Fingerpori taipuu teatterin näyttämölle

Kun seinät alkoivat viime viikonloppuna kaatua päälleni, oli tämä viikko enemmän kuin pelastus. Monta menoa, ja nyt on väsymystä ilmassa, mutta minä elän ja hengitän. Kulttuuri on ihan parasta, ja monta postausta on tulossa, mutta aloitetaan kuitenkin uusimmasta kulttuuririennosta. Voisin melkein vannoa, ettei monikaan suomalainen ole voinut olla törmäämättä Fingerporiin. Tuohon hullun hauskaan sarjakuvastrippiin, jossa useimmiten käy niin, että ihminen tulee tavalla tai toisella väärin ymmärretyksi. Usein vielä siten, että vastapuolen kommentti on jotain hävytöntä. Mies sarjakuvan takana on Pertti Jarla ja teatteriversion käsikirjoituksesta on vastuussa Petja Lähde. Kiitos Helsingin Kaupunginteatteri, kun olette saaneet tai ottaneet tämän ohjelmistoonne.

Jari Pehkonen ja Antti Timonen

Kuva © Miika Storm, Helsingin Kaupunginteatteri, Fingerpori

Fingerporin kaupunginjohtaja Homelius (Antti Timonen) on pulassa. Fingerpori aiotaan liittää Helsinkiin. Tämä on estettävä hinnalla millä hyvänsä. Homelius kutsuu avukseen Heimo Vesan (Jari Pehkonen) ja antaa miehelle tehtävän kuvata videopäiväkirja fingerporilaisesta elämästä ja kaupungin asukkaista. Videopäiväkirjan avulla päättäjät saadaan vakuuttuneeksi siitä, että Fingerporin pitää säilyä omana itsenäisenä kaupunkina. Kuvaaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kaupungin asukkaat eivät osaa olla luontevia kameran edessä. Onneksi Pahani Julmulla (Pekka Huotari) on keino, jolla Heimo Vesa onnistuu tehtävässään.

Siis apua, mitä tyyppejä näyttämöllä nähtiin! Oikeasti aivan kuin sarjakuvasta itsestään. Jari Pehkonen Heimo Vesan roolissa on luonteva valinta. Kylmänrauhallinen tyyppi, joka ei vähästä hätkähdä. Koska Pehkonen on pääroolissa, ei hänellä ole muita rooleja kuin Heimo Vesa. Muilla näyttelijöillä sen sijaan rooleja riittää ties kuinka paljon. Pekka Huotari on aivan uskomaton. Mikä tahansa rooli, jota Huotari näyttämöllä veti, kirvoitti naurut. Itselleni kolahtivat ehkä parhaiten Virtsakivimies hullusti pyörivine silmineen sekä Asko Vilenius, joka enemmän kuin mielellään availee poplariaan. Antti Timonen Homeliuksen roolissa on huippu. Omahyväinen tärkeilijä, jonka puheet päätyvät lähes aina otsikoihin. Rivo-Riitan rooli on kuin luotu Sanna Saarijärvelle. Räväkkä ja sanavalmis nainen, joka tietää kyllä, mistä miehet puhuvat tai ainakin, mitä miehet tarkoittavat. Entä sitten Leenamari Unho, joka keikaroi näyttämöllä napapaidassaan ja krapulapäissään? Sanomattakin selvää on, että hän on Krapula-Päivi.

Jari Pehkonen ja Pekka Huotari

Kuva © Miika Storm, Helsingin Kaupunginteatteri, Fingerpori

Fingerporin ohjauksesta on vastannut Pertti Sveholm. Hienosti mies onkin saanut sarjakuvan elämään näyttämöllä. En kauheasti syventynyt näytelmän tekijöihin ennen itse esitystä, joten nyt jälkikäteen on helppo myös nauraa näytelmän vitsille, joka viittasi Sveholmiin. Pidin myös siitä, kuinka videoita oli hyödynnetty näytelmässä. Hieman sarjakuvamaista pintaa, mutta jonkin verran myös ihan oikeaa kuvaa oikeasta maailmasta. Kiitos Mika Haaranen ja Jaakko Sirainen. Olette tehneet hienoa työtä. Elina Vättö on kuitenkin nainen, joka on onnistunut taikomaan sarjakuvahenkilöiden asut oikeiksi vaatteiksi. On siinä täytynyt olla työsarkaa, mutta hienoa työtä on saatu aikaiseksi.

