Samuel Davidkin: Rautakupoli

Nyt tuli luettua aivan uunituore kotimainen dekkari tai trilleri tai dekkaritrilleri. Ihan miten asiaa haluaa itse ajatella. Jännitystä joka tapauksessa. Eikä kirja ollut mikä tahansa, vaan Samuel Davidkinin uutuusteos Rautakupoli (Johnny Kniga, 2019). Olen aiemminkin hehkuttanut Davidkinin kirjoja Esikoisten lunastus (Johnny Kniga, 2016) ja Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga, 2017) ja nyt tulee lisää hehkutusta. Tuntuu, että Samuel Davidkinin tapa kertoa tarinoita paranee kirja kirjalta.

Venäläisiltä on hävinnyt ase, joka on saatava takaisin Venäjälle hinnalla millä hyvänsä. Tällä kertaa hintana on rikostutkija Leo Asko, koska mies on viimeinen henkilö, joka on aseen nähnyt. Askon elämä heittää yhtäkkisesti kuperkeikkaa. Lainvalvoja huomaa olevansa lainsuojaton. Askon pakomatka suuntaa Lontoon kautta Lappiin. Samaan aikaan Daniel Janovsky nauttii lomautuksen tuomasta ylimääräisestä vapaa-ajasta. Hän uppoutuu tutkimaan juutalaisen Kruunun sanomaa, joka osoittautuu hyvin vaikeasti avautuvaksi arvoitukseksi. Salaperäinen teksti lennättää Danielin Lontooseen, jossa hän yllättäen saa yhteydenoton Askolta. Ei aikaakaan, kun aseet räiskyvät, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen.

En tiedä, millä sanoilla kirjaa kuvaisin, mutta aivan käsittämättömästi Davidkin on saanut tapahtumia ja toimintaa mahtumaan uutukaiseensa. Kirja ei kuitenkaan tunnu liian täydeltä, vaan sellaiselta, jossa jokaisella käänteellä on oma paikkansa. Taitavaa tarinankerrontaa. Pidän siitä, kuinka kirjassa kulkevat rinnakkain Askon ajojahti sekä Danielin Kruunun sanoman selvittäminen. Ajojahdissa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita ihan hengästymiseen asti. Kruunun sanoman selvittäminen puolestaan tuo tasapainoa ja rauhoittaa mieltä ajojahdin lomassa.

Rautakupoli on ilman muuta poliittinen trilleri, jossa kuljetaan ympäri maailmaa. Davidkin on luonut teoksen, jossa pieninkin virheliike voi johtaa maailmanlaajuisiin ongelmiin. On mahtavaa ja oikeastaan hieman pelottavakin kulkea Askon rinnalla kirjaa lukiessa. Davidkin on osannut hienosti kuvata kulloistakin ympäristöä. Itseeni suurimman vaikutuksen tekivät Lappi-kuvaukset. Keskellä talvista erämaata, jossa pitäisi rauhan tyyssijan sijaita, tapahtuukin uskomattomia siirtoliikkeitä.

Danielin selvitystyö Lontoossa avaa kulttuurinnälkäiselle lukijalle upean taideteoksen, jossa on kuitenkin ilmiselvä virhe. Eikä kyseessä ole mikä tahansa teos, vaan ihka oikea Rembrandt. Ja siis tämä on ihan oikeasti totta. Ei kirjailijan luomaa tarinaa. En kuitenkaan paljasta teosta, ettei mene lukijalta ilo, jos Rautakupolin lukee. Mutta jo pelkästään tämä tarinan osuus tekee kirjasta enemmän kuin kiehtovan. Aika hurja juttu sinänsä. Voi olla, että monet tämän tapauksen jo tietävätkin, mutta minä en tiennyt.

Kirjasta löytyy myös ihmissuhdekiemuroita. Täytyy sanoa, etteivät Asko ja Daniel välttämättä ole kaikkien naisten mieleen. Miehet kyllä ajattelevat puolisoitaan ja varmasti myös rakastavat, mutta Askon on lähes mahdoton tavata Tuvaa ja Daniel puolestaan on niin uppoutunut tutkimustyöhönsä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo Hannah jää hieman vähemmälle huomiolle. Toisaalta poliisien vaimot ovat varmasti tällaiseen tottuneet.

Samuel Davidkinin ajankohtainen poliittinen trilleri kannattaa ehdottomasti ottaa lukulistalle, mutta suosittelen ensin lukemaan sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Tällä tavoin Rautakupoli antaa lukijalleen paljon enemmän, eikä tarvitse miettiä, mistä kaikessa on kyse.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas – Maailma muuttuu, näin jäät henkiin

Joulukuun puolessavälissä oli mahtava ilta. Bloggariklubi kokoontui ja illan ensimmäisinä vieraina olivat Riku Rantala ja Tunna Milonoff. Miehet, joita olen fanittanut vuosikaudet. Madventures oli sarja, jota piti tuijottaa aina, kun se vain televisiosta tuli. Onneksi jossain vaiheessa sarja kaikkine ekstroineen tuli DVD-sarjana. Tietenkin DVD-kokoelma löytyy hyllystäni. Käsittämätöntä nähdä miehet livenä. Kirjoitan nyt tässä postauksessa Rikusta ja Tunnasta, vaikka en tietysti heitä henkilökohtaisesti tunnekaan, mutta se on jotenkin vain tutumpaa kirjoittaa näillä nimillä.

Riku Rantala, kustantaja Jaakko Pietiläinen (Johnny Kniga) ja Tunna Milonoff

Mutta asiaan, Riku ja Tunna ovat henkilöitä, jotka taipuvat moneen. Tällä kertaa miehet ovat julkaisseet kirjan. Selviytymisopas – Maailma muuttuu, näin jäät henkiin (Johnny Kniga, 2018) on kirjan nimi. Kirja on selviytymisopas tulevaisuuteen. Lue kirja nyt ja valmistaudu, niin maailma ja maailmankaikkeus eivät yllätä sinua. Täytyy kyllä heti alkuun myöntää, etten ehkä olisi kirjaa lukenut ilman Rikua ja Tunnaa. Nytkin meni aikaa tuhottomasti kirjan lukemiseen, mutta syynä olivat sääherrat ja flunssa. Pokkarimuotoinen kirja on sopiva kissan ulkoilutuksen ohessa lukemiseen, mutta mitä tekee sääherra? Iskee paukkupakkaset ja lumisateet niin, ettei kissa voi ulkoilla, eikä ulkoilulukemisesta tule mitään. Toisekseen kuukauden verran kiusoitteleva flunssa vei lukuhaluja kummasti.

Maailma on muuttunut jatkuvasti vuosisatojen ja -tuhansien aikana, mutta tällä hetkellä se muuttuu kenties nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Muutos on käynnissä nyt eli kyse ei olekaan tulevaisuudesta. Rikun ja Tunnan mukaan akuutein asia on ehdottomasti ilmastonmuutos. Selviytymisopas on jaettu selkeisiin kokonaisuuksiin, joissa käsitellään työtä ja taloutta, turvallisuutta, verkkoa, terveyttä, kaiken muutosta, politiikka sekä ihmistä itseään. Jokaisessa osiossa on selkeä visio tulevaisuudesta, asiantuntijoiden lausuntoja, Rikun ja Tunnan keskustelupalsta, aihetta koskettavat megatrendit, Rikun ja Tunnan utopia vs. dystopia -sivut sekä monta muuta mielenkiintoista kokonaisuutta.

Riku ja Tunna ovat haastatelleet kirjaansa varten joukon tulevaisuuden asiantuntijoita, jotka tuovat kirjaan oman näkemyksensä asioista. Kirjan ehdoton valttikortti on kuitenkin tietynlainen riku- ja tunnamaisuus. Huumoria löytyy. On esimerkiksi käytännön ohjeet marsufarmin perustamista varten. Kirja on myös visuaalisesti taiten tehty. Sivut eivät ole toistensa kaltaisia mustaa tekstiä valkoisella, vaan löytyy mustaa taustaa ja valkoista tekstiä. On harmaata taustaa ja kuvia. Kirjaa on kieltämättä helppo lähestyä myös visuaalisuuden vuoksi. Myönnän, mustalla taustalla olevaa valkeaa tekstiä tai harmaalla taustalla olevaa mustaa tekstiä oli hankala lukea kissan ulkoilutuksen lomassa. Ihan vain sen takia, etten halunnut laittaa otsalamppua palamaan, koska kissa vaani hiiriä roskakatoksen vieressä. Olen kuitenkin luultavasti tällainen marginaalilukija, joten marinaani ei kannata huomioida.

Aloittaessani lukemaan kirjaa, en oikeastaan ollut ajatellut maailman muutosta sen enempää. Eihän se minua kosketa on ehkä maailman tyhmin ajatus, koska koskettaa se. Itse asiassa tajusin Bloggariklubilla, että minähän jopa edesautan automatisointia, koska työskentelen alalla, joka tuottaa eräänlaisia automaattilaitteita lähinnä erilaisten tuotanto- ja logistiikkalaitosten käyttöön. Kaivanko kuoppaa itselleni vai ehdinkö jäädä eläkkeelle ennen kuin kaikki nykyisenkaltainen työ loppuu maailmasta? Ja saanko edes eläkettä vai onko se kirjassa mainittua valuuttaa, jota kaikki kansalaiset saisivat tietyn määrän? Riku ja Tunna puhuivat kirjassaan paljon kuumottavista asioista ja minua alkaa kuumottaa, mitä enemmän ajattelen kirjasta lukemiani asioita.

Riku ja Tunna

Kirjaa lukiessani sekä Bloggariklubilla Rikua ja Tunnaa kuunnellessani tekoäly pulpahteli usein esiin. Voiko tekoäly oikeasti korvata ihmisten aivot? Tästä täytyy kertoa esimerkki, joka tällä hetkellä ihmetyttää, mutta tulevaisuus on oikeasti tässä hetkessä ja tekoäly myös. Työkaverini oli ollut paikkakuntansa Prismassa ostoksilla. Heviosastolla työkaverini oli etsinyt purjoa. Ei löytynyt. Nainen on kuitenkin mieleltään reipas ja oli esittänyt purjokysymyksen heviosastolla työskentelevälle naiselle. Hevinainen oli vastannut, että purjoa pitäisi olla tuolla hyllypaikalla, mutta se on loppu ja hän tietää sen. Työkaverini oli sanonut, voisiko hyllyt täyttää. Ei kuulemma voinut, koska kaupan hyllytäyttöjen ostot hoiti nykyisin tekoäly. Varastosaldoja ei saanut korjailla, eikä tehdä manuaalitilauksia. Tekoäly opiskeli parhaillaan sitä, että purjoa olisi tarpeeksi hyllyssä ja oikeaan aikaan. Kukaanhan ei ole seppä syntyessään. Ei edes tekoäly. Kyllä se siitä vielä oppii purjoa tilaamaan. Nyt tiedän siis syyn siihenkin, miksi meidän Prismasta ovat vanulaput ja jalkavoiteet lopussa. Tekoäly vasta opiskelee sitä, paljonko keravalaiset käyttävät kyseisiä tuotteita. Pakasteseitiä tekoäly opettelee kenties kalastamaan. Tästä voi tietysti johtaa uuden ajatuksen, voiko tekoäly johdattaa meitä ostamaan muita tuotteita? Mitä enemmän tällaisia ajatuksia mielessään pyörittelee, sitä mielenkiintoisemmaksi ja sekavammaksi vyyhti sekoittuu.

Jos ajattelen asiaa vielä hieman lisää, niin selvää on, että ainakin minulle ravintoasiat näkyvät tällä hetkellä selvimmin. Minä, joka olen sekasyöjä, niin minun pitäisi ehdottomasti vähentää etenkin punaisen lihan syöntiä. Toisaalta, en minä sitä niin kauheasti mielestäni nytkään syö. Tulin kuitenkin tutkineeksi Ilmasto-oppaan sivuja. Arviot eri ruoka-aineiden ilmastovaikutuksista alkoivat ahdistaa. Juusto keikkui heti toisella sijalla naudanlihan jälkeen. En voi luopua juustosta, koska juusto on herkkua. Ilmastonmuutoksen kannalta pitäisi luopua. Selviytymisoppaassa maalailtiin tulevaisuuden kuvia ruoasta. Miksi minun sylkirauhaseni eivät yhtään alkaneet kostua? Haluan, että ruoka on perinteistä kunnon ruokaa. Ei mitään kummallisesti valmistettua ateriaa, jossa on laskettu kaikki tarvitsemani kalorit ja ravintoaineet tarkalleen juuri minua varten. Tällöinhän ruoan nauttimisesta menee ilo. Voiko sellainen ruoka edes maistua hyvälle? Entä mitä sanotte keinolihasta?

