Anne Tyler: Äkäpussi

Juuri kun sain postattua Shakespearesta, niin täältä tulee lisää. Miten niin ei voi olla mahdollista, jos postauksen otsikkoa katsoo? Anne Tyler ja William Shakespeare voidaan hyvinkin yhdistää samaan virkkeeseen. On nimittäin niin, että joukko nimekkäitä kirjailijoita on saanut kunniatehtävän tuoda William Shakespearen tekstejä nykymaailmaan. Anne Tyler otti haasteen vastaan ja nykyaikaisti William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään. Syntyi kirja Äkäpussi (Johnny Kniga, 2018).

Kate Battista on 29-vuotias suorasukainen ja muita mielistelemätön nainen. Hän elää yhdessä hajamielisen tutkijaisänsä ja hemmotellun pikkusiskonsa Pupun kanssa. Katen harteille on jäänyt kaikki kotityöt. Hän toimii ikään kuin äitinä isälleen ja pikkusiskolleen. Katen isällä on ongelma. Hänen ulkomaalaisen tutkimusassistenttinsa Pjotr Štšerbakovin viisumi on menossa umpeen ja miehen on kohtapuoliin palattava takaisin kotimaahansa. Tutkimus ei kestä tärkeän assistentin menetystä, joten tohtori Battistan on tehtävä jotain. Hän aikoo naittaa Katen Pjotrille, jotta mies saisi jäädä maahan. Tästäkös Kate riehaantuu. Ei. Todellakaan ei. Lopulta Kate kuitenkin myöntyy avioliittoon paperilla. Tästä alkaa häävalmistelut ja edessä on monta mutkaa ennen kuin Katesta tulee rouva Štšerbakova.

Apua. Tämä on aivan hullu kirja, joka oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ihan ilman William Shakespeare -taustaakin. Anne Tyler on luonut Shakespearen tapaan mehukkaita henkilöhahmoja, joille ei voinut muuta kuin nauraa. Aivan uskomatonta, kuinka Katen isä yrittää ensin salaa pakkonaittaa Katea. Ei ole ihme, että Kate kiivastuu ja suuttuu. Tyler on ainakin pystynyt pitäytymään komediallisessa otteessa, kuten alkuperäinen tekstikin.

Entä mitä muita yhtäläisyyksiä löydän? Kate on tietenkin äkäpussi, kuten Shakespearen Katherinakin. Pjotr on tuotu Tylerin kirjaan ulkomaalaisena. Shakespearen näytelmässä Petruchio tuli Veronasta eli ei ollut paikkakuntalaisia. Yhtäläisyyksiä tässäkin siis. Pupu on ilmiselvä Shakespearen Bianca. Molemmat ovat suosittuja ja kaunita. Samankaltaisuuksia löytyy todella paljon, mutta jos ei tietäisi, niin voin vakuuttaa, ettei lukija taatusti arvaisi, että kirjan tarina on alkuperältään Shakespearelta ja kirjassa tarina on vain tuotu nykymaailmaan.

Äkäpussin lukeminen ei kuitenkaan ole pelkkää yhtäläisyyksien hakua. Pidin siitä, kuinka Tyler on esimerkiksi sohaissut kirjassa koe-eläinlaboratorioita. Toisaalta lukijan pääteltävissä on se, mitä mieltä itse kirjailija asiasta on. Rakastin myös Pupun vegaanisuutta ja tohtori Battistan kehittelemää lihamuhennosta. Ihania yksityiskohtia, joiden ympärille saatiin taiotuksi herkullisia yksityiskohtia ja tarinan eteenpäin vientiä.

Pidin myös siitä, että Tyler oli uskaltanut jättää alkuperäistekstin kehystarinan pois kirjastaan. Kuten Shakespeare-postauksessa mainitsin, se oli melko turha osuus. Kirjaan ei ollut myöskään syytä tuoda yhtään enempää Pupun ihailijoiden välisiä kohtaamisia. Riitti, että Pupun ympärillä pyöri jatkuvasti naapurin epämääräinen Edward.

Tylerin Äkäpussi on hyvä avaus 8-osaiselle nykymaailmaan sijoittuville Shakespeare-tulkinnoille. Nyt odotan vain elokuuta ja sitä, kuinka Jo Nesbø esittelee meille Macbethin.

Anne Tylerin Äkäpussi on kirja, jota suosittelen lomalukemiseksi. Sopivan kevyttä ja hauskaa.

Englanninkielinen alkuteos Vinegar Girl on vuodelta 2016. Kirjan on suomentanut Tarja Lipponen.

Anne Tylerin Äkäpussilla osallistun myös Tuijata -blogin klassikkotuunaukseen.

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

Taannoisen bloggariklubin innoittamana lainasin kirjastosta William Shakespearen klassikon Kuinka äkäpussi kesytetään (WSOY, 2007). Tarinahan sinänsä on tuttu, mutta itse näytelmätekstiä en ollut ikinä aiemmin lukenut. Edes se ei ole selvillä, milloin Shakespeare näytelmän kirjoitti. Ensimmäisen näyttämöesityksen arvioidaan olleen vuosina 1589-1592. Ajatelkaa oikeasti, kuinka yli neljäsataa vuotta vanha näytelmäteksti voi olla vielä hengissään. Jollain tavalla täysin käsittämätöntä, mutta tämä kertoo tietysti Shakespearen kyvystä osata kirjoittaa herkullisia ja vuosisatoja kestäviä näytelmiä. Tähän on vain yksinkertaisesti annettava kolminkertainen hurraa: ”Hurraa, hurraa, hurraa!”

Näytelmässä on oikeastaan kolme tarinaa. Kehystarinassa lähdetään liikkeelle siitä, kuinka lordi päättää huiputtaa kattilanpaikkaaja Risto Sutkia. Sutki on viinaan menevä mies, jonka totaalisammumista hyödynnetään hupailumielessä. Mies puetaan koreisiin vaatteisiin ja hänen uskotellaan olevan hieno herra, jolle esitellään näytelmä. Kaksi muuta tarinaa sekoittuvat enemmän toisiinsa ja ovat samalla Sutkille esitettävä näytelmä. Rikkaalla padvovalaisella Baptista Minolalla on kaksi tytärtä. Vanhempi Katherina on äkäpussi, jonka ilkeästä kielestä kärsivät kaikki. Nuorempi Bianca puolestaan on säteilevä kaunotar, jonka ympärillä pörrää miehiä kuin herhiläisiä. Baptista ei kuitenkaan halua saatella Biancaa alttarille ennen kuin Katherina on avioitunut. Veronalainen Petruchio on vastaus Baptistan ongelmaan. Petruchio rakastuu Katherinaan pelkästään kuulemansa perusteella. Naisessa olisi kesyttämistä, ja sen Petruchio ottaa haasteena vastaan avioitumalla Katherinan kanssa. Tämän jälkeen voivat Biancan kosijat jatkaa vapaasti piirileikkiä.

Kehystarina jää näytelmässä ikään kuin kesken. Nyt satoja vuosia jälkeenpäin olisin ehdottanut Shakespearelle, että olisi tehnyt kehystarinasta oman näytelmänsä, koska Katherinan ja Biancan tarinat eivät kaipaa mitään ympärilleen. Muutoin näytelmän kulku on hyvin loogisesti etenevää, vaikka välillä hyppäykset paikasta ja ajasta toiseen ovatkin melkoisia. Toisaalta aloin miettiä sitä, luinko jostain, ettei olla aivan varmoja, onko kaikki näytelmän alkuperäistekstit löydetty. Jos ei ole, niin se saattaisi selittää joitakin hieman outoja hyppäyksiä. Mutta tämä voi olla aivan omaa päätelmääkin, joten mitään tieteellistä faktaa tämä ei siis ole. Kirjoja lukiessa tulee kuitenkin aina mieleen kaiken maailman ajatuksia, joita on kiva pohtia.

1500-luvulla on ollut hieman erilaista kuin nykyisin. Naisilta ei kysytty, haluavatko he mennä jonkun kanssa naimisiin vai ei. Niin no joo, onhan sellaista vieläkin, mutta ei se ainakaan tavalliseen suomalaiseen elämänmalliin kuulu. Siihen en ota kantaa, kuinkas ne epätavalliset tapaukset. Se on liian surullista. Mutta takaisin aiheeseen. Katherine joutuu siis aviovaimoksi täysin tuntemattomalle miehelle, mutta heillä synkkaa, ja sehän on tietysti hyvä. Petruchion tavat laittaa vaimo ruotuun on kuitenkin melkoisen julmat. Jos vaimo ei tottele, voidaan vaimo jättää ruoatta ja unetta. Kyllä sillä tavoin kimuranteinkin nainen kesyyntyy.

Biancan tapauksessa kosijoita on useita. Minua jollain lailla häiritsi tarinassa se, että henkilöt vaihtoivat rooleja, jolloin oli todella hankala pysyä mukana, kuka on kukin, ja kuka oikeastaan olikaan kiinnostunut Biancasta. Näyttämöllä tällainen varmasti toimii hauskuuttajana, mutta kirjan tekstissä mielestäni ei. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on komedia ja näytelmäteksti.

Bassossa ei ole moittimista, alhainen kieroilunne riipii.

(sivuun) Onpa opettaja kiivas ja innokas.

Piru vie, se konna hakkailee rakastettuani.

Kepinheiluttaja, tästedes pidän teitä silmällä.

Hortension puheenvuoro lainattu William Shakespearen kuinka äkäpussi kesytetään -kirjan kolmannesta näytöksestä.

William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään kannattaa ehdottomasti lukea, jos tykkää näytelmätekstien lukemisesta.

Englanninkielin alkuteos on nimeltään The Taming of the Shrew. Lukemani teos oli Leena Tammisen suomentama.

Sivuhenkilö, Veikko ja Shakespeare

Lomaviikko alkoi hulppeasti Bloggariklubin kokoontumisella Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan uudistetuissa toimitiloissa. Eihän me tietysti ihan pelkästään toimitilojen takia paikalla oltu, vaan illan ohjelmassa oli muutakin mukavaa. Kirjailijat Saara Turunen ja Erkka Mykkänen haastattelivat toisiaan toistensa uutuuskirjojen pohjalta. Lisäksi Johnny Knigan toimituspäällikkö Timo Ernamo kertoi jostain todella mielenkiintoisesta jutusta koskien William Shakespearen tuotantoa.

Saara Turunen ja Erkka Mykkänen

Saara Turunen kertoi Erkka Mykkäsen uutuusromaanin Something not good (WSOY, 2018) olevan mukaansatempaava, lämminhenkinen ja humaani. Kirjan päähenkilö Veikko on parikymppinen nuori mies, jonka elämää lukija pääsee kurkistamaan kirjan tarinan mukana. Kirja sopiikin ehkä parhaiten nuorten miesten luettavaksi, mutta Mykkäsen omana toiveena on, että myös häntä itseään vanhemmat ihmiset löytäisivät kirjan. Itse olen ainakin selkeästi vanhempi kuin Mykkänen ja kirja kiehtoo minua, joten luettavahan se on. Sitä paitsi on mukava tehdä vertauksia, kuinka nuoren aikuisen elämä on muuttunut siitä, mitä itse elin ja koin joskus aikoinaan. Turusen mukaan kirjan vahvuuksia ovat keveys ja huumori, vaikka kirjasta löytyy myös melankolisuutta. Kirjan nimi on englanninkielinen ja kirjasta löytyy myös pari englanniksi kirjoitettua kohtaa. Mykkänen kertoi, että englanti on eräänlainen roolikeino, jonka taakse voi suojautua. Mykkäsen mukaan Veikon tarinalle voisi tulla jatkoakin. Hänen mielestään olisi kiehtovaa ajatella, kuinka Veikko kasvaisi ja vanhenisi siinä sivussa, kun hän itse vanhenee.