Tässä on näytelmä, joka on ilman muuta hauska ja hulvaton. Katsoja voi vain heittäytyä näytelmän mukaan ja nauraa ratkiriemukkaille hahmoille ja hulluille kohtauksille. Itse ainakin voin sanoa nauraneeni ääneen näytelmän kaikissa mehevissä kohdissa. Jos nyt kuitenkin joku haluaa hakea Fingerporista jotain muuta, niin poliittista satiiriakin löytyy. Näytelmään on otettu mukaan myös hyvin ajankohtaisia uutisaiheita, ja löydetty niistäkin koominen puoli. Ja jos oikein todella syvällisiä haluaa pohtia, niin onhan näytelmän aihe jokseenkin kuumottava, kun kaiken maailman kuntaliitoksia suunnitellaan ja pienet ovat jäämässä paitsioon.

Sanna Saarijärvi

Kuva © Miika Storm, Helsingin Kaupunginteatteri, Fingerpori

Fingerpori on näytelmä, johon kannattaa liput varata heti, koska minulla on jotenkin sellainen kutina, että esitykset tullaan myymään loppuun. Olen niin iloinen, että sarjakuva oikeasti elää ja vieläpä suomalainen sarjakuva. Mainittakoon myös sellainen, että Fingerpori tullaan näkemään myös valkokankaalla tulevana syksynä. Näyttelijäkaarti tosin on aivan eri kuin Helsingin Kaupunginteatterin versiossa.

Fingerpori sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa torstaina 7.2.2019.

Rooleissa: Helena Haaranen, Pekka Huotari, Juha Jokela, Jari Pehkonen, Sanna Saarijärvi, Antti Timonen ja Leenamari Unho

Käsikirjoitus: Petja Lähde

Perustuu Pertti Jarlan sarjakuviin.

Ohjaus: Pertti Sveholm

Lavastus: Mika Haaranen

Videosuunnittelu: Mika Haaranen ja Jaakko Sirainen

Puvut: Elina Vättö

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Lauri Koivisto

Dramaturgi: Henna Piirto

Naamiointi ja kampaukset: Aino Hyttinen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Syntipukki löytyköön

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa on Agapetuksen Syntipukki Studio Pasilassa. Näytelmä kiehtoi erilaisuutensa vuoksi, joten lähdin paikalle katsomaan, mitä pitäisin tällaisesta toteutuksesta. Pidinhän minä. Koomisia tilanteita riitti ylin kyllin.

Mitä esityksessä sitten on erilaista? Ensinnäkin kyseessä on yhteistuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kanssa. Näytelmässä on vain kaksi konkarinäyttelijää. Loput näyttelijät ovat koulun penkiltä. Eikä tässä tietenkään vielä kaikki. Kukaan näyttelijöistä ei tiedä, mitä roolia tai rooleja joutuu näyttelemään illan aikana. Ensimmäisen näytöksen alussa yleisön joukosta yksi vapaaehtoinen saa olla roolien arpojana. Tämä arvonta määrittelee myös kahden seuraavan näytöksen roolit. Jokaisella näyttelijällä on siis kolme eri roolia illan aikana. Aika hurjaa, koska siinähän on pakko osata periaatteessa koko näytelmän vuorosanat ulkoa. Toisaalta, yksi näyttelijöistä on aina kuiskaaja, joten apuja tulee sieltä suunnalta, jos on tarve.

