Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Naistenviikko jatkuu. Tällä kertaa tapetilla on ruotsalainen naisdekkaristi Maria Adolfsson ja hänen kirjansa Meren ja pirun välissä (Tammi, 2020). Minulle aivan uusi tuttavuus Adolfsson, mutta uskoakseni ei jää yhdeksi kosketuksi. Sen verran tapahtumarikas dekkari oli kyseessä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Karen Eiken Hornby ei voi oloaan hyväksi. Hän on väsynyt ja saamaton. Pienikin ele Leolta, alivuokralaiselta, nostaa ärtymyksen kattoon. Sitä paitsi hän on raivoissaan kuullessaan, että Leon nuoruudenrakastettu, maailmankuulu laulaja Luna on palannut Doggerlandiin. Leo liehittelee taatusti diivaa laulajaa. Kaiken huipuksi Luna häviää ja aiheuttaa Karenille harmaita hiuksia tempauksellaan. 

Samaan aikaan pääkaupungissa riehuu sarjaraiskaaja, joka on saatava kiinni, ettei enempää uhreja syntyisi. Poliisi yrittää päämäärätietoisesti selvittää, kuka raiskaaja on. Karen ei jollain tavoin sovi sellaiseen muottiin, jossa sanellaan tarkasti mitä tehdään. Hän tekee omia tutkimuksia ja saakin kiinni ajatuksesta, kuka raiskaaja voisi olla. Vielä on vain pehmitettävä päälliköt, jotta Karenin tutkintalinjaa voidaan jatkaa. 

Mistä näitä ruotsalaisia huippudekkaristeja sikiää? Maria Adolfssonin kirja vei ainakin tämän lukijan mennessään. Luin kirjaa kissaulkoilujen ohessa, mutta jostain syystä huomasin, että ulkoiluilta palatessamme kirja pysyi käsissäni pitkään. En olisi malttanut jättää tarinaa välillä kesken, mutta pakko oli, koska yli neljäsataa sivuinen dekkari olisi vienyt liikaa aikaa yhdellä kerralla luettuna. Pidin siitä, kuinka tarina etenee koko ajan. Kirjassa on myös tavallaan kaksi eri mysteeriä, jotka kulkevat rinnakkain, ja vaikka toinen tarina ikään kuin taputeltiin valmiiksi, nousee se yhtäkkiä uudestaan parrasvaloihin. 

Kirjan päähenkilö Karen on jo kypsässä keski-iässä, mutta siitä huolimatta hän joutuu kohtaamaan yksityiselämässä asian, joka vaatii harkintaa ja punnitsemista. Tekee hän niin tai näin, ovat paineet valtavat. Kuinka Leo suhtautuu asiaan? Entä Sigrid? Nuori nainen, joka on Karenille kuin oma tytär. Mikä on ystävien ja työkavereiden reaktio, jos hän päätyy vaihtoehdoista toiseen? Tekee hän niin tai näin, valinnalla on merkitystä koko hänen loppuelämänsä ajan. Yhteiskunnan odotukset ja oletukset eivät aina vastaa todellisuutta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Doggerlandiin. Minua häiritsi todella paljon, kun en saanut kohdistettua Doggerlandia millekään kartalle, vaikka kirjassakin oli kartta mukana. Miksi en muka ollut ikinä aikaisemmin huomannut kyseistä saarta Britannian ja Tanskan välissä? Oli pakko googlettaa ja taas Google tiesi. Doggerland on kuvitteellinen pieni saarivaltio Pohjanmeressä, Britannian ja Tanskan välissä. Täytyy kuitenkin myöntää, että hyvin Adolfsson on kuvittanut saarensa. Näin silmieni edessä jylhät kalliot ja meren pauhunnan. Niin, ja kerrottakoon sekin, että Doggerland on ollut oikeasti olemassa noin 10 000 vuotta sitten. Nyt paikalla on Doggerinmatalikko. 

Kirjan ruotsinkielinen alkuteos Mellan djävulen och havet on ilmestynyt vuonna 2020. Kirjan on suomentanut Terhi Vartia. Kirja on kolmas osa Adolfssonin Doggerland-dekkarisarjassa. 

Maria Adolfssonin Meren ja pirun välissä on oivaa kesäluettavaa. Sopivan jännittävää tarinaa, jossa lukijan mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Lisäpontta lukemiselle antaa särmikäs päähenkilö Karen.

Kaari Utrio: Yksisarvinen

 

Enpä arvannut, millaiseen urakkaan ryhdyin, kun lukupiirissä valittiin syksyllä luettavaksi Kaari Utrion Yksisarvinen (Tammi, 2014). Myönnän heti alkuun, että olen kerran aikaisemmin aloittanut lukemaan jotain Utrion kirjaa, mutta jätin kesken. Tyyli ei vain uponnut minuun yhtään. Voi olla, että olen joskus nuoruudessa jonkin Utrion kirjan kokonaan lukenutkin, mutta kesken jättäminen jättää minuun aina jäljen, koska oikeasti en juuri koskaan jätä kirjoja kesken. Luultavasti saan tällä tunnustuksella Utrio-fanien vihat niskaani, mutta tämä on vain minun mielipiteeni. 

Viikinkikaksoset Geir ja Ivar ovat toistensa vastakohdat. Geir on soturi, joka tekee mitä tahansa lähimmäistensä puolesta. Ivar on kaksosten herkempi osapuoli. Hän on runoilija. Toki Ivarkin miekkaan tarttuu, jos on tarve. Vuosien saatossa Ivaria kohtaa onnettomuus, jossa hän menettää näkönsä. Geir ja Ivar saapuvat 1000-luvun Eurooppaan mukanaan harvinainen unicornus, yksisarvinen, jolla on maagisia voimia. Yksisarvisen haltijaa kohtaa menestys ja varjelus. 

Constanzia on jalosukuinen nainen, jonka suku on jättänyt täysin kauppatavaraksi. Constanzian ja kaksosten tiet ovat kohdanneet silloin, kun Constanzia on ollut nuori tyttö. Tapaaminen jätti Constanziaan kuitenkin niin syvän jäljen, ettei hän pääse ajatuksistaan vartuttuakaan. Nuori tyttö rakastui Geiriin järjettömästi. Hänet naitetaan vuosien saatossa velipuolelleen, joka ei oikeasti ole naiselle mitään sukua. Avioliitto on pelkkää kulissia. Constanzia ilahduttaa muita naisia kertomalla tarinaa uskomattomasta Pohjolan soturista. Oikeasti kyseessä on tietysti Geirin tarina. 

Kaksosten ja Constanzian tiet kohtaavat myöhemminkin. Molempien perhekunnat palvelijoineen, sotilaineen, jalkavaimoineen ja ties minkä kaikkien kanssa lähtevät ristiretkelle Jerusalemiin. Geir on varma, että Jerusalemissa Ivar saa näkönsä takaisin. Matka on vaarallinen ja se kestää useita vuosia. Ihmishenkiä menetetään, mutta kaiken karuuden ja kurjuuden keskellä roihuaa kuitenkin rakkaus. Constanzian ja Geirin salainen suhde, josta ei intohimoa puutu. Rakkautta ei voi kuitenkaan tuoda julki. Siitäkin huolimatta, että osa läheisistä alkaa tehdä omia johtopäätöksiään. 

Huh huh, mikä järkäle kirja onkaan. Pelkästään sivuja on reilut 750. Oli myös pakko punnita kirja, koska sitä oli erittäin hankala lukea sängyssä. Painoa kirjalla on yli kilo. Nämä ihan aluksi kirjan fyysisiä ominaisuuksia. Kirjan sisältö on myös massiivinen. Tapahtumia ja henkilöitä on järkyttävät määrät. Lukupiirissä keskusteltiinkin siitä, että henkilöitä oli aivan liikaa. Lukijan oli vaikea pysyä aluksi mukana, kuka on kukin, koska nimet olivat samankaltaisia ja samasta henkilöstä saatettiin puhua eri nimillä. Keskustelua oli myös siitä, olisiko kirjan alusta voinut jättää ensimmäiset 300 sivua pois kokonaan tai vaihtoehtoisesti julkaista kirja kahdessa eri osassa. 

Kaari Utrio on osannut ujuttaa kirjaansa hienolla tavalla tarinaa naisen asemasta, joka oli joka suhteessa huonompi kuin miehen. Vaikka naisella oli jonkinlainen asema, oli hän siitä huolimatta pohjasakkaa verrattuna miehiin. Toisaalta lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että naisen aseman korostamista oli jopa jollain tavoin toistettu liikaakin kirjan tarinassa. Toki tästä syntyi loistavaa keskustelua lukupiiriläisten keskuudessa. Naisen asema on edelleen huonompi kuin miesten, vaikka Suomessakin tasa-arvosta puhutaan. Tasa-arvo on hieno sana paperilla, mutta käytännössä se harvoin toteutuu. Jokainen voi myös miettiä sitä, millainen on naisen asema esimerkiksi Afganistanissa. 

Kirjassa kerrottu ristiretki on osoitus siitä, kuinka eri uskontokunnat taistelevat keskenään. Vaikutti siltä, että turkkilaisia kirjan tarinassa vihattiin kaikista eniten. Onko tämän suhteen päästy eteenpäin? Ei. Edelleen nykymaailmassa soditaan uskonnon nimissä. En ole ikinä sitä ymmärtänyt, enkä tule ymmärtämäänkään. Miksi ihmisen uskonto, joka on jokaiselle henkilökohtainen asia, laittaa ihmiset sotimaan keskenään. Yksinkertaisena ihmisenä kuvittelisin, että uskonto olisi sellainen, joka toisi ihmisille uskoa, iloa ja helpotusta elämään. 

Yksisarvisen kanssa tuli lukuähky, jossa siirryttiin taistelusta toiseen. Itse täytyy myöntää, että menin aivan sekaisin kaikkien taisteluiden kanssa. Toki Kaari Utriota täytyy kiittää aivan uskomattoman suuresta työstä. Kirjan lopussa on kirjailijan saatesanat, joissa hän kertoo tutkineensa kaikki kirjassa olevat faktat. En edes halua miettiä, paljonko työtunteja sellaiseen on mennyt. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, kuinka keskiaika ei ole kaikille se läheisin historian ala. Kaari Utrion kirjat sopivatkin hyvin luettavaksi henkilöille, joilla on aitoa kiinnostusta historiaa kohtaan. Ainakin yksi lukupiiriläinen kertoi pitävänsä Kaari Utrion kirjoista paljon. 

Yksisarvisesta on tehty kaksi eri versiota. Alkuperäinen on vuodelta 2000. Lukemaani kirjailijan uudistamaan laitokseen vuodelta 2014, kirjailija on halunnut lisätä kaksi viimeistä lukua. Lisäksi kirjan kieliasu on tarkistettu. 

Kaari Utrion Yksisarvinen on kirja kaikille, jotka haluavat matkata keskiajan syövereihin uskomattoman rakkaustarinan ohella. Kirjasta ei puutu taisteluita ja ristiretki jo yksinään on melkoinen. Ja todellakin, kirjasta löytyy faktaa, jolla on hyvä kartuttaa historiatietojaan. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).

 

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Viime keväänä sain luettavakseni ihanan kirjan. Saara Cantellin kesken jääneet hetket (Tammi, 2020), joka jätti mieleeni kauniita muistokuvia. Olin enemmän kuin iloinen, kun huomasin, että Cantellilta on ilmestynyt uusi romaani Kaikki tuoksuu lumelta (Tammi, 2021). Totta kai kirja oli luettava, eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. 

Kertulla on elämä edessään. Hän on valmistumassa loistavin arvosanoin Taideakatemiasta. Hän on saanut apurahan ja ateljeepaikan Pariisista. Mistä muuta taiteellinen nuori ihminen voisi haaveilla 1950-kuvun Suomessa? Elämä hymyilee Kertulle ja Kerttu hymyilee takaisin. Elämän kevät on hurmannut Kertun. 

Parikymmentä vuotta myöhemmin Kertun tytär Tuija lähtee ystäviensä kanssa maaseudun rauhaan. Heillä on ideologia, joka päihittää yliopisto-opinnot. Omavaraisuus ja omaehtoinen elämä on tärkeää. Sillä ei ole niin kauheasti väliä, vaikka kyläläiset porukkaa hieman karsastavat ja katsovat kieroon. Tärkeintä on elää tässä ja nyt. 

Tuijan tytär Olivia puolestaan on näyttelijä. Hän kertoo äitinsä ja äidinäitinsä tarinaa omalle lapselleen. Hän haluaa tuntea menneet polut, jotta voisi suunnistaa tulevassa. Jokaisella sukupolvella on oma tarinansa, joka on tuonut Olivian tähän hetkeen. 

Kaikki tuoksuu lumelta on ehdottomasti sukupolviromaani, mutta samalla se kuvaa jokaisen sukupolven aikakautta tarkasti ja vahvalla kädellä. Mukaan on otettu aikakaudelle tyypillisiä normeja ja viittauksia tapauksiin, jotka ovat jättäneet jälkiä kulloisellekin aikakaudelle. Kertun elämä 1950-luvulla kuvaa vapauden tunnetta, savuisia tanssiravintoloita, mutta myös sitä, kuinka asioista otetaan vastuuta. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneen Tuijan maailmankuvaa kohahduttavat Chilen sotilasvallankumous ja mielenosoitukset. Niistä ei kuitenkaan voi puhua kotona perinteitä kunnioittavan isän läsnä ollessa. Homous on myös asia, josta vaietaan, vaikka se koskettaisi omaa perhettä. Olivian nuoruuteen on kuulunut teatteri ja runous, jotka molemmat ovat opettaneet miehistä jotakin. On miehiä, jotka häikäilemättä voisivat käyttää nuorta tyttölasta hyväksi, mutta on myös miehiä, jotka ovat pyyteettömiä ja tekevät nuorisotyötä omasta hyvästä tahdostaan.

 

Haikeana siitä, ettet ehkä tule kokemaan sellaisia talvia, jotka vielä minun lapsuudessani olivat itsestäänselvyys, haluan tuoda sinut sisään tarinaan sillä hetkellä, kun kaikki tuoksuu lumelta. (s. 6)

 

Saara Cantellin tekstin vahvuuksia ovat rauhallinen kerronta ja ilmavuus, joka jättää lukijalle tilaa hengittää ja antaa omien ajatusten luoda mielikuvia. Kirjan rakenne on tehty siten, että vuorossa on aina yksi kertojaääni. Tarinoissa hypitään aikakausista toiseen, mutta se ei heikennä lukunautintoa. Jokainen kertojaääni on omanlaisensa ja kyseessä olevaan aikakauteen on helppo siirtyä toisesta. Nautin Cantellin tavasta kuvasta asioista. Vaikka en pidä tupakoinnista ja inhoan tupakansavua, sain siitä huolimatta hyvin voimakkaan tunnelman tanssiravintolasta, jossa tupakan savu leijailee ympäriinsä ja tuhkakupit täyttyvät ääriään myöten. Maalaisidylli luo puolestaan kauniita kesäisiä kuvia, mutta kun katsotaan asioita lähemmin, huomaa, kuinka hankalaa ja kuinka vaivalloista on elää maalaistalossa, jossa ei ole juoksevaa vettä. 

Kirjan tarinassa yhtenä kertojaäänenä on Kertun aviomies Toivo. Toivon tarina on kokonaisuuden kannalta tärkeä, mutta hänet on sopivasti saatu kirjoitettua sivuhenkilöksi. Kirjan keskiössä ovat ehdottomasti kolmen sukupolven kolme täysin erilaista naista tai ehkä nuoremmissa sukupolvissa voi nähdä jotain edellisistä sukupolvista, mutta naiset ovat saaneet kuitenkin rakentaa omannäköisensä elämän. Elämän, joka on ollut sattumien johdattamaa summaa tai tietoisesti valittuja päätöksiä. 

Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta on kirja, johon soisin mahdollisimman monen tarttuvan. Kaunista tekstiä, joka vie helposti ajatukset arkisista asioista muihin maailmoihin.

Kiitos kustantajalle hienosta kirjasta.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (Klassikkohaaste)

 

Kirjabloggaajien 12. klassikkohaastetta isännöi Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista. Itse olen toista kertaa haasteessa mukana. Kirjaksi valikoitui Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Tähänkin on oma syynsä, mutta siitä postauksessa myöhemmin lisää. 

Vanha kuubalainen kalastaja Santiago on kokenut epäonnea kalastuksessa. Kahdeksankymmentäneljä päivää on kulunut ilman saalista. Tilanne näyttää toivottomalta, mutta hän on varma, että hänen onnensa vielä kääntyy. Santiagon paras ystävä on nuori poika Manolin, joka on saanut kalastusoppinsa vanhukselta. Manolin haluaisi edelleen kalastaa vanhuksen kanssa, mutta hänen vanhempansa ovat kieltäneet sen, koska eivät enää usko vanhuksen kalastusonneen.