Huomaan juuri, että olen ajatellut kirjan sisältöä aika paljon, vaikka pelotti, keksisinkö mitään kirjoiteltavaa asian tiimoilta. Ehkä en nyt kauheasti kerrokaan kirjasta, mutta kirjoitan ajatuksia, joita kirja nostatti mieleeni. Kotikaupunkini Kerava on lähtenyt Muovipussiton Kerava -hankkeeseen, jonka tarkoituksena on edelläkävijä Euroopassa ja kenties koko maailmassa tällä saralla. Hankkeen avulla pyritään vähentämään muovipussien käyttöastetta. Hanke on myös mallina jatkossa muille kaupungeille. Tämähän on juuri sitä, kuinka jollain pienellä taholla otetaan kantaa ilmastonmuutokseen ja pyritään vaikuttamaan siihen, että muutoksia tapahtuisi ihmisten käyttäytymisessä. Miten tämä on oikeasti näkynyt arjessani? Minä ja mies, joka täällä asuu, olemme yleensäkin olleet muovipussittomia kaupassa kävijöitä. Ei siis osteta muovipusseja ostetuille tuotteille, vaan ostokset reppuun ja kangaskasseihin. Sen sijaan muovisia hedelmäpusseja käytämme. Niitä suositellaan jopa käytettäväksi biojätteiden lajittelussa, koska paikkakuntani biojätteet päätyvät biopolttoaineiden raaka-aineeksi. Biopussit, joita heviosastoilla on tarjolla, liimautuvat ja liisteröityvät biojätelaitoksella laitteen piikkeihin, joten niitä ei saisi käyttää. Hedelmäpussit on helpompi poistaa jätteiden joukosta. Edelleen siis käytämme muovisia hedelmäpusseja. Sen sijaan on kyllä ollut kiva huomata, kuinka kauppojen kassoilla ensisijaisesti tyrkytetään kestokasseja tai paperikasseja. Saattaa jopa olla, että muovipussien hintaa on nostettu. Ilokseni huomasin myös tänään sellaisen seikan, että kun tarvitsin Mustissa ja Mirrissä lisäpussin Herra Karvajalan kuivamuonalle, niin enää ei tullut vihreävalkoista muovipussia, vaan valkea paperikassi. Hyvä hyvä. Tykkään siitä, että paikalliset yritykset ovat lähteneet hankkeeseen mukaan sankoin joukoin. Toivottavasti myös kaupungin asukkaat. Herra Karvajalkakin oli tyytyväinen. Paperikassista on moneksi kissan leikeissä. Muovipussista ei mihinkään.

Nyt tämä postaus meni oikeasti ihan älyttömyyksiin. Järkyttävän pitkä ja täynnä omia ajatuksiani, mutta silloinhan kirja on loistava, jos se herättää ajatuksia. Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin Selviytymisopasta voinkin lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat hieman herätellä harmaita aivosolujaan.

Kiitos Bloggariklubille ja etenkin Rikulle ja Tunnalle hienosta illasta. Kiitos myös kustantajalle Selviytymisoppaasta.

Anne Tyler: Äkäpussi

Juuri kun sain postattua Shakespearesta, niin täältä tulee lisää. Miten niin ei voi olla mahdollista, jos postauksen otsikkoa katsoo? Anne Tyler ja William Shakespeare voidaan hyvinkin yhdistää samaan virkkeeseen. On nimittäin niin, että joukko nimekkäitä kirjailijoita on saanut kunniatehtävän tuoda William Shakespearen tekstejä nykymaailmaan. Anne Tyler otti haasteen vastaan ja nykyaikaisti William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään. Syntyi kirja Äkäpussi (Johnny Kniga, 2018).

Kate Battista on 29-vuotias suorasukainen ja muita mielistelemätön nainen. Hän elää yhdessä hajamielisen tutkijaisänsä ja hemmotellun pikkusiskonsa Pupun kanssa. Katen harteille on jäänyt kaikki kotityöt. Hän toimii ikään kuin äitinä isälleen ja pikkusiskolleen. Katen isällä on ongelma. Hänen ulkomaalaisen tutkimusassistenttinsa Pjotr Štšerbakovin viisumi on menossa umpeen ja miehen on kohtapuoliin palattava takaisin kotimaahansa. Tutkimus ei kestä tärkeän assistentin menetystä, joten tohtori Battistan on tehtävä jotain. Hän aikoo naittaa Katen Pjotrille, jotta mies saisi jäädä maahan. Tästäkös Kate riehaantuu. Ei. Todellakaan ei. Lopulta Kate kuitenkin myöntyy avioliittoon paperilla. Tästä alkaa häävalmistelut ja edessä on monta mutkaa ennen kuin Katesta tulee rouva Štšerbakova.

Apua. Tämä on aivan hullu kirja, joka oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ihan ilman William Shakespeare -taustaakin. Anne Tyler on luonut Shakespearen tapaan mehukkaita henkilöhahmoja, joille ei voinut muuta kuin nauraa. Aivan uskomatonta, kuinka Katen isä yrittää ensin salaa pakkonaittaa Katea. Ei ole ihme, että Kate kiivastuu ja suuttuu. Tyler on ainakin pystynyt pitäytymään komediallisessa otteessa, kuten alkuperäinen tekstikin.