Erkka Mykkäsen mukaan Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi, 2018) on ilahduttava lukukokemus. Kirjassa on kaksi pääteemaa yksin elävä naishenkilö ja taiteilijuus. Mykkäsen mukaan Sivuhenkilön kertojaääni on hyvin samanlainen kuin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) kertojaääni. Turusen mukaan uusi kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti jatkoa Rakkaudenhirviölle. Ääni tulee Turusen tavasta kirjoittaa. Luultavasti jatkossakin kertojaäänet ovat hyvin samantyyppisiä. Itse en ole palkittua Rakkaudenhirviötä lukenut, mutta Sivuhenkilön luen ilman muuta. Ihan jo sen takia kiinnostaa, kuinka Turunen kuvaa yksinäisyyttä ja taiteilijuutta kirjassaan. Niin, ja vähän myös sen takia, että kulkuvälineenä kirjassa on polkupyörä. Turunen kertoi tai oikeastaan muistutti, että polkupyörän keksiminen aikoinaan vapautti naiset kulkemaan vapaammin. Riemastuttava ajatus.

Illan kolmas teema oli Johnny Knigan toimituspäällikön Timo Ernamon ilosanoma. Maailman huippunimiin kuuluvia kirjailijoita on pyydetty kirjoittamaan kahdeksan William Shakespearen näytelmää nykyromaaneiksi. Anne Tylerin huumorilla höystetty Äkäpussi ilmestyy maaliskuun viimeisellä viikolla. Elokuussa on vuorossa Jo Nesbøn kirjoittama jännitystä täynnä oleva Macbeth. Sarjan viimeinen osa Gillan Flynnin Hamlet ilmestyy vuoteen 2021 mennessä. Tällainen ajatus on yksinkertaisesti riemastuttava. Ernamon mukaan lukijan ei tarvitse edes tuntea Shakespearen näytelmiä lukeakseen Shakespearen näytelmien pohjalta kirjoitetut nykyromaanit. Kirjat vievät lukijansa monikerroksisiin maailmoihin, joissa lukija voi selkeästi tunnistaa Shakespearen näytelmien roolihenkilöitä.

Timo Ernamo

Mitä mieltä olette, onko pyhäinhäväistys koskea Shakespearen näytelmiin ja tuoda ne nykyromaaneiksi? Itse laitoin heti Tylerin Äkäpussin kirjaston varauslistalle. Nesbønkin olisin laittanut, mutta sitä ei vielä kirjaston hankintalistalla näkynyt. Nämä kirjat siis todellakin kiinnostavat. Entä kiinnostavatko Turusen ja Mykkäsen romaanit? Itselle tulee aina halu lukea kirja, josta on kuullut kirjailijan itsensä kertovan. Tuo jonkinlaista lisäsyvyyttä lukemiseen.

Teatterissa: Julia & Romeo

Keskiviikkoillan jälkeen on ollut hymy herkässä, vaikka tarkemmin ajatellen ei pitäisi olla. Bloggariklubi kutsui Kansallisteatteriin Julian & Romeon ensi-iltaan, ja oikeastihan kyseessä on traaginen tarina. Tästä huolimatta suupieleni ovat ylhäällä. Koin ja näin jotain sellaista, jota ei voi muuta kuin hehkuttaa. Ai niin, kyseessä on siis Julia & Romeo, ei Romeo & Julia, vaikka tarina pohjautuukin William Shakespearen tekstiin. Kansallisteatterin tarinaa vetää ehdottomasti Julia, joten näytelmän nimen painotus on aivan oikea.

Näytelmän tarina on tuttuakin tutumpi. Veronan kaupungissa on kaksi sukua, Capuletit ja Montaguet, jotka eivät voi sietää toisiaan. Yhteenotot ovat räjähdysherkkiä ja verisiä. Mutta mitä tapahtuu, kun Julia (Satu Tuuli Karhu) ja Romeo (Olli Riipinen) kohtaavat? Aika pysähtyy. On vain kaksi nuorukaista tähtitaivaan alla. Syntyy romanssi, jota Julia lähtee viemään eteenpäin rytinällä. Häntä ei kiinnosta se, että hänen vanhempansa ovat luvanneet hänet toiselle, rikkaalle kreivi Parisille (Eetu Känkänen).

Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Julia & Romeo sekoittaa sujuvasti eri aikakausia näyttelijöiden rooleissa. Mahtavaa on se, että homma kuitenkin toimii. Satu Tuuli Karhun esittämä Julia on goottiasuinen nuori, joka uskaltaa uhmata vanhempiaan, etenkin 1500-luvun loistokkaisiin pukuihin pukeutunutta äitiään Katariina Kaituetta. Julian rooli on voimakas, mutta myös herkkä. Karhu vie roolinsa taidokkaasti läpi koko näytelmän. Romeo on pilottitakissaan ja vyölaukussaan kuin suoraan 1980-luvulta. Miksi minulle tuli hyvin voimakas flashback? Siksi, että olen itse 80-luvun nuori ja Riipinen on kuin muisto menneisyydestä, mutta roolissa on muutakin. Riipisen esittämä Romeo muistuttaa luppakorvaista koiraa kosteine ja haaveksivine katseineen. Romeo on haaveilija, jonka runosuoni pulppuaa rakkauden tähden, mutta jonka ujous vahvan Julian rinnalla on käsin kosketeltavaa.

Satu Tuuli Karhu

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Näyttelijäkavalkadista on nostettava pääosan esittäjien lisäksi pari nimeä esiin. Ihan vain sen takia, kuinka herkullisia kohtauksia henkilöt näyttämöllä saivat aikaiseksi. Kristo Salminen, mies, joka isä Laurencen hippiasussa vihkii Julian ja Romeon avioliittoon. Oikeasti. Mies tulee esiin verhoilla peitettyjen vaunujen kätköstä rauhanlintu kätösissään. Risti vilkkuu iloisesti verhoseinustalla. Pienet ja pyöreät, värilliset silmälasit luovat hippitukan olemukseen lisätunnelmaa. Meinasin tikahtua nauruun. Entä sitten Julian imettäjä? Sanna-Kaisa Palo luo koomisen hahmon, joka ensinäkemältä vaikuttaa mieheltä viiksikarvoineen ja olemuksineen, mutta eihän imettäjä voi olla mies. Palo on ilman muuta Julian läheisin henkilö, joka osaa tuoda koomisuutta kohtaukseen kuin kohtaukseen.

Kristo Salminen ja Heikki Pitkänen

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Juliassa & Romeossa on hyvin pelkistetty lavastus, mutta näytelmässä on kuitenkin erikoisjuju. Näyttämöä on laajennettu valtaamalla katsomon neljäs rivi osaksi näytelmää. Itse istuin toisella rivillä, ja tämä oli näytelmän heikkous, ettei eturiveissä istuvat täysin nähneet kaikkia tapahtumia. Toisaalta taaempana olevia katsojia hellittiin tällaisilla tehokeinoilla. Yhtäkkiä näytelmä olikin lähempänä katsojaa. Näytelmässä oli myös kohtauksia, joissa tilanteet alkoivat aivan suuren näyttämön perukoilta. Valojen avulla tällaisista kohtauksista saatiin hätkähdyttäviä ja näyttäviä. Suuren näyttämön ala-aitioissa musisoivat Mila Laine ja Aleksi Kaufmann. Itselleni oli etenkin toisen näytöksen alun sellosoitannat aivan jotain käsittämättömän hienoa kuunneltavaa.

Pitää mainita sellainenkin seikka, että näytelmässä on peräti viisi teatterikorkeakoululaista: Satu Tuuli Karhu, Olli Riipinen, Miro Lopperi, Jarno Hyökyvaara ja Eetu Känkänen. Riipinen ja Hyökyvaara suorittavat teoksella samalla taiteellista opinnäytettään. Kansallisteatterille pitää antaa erityiskiitokset, että ottavat näin isoon produktioon mukaansa opiskelijoita. Nuorilla on todellinen tilaisuutensa näyttää, mitä osaavat, ja osaavathan he.

Olli Riipinen ja Satu Tuuli Karhu

Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Julian & Romeon on ohjannut Jussi Nikkilä, joka on itse ollut Englannissa Shakespearen teatteriopissa. Viime keväänä bloggariklubilla Nikkilä kertoi, että WSOY:n uudet Shakespeare-käännökset tuntuvat hyvin alkuperäisiltä. Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa onkin käytetty nimenomaan uutta Marja-Leena Mikkolan käännöstä. Hyvin käännös toimii myös näyttämöllä. Shakespearen näytelmä elää edelleen.