Kahdeksaskymmenesviides aamu koittaa. Vanhus on päättänyt, että tänään hän menee kauemmaksi ulapalle. Hän soutaa varmoin ottein, mutta antaa myös virran kuljettaa venettä. Vanhus on ollut oikeassa. Hänen syöttiinsä tarttuu valtava miekkakala. Niin valtava, ettei vanhus ole eläissään nähnyt. Miekkakala ei ole kuitenkaan niin vain otettavissa. Kala taistelee vastaan. Kuluu tunteja. Kuluu yö ja kuluu toinenkin yö ennen kuin miekkakala väsyy. Vanhus saa lopulta hengen vastustajastaan ja kotimatka voi alkaa. Kotimatka saa kuitenkin traagisen käänteen. Hait vainuavat miekkakalasta lähtevän verivanan. Vanhuksella alkaa uudet taistelut haita vastaan. Hait eivät päästä maittavaa ateriaa otteistaan, vaan lopulta miekkakalasta on vain ranko jäljellä. Vanhus on hävinnyt ottelun. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on reilu satasivuinen tarina. Lyhyydestään huolimatta tarina on intensiivinen ja tunnetta täynnä oleva. Syy, miksi valitsin kirjan klassikkohaasteeseen, on se, että lukiossa meidän piti lukea Vanhus ja meri. Tästä on aika noin kolmekymmentäviisi vuotta. Muistan, kuinka tarina imaisi minut mukaansa ja luin kirjan kertaheitolla läpi. Kirja on jättänyt minuun voimakkaan lukujäljen. Halusin nähdä, millainen vaikutus kirjalla olisi minuun nyt, kun vuosikymmeniä on kulunut ja ehkä viisauttakin tullut lisää. Vastaus on kyllä. Vanhus ja meri kiehtoi minua edelleen ja luultavasti vielä voimakkaammin kuin lukioikäisenä. Käsittämätöntä, kuinka tällainen tarina voi vangita, vaikken edes ole millään tavoin merihenkinen, enkä tiedä kalastuksesta yhtään mitään, mutta syy onkin siinä. Vanhuksen tarina on yksinkertaisuudessaan hyvin inhimillinen. 

Santiagon ja miekkakalan taistelu symbolisoi sitä, kuinka ikinä ei saa antaa periksi. On annettava kaikkensa viimeiseen asti, vaikka ehkä tietäisikin olevansa häviäjä. Tätä pitää kunnioittaa. Itse taidan olla enemmän luovuttaja. En jaksa taistella asioista, joista tiedän jo etukäteen, etteivät ne johda mihinkään. Sen sijaan olen kyllä kärkäs puolustamaan asioita, joita pidän tärkeänä. Voin jopa sanoa suuttuvani, jos joku vähättelee jotain minulle tärkeää asiaa. 

Hemingway kuvaa kauniilla tavalla vanhuksen ja pojan ystävyyttä. Heidän suhteessaan on jotain sellaista, jota voisi kuvitella olevan isoisällä ja lapsenlapsella. Poika pitää vanhusta mestarina ja hän itse on kuuliainen oppipoika, joka huolehtii myös vanhuksen ravinnosta ja nukkumisesta. Vaikka vanhuksen ja pojan kalastusmatkat olivat loppuneet, toivoi vanhus moneen kertaan kalastusreissunsa aikana pojan olevan läsnä. Pidin myös siitä, kuinka mutkattomasti vuosikymmenten ikäerolla varustetut miehet keskustelivat baseballista. Tällainen yksityiskohta toi kirjan tarinaan viehättävää sympaattisuutta. 

Vanhus tosiaan menettää pelinsä haille, eikä hänellä ole muuta tehtävää kuin palata kotiin nukkumaan. Vaikka moni olisi varmasti halunnut vanhuksen voittavan kilpailun, on kirjan loppu huikea. Kirja päättyy sanoihin: 

Ylhäällä tien varrella majassaan vanhus nukkui jälleen. Hän nukkui vatsallaan, ja poika istui vieressä katsellen häntä. Vanhus näki unta leijonista. (s. 133) 

Kirjan englanninkielinen alkuteos The Old Man and The Sea on ilmestynyt vuonna 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi samana vuonna. Itse luin Tammen Keltaisen kirjaston painoksen vuodelta 2007. Kirjan on suomentanut Tauno Tainio. Vuonna 1953 Ernest Hemingway voitti kirjallaan Vanhus ja meri Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 1954 kirjailija palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Vanhuksesta ja merestä on tehty myös useita elokuvia. Kirja on niin ikään innoittanut teattereita. Kansallisteatteri tarjosi viime kesänä Vanhuksen ja meren lukudraamatallenteena Äänikanavallaan. Itse en tallennetta kuunnellut ja nyt hieman kirpaisee syvältä. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on klassikko, joka on yksinkertaisesti hieno. Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella. 

Edellisessä klassikkohaasteessa luin D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan.

 

Annamari Marttinen: Korsetti

 

Viime vuoden viimeisessä lukupiirissä keskusteltiin Annamari Marttisen Korsetista (Tammi, 2018). Kyllä taas kerran kiitän lukupiiriä, koska tämäkin kirja olisi muuten saattanut jäädä lukematta. Samalla kiitän kirjailijaa, joka on nostanut kirjan tarinan aiheeksi transvestiittisuuden. Aiheen, josta jokaisella löytyy mielipide, mutta josta ei kuitenkaan juurikaan mitään tiedetä. 

Pauli on pienestä pitäen ihaillut naisten kauniita vaatteita ja meikkejä. Hänestä on ollut huikeaa olla äidin kanssa alusvaateostoksilla. Aivan kuin olisi käynyt jossain satumaassa. Nuorena miehenalkuna Pauli suostuu tyttöystävänsä pelleilyyn ja antaa pukea itsensä naiseksi. Jotain tapahtuu ja Pauli näkee itsensä peilistä Suskina. Suski, joka on piilotellut vuosikaudet saa edelleen jäädä pimentoon, mutta Pauli ei Suskista eroon pääse. Hän haluaa elää Suskina. Salaa, jotta tyttöystävä, vanhemmat ja kaveripiiri eivät saisi tietää. 

Paulin varttuessa hän alkaa seurustella vakituisesti. Voisiko hän kertoa naisystävälleen halustaan pukeutua naiseksi? Vaikeuksiahan siitä syntyy. Seuraavassa suhteessa hän päättää olla hiljaa. Pauli rakastuu Henriikkaan, jonka kanssa hän solmii avioliiton. Vuodet vierivät ja Pauli pysyttäytyy miehen roolissa, kunnes hänelle alkaa tulla pidempiä työkeikkoja, joissa hän joutuu asumaan vieraalla paikkakunnalla. Suski kuiskii edelleen hänen korvaansa, eikä tarvita kuin pieni tyrkkäys, niin Suski on valloillaan. Suski on niin valloillaan, ettei Pauli voi pitää asiaa enää salassa vaimoltaan. Kaatuuko avioliitto vai voiko Henriikka ymmärtää miestään? 

Monella lukupiiriläisellä oli kirjan luettuaan hämmentynyt olo. Useimmilta lukijoilta puuttui tieto, millaista transvestiitin elämä on. Jos nainen pukeutuu miehen vaatteisiin, ei se yleensä kohahduta tai naurata. Mutta jos mies pukeutuu naiseksi, niin johan löytyy osoittelijoita ja naureskelijoita. Miksi tämä on näin? Mielenkiintoista oli lukea myös siitä, että transvestiitit kutsuvat itseään lempinimellä tiitti. Itse en ollut tällaista ikinä kuullutkaan. Lukupiiriläisiä hämmästytti myös se tieto, jonka yksi lukupiiriläinen kertoi, että transvestismi luokiteltiin Suomessa kansainvälisen tautiluokituksen perusteella sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Siis mitä? Kymmenen vuotta sitten transvestiitti on luokiteltu sairaaksi? Huh huh! 

Marttisen tekstiä kehuttiin sujuvaksi. Tarina eteni koko ajan, eikä lukijan tarvinnut miettiä, missä mennään. Kirjan tarinan aikakausi aiheutti lukupiirissä pienoista keskustelua. Oliko kirjan alku 1980-luvulta vai jo 1970-luvulta? 

Paulin elämän kehityskaari oli kirjassa kuvattu hyvin. Pauli on sisäänpäin kääntynyt ja hänen elämäänsä varjostavat transvestiittisuuden aiheuttamat itsesyytökset ja pelkotilat. Ei ole ihme, jos ihmismieli murtuu, kun koko ajan pitää laskelmoida jokainen askel ja teko. Ei sellaista kestä kukaan. Kertomuksessa tuli hyvin myös esiin se, ettei Paulin transvestiittisyys liittynyt millään tavoin seksuaalisuuteen. Seksuaalisesti hän oli mies. 

