Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joenpelto Eeva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joenpelto Eeva. Näytä kaikki tekstit

20.6.2021

Kulttuurikesä vol. 2: Eeva Joenpellon kirjailijakoti Vares-Kantola

 

Kirjabloggaajat saivat ihanan kutsun WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Pääsimme tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Vares-Kantolaan. Tämä on sikäli harvinaista herkkua, koska Eeva Joenpelto oli testamentannut kirjailijakotinsa WSOY:n kirjallisuussäätiölle sillä edellytyksellä, että kirjailijakoti annetaan kirjailijan vastikkeettomaan käyttöön. Kirjailijakodin asumisoikeutta voi hakea kolmen vuoden välein eli normaalisti Vares-Kantola on jonkin kirjailijan asuntona kolmisen vuotta, eikä siellä silloin voi tietenkään vierailla. Kirjailijakodissa ovat asuneet ja työskennelleet kirjailijat Tuomas Kyrö, Mikko Rimminen, Katja Kettu, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen ja Marianna Kurtto. Syksyllä 2021 taloon muuttaa Tittamari Marttinen. 

Kirjailijan muuttaessa Vares-Kantolasta pois, WSOY:n kirjallisuussäätiölle jää hetki aikaa laittaa paikat kuntoon ennen Joenpellon sukulaisten kesämajoitusta sekä seuraavan kirjailijan paikalle muuttoa. Koska Kurtto oli muuttanut pois kirjailijakodista, oli WSOY:n kirjallisuussäätiöllä hyvä mahdollisuus kutsua kirjabloggaajia vierailulle. Toki koronarajoitukset täytyi huomioida. Täytyy kyllä sanoa, että oli upea paikka, joka henki rauhallisuutta ja sivistyneisyyttä samanaikaisesti. 

Paras antaa kuvien puhua puolestaan.



 
Jos en väärin muista, Vares-Kantolalla on pituutta 32 metriä. Aikamoinen pytinki.


 






Ikkunasta näkyvä valkoinen talo on Eeva Jonepellon lapsuudenkoti, jossa sijaitsi myymälä



Tuvan raitamatot on teetetty tuvan värimaailmaan sopiviksi




Tapeteissa riittää kuvioita









Tuvan talonpoikaisuudesta siirrytään salin aivan eri maailmaan













Vinkkinä sellainen, että Eeva Joenpellon kirjailijakotiin pääsee tänä kesänä vierailemaan 20.-31.7.2021. Liput on lunastettava etukäteen ja kierroksia on rajoitettu määrä. Jos kuitenkaan yhtään kiinnostaa, niin uskon, että vierailu kannattaa. 

Kiitos WSOY:n kulttuurisäätiölle hienosta illasta ja kivasta yllätyskassista.



15.6.2021

Eeva Helle: Seitsemän päivää

 

Edellisessä postauksessa kerroin, että Eeva Joenpellon syntymästä tulee torstaina 17.6.2021 kuluneeksi 100 vuotta. Koska Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on heittänyt somettajille Eeva Joenpelto -haasteen, halusin lukea myös toisen kirjan Eeva Joenpellolta. Nyt tietysti moni ihmettelee, miksi postauksen otsikko on Eeva Helle: Seitsemän päivää (Kansankirja, 1946), jos Joenpeltoa oli tarkoitus lukea. Eeva Joenpelto julkaisi kaksi ensimmäistä romaaniaan salanimellä ja tämä on niistä ensimmäinen.



Kirjakauppias Malmström on piintynyt vanhapoika. Hän on ylemmyydentuntoinen, eikä tavallisen kansan ilakoinnit kosketa häntä. Hän asuu kahdestaan kodinhoitajansa Idan kanssa. Ida on Malmströmiä vanhempi ja syvästi uskonnollinen nainen. Malmströmin ja Idan elämä sujuu tasaisesti. Välillä on pientä kinaa, mutta ei mitään sen vakavampaa. Pääsiäisviikolla alkaa kuitenkin tapahtua. Eräänä päivänä Malmström ei palaakaan töistä normaalisti kotiin. Tulee yö, eikä miestä sittenkään näy. Ida on sekaisin huolesta. Mitä kirjakauppiaalle on tapahtunut? 