Asta Sveholm, Joel Hirvonen ja Nenna Tyni

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Syntipukki on näytelmä, joka kertoo erään tavaratalon henkilökunnasta, johtoportaasta sekä hieman asiakaskunnasta. Tavaratalo on sellainen vähän parempi ja fiinimpi kauppa. Ei mikään peruskauppa. Tavaratalon kemikaaliosastolla on vastikään aloittanut Irja Salo, joka joutuu jatkuvasti kahnauksiin asiakkaiden kanssa, koska on varsin suorasanainen nuori nainen. Irja saakin kutsun henkilöstöpäällikkö Aron juttusille kerran, jos toisenkin ja varoituksiahan siitä lankeaa. Samaan aikaan henkilöstöpäällikön juttusille hakeutuu Koikkalainen. Nuori mies, joka haluaa tienata rahaa ostaakseen itselleen maitokaupan. Jostain syystä Irja Salo saa huikean idean ja Koikkalainen sitä myötä työpaikan. Työpaikan hyvinvointi kasvaa ja asiakkaat ovat tyytyväisiä.

En tietysti tunne vielä näitä uusia näyttelijänalkuja, mutta Syntipukin nähtyäni tiedän, että uutta ja hienoa näyttelijäkuntaa on kasvamassa Suomeen. Uskomattoman monipuolisia ja moneen taipuvia nuoria näyttelijänalkuja. Näkemässäni esityksessä ensimmäisen näytöksen vahtimestari Miettisen arpa osui Joel Hirvoselle ja Irja Salon arpa Santeri Kinnuselle. Oli huikea seurata, kuinka Hirvonen oli Miettisen asussa ehdoton ja tiukka, mutta valmis pikkuriikkisen myöntymään kauniin ja nuoren naisen Irja Salon edessä. Kinnunen puolestaan nauratti jo ihan ulkonäöllisesti. Onhan se hauskaa, että mies pukee naisten vaatteet päällensä ja vielä viiksien kera. Eikä se siihen tietysti loppunut. Toisessa näytöksessä Jouko Klemettilä puolestaan esitteli Irja Salon sulokkaita sääriä ja taisi se hameenhelmakin hieman liian ylös kohota.

Jouko Klemettilä ja Santeri Kinnunen

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on tehnyt vaikuttavaa työtä ohjatessaan tällaisen teoksen, vaikka näytelmän alussa näyttelijät vakuuttelivatkin, että Kotkaniemi pääsi itse helpolla, kun ei jakanut rooleja. Joka tapauksessa näytökset vaihtuvat sulavasti, ja vaikka näyttelijät vaihtuvat rooleissa, niin se ei häiritse näytelmän seuraamista. Pidin myös siitä, kuinka kuiskaajaa hyödynnettiin esityksessä. Jos vuorosana unohtui, niin se sanottiin kovaan ääneen tai rallateltiin tai jotain muuta vastaavaa. Yleisö siis sai todellakin tietää, etteivät ne vuorosanat aina muistu mieleen ihan tuosta noin vaan.

Se ihmetytti, että sali oli puolityhjä tiistaina, jona esityksen näin. Ennen esitystä sanoin ystävälleni, missä kaikki ihmiset ovat. Ajattelin, että tulevat viime hetkillä, mutta ei. Sali oli tyhjä. Niin tyhjä, että sai valita haluamansa istumapaikan. Sääli, koska tässä on näytelmä, joka sopii illan hauskuttajaksi iästä riippumatta. Syntipukki on väsätty sellaiseen muotoon, joka naurattaa, koska roolituksessa tulee aina hauskoja kiemuroita. Kukapa ei nauraisi miehille, jotka pukeutuvat naisten vaatteisiin. Niin, ja olihan sekin hauskaa, kun pääjohtaja Vaaran vaatteissa esiintyi pienikokoinen nainen. Oi joi, mikä hartialeveys.

Emil Kihlström, Jouko Klemettilä, Nenna Tyni ja Alex Anton

Kuva © Tom Röllich, Helsingin Kaupunginteatteri

Jälkikäteen mietin, kuinka Syntipukki on myös ajankohtainen näytelmä. Nykyaikanahan ei saisi syyllistä etsiä työpaikoilla, vaan pitäisi korjata virheet yhteisymmärryksessä ja hyvällä yhteistyöllä. Ikävä kyllä se on unelma, joka harvoin toteutuu. Kyllä niitä syyllisiä tai syntipukkeja edelleenkin työpaikoilla jahdataan ja kenties lahdataankin.

On muuten niin, että nyt kannattaa pitää kiirettä, jos Syntipukin haluaa nähdä näyttämöllä. Esitykset loppuvat lokakuussa. Onneksi itse ehdin nähdä tämän hauskuuden.

Syntipukki sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa tiistaina 18.9.2018.

Rooleissa: Alex Anton, Joel Hirvonen, Emil Kihlström, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Katriina Sinisalo, Asta Sveholm ja Nenna Tyni

Ohjaus: Pentti Kotkaniemi

Lavastus ja puvustus: Vilma Mattila

Valosuunnittelu: Markus Schaffter

Äänten toteutus: Miika Storm

Naamioinnin suunnittelu ja toteutus: Greta Westermark-Silmunmaa

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Saikkua, kiitos!

Onko sinulla ikinä tunne, että kaikki mättää, eikä mikään naurata? Jos on, suosittelen, että varaat liput Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilaan ja näytäntöön Saikkua, kiitos! Kyseessä on esitys, joka saa taatusti vähintään hymyilemään, vaikka oikeasti uskon, että tiedossa on mahtavat röhönaurut. Saikkua, kiitos! –näytelmän ovat käsikirjoittaneet maailman hauskin stand up -koomikko Ismo Leikola ja näyttelijä Kalle Pylvänäinen, joka myös itse näyttelee näytelmässä.

Saikkua, kiitos! on hulvatonta menoa alusta loppuun saakka. Näytelmässä katsoja pääsee kurkistamaan, mitä kaikkea lääkärin vastaanotolla oikeastaan voi tapahtua. Ei pääse potilas aina helpolla. Ei todellakaan. Entä miltä kuulostaa lääkäreiden suomenmestaruuskilpailut? Maalaislääkäri vastaan Eiran yksityissairaalan plastiikkatohtori. Ja koska elämme luomuaikaa, on näytelmässä mukana myös luomulääkäri. Hyvin mielenkiintoiset ovat luomulääkärin keinot parantaa potilas. Valelääkäreistä on ollut paljon puhetta ja parkua, mutta mitä sanotte valepotilaasta? Näytelmän kulkua avittaa orkesteri Duo Aspirin, jossa on hämmentävästi kolme musisoijaa.

Kalle Pylvänäinen, Mikko Kivinen ja Ville Keskilä

Kuva © Anna Karatvuo

Näytelmän lääkäritähtinä ja välillä potilaina lavalla nähdään Pylvänäisen lisäksi Mikko Kivinen ja Ville Keskilä. Mikko Kivinen lääkärintakissa on uskomaton tapaus. Lääkäri Kivinen kuuntelee potilasta, mutta apteekkireseptin lisäksi hämmentynyt potilas saa mukaansa jotain muutakin. Nipun ruokareseptejä. Mistä ihmeestä on kyse? Ei paljasteta liikaa, ettei mene ilo näytelmän seuraamisesta, mutta nauraa sai kyyneleet silmissä ja ripsivärit poskilla. Ville Keskilä vetää suvereenisti lääkäreiden suomenmestaruuskilpailuja. Tuli tunne, että mies on ennenkin juontanut kisoja. Oli hienoa nähdä Keskilä näyttämöllä, koska ainakin allekirjoittaneelle hän on enemmänkin TV:stä tuttu. Kalle Pylvänäinen on ehkä monelle vieras nimi, mutta kyseessä on mies, joka on täysin hulvaton tapaus. Pylvänäisen heittäytyminen rooleihinsa on aivan mieletöntä. Tässä on mies miljoonine ilmeineen.