Transsukupuolisuutta on nostettu viime aikoina otsikoihin melkoisesti, mutta on muistettava, että transvestiitti on eri asia. Transsukupuolinen ihminen kokee ristiriitaa syntymässä määritetyn sukupuolen kanssa ja ihmisellä on vahva halu vaihtaa sukupuolta. Transvestiitti puolestaan haluaa pukeutumisella tuoda esiin naisellista tai miehistä puoltaan. Nuori korkeushyppääjä Jere Nyström pukeutuu kaunottareksi, mutta siitä huolimatta hän haluaa kilpailla miesten sarjassa. Otsikoissa hänet mielletään transsukupuoliseksi, mutta voiko hän kuitenkin olla transvestiitti? Tuntematta Jereä ei tähän voi vastata. Hienoa kuitenkin on, että Jere uskaltaa olla oma itsensä. Samoin täytyy kiittää sitä asiakaspalvelijaa, joka ennen joulua palveli minua eräässä liikkeessä. Miehen ääni, mutta ulkonäöltään upea nainen. Tässäkään tapauksessa en voi sanoa, oliko kyseessä transsukupuolinen vai transvestiitti, mutta mahtavaa, että kyseinen henkilö on uskaltautunut asiakaspalvelutehtäviin. Ei ihan helppo paikka. 

Transvestiitteja ajatellessa voi myös miettiä sellaista, että historiassa miesten pukeutuminen on ollut uljasta ja loistokasta. Voi myös miettiä skotlantilaisten miesten kansallispukuun kuuluvaa kilttiä. Milloin pukeutuminen on sukupuolittunut? Pohtia voi sitäkin, että meihin on iskostettu ajatus siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Ehkä tulevaisuudessa ollaan avarakatseisimpia tämän suhteen. 

Annamari Marttisen Korsetti on kirja, joka herättää paljon ajatuksia ja ravistelee lukijaa. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Ingvar Ambjørnsen: Veriveljet

Olin menossa katsomaan Ryhmäteatterin Elling -esitystä Suomenlinnan kesäteatteriin, kun sain päähäni lukea kirjan, jonka pohjalle näytelmä perustuu. Katsoin, että kirjaston varastosta löytyisi kyseinen kirja eli Ingvar Ambjørnsenin Veriveljet (Tammi, 2004). Kirjaston varastoon ei korona-aikana kävellä tuosta vain. Piti pyytää kirjastovirkailijaa hakemaan kirja varastosta. Onneksi henkilökunta on palvelualtista ja sain kirjan käsiini nopeasti. Kotona aloin katsella kirjaa tarkemmin. Veriveljet, mutta kirjailijan nimi oli jotenkin outo. Gudmundur Andri Thorsson. Eikös sukunimen pitänyt alkaa A-kirjaimella? Olihan kirjailijan nimessä A, mutta jotenkin vaikutti oudolta. Luin kirjan takakannen ja totesin, että olin saanut väärän kirjan. Minulla kyllä oli puhelimen näytöllä oikean kirjailijan nimi, mutta kirjastovirkailija oli kuitenkin sekoittanut kirjat. Sattui vielä niin, että molemmat kirjat olivat varastokappaleita. Tein oikeasta kirjasta varauksen kirjastoon, jonka jälkeen menin taas kirjastoon. Tällä kertaa sain oikean kirjan käsiini. Väärän kirjan palautin lukematta, vaikka kenties sekin olisi ollut ihan luettava teos. 

Elling ja Kjell Bjarne ovat sulkeneet laitoselämän oven takanaan ja muuttaneet oslolaiseen kerrostaloasuntoon. Aikamoinen paperisota piti kyllä käydä läpi, jotta miehet pääsivät asumaan yhdessä. Miehet ovat niin tottuneita toisiinsa, että yksin elämisestä ei olisi tullut mitään. Yhdessä asuminenkin tuo haasteita elämään. Miehet ovat arkoja. He eivät haluaisi lähteä asunnostaan minnekään, mutta sosiaalityöntekijä Frank vaatii, että miehet itsenäistyvät. Muuten he saattaisivat joutua uudestaan laitokseen. Puhelimen käyttöä pitää harjoitella. Se alkaa sujua. Ainakin kun soittelee seksilinjoille. Tosin puhelinlasku on aikamoinen. Kaupassakaan ei ole helppo käydä, eikä ravintolassa, eikä missään muuallakaan. Vähitellen miehet kuitenkin rohkaistuvat. Kun miesten elämään ilmestyy naapurin raskaana oleva nainen Reidun, on Kjell Bjarne mennyttä miestä. Ellingiä asia harmittaa, mutta hänkin löytää elämäänsä ihmisen. Alfonsin. Pian nelikko hitsautuu yhteen, eivätkä uudet asiat enää tunnu kauheasti pelottavan. Sitä paitsi Ellingillä on salaisuus. 

Jos Ryhmäteatterin Elling oli huikea esitys, niin on tämä kirjakin uskomattoman hieno. Välillä sai nauraa maha kippurassa ja toisinaan piti kaivaa nenäliina esiin. Veriveljet on kirja ystävyydestä ja peloista sekä siitä, kuinka pelot selätetään. Ambjørnsenin musta huumori on purevaa. Asioita, joiden taustalla on vakavia asioita, mutta joille ei voi muuta kuin nauraa. Kirjailijalla on käsittämättömän loistava kyky ymmärtää asioiden kääntöpuolet. Pidän myös siitä, kuinka kirjailija on löytänyt tarinaansa yhteiskunnallisia ongelmakohtia. 

En ikinä pääse perille, miksi olin osallisena tässä ihmeellisessä näytelmässä. Valoa ja varjoja. Merkillisiä ääniä. Ihmisiä joita tuli ja meni. Joskus olin vakuuttunut että kaikki oli täysin järjetöntä, vailla suuntaa ja tarkoitusta. Joskus taas, kuten nyt, painoin nöyrästi pääni. En nähnyt kudoksen kuviota mutta aavistin jonkin suuremman voiman, aavistin että olin osa kokonaisuutta, sellaista mikä oli elämää suurempaa. (s. 199) 

Tarinan henkilöhahmot ovat houkuttelevia ja todella omaperäisiä. Elling, tietoinen omasta ylemmyydestään verrattuna Kjell Bjarneen. Kjell Bjarne, mies, joka tarttuu toimeen, kun paha tilanne sattuu päälle. Silloin ei ole aikaa arastella ja pelätä. Reidunin sydämellisyys näkyy jatkuvasti. Sitä paitsi hän tietää, mihin naisen käsi pystyy. Ainakin kodin järjestyksen ylläpitämiseen. Alfons osaa antaa hyviä neuvoja nuoremmilleen. Vanhat ihmiset ovat aina viisaita. 

Veriveljet on Elling-sarjan toinen teos. Ensimmäinen osa on Tiputanssi. Ainakin oletan näin. Tosin tämä alkoi hieman häiritä, koska jossain mainittiin, että Elling-elokuva perustuisi kirjasarjan kolmanteen osaan. Oli miten oli, minua alkoi kiinnostaa sarjan ensimmäisen osan lukeminenkin. 

Norjankielinen alkuteos Brødre i blodet on ilmestynyt vuonna 1996. Kirjan on suomentanut Katriina Savolainen. 

Veriveljet on jollain tavoin hyvin inhimillinen kirja. Sellainen kirja, jota suosittelen mielihyvin luettavaksi, jos kaipaa sellaista lukemista, jossa on onnellinen loppu.

 

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Joskus on hetkiä, jolloin et haluaisi irrottaa otetta kirjasta. Tänään oli sellainen, kun luin viimeiset sivut elokuvaohjaaja Saara Cantellin esikoisromaanista Kesken jääneet hetket (Tammi, 2020). Kuinka onnekas olenkaan, kun saan lukea tällaisia tarinoita. 

Lapsen nostellessa yksittäisiä valokuvia valokuvalaatikosta Virva alkaa muistella elettyä elämäänsä. Tarinat ovat yksittäisiä, mutta vähitellen niistä koostuu kokonaisuus. Kokonaisuus, jollainen Virvan elämä on ollut. Kati ja Jonde ovat olleet Virvan parhaimmat ystävät yläasteelta lähtien. Tytöt ovat kasvaneet yhdessä läpi nuoruuden aikuisiksi naisiksi. Naisiksi, joilla jokaisella on omat hienot piirteensä ja vahvuutensa. Ystävä on aina ollut lähellä, jos toinen on tarvinnut olkapäätä. 

Ja olkapäätä Virva on tarvinnut. Virva lähti ulkomaille töihin, jotta saisi karistettua harteiltaan rakastettunsa, jota ei ikinä saisi itselleen. Kaksi vuotta maailmalla oltuaan Virva saa puhelun, joka syöksee hänet takaisin Suomeen. Salla, Virvan sisko, on kuollut. Koko maailma tuntuu kaatuvan päälle. Sallan entinen mies Make on muuttamassa ulkomaille uuden perheensä kanssa, eivätkä he halua ottaa vaivoikseen Oonaa ja Dania. Lapsia, joiden isä Make kuitenkin on. Mihin lapset joutuvat, kun äitikin on kuollut? Luonnollisin valinta on loppujen lopuksi Virva. Virva, joka huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä sellaista elämää, josta hänellä ei ole muuta kokemusta kuin mitä tätivuodet ovat opettaneet. 

Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja ei välttämättä aina etene kronologisesti, se ei haittaa. Kirjan tarinat tai ehkä paremminkin muistot rakentuvat lukijalle siten, että lukijan on helppo yhdistellä palasista kuva elämästä, jollaisen Virva on elänyt. Kirja on tosiaan kirjoitettu siten, että erilliset luvut ovat kuin katsoisi valokuvaa, josta muistot alkavat kumpuilla mieleen. Mahtavasti toteutettu rakenne. 

Kirjassa jätetään paljon myös lukijan mielikuvituksen varaan. Usein kyse on valinnasta, entä jos olisin valinnut tällaisen tien, kuinka elämäni olisi rakentunut. Kysymyksiä, joita meistä jokainen varmasti silloin tällöin heittelee itselleen. Olisiko elämäni ollut helpompi, mutta ehkä sisällöltään köyhempi. Toisaalta olisi se voinut olla jotain aivan muutakin. Elämä on valintoja täynnä. Minua kismitti Sallan miesvalinta. Oi, kuinka ihanaa olisi ollut, jos hän olisi valinnut Santerin, joka tuntui olevan täydellinen mies hänelle. Tosin sitten ei olisi ollut Oonaa, eikä Dania. Myös Virvan elämästä olisi tullut täysin erilainen. 

Romaanissa oli muutama sivu, jotka minua ärsyttivät, mutta niin ne ärsyttivät myös Virvaa. Virva oli kirjoittanut päiväkirjaansa muistiin tekstiviestikeskustelut, joita oli käynyt rakkaansa kanssa. Niin siirappia, niin siirappia. Onneksi äitelät kirjoitukset kumottiin tarinassakin. Muuten tästä olisi tullut iso miinus muuten niin hienolle kirjalle. 

Saara Cantell vieraili helmikuussa Bloggariklubilla kertomassa kirjastaan, joka on ollut tekeillä kymmenkunta vuotta. Idea kirjan julkaisemisesta lähti ystävän suosituksesta. Kysyttäessä, kuinka kirjan kirjoittaminen eroaa elokuvien ohjaamisesta, Cantell kertoi, että romaaniin kuuluu ajatusten ja sisäisen maailman kuvaaminen. Hän myös kertoi, kuinka Sallan kuolema murtaa asetelman iso- ja pikkusiskosta. Virvahan oli kolme vuotta nuorempana saanut aina olla se, joka kuuntelee ja ottaa opit vastaan vanhemmalta siskoltaan. Kirjan muistot saattavat olla myös valemuistoja, jos muistot ovat virheellisiä ja hataria. Cantellia on kiehtonut myös valinnat ja vastuu, jotka molemmat tulevat hyvin esiin romaanissa. 

Saara Cantell kirjoittaa kauniisti. Maalailee kuvia ja näkyjä lukijan ihailtavaksi. On kirjassa myös rumuutta ja kauheutta. Kirjaa siivittää haikeus ja ehkä jonkin kaltainen alakuloisuus. Kirja on kuitenkin hyvin elämänmakuinen. Kesken jääneet hetket on kirja sisaruudesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua.

 

Iso kiitos kustantajalle ja Bloggariklubille, jotka toitte minun tietoisuuteeni tämän upean kirjan.

 

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 3. luukku

On se aika vuodesta, jolloin kirjabloggaajat ilahduttavat lukijoitaan joulukalenterilla. Tänään on minun vuoroni raottaa joulukalenterin luukkua. Ota siis hyvä asento ja rentoudu hetkeksi joulukalenterin äärellä.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Kuka ei voisi muistaa ihania Tammen kultaisia kirjoja? Lasten kuvakirjasarjaa, joiden tarinoita olet lapsena ehkä kuunnellut vanhemman sylissä istuen. Myöhemmin olet kenties itse käännellyt ja lukenut kirjan sivuja. Olet mahdollisesti lukenut kirjoja omalle lapsellesi tai ehkäpä lapsenlapsellesi. Onhan kirjasarjaa julkaistu jo vuodesta 1952 lähtien. Aika paljon on vuosia kulunut ja edelleen kirjasarja on hengissä.

Tänä syksynä on ilmestynyt varsinainen mahtiteos kirjasarjan rinnalle. Disneyn kultainen joulukirja (Tammi, 2019) sisältää yhteensä viisi toinen toistaan jouluisempaa Walt Disneyn joulutarinaa. Neljä tarinaa on aiemmin ilmestynyt Tammen kultaisissa kirjoissa, mutta mukana on myös yksi uusi kertomus Mikki Hiiren jouluposti. Tällaisen kirjan kanssa on ihana odotella joulua.

Aku Ankka ja joulupukki on tarina siitä, kuinka Aku Ankka yrittää juksata joulupukkia. Aku haluaa mielettömän lahjakasan, joten hän käy ympäri maailmaa laittamassa joululahjatoivelistojaan esille. Aikamoista ahneutta Akulta, mutta mitä luulette, kuinka Akun toiveiden kanssa käy?

Lukiessani Mikki Hiiren joulupostia, oli pakko ajatella, olisiko Mikki Hiiri rientänyt apuun Postin lakon aikana vai olisiko hänet leimattu rikkuriksi. Tarinassa nimittäin Mikki Hiirtä pyydetään apuun, kun joulupostit pitää saada toimitettua perille.

Televisiosta tutusta jouluaaton suosikkiohjelmasta Samu Sirkan joulutervehdyksestä monet muistavat Tikun ja Takun ilakoinnin joulukuusessa ja Pluton hermostumisen. Disneyn kultaisesta joulukirjasta löytyy tarina Aku Ankan joulukuusi, jossa Pluto pääsee jälleen kerran hämmentymään Tikun ja Takun käytöksestä.

Kuinkas käy Mortille ja Vertille, kun he lähtevät Minnin ja Mikin kanssa jouluostoksille suureen tavarataloon? Sen voi lukea tarinasta Mikki Hiiri jouluostoksilla.

Joulupukin lelupaja avaa ovet joulupukin pajalle. Pajalle, jossa joulupukki valmistaa tonttujen kanssa leluja, leluja ja leluja. Joulupukki ei kuitenkaan itse ikinä ennätä leikkiä leluilla. Mikä neuvoksi?

Disneyn kultaisen joulukirjan tarinat ovat ihastuttavia, mutta niin on myös kuvituskin. Kauniita, hauskoja ja ilman muuta Disney-henkisiä kuvia kirja pullollaan. Joku voi ajatella, että Disney on liian kaupallista, eikä tällaista pitäisi suosia, mutta itse olen eri mieltä. Tämä kirja kunnioittaa vanhaa kunnon Disneytä. Sitä paitsi Disneyn kultainen joulukirja yhdistää sukupolvia toisiinsa, koska tarinat ovat vanhoja. Niitä samoja, joita vanhemmat lukijat muistavat omasta lapsuudestaan.

Onko sinulla omaa suosikkia Tammen kultaisissa kirjoissa? Itse muistan parhaiten kirjan numero 113 Junalla Timbuktuun. Tätä kirjaa luimme kymmeniä, kenties jopa satoja kertoja veljenpojalleni, joka ei ikinä tuntunut kyllästyvän kirjan tarinaan. Eikä siinä mitään, onhan tarina yksinkertaisesti mukava.

Kirjabloggaajien joulukalenterin neljännen luukun avaa Hemulin kirjahyllyn Henna.

Eilisen luukun tarjosi Kirjasähkökäyrän Mai.

Ihanaa joulunodotusta kaikille 🎅

Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Olin toukokuussa Bloggariklubin kirjallisuusillassa, jossa oli kolme kirjailijaa kertomassa uunituoreista kirjoistaan. Yksi kirjailijavieraista oli Sissi Katz, jolta on vastikään ilmestynyt kirja Maxwell Sternin tutkimukset (Tammi, 2019). Kuulostaa dekkarilta, mutta ei se aivan sitä ollut.

Olen yleensä muutamilla virkkeillä kuvannut kirjan tarinaa, mutta nyt se tuntuu olevan todella haastavaa. Kirjan tarinassa vai pitäisikö sanoa tarinoissa liikutaan useissa paikoissa ja useilla eri tasoilla. Toisaalta kaikki liittyvät toisiinsa, mutta sitten taas kaikki tuntuu pirstaloituvan ympäriinsä. On kirjailija, jota syytetään murhasta. On punatukkainen Maxwell Stern, joka saanut murhatulta henkilöltä tehtävän selvittää, missä Liz London seikkailee. Nainen on viimeksi nähty Intian valtameressä sijaitsevalla La Libertyn saarella. Hammaslääkärin vastaanotolla ovat punatukkaiset kaksoset, jotka ovat Maxwell Sternin kopioita. Entä sitten runoilija Jesus Statterton ja väriään vaihtava kameleontti? Selvää on kuitenkin se, että liikutaan Tähtitorninmäellä, Pariisissa ja kuvitteellisella La Libertyn saarella. Siirrot paikasta toiseen voivat tapahtua hetkessä ja ehkä jopa ajasta toiseen.

