Olin alkuvuodesta Bloggariklubilla, jossa Laura Manninen oli
kertomassa esikoiskirjastaan Kaikki
anteeksi (WSOY, 2018). Kirja ilmestyi jo yli vuosi sitten keväällä. Huomioin
jo silloin kirjan saaman mediahuomion, mutta en ajatellut kirjaa sen enempää.
Olikin siis hienoa, että kustantaja lähetti Bloggariklubin jälkeen kirjasta
pokkariversion, koska kirja alkoi kiinnostaa sen jälkeen, mitä Manninen
kirjastaan kertoi. Nyt tulin vihdoin napanneeksi kirjan lukemattomien pinosta. Fyysisesti kevyttä matkalukemista, mutta henkisesti raskasta sisältöä.
Laura on lähes nelikymppinen oman tiensä kulkija. Hän tapaa
Mikon, joka on kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä toivoa. Mikko on
kohtelias ja osaa ottaa huomioon muut ihmiset. Mies osaa myös keskustella
älykkäästi. Kaiken tämän lisäksi hän on komea. Laura on aivan myytyä naista ja uskaltautuu Mikon kanssa
suhteeseen, vaikka Mikolla onkin kolme alaikäistä lasta. Lapset eivät ole ikinä
kuuluneet Lauran kiinnostuksen kohteisiin, mutta onhan heidän kanssaan toimeen
tultava, jos toisella osapuolella sellaisia on. Suhde etenee nopeasti, eikä
aikaakaan, kun Pohjanmaalta kotoisin oleva Mikko muuttaa lapsiensa kanssa
Helsinkiin. On avoliiton aika. Nopeasti Mikon ja Lauran suhde muuttuu. Pienillä
sanoilla ja teoilla on voimaa. Mikon mieli ailahtelee. Välillä mennään
korkealla ja kovaa ja toisinaan taas ryvetään pohjamudissa. Kun Mikko syöksyy
alavireisyyteen, saa Laura kärsiä sekä henkisesti että fyysisesti. Onko
Lauralla mitään mahdollisuutta selviytyä tällaisessa parisuhteessa?
Huh huh! Nyt oli niin rankka kirja, että kului nenäliina,
jos toinenkin. Laura Manninen on kirjoittanut kirjan omakohtaisesta
kokemuksesta. Kirjan tarina on kaikessa karmeudessaan rehellinen. Mannisen
teksti on niin iholle tulevaa, ettei tällaista voi keksiä. Kaikki anteeksi on kuvaus siitä, millaista onnellisen näköisen pariskunnan
elämä voi olla. Kaikki näyttää ulospäin hienolta ja kiiltävältä, mutta sisältä
kaikki on rumaa ja mustaa. Yritetään pitää pintapuoli kunnossa, ettei kukaan
saa tietää, mitä perheen sisällä tapahtuu. Paljonko tällaista oikeasti on?
Uskon, että paljon, mutta siitä ei haluta puhua. Vaikeneminen ei todellakaan
ole kultaa.
Bloggariklubilla Manninen kertoi, että on hankalaa pitää
kulisseja yllä. Sukulaiset, ystävät ja työkaverit uskovat, että kaikki on
hienosti. Kun kaikki lopulta paljastuu, on lähipiirille vaikeaa, kun se ei ole
tiennyt vaikeuksista mitään. Manninen myös muistutti sekä suullisesti, että
kirjallisesti kirjassaan, että kaiken voi antaa anteeksi, mutta kaikkea ei
tarvitse hyväksyä. Parisuhdeväkivallan uhri ei ole yksin, vaikka siltä varmasti
tuntuu pahimmilla hetkillä. Yleensä ihmisellä on aina jonkinlainen verkosto,
johon täytyy vain osata luottaa ja hakea apua.
Manninen kertoi myös, että parisuhdeväkivaltaan kuuluu häpeä
toisesta ja häpeä itsestä, miksi on lähtenyt moiseen suhteeseen. On myös
itsesyyttelyä sekä kolmannen osapuolen kysymykset, miksi. Kirjassa kaikesta
epätavallisesta tulee tavallista. Kirja on ehdottomasti yhteiskunnallinen teos.
Suomessa on vaikenemisen kulttuuri ja tällä kirjalla Manninen on pystynyt
hieman rikkomaan sitä. On hyvä, että tällainen asia on nostettu tapetille.
Kaikki anteeksi
oli yksi vuoden 2018 suosituimmista äänikirjoista. Myös kirjan elokuvaoikeudet
on ostettu. Itselleni tuli ainakin tunne, että vaikka kirjan tarina on kauhea,
haluan elokuvan nähdä, kun se joskus valkokankaalle ilmestyy.
Laura Mannisen Kaikki
anteeksi on tarina parisuhdeväkivallasta, mutta samalla se on
rakkauskertomus. Kirja kannattaa lukea jo sen vuoksi, että silmät aukeaisivat
ja näkisivät ympärillämme olevan näkymättömän väkivaltaan.
Kirjalla osallistun myös Oksan hyllyllä -blogin
Kirjankansibingoon. Tämän kirjan kansi menee ruutuun ”väh. 5 väriä”. Vihreä,
sininen, punainen, purppura ja musta ja löytyyhän tuosta muitakin sävyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti