Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa! #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa, kuten jo aiemmin ehdin kertoa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla. On siis enää vajaa kuukausi h-hetkeen.

Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia nostetaan esiin kirjabloggaajien voimin. Toukokuussa esittelin yhden kirjan ja nyt on toinen vuorossa. Runokirjan valitsin mukavalta kuulostavan nimen perusteella. Vai mitä sanotte nimestä Olen tyttö, ihanaa!? Kirjan on kirjoittanut Merja Virolainen. Hän voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2004.

Runokokoelma on jaettu kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa on selvä oma juttunsa. Ensimmäinen keskittyy lapsuuteen. Pidinkin siitä, kuinka heti ensisivuilla aukeaa kuva ihanasta ja leppoisasta lapsuuden hetkestä isovanhempien luona. Tulee juuri sellainen onnen tunne, joka itselläni on lapsuuden kesistä. On kauniita tyttömäisiä sanoja ja asioita, mutta koska elämä ei ole pelkkää siirappia, on tytön lapsuudessa myös varjoja. Pihapiirissä riehuva housut kintuissa oleva humalainen tai runo uppoamisesta ovat pelottavia kokemuksia.

Ukin kanssa pidettävä löylykisa avaa runosikermän, jossa tyttö muistelee ukkia. Niin eläväistä, mutta kiistatta vanhenevaa. Tytöllä on myös salaisuus, joka liittyy ukkiin, ja josta hän on hyvin pahoillaan. Eivät tytöt ole aina kilttejä, mutta on hienoa, jos virheensä ymmärtävät.

Höyry hälvenee, huuru on haihtunut

vanhan raakkauspeilin pinnalta, hopea rakoillut:

kun vedän paidan pään yli, se tuoksuu mummilta,

ruusulta, puuterilta, vaaleanpunaiselta yöpuvulta,

ukki sovittaa karvareuhkaa päähän,

ronkkii vesilasista hymyään. (s. 33)

Teoksen toinen osuus alkaa pelottavilla yökuvauksilla. Mitä, kun heräät keskellä yötä, eikä uni ota enää tullakseen? Pimeänpelko on monelle lapselle tosiasia, mutta voi se vaivata aikuistakin ihmistä. Yön varjot ja äänet pelottavat. Kaikki tuttu näyttää omituiselta ja yön oudot otukset ovat heränneet henkiin. Murhaajat, noidat, vampyyrit, ryövärit. Niitä on paljon ja vain mielikuvitus on rajana. Tällaisetkin asiat voivat toden totta kuulua tytön elämään.

kun pelkäät yön ääniä, tuulen voihkinaa,

noitaa joka nauraa kirskuu

riekaleisissa viitoissaan,

viskoo kasvoillesi toukkia, seittejä,

repii verenpisarasormin yltäsi pyjamaa. (s. 55)

Viimeisimmät runot kertovat tytöstä, joka on jo aikuinen tai aikuisuuden kynnyksellä. Yhä edelleen sisimmässään nainen on kuitenkin tyttö. Lapsuuden leikit ovat vaihtuneet rakkauteen. Vaikeaan rakkauteen, jossa rakastaja on toisen oma. On vain varastettuja hetkiä, kyyneleitä, suudelmia ja painolastia. Runoissa on intiimiä latautuneisuutta ja herkkiä hetkiä.

vaikka olet toisen oma ja oma,

vaikka meitä ei ollutkaan,

vaikka sinä vain parkkipaikalla

vaikka sinä vain piirsit sormella

auton tomuiseen takalasiin

puhtaan sydämen kuvan (s. 63)

Merja Virolaisen runokokoelmasta välittyy erinomaisesti ajateltu kokonaisuus, jossa tytön elämä siirtyy askelluksia eteenpäin kirjan edetessä. Minua viehätti runoissa se, kuinka runsassanaisesti ja ihanasti Virolainen on saanut kuvitettua tytön lapsuuden muistoja. Tytön vanhetessa runoihin tulee selkeästi aikuismaisempi ote. Sanat symbolisoivat rakkauden kauneutta.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! on ehdottomasti ansainnut Tanssiva karhu -palkinnon. Tähän runoteokseen kannattaa ainakin kaikkien tyttöjen eli naisten tarttua. Uskon, että tämä kirja tuo monelle muistoja mieleen.

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!

Kustantaja: Tammi

Sivuja 76

Kansi: Markko Taina

Vielä muuten ehtii lukea aikaisempia Tanssiva karhu -voittajia ja antaa äänensä kuulua, mitä piti lukemastansa.

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät #tanssivakarhu25

Tänä vuonna vietetään Yleisradion Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlaa. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja palkinto jaetaan 3.7. Kajaanin runoviikoilla.