Olen aina pitänyt Salvador Dalin surrealistisista tauluista. Niissä on jotain vangitsevaa. Nyt luin kirjan, joka on surrealistinen. En aivan osaa sanoa, pidinkö vai en. Sinänsä Maxwell Sternin tutkimukset on kiehtovaa luettavaa. Ikinä et tiedä, mitä seuraavan sivun takaa paljastuu. Henkilöhahmoista toiseen poukkoileminen teki lukemisesta jollain lailla vaikeaa. Ehkä vireystilani ei ollut aivan huipussaan, jotta olisin aina pysynyt täysin mukana. Tai mukanakin saatoin pysyä, mutta välillä oli hieman vaikea hahmottaa, kenestä milloinkin oli kyse. Mietin jopa sitä, pitäisikö kirja lukea uudestaan, jotta huomaisin kaikki merkitsevät pienet vivahteet ja pääsisin kirjaan paremmin sisälle.

Sissi Katzia on joka tapauksessa kiitettävä mahtavasta kuvailusta. Useimmissa kohtauksissa tunsin olevani itse läsnä. Ympäristön kuvailu oli upeaa luettavaa. Pidin etenkin puutarhan kuvailusta. Tuli tunne, että pystyin hengittämään puutarhan ilmaa ja haistelemaan erilaisia tuoksuja. Kirjassa on myös hienoja ja välillä erikoisiakin yksityiskohtia, joita oli mukava nähdä silmissään. Mielikuvituksen puutteesta Katzia ei tarvitse syyttää. Pidin myös viittauksista, jotka pompsahtivat myöhemmin esiin mitä merkillisimmissä kohtauksissa. Tarina ikään kuin vähitellen punoutui yhdeksi säikeeksi, vaikka toisaalta jotain jäi kuitenkin avoimeksi.

Bloggariklubilla Sissi Katz kertoi, ettei kirja ole suoranaisesti dekkari. Kirjasta löytyy Katzin omaa elämää uneksittuna ja kaikki kumpuaa todellisuudesta. Katz kertoi myös viihtyvänsä oman tekstin ympärillä ja pitävänsä kirjan huumoria todella tärkeänä. Kirjan teemoiksi Katz mainitsi vapauden ja rakkauden. Täytyy myöntää, että rakkausteemaa kirjasta kyllä löytyy, niin ja myös vapautta.

Kannen kuvitus ja suunnittelu on Ilja Karsikkaan käsialaa. Pidän siitä, kuinka hyvin etukannen surrealistisuus kuvaa itse kirjaa. Muutenkin kirjan kannet ovat varsin erikoiset, mutta mielenkiintoiset. Yksityiskohtia löytyy melkoisesti.

Sissi Katzin Maxwell Sternin tutkimuksia suosittelen luettavaksi, jos haluaa haastaa itseään. Kirja ei ole mielestäni helpoimpia luettavia, mutta pakko on myöntää, että Katzin kuvailut ovat yksinkertaisesti hienoja.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”kirja”, koska kannen keskellä komeilee kirja.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Elias Canetti: Marrakešin ääniä

Lukupiirissä kaivattiin pikaluettavaa tai ainakin jotain ohuempaa kirjaa luettavaksi ennen seuraavan lukupiirin jättiteosta. Kaivoin lukemattomien pinoja ja esiin tuli Elias Canettin Marrakešin ääniä (Tammi, 1987). Kirjaehdotukseni hyväksyttiin, joten olihan kirja luettava. Itseasiassa kirjan alkusivuilla ymmärsin lukeneeni kirjan jo joskus aikaisemmin. Luultavasti silloin, kun tein turistimatkan Marokkoon.

Marrakešin ääniä koostuu pienistä, novellimaisista tarinoista, joilla on kuitenkin todellisuuspohjaa. Elias Canetti vietti yli 50 vuotta sitten jonkin aikaa Marokossa, kun hänen ystävänsä oli filmaamassa siellä. Canetti vietti päivänsä tutkien, tarkastellen ja aistien ympäristöä. Marrakešissa sitä riittääkin. Tuoksut, hälinä, basaarit, torit, kauppiaat ja kerjäläiset. Kaikki samassa paikassa. Canetti kuvaa paikallista elämää sellaisena kuin se on. Kaunistelematta ja sievistelemättä millään tavoin. Kamelit saavat omanlaisensa kohtelun. Katujen tuoksut muuttuvat myytävien artikkeleiden mukaan. Oikeastihan kaikki on kaupan, kunhan hinnasta päästään yksimielisyyteen. Saman tavaran hinta on tietysti eri ihmiselle erilainen.

Marrakeš tuntuu olevan paikka, jossa koko maailman kirjo on löytänyt paikkansa. Canetti tekee tuttavuutta paikallisten kanssa. Hän onnistuu saamaan itselleen myös ystävän, joka osoittautuu toisinaan aikamoiseksi riesaksi. On myös opettaja, joka ei ole Canettia tunnistavinaan, vaikka mies on vasta edellisenä päivänä Canettin tavannut. Canetti haluaa oppia maan kulttuurista mahdollisimman paljon, eikä aina ymmärrä sitä, että on saattanut itsensä naurun alaiseksi tai kaikkien tuijotuksen kohteeksi.

Lukupiirissä syntyi heti keskustelua siitä, kuinka kirjan tapahtumat voisivat olla nykypäivästä, mutta ovatkin oikeasti tapahtuneet yli 50 vuotta sitten. Itselleni tämä aikajänne oli suuri hämmästys. En muista, minä vuonna Marokossa olin, mutta on siitä ainakin yli viisitoista vuotta. Luultavasti enemmänkin. Kirjan tapahtumat olivat aivan kuin olisivat tapahtuneet silloin, kun itse olin siellä. Niin realistisia, että hämmästyttää.

Marrakešin torilla joskus vuonna yksi ja kaksi. Lammasjuhlien vuoksi tori oli lähes tyhjä.

Mitä sitten pidimme kirjasta? Osa oli ihastuneita, osa vähemmän. Itse pidin kirjasta. Jollain tavoin nautin pienten tarinoiden tuomista matkakuvista. Kirjaa myös arvosteltiin siitä, että tarinoiden olisi kuviteltu olevan värikkäämpiä. Matkaesitteet ovat Marrakešista tällaisen kuvan luoneet. Onhan se elämä siellä aikamoista. Canettin tarinoissa oli ehkä hieman surumielistä tunnelmaa. Itse ajattelen asian niin, että eihän siellä ainakaan silloin, kun minä siellä matkailin, tuntunut olevan mitään sympatioita esimerkiksi köyhiä tai vammaisia kohtaan. Naisia ei puolestaan näkynyt missään. Luohan sekin surullista tunnelmaa. Toisaalta kirjan tarinat ovat hyvin aidon tuntuisia. Canetti on varmasti kirjoittanut ne sillä sydämellä, mitä hän on aidosti nähnyt ja kokenut.

Elias Canetti voitti vuonna 1981 kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Vaikka lukupiiriläisille Canetti oli ensikosketus, paitsi minulle uusintakosketus, tuli todettua, että Canettin tuotantoon kannattaisi tutustua enemmänkin. Hänen teoksiaan löytyy esimerkiksi Tammen keltaisesta kirjastosta, joka yleensä luetaan laatukirjojen sarjaksi. Etenkin Kyllikki Villan suomennokset kiinnostaisivat.

Kirjan saksankielinen alkuteos Die Stimmen von Marrakesch - Aufzeichnungen nach einer Reise on ilmestynyt vuonna 1967. Kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1981 ja sen on suomentanut Esa Adrian.

Elias Canettin Marrakešin ääniä sopii luettavaksi henkilöille, jotka rakastavat matkakirjoja. Kirja on myös oiva kuvaus sellaiselle, joka on matkaamassa Marokkoon.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+.

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”eksotiikka”. Tämä ei tarvinne sen suurempia selittelyjä.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa, kuten jo aiemmin ehdin kertoa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla. On siis enää vajaa kuukausi h-hetkeen.

Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia nostetaan esiin kirjabloggaajien voimin. Toukokuussa esittelin yhden kirjan ja nyt on toinen vuorossa. Runokirjan valitsin mukavalta kuulostavan nimen perusteella. Vai mitä sanotte nimestä Olen tyttö, ihanaa!? Kirjan on kirjoittanut Merja Virolainen. Hän voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2004.