Entä mitä muita yhtäläisyyksiä löydän? Kate on tietenkin äkäpussi, kuten Shakespearen Katherinakin. Pjotr on tuotu Tylerin kirjaan ulkomaalaisena. Shakespearen näytelmässä Petruchio tuli Veronasta eli ei ollut paikkakuntalaisia. Yhtäläisyyksiä tässäkin siis. Pupu on ilmiselvä Shakespearen Bianca. Molemmat ovat suosittuja ja kaunita. Samankaltaisuuksia löytyy todella paljon, mutta jos ei tietäisi, niin voin vakuuttaa, ettei lukija taatusti arvaisi, että kirjan tarina on alkuperältään Shakespearelta ja kirjassa tarina on vain tuotu nykymaailmaan.

Äkäpussin lukeminen ei kuitenkaan ole pelkkää yhtäläisyyksien hakua. Pidin siitä, kuinka Tyler on esimerkiksi sohaissut kirjassa koe-eläinlaboratorioita. Toisaalta lukijan pääteltävissä on se, mitä mieltä itse kirjailija asiasta on. Rakastin myös Pupun vegaanisuutta ja tohtori Battistan kehittelemää lihamuhennosta. Ihania yksityiskohtia, joiden ympärille saatiin taiotuksi herkullisia yksityiskohtia ja tarinan eteenpäin vientiä.

Pidin myös siitä, että Tyler oli uskaltanut jättää alkuperäistekstin kehystarinan pois kirjastaan. Kuten Shakespeare-postauksessa mainitsin, se oli melko turha osuus. Kirjaan ei ollut myöskään syytä tuoda yhtään enempää Pupun ihailijoiden välisiä kohtaamisia. Riitti, että Pupun ympärillä pyöri jatkuvasti naapurin epämääräinen Edward.

Tylerin Äkäpussi on hyvä avaus 8-osaiselle nykymaailmaan sijoittuville Shakespeare-tulkinnoille. Nyt odotan vain elokuuta ja sitä, kuinka Jo Nesbø esittelee meille Macbethin.

Anne Tylerin Äkäpussi on kirja, jota suosittelen lomalukemiseksi. Sopivan kevyttä ja hauskaa.

Englanninkielinen alkuteos Vinegar Girl on vuodelta 2016. Kirjan on suomentanut Tarja Lipponen.

Anne Tylerin Äkäpussilla osallistun myös Tuijata -blogin klassikkotuunaukseen.

Sivuhenkilö, Veikko ja Shakespeare

Lomaviikko alkoi hulppeasti Bloggariklubin kokoontumisella Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan uudistetuissa toimitiloissa. Eihän me tietysti ihan pelkästään toimitilojen takia paikalla oltu, vaan illan ohjelmassa oli muutakin mukavaa. Kirjailijat Saara Turunen ja Erkka Mykkänen haastattelivat toisiaan toistensa uutuuskirjojen pohjalta. Lisäksi Johnny Knigan toimituspäällikkö Timo Ernamo kertoi jostain todella mielenkiintoisesta jutusta koskien William Shakespearen tuotantoa.

Saara Turunen ja Erkka Mykkänen

Saara Turunen kertoi Erkka Mykkäsen uutuusromaanin Something not good (WSOY, 2018) olevan mukaansatempaava, lämminhenkinen ja humaani. Kirjan päähenkilö Veikko on parikymppinen nuori mies, jonka elämää lukija pääsee kurkistamaan kirjan tarinan mukana. Kirja sopiikin ehkä parhaiten nuorten miesten luettavaksi, mutta Mykkäsen omana toiveena on, että myös häntä itseään vanhemmat ihmiset löytäisivät kirjan. Itse olen ainakin selkeästi vanhempi kuin Mykkänen ja kirja kiehtoo minua, joten luettavahan se on. Sitä paitsi on mukava tehdä vertauksia, kuinka nuoren aikuisen elämä on muuttunut siitä, mitä itse elin ja koin joskus aikoinaan. Turusen mukaan kirjan vahvuuksia ovat keveys ja huumori, vaikka kirjasta löytyy myös melankolisuutta. Kirjan nimi on englanninkielinen ja kirjasta löytyy myös pari englanniksi kirjoitettua kohtaa. Mykkänen kertoi, että englanti on eräänlainen roolikeino, jonka taakse voi suojautua. Mykkäsen mukaan Veikon tarinalle voisi tulla jatkoakin. Hänen mielestään olisi kiehtovaa ajatella, kuinka Veikko kasvaisi ja vanhenisi siinä sivussa, kun hän itse vanhenee.

Erkka Mykkäsen mukaan Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi, 2018) on ilahduttava lukukokemus. Kirjassa on kaksi pääteemaa yksin elävä naishenkilö ja taiteilijuus. Mykkäsen mukaan Sivuhenkilön kertojaääni on hyvin samanlainen kuin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) kertojaääni. Turusen mukaan uusi kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti jatkoa Rakkaudenhirviölle. Ääni tulee Turusen tavasta kirjoittaa. Luultavasti jatkossakin kertojaäänet ovat hyvin samantyyppisiä. Itse en ole palkittua Rakkaudenhirviötä lukenut, mutta Sivuhenkilön luen ilman muuta. Ihan jo sen takia kiinnostaa, kuinka Turunen kuvaa yksinäisyyttä ja taiteilijuutta kirjassaan. Niin, ja vähän myös sen takia, että kulkuvälineenä kirjassa on polkupyörä. Turunen kertoi tai oikeastaan muistutti, että polkupyörän keksiminen aikoinaan vapautti naiset kulkemaan vapaammin. Riemastuttava ajatus.

Illan kolmas teema oli Johnny Knigan toimituspäällikön Timo Ernamon ilosanoma. Maailman huippunimiin kuuluvia kirjailijoita on pyydetty kirjoittamaan kahdeksan William Shakespearen näytelmää nykyromaaneiksi. Anne Tylerin huumorilla höystetty Äkäpussi ilmestyy maaliskuun viimeisellä viikolla. Elokuussa on vuorossa Jo Nesbøn kirjoittama jännitystä täynnä oleva Macbeth. Sarjan viimeinen osa Gillan Flynnin Hamlet ilmestyy vuoteen 2021 mennessä. Tällainen ajatus on yksinkertaisesti riemastuttava. Ernamon mukaan lukijan ei tarvitse edes tuntea Shakespearen näytelmiä lukeakseen Shakespearen näytelmien pohjalta kirjoitetut nykyromaanit. Kirjat vievät lukijansa monikerroksisiin maailmoihin, joissa lukija voi selkeästi tunnistaa Shakespearen näytelmien roolihenkilöitä.