Duo Aspirin tuo näyttämölle erikoista musisointia. Näyttelijät itse tarttuvat soittimiin ja laulavat mukana. Itselleni tuli jonkinlainen takauma Lapinlahden lintuihin, ja toisaalta miksei olisi tullut. Onhan Mikko Kivinen vaikuttanut kyseisessä yhtyeessä. Lääkäreiden ja potilaiden hittibiisi taitaa olla Duo Aspirinin esittämä Seuraava. Kappale, josta tulee hyvin helposti korvamato. Löytyisiköhän näytelmän lääkäreiltä resepti korvamatoon? Oli miten oli, mutta Duo Aspirinin kappaleiden myötä tulee myös selville, että lääkärit saavat vakiopotilailtaan joululahjoiksi hyasintteja ja puutarhatonttuja.

Kalle Pylvänäinen, Mikko Kivinen ja Ville Keskilä

Kuva © Anna Karatvuo

Näytelmän lavastus on hyvin pelkistetty, mutta esitys ei paljon esineistöä ympärilleen kaipaakaan. Kyse on kuitenkin näyttelijäkolmikon verbaalisesta esiintymisestä. Saikkua, kiitos! ammentaakin voimansa nimenomaan verbaalisuudesta. Näytelmän sketsit eivät missään tapauksessa ole moneen kertaan naurettuja, vaan ne ovat uusia ja oikeasti hauskoja. Yleisö nauroi esityksen alusta alkaen näytelmän viime sekunneille asti. Välillä ihmettelin, kuinka näyttelijöiden pokka pitää, mutta ei se aina pitänytkään. Myös näyttelijöillä tuntui olevan kivaa ja pienoista repeilyä oli nähtävissä.

Saikkua, kiitos! on kiertänyt Suomea muutaman vuoden ajan. Esityksellä on ollut jo noin 40.000 katsojaa. Studio Pasilassa on vielä pari esitystä toukokuussa ja syksyllä esitykset jatkuvat. Ja jos Helsinki on liian kaukana, kannattaa pitää silmät auki, jos näytelmä tulee kotipaikkakuntasi läheisyyteen. Esitystä suosittelen esimerkiksi pikkujouluihin (tiedän, olen ajoissa, mutta enää vajaa kaksi kuukautta ja juhannus on juhlittu ja sitten voi alkaa odotella joulua). Toisaalta esitys sopii myös hyvin stressinpolkemille persoonille. Ainakin voi aivan vapaasti heittää aivot narikkaan pariksi tunniksi.

Saikkua, kiitos! sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 10.2.2017.

Rooleissa: Ville Keskilä, Mikko Kivinen ja Kalle Pylvänäinen

Sovitus ja ohjaus: Otto Kanerva ja työryhmä

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista. 

PS. Näytelmälle on tulossa syksyllä 2017 jatko-osa Lisää saikkua, kiitos! Minä ainakin haluan nähdä jatko-osan, kiitos.

Teatterissa: Isä

Tuli taas vaihteeksi käytyä teatterissa. Joku ajattelee, että taas, mutta se on osa minun elämää. Mahtava harrastus, joka vie ajatukset arkisista asioista. Nyt kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Isän (Le Père, 2012) Studio Pasilassa. Isä on Florian Zellerin palkittu musta komedia, joka nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa.

Isä kuvaa absurdilla tavalla arkipäivää, joka pitää aloittaa joka aamu puhtaalta pöydältä, eikä mikään tuttu meinaa pysyä muistissa. Annen (Vuokko Hovatta) iäkäs isä Arne (Jari Pehkonen) on alkanut kärsiä muistiongelmista. Tytär käy isänsä luona päivittäin, mutta ongelmat alkavat kasaantua ja väsymys meinaa kaataa tyttären. Anne palkkaa hoitajan toisensa perään, eikä Arne voi sietää sitä. Hän ei halua vieraita ihmisiä kotiinsa. Ei etenkään, jos vieraat varastelevat hänen omaisuuttaan. Voisiko ratkaisu olla siinä, että isä muuttaa tyttären ja tämän miehen Patrikin (Heikki Sankari) luokse asumaan? Toisaalta, missä Arne oikeastaan asuu? Eikö tyttären pitänyt muuttaa Osloon miesystävänsä kanssa? Kuka on mies, joka asunnossa pyörii kuin kotonaan? Ja missä muuten on se kivempi tytär, joka jaksaa aina hymyillä?

