Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43

Joskus kirjan nimi on niin kiehtova, että kirja on luettava ihan vain pelkän nimen takia. Plussaa tuo tietysti hyvä tarina. Nyt osuivat molemmat nappiin. Susan Heikkisen kirjan nimi Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 (SKS, 2020) herätti kiinnostukseni heti. Ihan vain sen takia, että pulloposti ja Seili. Kirjan kansien väliin mahtuu uskomaton tarina, joka piti otteessaan alusta loppuun saakka. Kaiken lisäksi kirja on tietoteos. Kirjasta löytyy varsin paljon tietoa Suomen mielenterveyden hoidon suuntalinjoista 1920-luvulta 1950-luvun loppuun saakka. 

Saima Rahkosen elämä ei ollut kadehdittava. Hän syntyi vuonna 1903 köyhään työläisperheeseen Viipurin suurpitäjässä. Työnteko piti aloittaa jo nuorena tyttönä, eikä kansakoulua ehtinyt käydä kuin pari vuotta. Vuodesta 1917 lähtien Saima toimi palvelijan tehtävissä monissa eri paikoissa. Nuori nainen ei tuntunut viihtyvän missään kovin pitkään. Parikymppisenä työt veivät Helsinkiin. Jokin vaivasi Saimaa. Hän ei pitänyt työkaveristaan, vaan päätti hoitaa tämän hengiltä. Onneksi yritys epäonnistui, vaikka pahat jäljet se työkaverin kasvoihin jättikin. Vankilaanhan Saima teostaan joutui. 

Saima todettiin syyntakeettomaksi ja koko loppuelämän sairaalakierre on valmis. Sairaalat vaihtuvat useaan otteeseen. Seilin sairaalassa Saima oli pariin otteeseen. Toisella kerralla kuolemaansa saakka. Seilissä Saima aktivoitui kirjoittamaan kirjeitä kuvitelluille miesystävilleen. Osa kirjeistä löytyi arkistoista, koska niitä ei oltu toimitettu eteenpäin. Minnekäs niitä – kuvitteellisia kirjeitä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Seilin saarelta löydettiin vuonna 2010 lasipulloja, jotka olivat täynnä käsin kirjoitettuja lappuja. Pienet pullot alkoivat kiinnostaa toimittaja Susan Heikkistä, joka halusi, että pullot avattaisiin. Hän kirjoittaisi artikkelin ja lehti maksaisi kulut. 

Susan Heikkinen ei tainnut arvatakaan, millaiseen tutkimustyöhän pullojen sisältö hänet veisi. Hän tutustuisi naiseen, jonka elämä olisi unohtunut ilman häntä. Saima Rahkosen sukulaiset eivät olleet kertoneet naisesta tuleville sukupolville. Saiman elämä tuli heille yllätyksenä. Saiman elämää tutkiessa Susan Heikkinen on joutunut tekemään varsinaista salapoliisityötä. Aivan mahtavaa, että Saiman elämäntarina tuli kerrotuksi. 

Eikä siinä tietysti vielä kaikki. Susan Heikkisen kirja on loistava läpileikkaus suomalaisen mielenterveyden hoidon historiasta. Saima joutui kokemaan monia uusia hoitomuotoja. Osa saattoi toimia hyvinkin, mutta osa teki pahempaa jälkeä Saiman mielelle. Lobotomiaa ei sentään Saimaan kokeiltu. Oli myös mielenkiintoista lukea, millaisia raportteja sairaanhoitajat joutuivat tekemään. Jopa ikkunan rikkomiselle oli oma symbolinsa. Saiman suhde häntä hoitaviin lääkäreihin vaikutti olevan kunnioittava. Ikään kuin Saima olisi tiennyt paikkansa. Hoitajille sen sijaan saattoi kiukutella, jos siltä tuntui ja kyllähän se aina välillä siltä tuntui. Saiman tunteet purkautuivat rauhattomuutena, itkuna ja huutona. 

