Tervetuloa lukemaan Kirjabloggaajien joulukalenteria! Istahda joka päivä ennen joulua hetkeksi alas ja nauti
kiireettömyydestä tämän ihanan joulukalenterin ääressä. Tämän jälkeen
jaksat taas ehkä hieman paremmin puuhastella ja toimia reippain mielin. Tänään aukeaa joulukalenterin luukku numero kolme, jossa muistellaan joulupukkia ja ehkä hieman tonttujakin.
 |
Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi
|
Puhu pukille (Tammi,
2000) on Axa Sorjasen koostama ja Tomi Riionheimon kuvittama teos joulupukista.
Kirjan kertomukset on kerätty eri-ikäisiltä ihmisiltä ympäri Suomea. Yhteistä
kertomuksille ovat muistot joulupukista, ettekä voi edes arvata millaisista
muistoista. On kauniita tarinoita, joissa jopa silmäkulmakin voi hieman kostua,
mutta on myös tarinoita, joissa joulupukki onkin jotain ihan muuta, mitä
perheen pienokaiset ja vanhemmat ovat toivoneet.
 |
Kuvalainaus Tomi Riionheimon kuvituksesta Puhu pukille -kirjassa
|
Miltä kuulostaa joulupukki, joka jättää lahjojen jakamisen
kesken ja ryhtyy kokoamaan junarataa yhdessä perheen pojan kanssa?
Junanlähettäjäksi muuttunut pukki saadaan ulos talosta vasta puolenyön
tiimoilla. Entä kesähelteillä huopatossuissa ja pukkiasussa kulkeva mies, joka on herännyt jostain pusikosta polttareidensa jäljiltä? Miehen kävellessä kotia kohti japanilainen turisti pysäyttää hänet ja pestaa pukin valokuvaussessioon
lapsiensa kanssa. Aikamoisen tilin joulupukki kyseisestä keikasta nappasikin. On
myös surullisia tarinoita, joissa lapsen viaton usko joulupukkiin murenee. On
jopa tarina, jossa joulupukille täytyy kutsua ambulanssi. Hienojakin tarinoita löytyy. Joulupukin lumihankeen juuttuneen auton takaisin matkaan pelastaa joukko
toisia joulupukkeja. Joulunahan on kaikilla hyvä mieli ja tahto auttaa lähimmäistään.
Puhu pukille on
kirja, jonka lukee nopeasti. Kirjan tarinat naurattavat, mutta saavat myös
vakavaksi. Kirja on juuri sellainen elämänmakuinen teos, joka piirtää melkoisen
kuvan siitä, kuinka erilaisia ihmisten joulut voivat olla.
Nyt haluan tietysti itse kertoa kaksi tarinaa. Lyhyitä
lupaan sen.
En muista, minkä ikäinen olin, mutta alle kouluikäinen joka
tapauksessa. Lastentarhassa kuiskittiin tontuista, jotka kurkkivat ikkunoiden
takana ja tekevät muistiinpanoja lapsista. Siitä tietysti, kuka on kiltti ja
kuka ei. Eräänä aamuna hoitajat saivat lapsijoukkion siirrettyä tarhan isojen
ikkunoiden ääreen. Ette ikinä arvaa! Ikkunoiden takana kurkki punapukuinen ihka elävä
tonttu! Jännää! Alkoi hirvittävä hihkuminen ja ehkä ilmassa oli hieman pelkoakin. Tonttu juoksi saman tien
läheiseen metsikköön, kun lapset hänet huomasivat. Tästä jäi sellainen jälki
sydämeen, etten voi muuta kuin kiittää lastentarhan tätejä, jotka esityksen
lapsille järjestivät.
Toinen tarina onkin karumpi. Viisivuotiaana istuin lattialla
ja leikin vaaleansinisellä kuplavolkkarilla. Rullasin autoa edestakaisin ja
puhuin joulusta ja joulupukista aivan kuin maailmassa ei mitään muuta
olisikaan. Onhan se jännittävää aikaa, kun joulu on aivan kohta käsillä.
Seitsemänvuotias isoveljeni tuli siihen viereeni ja totesi, ettei joulupukkia
ole olemassakaan. Muistan vieläkin sen hetken, kun kaikki mureni ympäriltäni.
Aloin tietysti inttää vastaan, mutta isoveljeni viisaudella ei ole rajoja.
Hänellä oli selkeät perusteet sille, mistä kaikki joululahjat tulevat, ja
kuinka joulupukki on vain joku, joka on pukenut punanutun ja parran päällensä.
Se oli hetki, jolloin päätin, etten ikinä kerro pikkuveljelleni, ettei
joulupukkia ole olemassakaan. Pikkuveljeni taisi uskoa vielä
yhdeksänvuotiaanakin joulupukkiin, vaikka varmasti tämän kieltäisi, jos
blogiani jaksaisi lukea.
Millaisia muistoja teillä on joulupukista? Onko hyviä vai huonoja? Tällaiset muistot ovat ihania, varsinkin jos myöhemmin pystyy nauramaan muistoille, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksiä tapahtumahetkellä.
Eilisen joulukalenteriluukun löydät Riitan Kirja vieköön -blogista.
Neljännen luukun meille paljastaa Kirjasähkökäyrä -blogin Mai.
Ihanaa joulunalusaikaa kaikille!