Ilmari Malmström on rakastunut. Hän on tavannut Iris Kiven, joka on uskotellut miehelle olevansa kustannusasiamies. Oikeasti Iris Kivi on ilolintu, joka elää sillä, että rikkaat miehet maksavat hänen menonsa. Vastineeksi hän antaa miehille jotain muuta. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että Iris on pulassa. Hänet on potkittu pois seurueesta, jossa viina virtaa, eikä rahoja lasketa. Kirjakauppiaassa Iris näkee helposti höynäytettävän miehen. Malmström pääsee elämänsä ensimmäistä kertaa naisen viereen nukkumaan, eikä maailma ole sen jälkeen entisenlaisensa. Onko tässä vuosisadan rakkaustarinan alku vai selviääkö kirjakauppiaalle, mikä Iris Kivi on naisiaan? 

Jestas, että oli mukavaa luettavaa. Tarina etenee kronologisesti ja kirjan henkilöhahmot ovat omanlaisia karikatyyrejä. Henkilöiden luonteenpiirteet tulevat hyvin esiin, eikä heidän ulkonäköänsäkään tarvitse miettiä, koska Eeva Joenpelto on kuvaillut henkilöt hyvin tarkasti. Mahtavaa kirjallista maalaustaidetta. Joenpellon rikas kieli tulee esiin jo tässä hänen ensimmäisessä romaanissaan. 

Joenpelto ottaa kirjassaan kantaa siihen, millaisia vaikutuksia rahalla on ihmisiin. Mitä enemmän rahaa ihmisellä on, sitä ahneemmaksi ja röyhkeämmäksi hän muuttuu. Rahattoman ihmisen tuska on kirjassa kuvattu äärimmäisen hyvin. Millaisiin tekoihin rahattomuus voi johtaa, jos ei näe minkäänlaista ulospääsyä? Kuinka nopeasti ihminen joutuu totaaliseen ahdinkoon? Voin hyvin kuvitella, että 1940-luvulla rahattomuus on ollut yhtä suuri ongelma kuin nykyään. Rahattomalla ihmisellä ei tunnu olevan mitään arvoa. 

Minua huvitti, kuinka Joenpelto kuvasi kirjassaan sitä, millaisia kirjoja ihmiset haluavat lukea. Pakostakin tuli sellainen ajatus mieleen, halusiko Joenpelto sivaltaa kirjallisia piirejä tekstillään. Joenpelto ainakin uskalsi kirjoittaa rohkeita ja erilaisia tarinoita.

 

Täällä haluttiin lukea elämän kauniista ja miellyttävistä puolista. Jos joku rohkeni ravistaa ihmiset hereille kuvaamalla elämää niin alastomana kuin se oli, häntä sanottiin villitsijäksi, joka ei antanut mitään vaan ainoastaan paljasti. Täällä luettiin edelleenkin mieluummin ritariajan hyveistä ja kahisevista hameista. Hameen alle sen sijaan uskaltauduttiin ani harvoin, ainakaan kirjoissa. (s. 168)

 

Nautin kirjan vanhasta tuoksusta. Kirja on vuodelta 1946 eli tänä vuonna tulee 75 vuotta täyteen sen ilmestymisestä. Pidin myös siitä, kuinka kirjan sidontalangat olivat näkyvissä kirjaa lukiessa. Tällaista teosta käsitellessä tulee jollain tavoin nostalginen olo. On myös kummallista, kuinka hellävaroen tällaista kirjaa haluaa pidellä. 

Eeva Helteen tai oikeasti Eeva Joenpellon Seitsemän päivää on kirja, joka toimii hyvin nykyaikanakin. Kirjaa ei kannata sivuuttaa, jos vastaan tulee, ja jos on tykännyt Joenpellon tuotannosta.




14.6.2021

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa

 

Eeva Joenpellon syntymästä tulee torstaina 17.6.2021 kuluneeksi 100 vuotta. Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija on heittänyt Eeva Joenpelto 100 -haasteen kaikille kirjasomettajille. Tarkoituksena on tietenkin lukea Eeva Joenpellon tuotantoa. Pakkohan minunkin oli lusikkani soppaan laitettava. Joenpellon kirjoja olen lukenut joskus nuoruudessani, kun niitä kirjakerhosta kotiin lähetettiin. Nyt luin kuitenkin itseäni vanhempaa tuotantoa. Lainasin kirjastosta Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa (WSOY). Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1957. Lukemani kirja oli kahdeksas painos vuodelta 1985.



Karl Wilen on arvostettu mies. Hän on sahanomistaja, jolla vaurauttakin riittää. Kaikki on päällisin puolin hienosti, mutta Wilenin perhe on varsin erikoinen. Karlilla on aviovaimo Kaisa. Pariskunta on lapseton, mutta saman katon alla asuu Karlin ja Kaisan lisäksi muitakin. Sanni ja hänen aikuinen poikansa Lasse. Elsa ja hänen poikansa Gösta. Lisäksi on Hanna, Signen tytär. Kaikki lapset ovat Karlin jälkeläisiä. Kaisa on hoivannut Hannaa pienestä vauvasta lähtien ja pitänyt häntä omana lapsenaan. Vasta Signen kuoltua Hanna saa tietää totuuden, että hänen biologinen äitinsä on aivan joku muu kuin Kaisa. 

Hanna on aikuisuuden kynnyksellä. Paikkakunnalle muuttaa Kauko, jonka tarkoituksena on tutkia paikkakunnan lintujen käyttäytymistä Wilenin maihin kuuluvan lammen rannalla. Hannan mielestä Kaukossa on jotain salaperäistä ja kiinnostavaa. Ei mene pitkäänkään, kun Hannalla ja Kaukolla on suhde. Hannan yölliset retket saavat Kaisan raivon partaalle. Hän pakottaa hemmotellun tytön fyysisiin töihin. Kitkemistä, niittämistä ja mitä vain Kaisa keksii. Ihan vain sen takia, että Kaisa haluaa ajaa Hannan sellaiseen tilaan, että hän jättää Kaukosta haaveilun. Mitä enemmän Kaisa pompottaa Hannaa, sitä rakastuneempi Hanna on. Hän alkaa suunnitella pariskunnalle yhteistä tulevaisuutta, mutta kuinka pariskunnan käy, kun kesä on ohi ja syksy saapuu. 

Aivan uskomattoman hieno kirja. Vaikka kirja on yli 60-vuotias, on nuoren rakkauden voima yhtä syvää kuin nykyäänkin. Ei silloin nähdä metsää puilta. Joenpelto kuljettaa tarinaa hienosti eteenpäin. Maaseudun luontokuvaukset ovat upeaa luettavaa. Lintujen laulun saattaa kuulla mielessään ja lampeen tekisi mieli pulahtaa. Joenpellon kieli on rikasta ja kuvailevaa. Tätä kirjaa lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka rikas kieli meillä on. 

Eeva Joenpelto on osannut hienosti kuvata ympäristöä, mutta myös perheen sisäisiä suhteita. Kirjan henkilöhahmot ovat vaikuttavia. Kaisa on voimakas matriarkka, joka ei herkempiä tunteitaan näytä. Karl lyhistyy vasta, kun tapahtuu jotain todella pahaa. Elsa ja Sanni palvelevat perhettä, vaikka he ovatkin tärkeä osa sitä. Lasse kuvataan inhottavana ja Gösta vajaamielisenä. Hanna puolestaan on kasvatettu pumpulissa. Hän ei ole saanut tansseissa juosta, koska Kaisa ei sitä olisi hyvällä katsonut. Tarinan naiset ovat selvästi keskiössä. Toki miehilläkin on oma paikkansa kirjassa, mutta he ovat kuitenkin ikään kuin sivuosissa. 

Täytyy myöntää, että olin hieman hämmentynyt, kuinka rohkean aiheen Joenpelto oli ottanut kirjansa yhdeksi teemaksi. Mies, jolla aviovaimon lisäksi on saman katon alla jalkavaimoja ja lapsia heidän kanssaan. Tämähän on sellainen asia, joka vielä tänä päivänäkin katsottaisiin jonkinlaiseksi skandaaliksi, ellei kyse olisi uskonnollisista vakaumuksista. Kaksinnaiminen on edelleen kiellettyä, eikä se ainakaan kauhean hyvin istu suomalaiseen yhteiskuntaan. Toki nykyään on kaikenlaisia perheitä ja monet ovat hyvin avarakatseisia. Voin myöntää, että itse saattaisin nielaista pari kertaa, jos joku tuttavani kertoisi tällaisista asumiskuvioista. 

Eeva Joenpellon Missä lintuset laulaa on mukava romaani, joka sopii kesälomalukemiston jatkeeksi vallan mainiosti.