Runokokoelma on jaettu kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa on selvä oma juttunsa. Ensimmäinen keskittyy lapsuuteen. Pidinkin siitä, kuinka heti ensisivuilla aukeaa kuva ihanasta ja leppoisasta lapsuuden hetkestä isovanhempien luona. Tulee juuri sellainen onnen tunne, joka itselläni on lapsuuden kesistä. On kauniita tyttömäisiä sanoja ja asioita, mutta koska elämä ei ole pelkkää siirappia, on tytön lapsuudessa myös varjoja. Pihapiirissä riehuva housut kintuissa oleva humalainen tai runo uppoamisesta ovat pelottavia kokemuksia.

Ukin kanssa pidettävä löylykisa avaa runosikermän, jossa tyttö muistelee ukkia. Niin eläväistä, mutta kiistatta vanhenevaa. Tytöllä on myös salaisuus, joka liittyy ukkiin, ja josta hän on hyvin pahoillaan. Eivät tytöt ole aina kilttejä, mutta on hienoa, jos virheensä ymmärtävät.

Höyry hälvenee, huuru on haihtunut

vanhan raakkauspeilin pinnalta, hopea rakoillut:

kun vedän paidan pään yli, se tuoksuu mummilta,

ruusulta, puuterilta, vaaleanpunaiselta yöpuvulta,

ukki sovittaa karvareuhkaa päähän,

ronkkii vesilasista hymyään. (s. 33)

Teoksen toinen osuus alkaa pelottavilla yökuvauksilla. Mitä, kun heräät keskellä yötä, eikä uni ota enää tullakseen? Pimeänpelko on monelle lapselle tosiasia, mutta voi se vaivata aikuistakin ihmistä. Yön varjot ja äänet pelottavat. Kaikki tuttu näyttää omituiselta ja yön oudot otukset ovat heränneet henkiin. Murhaajat, noidat, vampyyrit, ryövärit. Niitä on paljon ja vain mielikuvitus on rajana. Tällaisetkin asiat voivat toden totta kuulua tytön elämään.

kun pelkäät yön ääniä, tuulen voihkinaa,

noitaa joka nauraa kirskuu

riekaleisissa viitoissaan,

viskoo kasvoillesi toukkia, seittejä,

repii verenpisarasormin yltäsi pyjamaa. (s. 55)

Viimeisimmät runot kertovat tytöstä, joka on jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä. Yhä edelleen sisimmässään nainen on kuitenkin tyttö. Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet rakkauteen. Vaikeaan rakkauteen, jossa rakastaja on toisen oma. On vain varastettuja hetkiä, kyyneleitä, suudelmia ja painolastia. Runoissa on intiimiä latautuneisuutta ja herkkiä hetkiä.

vaikka olet toisen oma ja oma,

vaikka meitä ei ollutkaan,

vaikka sinä vain parkkipaikalla

vaikka sinä vain piirsit sormella

auton tomuiseen takalasiin

puhtaan sydämen kuvan (s. 63)

Merja Virolaisen runokokoelmasta välittyy erinomaisesti ajateltu kokonaisuus, jossa tytön elämä siirtyy askelluksia eteenpäin kirjan edetessä. Minua viehätti runoissa se, kuinka runsassanaisesti ja ihanasti Virolainen on saanut kuvitettua tytön lapsuuden muistoja. Tytön vanhetessa runoihin tulee selkeästi aikuismaisempi ote. Sanat symbolisoivat rakkauden kauneutta.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! on ehdottomasti ansainnut Tanssiva karhu -palkinnon. Tähän runoteokseen kannattaa ainakin kaikkien tyttöjen eli naisten tarttua. Uskon, että tämä kirja tuo monelle muistoja mieleen.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Kustantaja: Tammi

Sivuja 76

Kansi: Markko Taina

Vielä muuten ehtii lukea aikaisempia Tanssiva karhu -voittajia ja antaa äänensä kuulua, mitä piti lukemastansa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 3. luukku

Tervetuloa lukemaan Kirjabloggaajien joulukalenteria! Istahda joka päivä ennen joulua hetkeksi alas ja nauti kiireettömyydestä tämän ihanan joulukalenterin ääressä. Tämän jälkeen jaksat taas ehkä hieman paremmin puuhastella ja toimia reippain mielin. Tänään aukeaa joulukalenterin luukku numero kolme, jossa muistellaan joulupukkia ja ehkä hieman tonttujakin.

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi

Puhu pukille (Tammi, 2000) on Axa Sorjasen koostama ja Tomi Riionheimon kuvittama teos joulupukista. Kirjan kertomukset on kerätty eri-ikäisiltä ihmisiltä ympäri Suomea. Yhteistä kertomuksille ovat muistot joulupukista, ettekä voi edes arvata millaisista muistoista. On kauniita tarinoita, joissa jopa silmäkulmakin voi hieman kostua, mutta on myös tarinoita, joissa joulupukki onkin jotain ihan muuta, mitä perheen pienokaiset ja vanhemmat ovat toivoneet.

Kuvalainaus Tomi Riionheimon kuvituksesta Puhu pukille -kirjassa

Miltä kuulostaa joulupukki, joka jättää lahjojen jakamisen kesken ja ryhtyy kokoamaan junarataa yhdessä perheen pojan kanssa? Junanlähettäjäksi muuttunut pukki saadaan ulos talosta vasta puolenyön tiimoilla. Entä kesähelteillä huopatossuissa ja pukkiasussa kulkeva mies, joka on herännyt jostain pusikosta polttareidensa jäljiltä? Miehen kävellessä kotia kohti japanilainen turisti pysäyttää hänet ja pestaa pukin valokuvaussessioon lapsiensa kanssa. Aikamoisen tilin joulupukki kyseisestä keikasta nappasikin. On myös surullisia tarinoita, joissa lapsen viaton usko joulupukkiin murenee. On jopa tarina, jossa joulupukille täytyy kutsua ambulanssi. Hienojakin tarinoita löytyy. Joulupukin lumihankeen juuttuneen auton takaisin matkaan pelastaa joukko toisia joulupukkeja. Joulunahan on kaikilla hyvä mieli ja tahto auttaa lähimmäistään.

Puhu pukille on kirja, jonka lukee nopeasti. Kirjan tarinat naurattavat, mutta saavat myös vakavaksi. Kirja on juuri sellainen elämänmakuinen teos, joka piirtää melkoisen kuvan siitä, kuinka erilaisia ihmisten joulut voivat olla.

Nyt haluan tietysti itse kertoa kaksi tarinaa. Lyhyitä lupaan sen.

En muista, minkä ikäinen olin, mutta alle kouluikäinen joka tapauksessa. Lastentarhassa kuiskittiin tontuista, jotka kurkkivat ikkunoiden takana ja tekevät muistiinpanoja lapsista. Siitä tietysti, kuka on kiltti ja kuka ei. Eräänä aamuna hoitajat saivat lapsijoukkion siirrettyä tarhan isojen ikkunoiden ääreen. Ette ikinä arvaa! Ikkunoiden takana kurkki punapukuinen ihka elävä tonttu! Jännää! Alkoi hirvittävä hihkuminen ja ehkä ilmassa oli hieman pelkoakin. Tonttu juoksi saman tien läheiseen metsikköön, kun lapset hänet huomasivat. Tästä jäi sellainen jälki sydämeen, etten voi muuta kuin kiittää lastentarhan tätejä, jotka esityksen lapsille järjestivät.

Toinen tarina onkin karumpi. Viisivuotiaana istuin lattialla ja leikin vaaleansinisellä kuplavolkkarilla. Rullasin autoa edestakaisin ja puhuin joulusta ja joulupukista aivan kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan. Onhan se jännittävää aikaa, kun joulu on aivan kohta käsillä. Seitsemänvuotias isoveljeni tuli siihen viereeni ja totesi, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun kaikki mureni ympäriltäni. Aloin tietysti inttää vastaan, mutta isoveljeni viisaudella ei ole rajoja. Hänellä oli selkeät perusteet sille, mistä kaikki joululahjat tulevat, ja kuinka joulupukki on vain joku, joka on pukenut punanutun ja parran päällensä. Se oli hetki, jolloin päätin, etten ikinä kerro pikkuveljelleni, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Pikkuveljeni taisi uskoa vielä yhdeksänvuotiaanakin joulupukkiin, vaikka varmasti tämän kieltäisi, jos blogiani jaksaisi lukea.

Millaisia muistoja teillä on joulupukista? Onko hyviä vai huonoja? Tällaiset muistot ovat ihania, varsinkin jos myöhemmin pystyy nauramaan muistoille, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksiä tapahtumahetkellä.

Eilisen joulukalenteriluukun löydät Riitan Kirja vieköön -blogista.

Neljännen luukun meille paljastaa Kirjasähkökäyrä -blogin Mai.

Ihanaa joulunalusaikaa kaikille!