Timo Ernamo

Mitä mieltä olette, onko pyhäinhäväistys koskea Shakespearen näytelmiin ja tuoda ne nykyromaaneiksi? Itse laitoin heti Tylerin Äkäpussin kirjaston varauslistalle. Nesbønkin olisin laittanut, mutta sitä ei vielä kirjaston hankintalistalla näkynyt. Nämä kirjat siis todellakin kiinnostavat. Entä kiinnostavatko Turusen ja Mykkäsen romaanit? Itselle tulee aina halu lukea kirja, josta on kuullut kirjailijan itsensä kertovan. Tuo jonkinlaista lisäsyvyyttä lukemiseen.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Jouluna on ihana sukeltaa seikkailutarinoiden maailmaan. On aikaa heittäytyä ja nauttia lukemastaan. Mutta mikä tekee lukunautinnosta vielä paremman? Kaunis, joulunpunainen, kultakoristeinen kansi. Tätä kaikkea on A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga, 2017). Kirja, jonka sain Bonnierin järjestämältä bloggaaja-aamiaiselta Helsingin Kirjamessujen yhteydessä.

Joonaanmäki on saari jossain päin Suomenlahtea. Porvoon edustalta sinne voi seilata, vaikka varovaisuutta se vaatiikin. Joonaanmäki on paikka, jossa on kaikki vähän toisin. Saari on hieman unohtunut muulta maailmalta. Joonaanmäen ilmasto poikkeuksellinen. Siellä voi tavata lintuja, joita ei muualla näe, mutta toisaalta siellä voi myös kasvattaa viiniä. Saaren asukkaat ovat myös erikoisia. Johannes on kirjan minä-kertoja, joka kuvaa saaren verkkaista, mutta yhteisöllistä elämää.

Kirjan seikkailu alkaa oikeastaan siitä, kun Joonaanmäelle mätkähtää valas, jota asukkaat pitävät hengissä, kunnes saavat apua valaan takaisin mereen saattamisessa. Avuksi saarelaiset saavat merikapteeni Igorin sekä Hansin, joka osoittautuu lähes satavuotiaaksi agentiksi. Hansin perimässä on karhua, mutta myös liskoa, joka pitää miehen virkeässä kunnossa. Hansilla on tehtävä, johon saarelaiset lähtevät uteliaina mukaan. Johanneksen asunnon alimman kirjastokerroksen alta löytyy yllättäen Jules Vernen Nautilus-sukellusvene, jolla saarelaiset lähtevät suorittamaan kiperältä vaikuttavaa tehtävää. Alkaa seikkailu, joka saa uskomattomia piirteitä. Enempää ei voi kertoa, vaikka kuinka mieli tekisi, koska muuten tulee liikaa paljastuksia.

Oikeasti. Harvoin haluaisin nähdä lukemani kirjan valkokankaalla, mutta tämän tarinan haluaisin. Ei varmasti olisi halpa tuotanto, mutta uskoisin, että lopputuloksesta voisi tulla käsittämättömän hieno. Sitä nimittäin on tämä kirja. Kunnon seikkailukertomus aivan kaikenikäisille. Tällaisia kirjoja on nautinto lukea.

Kun tartuin Joonaanmäen valaisiin, ihmettelin aluksi kirjan rakennetta. Teksti on kirjoitettu ikään kuin runomuotoiseksi. Mietin, kuinka lukeminen sujuu, mutta hyvin sujui, kunhan muisteli maistella kauniita ja hienoja kuvauksia kaikessa rauhassa. A. W. Yrjänä on paremmin tunnettu CMX-yhtyeestä, ja voi olla niinkin, että tällainen kirjoitustapa on Yrjänälle luonteenomaisempaa. Hän kertoikin bloggaajatilaisuudessa, että Joonaanmäen valaat on syntynyt runoista romaaniksi.

A. W. Yrjänä kertoi bloggaaja-aamiaisella, ettei halunnut kirjoittaa kirjaa muusikon kasvukivuista, vaan halusi kirjoittaa perinteisen seikkailusadun. Kirjaa on kirjoitettu kolmena kesänä auringonvarjon alla. Jotenkin voin tunteakin tuon, kuinka auringonvarjon alla syntyy tällaista tekstiä. Yrjänä kertoi myös, että kirjan henkilöiden nimet olivat vaikeita. Lopulta hän päätyi ottamaan henkilöiden nimet naapurustustosta ulkonäön perusteella. Yrjänä kertoi myös, että hän haki lapsena koettua ihmeellisyyden tunnetta. Tässä on mielestäni onnistuttu loistavasti.

Pidin myös siitä, että kirjasta löytyi kuvitusta. Jokainen luku alkaa kauniilla graaffisella neliöllä, jolle on varmasti jokin nimityskin olemassa, mutta sitä en tiedä tai en muista. Kirjan sivuja puolestaan koristavat kauniit reunukset. On myös taitavasti tehtyjä koko sivun kokoisia kuvituksia. Graafinen suunnittelu on Mika Wistin käsialaa.

A: W. Yrjänän Joonaanmäen valaat kannattaa ottaa esimerkiksi vanhemman ja lapsen yhteiseksi iltalukemiseksi. Ihmeteltävää riittää moneksi illaksi.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Lauantai Helsingin Kirjamessuilla

Eilen oli kyllä niin tiivis päivä, että voin vannoa nukkuneeni viime yönä kuin tukki. Lähdin heti aamusta aikaisin messukeskukseen, koska jo ennen messukeskuksen avaamista oli kirjabloggareille tarjolla herkullinen aamiaiskattaus WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan tarjoilemana. Maittavan aamiaisen rinnalla kuulimme kuutta kiinnostavaa kirjailijaa.