Jari Pehkonen ja Vuokko Hovatta

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Pidän Jari Pehkosen heittäytymisestä rooliin kuin rooliin. Näytelmän isänä Pehkonen on välillä hellyttävä kiukuttelija ja toisinaan taas tuska paistaa Pehkosen kasvoilta. Pehkonen eläytyy rooliinsa niin antaumuksella kuin olisi aivan oikeasti unohtanut kaiken. Hieman myös suupieliä nosti se, kuinka Pehkonen näyttämöllä liikkui. Aivan kuin oikea vanhus. Vuokko Hovatan kasvoilta pystyi lukemaan ahdistuksen, jonka isän sairaus tyttäressä aiheutti. Lisäksi Hovatassa näki jopa fyysistä kipua, kun hän mietti, mitä tehdä isänsä kanssa. Pehkonen ja Hovatta vetivät näyttämöllä koskettavaa esitystä. En usko, että näytelmä jätti kylmäksi ketään. Hienoa työtä koko työryhmältä.

Leenamari Unho ja Jari Pehkonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Isän on ohjannut Milko Lehto. Lehto on tehnyt näytelmästä toimivan kokonaisuuden, jossa muistisairas isä vie tyttären ja hänen miehensä romahtamisen partaalle. Janne Siltavuoren lavastus oli yllättävä. Mietin, kuinka hankalaa näyttelijöille oli näytellä kaltevalla näyttämöllä. Pidin myös siitä, millä tavoin isän mielikuva ikkunaverhojen tippumisesta oli kuvattu. Lasiseinä oli myös hyvin symbolinen. Suljettu tila, jossa näkee, mutta ulospääsyä ei ole.

Vuokko Hovatta ja Jari Pehkonen

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Kuvittelin Isän olevan komedia ja ehkä se sitä osittain olikin, mutta minut näytelmä sai hieman surumieliseksi. Toki näytelmässä oli hauskoja kohtauksia, mutta taustalla oli koko ajan huoli hämmentyneestä vanhuksesta, joka ei tiedä, missä mennään. Tyttären huoli painoi päälle myös. Raskaita aiheita, joita on vaikea peittää edes komedian varjolla. Varmasti lähes jokaisella on tällaisia tapauksia tuttavapiirissä, jos ei aivan itse ole joutunut vastaavaan tilanteeseen. Sen, jolla muisti vielä pelaa, on tehtävä vaikeita valintoja, jotka vaikuttavat muistisairaan elämään lopullisesti. Lisäksi näytelmä herätti ajatuksia vanhustenhoidosta. Saako muistisairas vanhus tarpeeksi aikaa hoitajilta ja onko hoito tarpeeksi laadukasta? Kimurantteja asioita, joihin ei ole yhtä ja oikeaa vastausta.

Isää suosittelen katsomaan jo pelkästään loistavien näyttelijöiden takia. Isä herättää myös paljon ajatuksia ja keskustelunaiheita.

Näytelmä sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 19.1.2017.

Rooleissa: Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari ja Leenamari Unho

Suomennos: Reita Lounatvuori

Ohjaus: Milko Lehto

Lavastus: Janne Siltavuori

Puvut: Riitta Anttonen-Palo

Valosuunnittelu: Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko

Naamiointi ja kampaukset: Milja Mensonen 

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Sylvia

Keskiviikkona oli taas jotain kivaa odotettavaa. Illansuussa lähdin kohti Studio Pasilaa ja Sylviaa. Helsingin Kaupunginteatteri on tuonut lavalle amerikkalaisen A. R. Gurneyn Sylvian (1995), jonka ensi-ilta nähtiin Studio Pasilassa 6. huhtikuuta eli varsin tuoreesta näytelmästä on kyse. Näytelmän suomennoksen on tehnyt Riikka Takala.

