, että violetilta vaikuttava teatteriusva tuntui hauskuuttavan lapsia suuresti.

Herra Hakkarainen

Ninu Lindfors

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historian kohdeyleisö on kouluikäiset, mutta voin taata, että aikuinen ihminen nauttii esityksestä myös täysin sydämin. Loistavaa teatteria. Lämmin suositus.

Koiramäen Suomen historia sai kantaesityksensä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä torstaina 7.3.2019.

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Tanssija: Ninu Lindfors

Ohjaus: Irene Aho

Dramatisointi: Eva Buchwald

Lavastus: Annukka Pykäläinen

Pukusuunnittelu: Merja Levo

Musiikki ja musiikin toteutus: Timo Hietala ja Risto Kupiainen

Valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu: Ville Leppilahti

Koreografia: Irene Aho ja Ninu Lindfors

Naamioinnin suunnittelu ja peruukit: Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen

Tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Miekkailukoreografia: Kristo Salminen

Näin esityksen medialipulla. Kiitos Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Samuel Davidkin: Rautakupoli

Nyt tuli luettua aivan uunituore kotimainen dekkari tai trilleri tai dekkaritrilleri. Ihan miten asiaa haluaa itse ajatella. Jännitystä joka tapauksessa. Eikä kirja ollut mikä tahansa, vaan Samuel Davidkinin uutuusteos Rautakupoli (Johnny Kniga, 2019). Olen aiemminkin hehkuttanut Davidkinin kirjoja Esikoisten lunastus (Johnny Kniga, 2016) ja Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga, 2017) ja nyt tulee lisää hehkutusta. Tuntuu, että Samuel Davidkinin tapa kertoa tarinoita paranee kirja kirjalta.

Venäläisiltä on hävinnyt ase, joka on saatava takaisin Venäjälle hinnalla millä hyvänsä. Tällä kertaa hintana on rikostutkija Leo Asko, koska mies on viimeinen henkilö, joka on aseen nähnyt. Askon elämä heittää yhtäkkisesti kuperkeikkaa. Lainvalvoja huomaa olevansa lainsuojaton. Askon pakomatka suuntaa Lontoon kautta Lappiin. Samaan aikaan Daniel Janovsky nauttii lomautuksen tuomasta ylimääräisestä vapaa-ajasta. Hän uppoutuu tutkimaan juutalaisen Kruunun sanomaa, joka osoittautuu hyvin vaikeasti avautuvaksi arvoitukseksi. Salaperäinen teksti lennättää Danielin Lontooseen, jossa hän yllättäen saa yhteydenoton Askolta. Ei aikaakaan, kun aseet räiskyvät, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen.

En tiedä, millä sanoilla kirjaa kuvaisin, mutta aivan käsittämättömästi Davidkin on saanut tapahtumia ja toimintaa mahtumaan uutukaiseensa. Kirja ei kuitenkaan tunnu liian täydeltä, vaan sellaiselta, jossa jokaisella käänteellä on oma paikkansa. Taitavaa tarinankerrontaa. Pidän siitä, kuinka kirjassa kulkevat rinnakkain Askon ajojahti sekä Danielin Kruunun sanoman selvittäminen. Ajojahdissa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan hengästymiseen asti. Kruunun sanoman selvittäminen puolestaan tuo tasapainoa ja rauhoittaa mieltä ajojahdin lomassa.

Rautakupoli on ilman muuta poliittinen trilleri, jossa kuljetaan ympäri maailmaa. Davidkin on luonut teoksen, jossa pieninkin virheliike voi johtaa maailmanlaajuisiin ongelmiin. On mahtavaa ja oikeastaan hieman pelottavakin kulkea Askon rinnalla kirjaa lukiessa. Davidkin on osannut hienosti kuvata kulloistakin ympäristöä. Itseeni suurimman vaikutuksen tekivät Lappi-kuvaukset. Keskellä talvista erämaata, jossa pitäisi rauhan tyyssijan sijaita, tapahtuukin uskomattomia siirtoliikkeitä.

Danielin selvitystyö Lontoossa avaa kulttuurinnälkäiselle lukijalle upean taideteoksen, jossa on kuitenkin ilmiselvä virhe. Eikä kyseessä ole mikä tahansa teos, vaan ihka oikea Rembrandt. Ja siis tämä on ihan oikeasti totta. Ei kirjailijan luomaa tarinaa. En kuitenkaan paljasta teosta, ettei mene lukijalta ilo, jos Rautakupolin lukee. Mutta jo pelkästään tämä tarinan osuus tekee kirjasta enemmän kuin kiehtovan. Aika hurja juttu sinänsä. Voi olla, että monet tämän tapauksen jo tietävätkin, mutta minä en tiennyt.

Kirjasta löytyy myös ihmissuhdekiemuroita. Täytyy sanoa, etteivät Asko ja Daniel välttämättä ole kaikkien naisten mieleen. Miehet kyllä ajattelevat puolisoitaan ja varmasti myös rakastavat, mutta Askon on lähes mahdoton tavata Tuvaa ja Daniel puolestaan on niin uppoutunut tutkimustyöhönsä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo Hannah jää hieman vähemmälle huomiolle. Toisaalta poliisien vaimot ovat varmasti tällaiseen tottuneet.

Samuel Davidkinin ajankohtainen poliittinen trilleri kannattaa ehdottomasti ottaa lukulistalle, mutta suosittelen ensin lukemaan sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Tällä tavoin Rautakupoli antaa lukijalleen paljon enemmän, eikä tarvitse miettiä, mistä kaikessa on kyse.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.