Aamiaiskattauksen aloitti Heikki Valkama kertomalla esikoisdekkaristaan Pallokala (Tammi, 2017). Kyseessä ei ole mikä tahansa tusinadekkari. Kirja on jo ehditty palkita à la Carte -palkinnolla. Kirjan tapahtumat painottuvat Japaniin ruoan ympärille, mutta ympärillä pyörii Japanin järjestäytynyt rikollisuus. Marianne Kurtto puolestaan kertoi ensimmäisestä romaanistaan Tristania (WSOY, 2017), jonka tapahtumat sijoittuvat maailman syrjäisimmälle saarelle. Saarella asuu vain 264 asukasta, joista muutaman fiktiivisen henkilön elämää päästään kirjassa seuraamaan lähemmin. Kirjan kantavina teemoina ovat kaipuu, yksinäisyys ja syyllisyys. Kolmantena kirjailijavieraana bloggarit kuulivat Roope Sarvilinnaa, joka kertoi toisesta romaanistaan Osuma (Tammi, 2017). Kirjan teemana on Andersin ja Monan rakkaustarina, joka ei ole kovin onnellinen. Kirja on tunnelmaa hakeva ja hissukseen luettava. Joonas Konstig puolestaan on kirjoittanut kirjan Vuosi herrasmiehenä – Viheätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (WSOY, 2017). Kirja perustuu tositapahtumiin. Konstig näkee 1-vuotiaassa pojassaan oman itsensä ja luonteensa. Tästä lähtee ajatus liikkeelle, että jonkin on muututtava. On opeteltava herramiehen tavoille. A.W. Yrjänä puolestaan kertoi, että Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga, 2017) on seikkailukertomus kaikenikäisille. Kirjalla on haettu tunnelmaa, jonka Yrjänä itse oli tuntenut pikkupoikana lukiessaan seikkailukertomuksia. Aamiaiskattauksen jälkiruoan bloggareille tarjosi Tuomas Kyrö. Mielensäpahoittajan Suomi (WSOY, 2017) käy Suomen historiaa läpi vuosi vuodelta. Kuuntelijana on Mielensäpahoittajan pojan likka, joka kertoo oman kantansa asioihin. Likan ajatukset pakottavat Mielensäpahoittajan peilaamaan omia ajatuksia nuoren ihmisen ajatusmaailmaan.

Oli kyllä huikea aloitus lauantaille. Tämän jälkeen olikin aika laskeutua messuhallin uumeniin. Olin liikkeellä Hidasta matkailua -blogin Päivin kanssa. Meillä ei ollut mitään erikoisempia suunnitelmia, vaan päätimme kulkea virran vietävänä ja pysähtyä tarvittaessa. Nopeasti ensipysähdys tulikin. Jäimme kuuntelemaan Kjell Westön, Mikaela Hasánin ja Michael Baranin kertomaa Kirjasta näyttämölle – Kangastus 38 Kansallisteatterissa. Vaikka olin jo aiemmin kuunnellut Westötä samasta aiheesta bloggariklubilla, oli trion jutustelua mukava kuunnella ja saada laajempaa näkemystä aiheelle. Kiertelyn ja haahuilun lomassa tuli tehtyä täsmäiskuja. Matka-agentit vievät kirjanrakastajia maailmalle romaanien maisemiin. Miltä kuulostaisi Agatha Christien Englanti tai Harry Potter -maailma ja Lontoo. Heitimme myös muutaman oman idean matkakohteeksi. Tällaiset ajatukset ovat kuulemma aina tervetulleita. Olisihan se Jane Austen -matka aika kiva tai kenties Moskovaan Mestarin ja Margaritan jalanjäljille.

Käyskentely messuilla on aina haastava kuntoilulaji. Siksipä olimmekin enemmän kuin tyytyväisiä, kun meidät pysäytettiin ja kysyttiin, haluammeko kuulla runon. Halusimme. Saimme arpoa numerolaput, jonka jälkeen meidät istutettiin tuoleille ja meille luettiin runot. Ja kuka tai mikä tällaista tarjoaa? Sekstetti. Viiden 50+ naisen ryhmä, joka on julkaissut runoantologian EniG.ma. Oli muuten rentouttava hetki kaiken messuhälinän keskellä. Kekseliäs ja loistava tapa tuoda omaa kirjaa esille.

Suomalaisen Kirjakaupan lavalla törmäsimme jälleen Tuomas Kyröön. Taas oli miestä kuunneltava, vaikka olimme juuri aiemmin miestä kuulleet. Saimme myös kuulla, että presidentti Tarja Halonen haastattelisi miestä Aleksis Kivi -lavalla. Sinne oli siis suunnistettava myös. Osuimme parhaaksi paikalle ja pääsimme kuuntelemaan Baba Lybeckin haastattelemaa Alivaltiosihteeriä. Siinä käytiin sanamuunnokset ja palindromit läpi. Ei kuulemma onnistu ruotsiksi sanamuunnokset tai ainakin se on hyvin hankalaa. Tämän jälkeen alkoikin tapahtua, kun Securitaksen miehiä alkoi kasaantua paikalle. Sieltähän se presidentti Halonen saapui Tuomas Kyrön kanssa. Halosen haastattelua oli ilahduttavaa kuunnella, kuten oli tammikussakin Kirja vieköön -illassa.

Kirjailija Tuomas Kyro ja presidentti Tarja Halonen

Kyllä tulee ihmiselle nälkä messuilla. Onneksi samaan aikaan kirjamessujen kanssa on Viini ja Ruoka 2017 -tapahtuma. Sinne oli suunnistettava ja makuja maisteltava. Ostoksiakin tuli tehtyä. Yhdellä osastolla oli tarjolla ihania italialaisia Montefeltron herkkuja. Nam. Osastolla oli myös mahdollisuus suunnitella erilaista Italian matkaa Montefeltroon.

Tankkauksen jälkeen kävimme vielä kuuntelemassa, kun Anne Leinonen haastatteli Henry Ahoa ja Pasi Ilmari Jääskeläistä aiheesta Vieläkö on vampyyreitä? Keskustelua oli hauska kuunnella, vaikken ollutkaan ihan kohderyhmää. Kaiken messuhulinan jälkeen oli vielä kaksi tapahtumaa, johon oli osallistuttava.