Julia & Romeo on näytelmä, jonne sopii raahata perheen murrosikäiset lapset. Näytelmä, joka varmasti koskettaa perheen nuorisoa, koska koskettaa tällaista vanhempaakin täti-ihmistä. Ihana, mahtava ja koskettava näytelmä. Hymyilen edelleen.

Julia & Romeo sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä keskiviikkona 7.3.2018.

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara, Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu, Eetu Känkänen, Miro Lopperi, Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen, Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Macbeth

Bloggariklubin Shakespeare-ilta -postauksessa kerroin, että keskustelun jälkeen ilta huipentui Kansallisteatterin Macbeth -näytelmään. Itselläni ei ollut näytelmän suhteen mitään ennakko-odotuksia, vaan menin aistit avoimina katsomaan William Shakespearen arviolta vuonna 1606 kirjoittamaa tragediaa The Tragedy of Macbeth. Luultavasti tämä oli hyvä asia, koska koin esityksen voimakkaana kokemuksena.

Palatessaan voittoisalta sotareissulta Macbeth (Antti Luusuaniemi) saa kuulla noitien ennustuksen, että hän olisi tuleva Skotlannin kuningas. Ajatus kuninkuudesta alkaa elää Macbethin päässä omaa elämäänsä. Hallitseva kuningas Duncan (Esko Salminen) palkitsee Macbethin sota-ansioista, mutta Macbeth janoaa enemmän ja hänen vaimonsa Lady Macbeth (Katariina Kaitue) vielä enemmän. Valtaa janoava pariskunta päättää saada haluamansa murhan avulla. Ajatuksista tekoihin ja Duncan pois päiviltä. Macbeth saa kruunun päähänsä, mutta mitä tapahtuu tämän jälkeen? Onko elämä pelkkää ruusuilla tanssimista? Ei. Macbethin mieli alkaa oireilla yhä pahemmin ja pahemmin. Mies on hermoraunio. Hän näkee näkyjä, hikoilee ja pelkää.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue Macbethin pariskuntana vaikutti mielestäni alusta lähtien siltä, että Kaitue määrää avioliiton tahdin. Vaikka Luusuaniemi Macbethina olikin kunnianhimoinen ja janosi valtaa, oli Kaitue Lady Macbethin upeissa asuissa hirviömäinen ja mielipuolinen nainen. Kylmä ja laskelmoiva. Luusuaniemelle täytyy kyllä antaa täydet pisteet siitä, kuinka vahvasti hän esitti hermorauniota. Ja Esko Salminen. En edes tiedä, kuinka häntä voisin ylistää. Salminen on yksinkertaisesti mahtava. The King. Pidin myös Seppo Pääkkösestä komentaja Banquon roolissa. Pääkkönen vakuuttaa ammattitaidollaan joka kerta enemmän ja enemmän.

Se, mitä ihmettelin jälleen kerran, miksi naisia oli puettu miesten rooleihin? Vaikka naiset Fanni Noroila Malcolmina, Pihla Maalismaa Seytonina ja Karin Pacius lordi Lennoxina ihan hyvät roolisuoritukset vetivätkin, onko tämä jonkin sortin teatterimuotia, että laitetaan naiset miehiksi. Tietyntyyppisissä esityksissä tällainen sukupuolilla leikittely on mielestäni ihan hauskaa ja paikallaankin, mutta ei Shakespearen Macbethissa. Ehkä olen tässä suhteessa hieman vanhoillinen.