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Postauspinossa on kirjoja, joita en ole ehtinyt blogiin asti tuoda. Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala (Tammi, 2012) ruodittiin lukupiirissä jo aikaa sitten ja nyt vasta ehdin tehdä koostepostauksen. Kävi kirjan kanssa niinkin, että joudun maksamaan kirjastolle yhden euron myöhästymismaksun. En ollut uusinut lainaa, vaikka olin kuvitellut tehneeni niin. Ryökäle. Siis minä. Olisivat saaneet laskuttaa moisesta erehdyksestä enemmän. Yleensä olen tällaisten kanssa todella tarkka, mutta nyt oli lipsahtanut virhe.

Elly syntyy hulluna vuotena 1968 englantilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Ellyn äiti suistuu masennuksen syövereihin joitakin kuukausia Ellyn syntymän jälkeen, koska äidin omat vanhemmat ovat kuolleet äkillisesti vaellusretkellä. Vaikka isä on näennäisesti läsnä, ottaa Ellyn viisi vuotta vanhempi veli Joe siskonsa suojelukseensa. Koulussa Elly tapaa Jenny Pennyn, joka on täysin erilainen kuin kaikki muut tytöt. Tytöistä tulee parhaimmat ystävät, kunnes Ellyn perhe muuttaa Cornwalliin. Tyttöjen tiet erkanevat, mutta he tapaavat vielä, vaikkakaan eivät sellaisissa merkeissä kuin kumpikaan haluaisi.

Cornwallissa Ellyn vanhemmat haluavat tehdä ostamastaan talosta majatalon. Ellyn elämässä alkaa uusi vaihe. Koulu ei kiinnosta, mutta moni muu asia kiinnostaa sitäkin enemmän. Majataloon tulee myös sellaisia asiakkaita, jotka jäävät ikuisiksi asukkaiksi ja näin ollen osaksi Ellyn perhettä. Elly ja Joe vanhenevat. Joe muuttaa pois kotoa ja päätyy lopulta New Yorkiin. Eräänä syyskuisena päivänä tapahtuu jotain, jolla on vaikutuksia koko perheen ja lähimpien ihmisten elämään.

Osa lukupiiriläisitä piti kirjaa hyvänä lukuromaanina. Yksi kuitenkin sanoi, että mitä pidemmälle kirja eteni, sitä vähemmän hän kirjasta piti. Mainittiin myös, että kirjan alkupuoli oli paljon vetävämpi kuin loppu. Itselleni kirjasta tuli mieleen samanlainen tunnelma kuin kirjassa Kuin surmaisi satakielen. Tätä hieman ihmeteltiin, mutta kirjan tunnelmassa oli mielestäni jotain samaa.

Kirjan henkilögalleria oli melko laaja. Lukupiiriläiset ihastuivat etenkin Arthuriin, vaikka kookospähkinäonnettomuus ja sen seuraukset olivatkin tosi kökköä luettavaa. Kirjan henkilöt olivat värikkäitä ja omia persooniaan. Siitä huolimatta tuli mieleen, olisiko jonkun henkilön poisjättäminen heikentänyt kirjan viehättävyyttä. Luultavasti ei. Ellyn vanhemmat jäivät hieman sumuverhon taakse. Heistä ei kauheasti kirjaan mitään irronnut. Lukupiirissä keskusteltiin myös siitä, että kirjan antama kuva Ellystä oli ohut. Elly kertoi enemmän muista kuin omasta itsestään. Eräs lukupiiriläinen sanoikin, että Elly oli kertoja. Hän ei avannut omia asioitaan muuten kuin muiden kautta.

Elly ripustautui lapsuuden muistoihin aikuisiässäkin. Tämä oli hieman outoa, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, voisiko tämä kummuta jostain lapsuuden traumasta. Hieman jäi esimerkiksi epäselväksi se, käyttikö naapurin mies Ellyä seksuaalisesti hyväkseen. Vihjailut kyllä olivat melko suoria, mutta mitään ei kerrottu aivan suoraan. Kirjassa oli muutenkin paljon vihjailuja, joista olisi pitänyt arvata tai osata lukea rivien välistä asioiden todellinen tila. Kirjassa oli myös melko ennalta arvattavissa, mitä tulee tapahtumaan, kun mainittiin yksi tai kaksi yksittäistä asiaa.

Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala on helppoa luettavaa. Tarina jaksaa kiinnostaa, vaikka jotkin jutut hieman ehkä lyövätkin yli.

Kirjan englanninkielinen alkuteos When God Was a Rabbit on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3½ (asteikko 1-5).

Saara Turunen: Sivuhenkilö

En tiedä, miksi Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi, 2018) postaus on jäänyt tekemättä, vaikka kirjasta pidinkin todella paljon. Toisaalta moni muukin asia on jäänyt puolitiehen. Helle on vienyt voimat ja kesälomakin siirtyi viikolla. Ehkä tämä taas tästä vilkastuu, kun ensi maanantaina oikeasti alkaa kauan kaivattu loma. Mutta asiaan. Talvilomalla ollessani olin Bloggariklubilla, jossa Saara Turunen oli kertomassa uutuusteoksestaan. Kirjan sain tilaisuudesta mukaani. Siitä lämmin kiitos kustantajalle.

Sivuhenkilössä on kertojana Saara Turusen näköinen tai ehkä paremminkin oloinen henkilö. Kertoja on julkaissut esikoisteoksensa, jolle odottaa kiivaasti arvioita. Mitä hänen kirjastaan sanottaisiin? Odottavan aika on pitkä. Aluksi ei kuulu, eikä näy mitään. Sitten tapahtuu pahin. Kirja saa tylyn tuomion valtakunnallisen sanomalehden kriitikolta. Kertoja on tullut muserretuksi kertaheitolla. Vähän sama kuin joku olisi haukkunut lastasi rumaksi ja tyhmäksi. Kertoja syöksyy jonkinlaiseen masennustilaan ja lamaantuu täysin. Vuoden ajan hän vain on ja miettii. Välillä kertojan sisaret saavat kertojaan liikettä. Nekin lähinnä silloin, kun tarvitaan lastenhoitajaa.

En yhtään ihmettele, että Saara Turusen uutta romaania moni odotti innoissaan. Turunen osaa kietoa lukijansa tarinan vangiksi. Vaikka kirjan kertojaäänelle ei kauheasti tapahdu ja sosiaalinen elämäkin on enemmän kuin hakusessa, saa kertojan ajatukset lukijan pyörteisiinsä. Kertojan minimalistinen elämäntyyli tuo oman viehätyksensä kertomukseen. Ihan oikeasti ihminen voi pärjätä juhlissa kuin juhlissa yhdellä ja samalla mekolla. Ihastuin myös siihen, että kertojan kulkuneuvo on polkupyörä. Tunsin tästä jonkinlaista yhdenvertaisuutta itseni kanssa. Minähän olen autoton nainen, joka suosii julkista liikennettä ja kävelee aina kuin se on mahdollista. Polkupyörä on toki ihana vempele kesähelteillä ja sillä taittuu hieman pidempikin matka sutjakkaasti.

Saara Turunen kirjoittaa hienoa suomen kieltä. Selkeä ilmaisu on aina plussaa ja itse ainakin koen, että tällaisia kirjoja on kiva lukea. Kirja on jollain tavoin hyvin rehellinen ja kertoo asiat siten kuin ne ovat. Kirjasta löytyy myös todella mehukkaita kohtauksia. Esimerkiksi kertojan sinkkuus on aihe, josta Turunen kertoo hyvin oivaltavasti ja toteavasti. Sinkku nähdään eräänlaisena outona tapauksena vakioparien ja perheiden keskuudessa. Vaikka Sivuhenkilö on paikoitellen melkoisen surullinen tarina, en voinut olla tirskumatta aina välillä. Kertoja todellakin katsoo sivusta elämänmenoa ja tekee viiltävän tarkkoja huomioita.

Saara Turunen voitti esikoisromaanillaan Rakkaudenhirviö Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta moni on verrannut Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä keskenään, ja näkevät kirjoissa saman kertojan. Saara Turunen kertoi Bloggariklubilla, ettei Sivuhenkilö ole jatkoa Rakkaudenhirviölle, vaikka kertojaääni onkin hyvin samanlainen. Turunen totesi myös, että luultavasti jatkossakin kertojaääni on samanlainen kuin näissä kahdessa ensimmäisessä romaanissa.

Erityismaininta täytyy antaa kirjan todella kauniille kansille, joista on vastannut Timo Mänttäri. Ihanat kukat. Tästä pitää mennä ihan sivupolulle. Sivuhenkilön kertoja onnistuu kasvattamaan kiinanruusua ja saamaan sen kukkimaan vuodesta toiseen. Olen kateellinen. Minä onnistun aina tappamaan kaunistakin kauniimman kiinanruusun. Viimeisimmän istutin ulos kukkapenkkiin ja siellä se nyt nuppujaan taikoo. Eivät siis pidä kiinanruusut meidän talouden atmosfääristä.

Kirjalla osallistun Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Arvatenkin tämän kirjan kannet sijoittuvat ruutuun ”kukkia”.