Ensimmäinen oli Mikko Kalajoen Miesmuistin (WSOY, 2017) lukupiiri. Meitä oli viiden naisen joukko valittu alustavaksi lukupiiriksi, jos keskustelu ei olisi lähtenyt liikkeelle. Ei kuitenkaan ollut pelkoa tällaisesta. Lari Mäkelä WSOY:lta johdatteli Mikko Kalajoen kanssa keskustelun alkuun niin loistavasti, että luultavasti jokainen osallistuja sai sanottua sanansa, jos vain halusi. Oli mielenkiintoinen keskustelu ja virkistävä. Ennen tilaisuutta olin hieman uupunut kaikesta messuhulinasta, mutta lukupiirin jälkeen olin aivan kuin uusi ihminen. Täytyy kyllä jatkossakin osallistua näihin lukupiireihin.

Kirjailija Mikko Kalajoki

Päivän viimeinen tilaisuus oli Teoksen bloggaajatilaisuus. Kuohuvien ohella meille tarjoiltiin mielenkiintoinen katsaus Teoksen seitsemän kirjailijan uusimpiin teoksiin. Juhani Känkäsen Hyvältä näyttää, Apo Apponen! lisäsi lastenkirjatietämystäni sen verran, että kirjan kuvituksen on tehnyt Känkänen itse. Monipuolinen mies, koska samainen herra lauloi meille vielä yhden kappaleen kitaralla itseään säestäen. Marjo Niemi kertoi kirjastaan Kaikkien menetysten äiti. Kirja on riipaiseva yksinpuhelu kuolleelle äidille, jossa mennään häpeän syntyjuurille saakka. Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat puolestaan on kuvaus Auran elämästä saaressa, jossa luonto on jatkuvasti ja voimakkaasti läsnä. Novellikokoelmaa tarjoilee Maria Peura Tunkeilijat -teoksellaan. Tarinoissa ylitetään erilaisia rajoja erilaista kieltä käyttäen. Onnettomat Roomassa on Heikki Reivilän romaani, jossa ihmiset elävät keksittyjen rooliensa kautta. Reivilä itse kuvailee kirjaansa kamarikomediaksi. Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia kertoo virkamiehestä berliiniläisessä avaruustutkimuskeskuksessa. Mies saa tehtäväkseen vartioida kuutiota. Kirjassa on avuttomuutta jonkin suuren keskellä. Teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Juha Hurme on kirjoittanut kirjan Niemi. Kirja on kirjoitettu ilolla. Kirja on maailmankaikkeuden historia, jossa kuitenkin keskitytään niemen ympäristöön.

Täytyy sanoa, että oli pitkä päivä, kuten on tämä postauskin. Kirjamessuilla oli kuitenkin kivaa, enkä olisi halunnut menettää hetkeäkään. Mitä sinä teit kirjamessuilla? Teitkö hyviä ostoksia vai kuuntelitko mielenkiintoisia haastatteluja?

Kiitokset kustantajille hienoista bloggaajatilaisuuksista ja mielenkiintoisista kirjoista.

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Eräänä perjantaiaamuna työpaikan info-pisteeltä tuli sähköpostia, että minulle on paketti keskuksessa. Ajattelin, että taas on tilaamiani osia tullut väärään paikkaan, joten lähdin selvittämään asiaa. Yllätys olikin melkoinen, kun minua odotti keskuksessa kirjapaketti. Ihanaa! Ilmeisesti joku kiva tavarantoimittaja muistaa minua kesälahjalla. Työpisteelläni revin pakkauksen äkkiä auki, ja mikä yllätys paketissa olikaan! Samuel Davidkin oli muistanut minua uudella dekkarillaan Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga, 2017). Suurkiitokset lähtevät siis itse kirjailijalle.

Helsingin kauppatorin liepeillä tarkka-ampujan luodin kohteeksi joutuu amerikkalainen diplomaatti. Rikostutkija Leo Asko hälytetään paikalle ja rikos selviää silmänräpäyksessä. Tai ainakin niin kuvitellaan. Askoa alkaa kuitenkin surmaajan motiivi askarruttaa ja hän jatkaa murhatutkimusta. Askon apuna on Daniel Janovsky, jonka menneisyys tuntuu varjostavan miehen elämää. Daniel on saanut rabbi Klugmanilta perinnöksi kirjaston, josta löytyy johtolankoja erääseen juutalaisten historian suurimpiin mysteereihin. Murhatutkimus ja johtolankojen selvittely vievät Janovskyn Israeliin ja Berliiniin. Matkasta tulee hengenvaarallinen. Kuinka Danielin käy?

Huh huh. Nyt on kyllä sellainen dekkari käsissä, ettei tätä malttaisi laskea käsistään. Davidkin on kirjoittanut kirjan, jossa on paljon kaikkea, mutta ei kuitenkaan mitään liikaa. On kansainvälisyyttä, on murhatutkintaa, on trillerimäistä menoa. Setvitään naissuhteita ja mietitään sukulaisuussuhteita. Kirjan juonikuviot kietoutuvat toisiinsa merkillisen kiehtovasti. Davidkinin teksti on sujuvasanaista ja tarina etenee loogisesti. Pidän myös siitä, kuinka kirjaan on saatu mahdutettua sekä murhatutkimus että juutalaisen mysteerin arvoitus. Mahtavaa kirjassa on myös se, että Davidkin on onnistunut ujuttamaan Shakespearea mausteeksi murhatutkimukseen. Lisäksi Davidkin kuvailee Helsinkiä tavalla, jolla voit tuntea itse astelevasi pitkin Helsingin katuja.

Paha ja hyvä kamppailevat kirjassa, kuten dekkareissa yleensä. Sodomasta pohjoiseen laittaa pahuuden kuitenkin kehyksiin, joka yllättää. Voiko hyvä olla paha vai onko hyvä ollut aina paha? Kirja laittaa myös miettimään, kuinka erilaisia pahuuden tasoja voi olla. Kirja ei kuitenkaan mielestäni mässäile pahuudella, vaan sympaattiset rikostutkijat Asko ja Daniel tuovat kirjaan inhimillisyyttä.