Esko Salminen

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Macbethin suomennos ja sovitus on Eva Buchwaldin ja Janne Reinikaisen käsialaa. Näytelmä on tuotu hienosti nykyaikaan. Janne Reinikainen on myös ohjannut näytelmän, ja voisin sanoa ja sanonkin, että Macbeth on Reinikaisen näköinen näytelmä. Max Wikströmin valosuunnittelulle ja Kati Lukan lavastukselle on annettava erikoiskiitokset. Tykkäsin. Näytelmää oli elävöitetty videoilla, joilla oli näytelmässä syvempikin merkitys, jos olisi vain ehtinyt lukea käsiohjelman ennen näytöstä. Pidin etenkin niin sanotuista videoverhoista. Niin, ja videosuunnittelusta on vastannut Henna-Riikka Halonen. Esityksessä oli myös paljon elävää musiikkia muusikko Joakim ”Jusu” Berghällin esittämänä. Hienoa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Tero Koponen, Antti Luusuaniemi ja Fanni Noroila

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Esitys kesti lähes kolme tuntia. Itse jaksoin nauttia esityksestä aivan loppumetreille saakka. Viimeiset viisi minuuttia olivat hieman tahmeat, mutta saattoi johtua omasta väsymyksestä tai muun yleisön liikehdinnästä. Jos ei pelkää modernia toteutusta, kannattaa Kansallisteatterin Macbeth ilman muuta katsastaa. Uskon kyllä, että esitys jakaa mielipiteitä. Perinteisen Shakespearen ihannoijat eivät välttämättä ilahdu näin modernista versiosta.

Macbethin ensi-ilta oli Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2017.

Rooleissa: Katariina Kaitue, Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Antti Luusuaniemi, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Timo Kalliokoski/Elmeri Ylä-Rautio

Muusikko: Joakim ”Jusu” Berghäll

Ohjaus: Janne Reinikainen

Suomennos ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus: Kati Lukka

Pukusuunnittelu: Tarja Simonen

Valosuunnittelu: Max Wikström

Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala

Videosuunnittelu: Henna-Riikka Halonen, Vesiemme äärellä/Jaakko Nikkilä

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.

Keskustelua William Shakespearesta

Olin viime viikolla Kansallisteatterin ullakolla viettämässä Bloggariklubin järjestämää Shakespeare -iltaa. Tai oikeastaan ilta alkoi ullakolta ja päätyi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, jossa näimme Shakespearen Macbethin. Täytyy kyllä myöntää, että Kansallisteatterin ullakolta on huikaisevat näkymät rautatientorin yli Ateneumille. Ihanaa, kun tämäkin tuli koettua ja nähtyä. Nyt nimittäin katson Kansallisteatteria sillä silmällä, että tuolla on ullakko.

Kulttuuri-illassa oli neljä Shakespeare -asiantuntijaa, Saara Pääkkönen, Alice Martin, Jussi Nikkilä ja Eva Buchwald, jotka kertoivat omasta suhteestaan William Shakespeareen. Saara Pääkkönen on WSOY:n käännetyn kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja ja sivutoiminen kääntäjä. Hän kuului myös WSOY:n Shakespeare-suomennoshankkeen toimituskuntaan. Saara itse kertoo olevansa bändäri, kun puhutaan Shakespearesta. Alice Martin oli niin ikään mukana WSOY:n kymmenvuotisessa Shakespeare-suomennosprojektissa alusta alkaen. Hankkeen valmistuttua hän perusti Shakespeare-lukupiirin Rikhardinkadun kirjastoon. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä on ohjannut Willensaunan Rikhard III -esityksen, joka muuten sivumennen sanottuna on itseltäni edelleen näkemättä. Piti mennä tammikuussa katsomaan, mutta sairastumistapauksen vuoksi näytäntö peruttiin, enkä saanut aikaiseksi hankittua uutta lippua ja nyt näyttäisi olevan kaikki loppukevään näytännöt loppuunmyytyjä. Nopeat syövät hitaat. Mutta takaisin asiaan. Nikkilä on myös opiskellut Shakespearen teatteria Englannissa. Eva Buchwald on Kansallisteatterin dramaturgi, jonka tehtäviin kuuluvat muun muassa uuden kotimaisen draaman kehittämistyö ja ulkomaisten tekstien kartoittaminen. Hän on kääntänyt ja sovittanut Kansallisteatterin Macbeth -teoksen yhdessä ohjaaja Janne Reinikaisen kanssa.

