Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

 

Ihastuin muutama vuosi sitten Akseli Heikkilän esikoisteokseen Veteen syntyneet. Siksi olinkin aivan täpinöissäni, kun tiesin, että tänä keväänä Heikkilältä ilmestyy uusi kirja Hiljainen vieras (WSOY, 2022). Kirja oli heti saatava käsiini ja täytyy myöntää, ettei todellakaan tarvinnut pettyä. Kirja on kaikessa karmeudessaan huikean hyvä. 

Oona ja Tuomas muuttavat Oonan kotiseudulle asumaan, koska heidän kaupunkikotinsa on palanut tulipalossa asuinkelvottomaksi. Oona ei ole kauhean innoissaan asiasta, mutta Tuomas on yltiöpositiivinen. Oonan vanhemmat ovat antaneet heille vanhan sukukartanon, Korpikummun, asuttavaksi. Oonaa paikka ahdistaa. Aivan kuin paikassa olisi jotain outoa. 

Melko pian muuton jälkeen Oona huomaa odottavansa lasta. Lasta, jota he olivat vuosikausia yrittäneet. Oliko maalle muutosta apua lapsettomuuteen? Oona ei osaa iloita raskaudesta, koska hänelle on alkanut sattua outoja asioita, joista hän ei ole halunnut puhua Tuomakselle. Tuomaksen ollessa töissä, paikalle on tullut outo, mustiin pukeutunut nainen. Nainen väittää Oonan odottamaa lasta omakseen. Eihän tämä voi olla mahdollista. Oonan todellisuus alkaa sekoittua epätodelliseen. Pian nainen ei tiedä, mikä on totta, ja mikä ei. Oonan ahdistuksen keskellä Tuomas alkaa tutkia, miksi heidän uudella asuinseudullaan on tapahtunut järjettömän paljon lasten kuolemia. 

Huh huh! Nyt täytyy sanoa, että olipas selkäpiitä karmiva tarina. Kirjan alkuasetelma on jo melko alakuloinen, mutta ei missään tapauksessa sillä tavoin, että kirja jäisi kesken. Päinvastoin. On pakko lukea eteenpäin, jotta tietää, mitä tulee tapahtumaan ja kirjassahan todellakin tapahtuu. Tapahtuu synkkiä ja kauheita asioita. Toisaalta myös historiasta alkaa tihkua tietoja, joita Oona ei ehkä olisi ikinä halunnut tietää. Tarinaa sävyttävät melankolisuus ja mustanharmaat sävyt. 

Kirjan rakenne on selkeä. Tarina etenee kronologisesti. Toki välillä muistellaan menneitä, mutta ihan vain sen takia, että menneisyys selittää nykyisyyttä. Heikkilän teksti on sujuvaa ja kaunista, jos nyt kauhutarinan yhteydessä voi puhua kauneudesta. Itse ainakin nautin lukemisesta, kun ei tarvitse ärsyyntyä eriskummallisista lauserakenteista ja sekavista kuvauksista.

 

Huomasin valkoisen arkun keskellä pihaa. Se oli kaunis ja surullinen kuin siipiensä suojaan käpertynyt joutsen. (s. 11)

 

Kirjan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Oona ja Tuomas vaikuttavat olevan toistensa vastakohdat. Tuomas näkee asioiden kauniit puolet ja on onnellinen elämän pienistä iloista. Tuleva lapsi on hänen elämänsä tärkein asia. Hänestä tulee isä. Oona puolestaan ei tunnu iloitsevan mistään. Hän ei tunne edes odottavansa lasta, eikä hänellä tunnu olevan lapseen minkäänlaista sidettä. Oonan vanhemmat ovat jollain tavoin outoja. Toki heilläkin on ollut omat ristinsä kannettavinaan. Mustiin pukeutunut nainen, Elisabet, puolestaan on itsevarma. Hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja pystyy ohjailemaan Oonaa kuin marionettia. 

Heikkilän edellisen kirjan yksi teema oli äitiys. Tässä kirjassa kuljetaan saman teeman ympärillä, mutta selkeästi tummemmilla tai pitäisikö sanoa erilaisemmilla vesillä. Lukiessani ihailin sitä, kuinka Heikkilä on uskaltanut tarttua tietynlaiseen äititeemaisuuteen. Ei taatusti mikään helppo pala mieskirjailijalle, mutta se kertoo mielestäni kirjailijan monipuolisuudesta ja rohkeudesta. 

Akseli Heikkilän Hiljainen vieras on kirja, jota ei kannata ohittaa, jos vähänkään pidät kauhusta. Sitä tämä nimittäin on. Kauhukirja, joka ahdistaa, mutta jota ei malta laskea käsistään.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.