Vaikka kirjan sainkin kirjailijan kautta, en yhtään valehtele, kun hehkutan kirjaa. Aivan loistavaa työtä on Davidkin tehnyt. Pidin Davidkinin esikoisteoksesta Esikoisten lunastus todella paljon, mutta mielestäni Sodomasta pohjoiseen on vielä kovempi juttu. Ihmettelen, jos Davidkinia ei aleta jollain tavoin huomioimaan laajemmaltikin. Davidkinin uutuusdekkari ei yhtään kalpene kansainvälisten dekkareiden rinnalla.

Samuel Davidkinin Sodomasta pohjoiseen sopii erinomaisesti kesälomalukemiseksi, mutta kannattaa ehkä ensin lukea Esikoisten lunastus, niin ymmärtää kaikki viittaukset. Itse myönnän olevani koukussa. Janoan tietää, mitä jatkossa tapahtuu.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Samuel Davidkinin Sodomasta pohjoiseen luokittelen sarjaan Ö eli ihan wapaawalintainen kirja.

Piia Leino: Ruma kassa

Kansallisteatterin ja Bonnier Kirjojen kevään viimeisellä Bloggariklubilla oli näytelmäkirjailija ja -ohjaaja Juha Jokela kertomassa Kansallisteatterin syksyn uutuusnäytelmästä Sumu. Lisäksi saimme kuulla mielenkiintoisen haastattelun, jossa Johnny Knigan kustannustoimittaja Timo Ernamo haastatteli esikoiskirjailja Piia Leinoa teoksen Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016) tiimoilta. Huikean illan kotiin viemisiksi saimme kassit, joissa oli kaksi kirjaa. Toinen kirjoista oli Ruma kassa, johon tartuin tietysti suurella mielenkiinnolla.

Ruma kassa kertoo opintonsa keskeyttäneestä Sariannasta, joka on päätynyt kaupan kassalle kuuntelemaan asiakkaiden solvauksia, milloin kaupan valikoimasta, milloin omasta ulkonäöstään. Sariannan mielestä hän on ruma. Päivät valuvat samankaltaisina, kunnes eräänä päivänä Sariannan saadessa aikaiseksi hirvittävän sotkun purkaessaan pullonpalautuskoneen tukosta, lähestyy häntä asiakas, joka antaa käyntikorttinsa ja pyytää soittamaan, jos Sariannalle tulee tunne, että kaipaa jotain muuta elämämäänsä. Aikansa mietittyään Sarianna soittaa käyntikortissa olevaan numeroon. Kuinka ollakaan, pian hän huomaa joutuneensa paratiisisaarella kuvattavaan tosi-tv-sarjaan. Ja millainen sarja onkaan? Siinä kisaavat kaunottaret ja hirviöt vastakkain. Kaunottarissa on missiä, jääkiekkoilijan vaimoa ja lööpeistä tuttuja seurapiirikaunottaria. Hirviöissä puolestaan on ulkonäöltään hieman poikkeavia yksilöitä. On luurangonlaihaa, on lihavaa ja on Sarianna. Tosi-tv-sarjan kuvausten alettua kilpailu käy veriseksi. Kumpikaan joukkue ei halua hävitä toiselle. Tuotantoyhtiö lisää vettä myllyyn ja solvaa kilpailijoita henkisesti erittäin julmilla tavoilla. Kulissien takana kuohuu myös. Kuinka kaikessa lopulta käy, kun kilpailu eittämättä päättyy jossain vaiheessa?

Ensinnäkin täytyy heti myöntää, että minä seuraan joitakin tosi-tv-sarjoja, vaikka sitä ei tietenkään saisi julkisesti kertoa. Selviytyjät, Amazing Race ja Big Brother. Viimeksi mainittua yleensä viikonloppuhuvina silloin, kun sarja vielä televisiossa pyöri. Etenkin tästä tosi-tv-sarjapohjaisuudesta johtuen Ruma kassa kiinnosti paljon. Itse olisin Sariannan mukaisesti joutunut sinne hirviöpuolelle, joten sympatiat olivat tietysti lähtökohtaisesti heikoimpien puolella. Piia Leino on kirjoittanut kutkuttavan hauskan, mutta samalla hieman surullisen kirjan. Vaikka kirjan voisi kuvitella olevan kevyttä viihdettä, on se myös kaikkea muuta. Leino nostaa kirjassaan rohkeasti esiin ulkonäkökeskeisen ajattelutavan. Kirjassa käsitellään myös perinteistä miehen ja naisen välistä suhdetta.

Leino itse kertoi Ruman kassan olevan itsensä kokoinen kirja. Ernamon mukaan Leinon tyyli kirjoittaa on ilmavaa. Lisäksi Bloggariklubissa kirjan tekstin kerrottiin olevan melkoisen ronskia, mutta yhteiskunnallista. Täytyy allekirjoittaa nämä kaikki sanomiset. Pidin kirjan tyylistä kauttaaltaan. Kirjaa oli helppo lukea ja se eteni johdonmukaisesti. Kirjassa on mehevän huvittavia kohtauksia, jotka oikeasti naurattavat. Kirja onkin hauskasti kirjoitettu, eikä se missään tapauksessa ole tylsä, vaikka pohjimmiltaan vakavista asioista onkin kyse.

Ruma kassa laittaa ajatukset liikkeelle siitä, kuinka ulkonäkökeskeistä nykypäivän meno on. Toisaalta kirja oli myös loistava muistuttaja siitä, kuinka ulkonäöltään massasta poikkeavien ihmistenkin sisällä sykkivät sydämet, jotka kaipaavat rinnalleen toista ihmistä. Asetelman voi kääntää myös siten, että kauniiden ihmisten pääkopissa syntyy myös loistavia ja hienoja ajatuksia. Jokainen meistä on yksilö, jolla on jokin erityispiirre, joka tekee meistä ainutlaatuisia. On hienoa olla ainutlaatuinen.

Piia Leino on SST:n toimittaja. Hän on toiminut mm. rikostoimittajana isoissa jutuissa. Leinon toimittajatausta näkyy Rumassa kassassa selkeänä ulosantina. Mielenkiinnolla odotan lisää Leinoa.

Rumaa kassaa suosittelen luettavaksi kesälaitumille. Kepeää luettavaa vaikeista asioista.

Kirjalle annan tähtiä 4+ (asteikko 1-5).

Kiitos kustantajalle hienosta kirjalahjasta.