Saara Pääkkönen ja Alice Martin

Pääkkönen ja Martin kertoivat, että WSOY:n Shakespeare-hankkeen tarkoituksena oli tuoda Shakespearen näytelmät tähän päivään, koska Paavo Cajanderin suomennoksista oli kulunut yli sata vuotta. Suomennosprojekti oli myös merkittävä kulttuuriteko, jolla todistettiin suomen kielen monimuotoisuutta. Käännöstyö tehtiin englannista pohjatietojen perusteella suomeksi eli vanhoja käännöksiä ei käytetty suomennoshankkeessa. Pyrkimyksenä oli tehdä käännöksistä hyvin tarkkoja. Kirjoissa on käytetty myös alaviitteitä ohjaamaan lukijaa. Kirjasarja ei myöskään perustu mihinkään tiettyjen asioiden korostamiseen.

Jussi  Nikkilä ja Eva Buchwald

WSOY:n Shakespeare-hankkeen käännöksistä lähes puolet on tehnyt Matti Rossi. Keskustelun aikana Martin ja Pääkkönen kysyivät, miksei Macbethissa ole käytetty Rossin käännöstä, vaan Buchwaldin ja Reinikaisen käännöstä. Tähän Buchwald vastasi, ettei Rossi anna sekoittaa omaan käännökseensä mitään muuta käännöstä. Macbeth haluttiin saada nykyaikaan istuvaksi ja haluttiin leikitellä käännösten kanssa. Sen sijaan Rikhard III:ssa on käytetty Rossin käännöstä. Nikkilä sanoikin, että WSOY:n käännökset tuntuvat hyvin alkuperäisiltä käännöksiltä.

Pääkkönen kertoi, että Shakespeare luotaa ihmiskohtaloa ja tutkii ihmistä. Martinin mukaan Shakespeare oli kiinnostunut kaikesta elämästä, eikä hänellä ollut agendaa kirjoituksilleen. William Shakespeare on ollut todella vaikuttava näytelmäkirjailija. Hänen näytelmistään löytyy komedioita, historiallisia näytelmiä ja tragedioita. Shakespearen tekstit ovat edelleen ajankohtaisia. Lisäksi hän on tietenkin ollut merkittävä englanninkielen kehittäjä ja hänen tekstinsä ovat hyvin monivivahteisia.

Bloggariklubilaisilta kysyttiin heidän suhdettaan Shakespeareen. Minulla on perussuhde eli ei mitään varsinaista suhdetta, vaikka kyllähän se aina hieman ”Vau” on, kun puhutaan Shakespearesta. Sen sijaan mieleeni muistui tapaus lukiovuosiltani joskus hamassa menneisyydessä 80-luvulla. Äidinkielenopettaja oli järjestänyt luokallemme teatteri-illan. Se ilmeisesti liittyi johonkin lukiokurssiin. En muista, mikä teatterikappale olisi ollut kyseessä, mutta minä ja ystäväni emme voineet teatteririentoon osallistua, koska meillä oli liput Dingon konserttiin. Oli siis kulttuuri vastaan kulttuuri ja nuorisomusiikki voitti. Opettaja ei kuitenkaan päästänyt meitä vähällä. Hän hankki meille liput Kansallisteatteriin Kuningas Leariin. Siis Shakespearea. Esityksestä jäi huono kuva, koska istuimme muistaakseni ylimmän kerroksen aitiossa ja kaide esti osittain näkyvyyden. Yritin kurkotella, mutta keskittyminen herpaantui, kun piti keskittyä kurkotteluun. Lukiokurssi tuli kuitenkin suoritettua ja sain jopa jonkinlaisen esseen esityksestä kirjoitettua. Enkä minä mikään teatterivihaaja ollut nuoruudessani. Olin aina menossa mukana, jos joku vain teatterilippuja oli ostamassa.

Shakespeare-ilta oli mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan, joten kiitokset ihanille Bloggariklubin vetäjille. Hain kirjastosta muutaman Shakespeare-kirjan kuvittaakseni tätä postausta. Kotiin tullessa jumiuduin heti yhden kirjan alkusivuille lukiessani Erik Söderblomin esipuhetta. Nyt se mielenkiinto vasta heräsikin William Shakespearea kohtaan. Onko vaarana se, että minusta tulee fani? Ja se Macbeth. Siitä on tulossa oma postaus myöhemmin.