Saiman tarinaa lukiessa minua herkisti ajatus siitä, että Saima joutui olemaan kaukana sukulaisistaan. Seilin saarella sisko kävi välillä Saimaa tervehtimässä, mutta äitiä Saima ei tainnut nähdä. Äitiä oli kuitenkin kova ikävä. Hätäkin oli suuri, kuinka äiti pärjää. Kirjan tarina on myös hyvä osoitus siitä, kuinka hankalaa matkustaminen oli siihen maailman aikaan. 

Seilin saarella on varsin mielenkiintoinen historia. Aikoinaan saarelle toimitettiin leprasairaat. Kun lepra kukistettiin Suomesta, saari siirtyi mielenterveyspotilaiden hoitopaikaksi. Nykyään Seilin saarella on Turun yliopiston Saaristomeren tutkimustoimintaa, mutta saari on myös suosittu retkeilykohde. Arvaatteko kenellä on ollut jo muutaman vuoden haaveena tehdä retki Seilin saarelle? 

Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta on kirja kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta samalla se on hienosti koottu tarina yhden naisen elämänkohtalosta.

Lämmin kiitos kustantajalle, jolta kirjan sain.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä

Lukupiirissä ehdotettiin muistaakseni jo viime vuoden puolella luettavaksi Panu Rajalan Suomussalmen sulttaania (SKS, 2018). Lukupiiriä taidettiin aina siirtää kuukaudella tai parilla, kunnes lopulta kaikki olivat saaneet kirjan jostain haalittua. Kirjaa oli ilmeisen vaikea saada lainattua esimerkiksi Helsingin kirjastoista. Oma kotikirjastoni Keravalla harvoin pettää, joten nytkin sain kirjan helposti luettavakseni. Pientä tuskaa tosin tuli matkan varrella, kun paikallislehdessä oli juttu Ilmari Kiannosta. Tämän jälkeen kirjaan tuli heti jonotusta. Olin lopulta siinä tilanteessa, että olisi ollut pakko palauttaa kirja, ellen sakkoja olisi halunnut. Onneksi jollakin kuitenkin päättyi laina-aika muutamia päiviä aiemmin kuin minulla. Tämä lainaaja palautti kirjan hieman myöhässä, mutta juuri niin sopivasti, että itse vältyin sakoilta ja sain uusittua lainani. Pakkohan sitä laina-aikaa oli nimittäin uusia, koska nyt on kyseessä oikea tiiliskivikirja. Tarinallisia sivuja vajaa 500, mutta kirja painaa lähes 1200 grammaa.

Kyseessä on siis Ilmari Kiannon elämäkerta tai kenties paremminkin henkilökuva. Ilmari Kianto, syntyjään Calamnius, oli pappisperheen vesa. Hän sai hyvät mahdollisuudet elämälle. Oli mahdollisuus opiskella, ja niin mies tekikin. Ylioppilaaksi tulemisen jälkeen nuorella miehellä riitti pohdittavaa jatko-opintojen suhteen. Lopulta hän päätyi Helsingin Keisarillisen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieltä sekä estetiikkaa. Nuorella miehellä oli pitkään ongelmia luoda suhteita naisiin. Hän saattoi rakastua syvästi, mutta suhteista ei syntynyt mitään vakavampaa. Johtuuko sitten tästä, että kun hän lopulta vaimon itselleen löysi, ei mennyt aikaakaan, kun hänellä oli toinenkin nainen, jota hän myös vaimoksi kutsui. Lapsia syntyi kumpaankin liittoon, eikä siitä tietysti mitään tullut, kun oli kaksi perhettä elätettävänä. Virallinen ja vähemmän virallinen. Tämä kuvastaa hyvin myös Kiannon loppuelämää. Miehellä tuntui olevan aina uusi nainen kierroksessa, vaikka vanhakin vielä samassa asunnossa asui. Eikä vuosikymmenien ikäerokaan tuntunut olevan esteenä, kun lempi leiskahti.