Kirjabloggaajat ovat mukana nostamassa Tanssivan karhun aiempien vuosien voittajia esille. Itse esittelen kaksi kirjaa, joista ensimmäinen on tässä postauksessa. Lukemani runokirja valikoitui sattumanvaraisesti sen mukaan, mitä kirjastosta löysin. Ilokseni kirja oli surrealistisen hauska, vaikka tekijä itse on asiasta ehkä täysin eri mieltä. Ja teoshan on Juha Kulmalan Pompeijin iloiset päivät. Kulmala voitti teoksellaan Tanssivan karhun vuonna 2014.

Runoissa on mielenkiintoista ja hauskaa se, että jokainen kokee ne omalla tavallaan. Toiselle jokin runo voi olla sykähdyttävä ja pysäyttävä, toinen puolestaan ohittaa samaisen runon kokematta mitään sen kummallisempaa. Juha Kulmalan Pompeijin iloiset päivät ovat mielestäni täynnä elämää. Niistä löytyy hauskuutta ja elämän koomisia puolia vakavissa asioissa.

elämme rauhan aikaa

elämme akuankan taskukirjaa

vallankumouksen vaihtoehto

ei ole kuolema vaan virkamiestyönä

                  käsikirjoitetut hallusinaatiot, navan ympäri

                                                         pyörivät bassokuviot (s. 42)

Kulmalan runot hersyvät elämää. Runoista löytyy sellaisia havaintoja ympärillä olevista tapahtumista ja asioista, jotka normaalisti ohitetaan ajattelematta asiaa sen enempää. Ihastuin siihen, kuinka runoissa nämä havaitut asiat viedään ikään kuin eteenpäin oman ajatuksen voimalla. Runoissa kaikki on mahdollista.

Runot yhdistetään usein rakkauteen ja romantiikkaan sekä ympärillämme olevaan luontoon. Pompeijin iloiset päivät ovat jotain aivan muuta. Juha Kulmala virnistelee maailmalle ympärillämme. Rakkauden kaipuuta tyydytetään alkoholinhuuruisesti yhden yön suhteilla. Aamulla on petikaveri häipynyt vähin äänin ja krapula on vieraana. Oikeastihan tämä on realistista tekstiä. Naurattaa, vaikka ei ehkä saisi.

                              et herättänyt minua kun lähdit, en herättänyt

häntä jonka luota lähdin, ehkä ei ollut mitään mistä herättää

          tämä on metripizzaa

          kinkunkasvoinen juntti (s. 43)

On pakko mainita tämäkin. Ilahduin, kun aloin lukea Kulmalan runoteosta, koska ensisivuilla oli kiitokset kolmelle eri taholle. Olivat antaneet runoilijalle rahaa. Samaisesta aiheesta löytyi monisivuinen runokin nimeltä antoivat minulle rahaa. Runossa tiivistyy mainiolla tavalla runoilijan luomisen tuska. Rahaa antoivat, mutta tekstiä ei meinaa syntyä. Sehän on kamala yhtälö. Pakko olisi saada jotain paperille, mutta, entä jos juttua ei meinaa tulla. Täytyy kuitenkin myöntää, että on Kulmala rahoillensa vastinetta antanut eli saanut tekstiä aikaiseksi. Hieno teos.

antoivat minulle rahaa

enkä saa kirjoitettua mitään, armenialainen konjakki

imeytyy kuin tumma erinomainen puu kasvaisi

sisuksiin ja tekisi versoja suonia pitkin, sormenpäistä ja

otsasta puhkeaisi hehkuvat lehvät (s. 11)

Käsittämättömän hienoja ja voisin jopa sanoa uskomattomia oivalluksia. Kukin voi kuvitella, miltä tuntuu, kun konjakkia siemaisee. Kulmala on vain vienyt tämänkin astetta pidemmälle. Runoteos pursuaa tällaisia oivalluksia. Täysin absurdeja, mutta niin runoon sopivia, että väkisinkin suupielet nousevat ylöspäin. Pidän tällaisesta sanoilla leikittelystä.

Luettuani Pompeijin iloiset päivät, en yhtään ihmettele, miksi Juha Kulmala on palkittu Tanssivalla karhulla. Kirja on sykähdyttävän erilainen. Kulmala on palkittu aikaisemminkin. Vuonna 2011 hän voitti ensimmäisen jaetun Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan Emme ole dodo.

Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät

Kustannusosakeyhtiö Savukeidas

Sivuja: 64

Kansi: Ville Hytönen

Haasta sinäkin itsesi mukaan lukemaan edellisvuosien Tanssiva karhu -voittajia, jotka löydät täältä. Samalta sivulta löydät lomakkeen, jolla voit antaa oman sanasi kuulua lukemastasi kirjasta.