Ilmari Kianto oli tietysti ilman muuta kirjailija. Panu Rajala avaakin Kiannon tuotantoa kirjassaan hyvin laajalti. Kianto on ollut tuottelias mies. Kirjoja on syntynyt kuin liukuhihnalta, mutta merkittävimmiksi lienevät jääneen Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924), joista jälkimmäinen muuten edelleen suututtaa kirjan esikuvana olleen Kyllösen Joosepin sukualaisia. Kiannolle olikin tyypillistä, että kirjojen aiheet olivat joko suoraan hänen omasta elämästään tai lähipiiristä. Kianto vaihtoi kustantajaa usein, vaikka suhde Otavaan olikin pisin. Mielenkiintoista oli lukea siitä, kuinka kustantajat antoivat kirjoista ennakkomaksua. Kiannon tapauksessa ennakkomaksut hupenivat nopeasti perheiden elättämiseen.

Kianto rakennutti perheellensä mahtavan kelohonkaisen talon Niettussaaren rinnetontille. Rakennus sai nimekseen Turjanlinna, vaikka tunnettiin se monella muullakin nimellä. Turjanlinnan kohtalo on kaamea. Talvisodassa rakennus tuhopoltettiin suomalaisten toimesta. Tosin täytyy myöntää, että Ilmari Kiannolla oli omaakin syytä siihen, että talo poltettiin maan tasalle. Myöhemmin Otava rahoitti hyvin avokätisesti Kiantoa, jotta Turjanlinna saatiin rakennettua uudestaan. Surullista tässä on kuitenkin se, että tämäkin rakennus syttyi palamaan.

Suomussalmen sulttaania on vaikea kuvailla lyhyesti, koska Kianto eli värikkään ja pitkän elämän. Lukupiirissä syntyi kirjasta melkoista keskustelua. Kyseessä on sellainen kirja, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Kirjaa pidettiin jyhkeänä, mutta samalla mainittiin, että Rajalalla on ollut mukana kirjoitustyössään pieni pirullinen pilke. Kirjan alkua pidettiin jokseenkin takkuisena, mutta myöhemmin tarina alkoi vetää kunnolla, vaikka yksi lukupiiriläinen ei kirjasta oikein innostunut. Kirjan alkupuolella oli ehkä hieman liian syvällistä analyysejä kirjoista.

Lukupiiriläiset kuvailivat Kiantoa irstaaksi naistenmieheksi, kateelliseksi, egoistiseksi ja narsistiseksi. Mies oli kova valittamaan ja syytti muita huonoista oloista. Mihinkään ei ollut tyytyväinen ja vihapuheita riitti. Kianto kerjäsi rahaa lähes joka paikasta, mutta itse hän oli nuuka antamaan mitään naisilleen ja lapsilleen. Kutale ja ketale koko mies. Nykymaailmassa Kianto olisikin ilman muuta varsinainen kohujen aiheuttaja ja Seiskalla riittäisi kirjoitettavaa.

Lukupiiriläiset pitivät siitä, millaisia nimiä Kianto oli lapsilleen antanut. Mitä tykkäätte nimestä Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka? Mielestäni ihana. Ihan näin pitkää nimeä ei tänä päivänä saa lapselleen antaa, mutta muuten nämä yksittäiset nimet saattaisivat mennä kaikki heittäen läpi. Lasten nimistä löytyi myös esimerkiksi Otso Tähtivalo ja Jormo Gabriel Sotavalta sekä Orvokki Helmi Simpukka ja Sorjo Uolevi Sotaprinssi.

Itselläni oli hyvin hatarat tiedot Ilmari Kiannosta ennen kirjaan tarttumista. Ehkä luimme lukiossa Punaisen viivan tai sitten se oli niin, että pidimme pariesitelmiä suomalaisista klassikoista. On nimittäin hatara muistikuva, että kaksi poikaa olisi esitellyt kirjan luokalle. Kotona puhuttiin aina, että joku on kuin Ryysyrannan Jooseppi. Silloin en edes ajatellut yhteyttä Ilmari Kiantoon. Olen todella iloinen, että luimme kirjan lukupiirissä, koska kirja esitteli miehen, jonka elämässä todellakin riittää hämmästeltävää. On siinä ollut uskomaton veijari.

Panu Rajalan Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä on kirja, johon kannattaa varata aikaa. Ilmari Kiannon elämän kuvauksen lisäksi teos on ilman muuta yleissivistävä.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4- (asteikko 1-5).

Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”mies”. Tiedätte kyllä miksi.