Sylvian on ohjannut Kari Rentola. Rooleissa ovat Elina Aalto, Heidi Herala, Jari Pehkonen, Pertti Koivula ja Aino Seppo. Lavastus ja puvut ovat Katariina Kirjavaisen käsialaa ja naamiointi ja kampaukset Aino Hyttisen. Teppo Saarinen on vastannut valosuunnittelusta ja Ari-Pekka Saarikko äänisuunnittelusta.

Heidi Herala, Elina Aalto, Jari Pehkonen, Aino Seppo

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Sylvia on kertomus keski-ikäisestä pariskunnasta, jonka lapset ovat lähteneet maailmalle. Greg (Jari Pehkonen) löytää läheisestä puistosta koiran, Sylvian (Elina Aalto), josta tulee hetkessä miehen elämän keskipiste. Aviovaimo Kate (Heidi Herala) ei koiraa sulata. Kate on sitä mieltä, että juuri kun heillä ovat ovet avoimina kahdenkeskiselle laatuajalle kamariorkesteri-iltoineen sekä loistavine ravintolaillallisineen, niin siihen kuvioon ei koira mahdu. Greg on asiasta aivan eri mieltä. Sylvia on töihinsä kyllästyneelle miehelle Jumalan lahja, josta ei luovuta. Greg ja Kate käyvät valtataistelua, josta ei meinaa tulla loppua. Sylvia palvoo Gregiä ja Greg Sylviaa. Onko Kate avioliiton kolmas pyörä? Tapahtumat etenevät siihen pisteeseen saakka, että pariskunnan on pakko turvautua parisuhdeterapeutin apuun.

Gregiä näyttelevä Jari Pehkonen on hyvin vakuuttava. Tyypillinen keski-ikäinen mies, joka ei näe Sylviassa mitään ongelmaa. Elämähän jatkuu samaan malliin kuin ennenkin. Hienosti mies roolin vetää. Heidi Herala Katena on loistava. Naisen elämä on murtumassa palasiksi, eikä nainen pysty pitämään palasia kasassa. Herala eläytyy rooliinsa niin hyvin, että jopa katsoja tuntee naisen tuskan sisimmässään. Mitä tapahtuu, kun matto vedetään jalkojen alta pois? Entä sitten Sylvia? Elina Aalto on syöksynyt koiran nahkoihin mahtavasti. Eleet ja hössötys ovat hyvin tyypillistä koiralle. Tuntui, että koira oli koko ajan läsnä, kuten se tietysti normaalissa koiraperheessä aina onkin. Aalto siis valloitti koko näyttämön olemuksellaan ja hienolla ammattitaidolla.

Elina Aalto, Jari Pehkonen, Heidi Herala

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Pertti Koivula näyttelee miestä, johon Greg tutustuu koirapuistossa. Miehellä on rottweiler ja se näkyy myös miehen ulkonäössä. Koivulan rooli on herkullinen. Mies esittää kovista, mutta jossain vaiheessa kovinkin mies herkistyy. Koivula on näyttelijä, jonka läsnäolo lavalla saa katsojan suupielet vaistomaisesti nousemaan ylöspäin. Kutkuttavan hauskaa seurattavaa. Aino Sepolla on Sylviassa kaksoisrooli. Seppo näyttelee Katen ystävätärtä Phyllistä sekä parisuhdeterapeuttia. Vaikka Aino Seppo on hyvin tunnettu suomalainen näyttelijä, en muista häntä montaa kertaa lavalla nähneeni. Seppo on kuitenkin todella taitava. Molemmat roolit Aino Seppo veti komediaan sopivalla tavalla hieman yli laitojen. Paras kohtaus oli ehkä kuitenkin se, kun Sylvia on hyppimässä vasten Phyllistä, Aino Seppo saa loihdittua Phylliksen kasvoille inhon ja pelonsekaisen yhdistelmän yhtäkkisesti.

Sylvia on erittäin toimiva näytelmä. Ohjaaja on saanut näyttelijät näyttämään parastaan lavalla. Lavastus ja valaistus ovat hyvin toteutettuja. Pääosan lavasta vei pariskunnan asunto, mutta lavalle oli saatu mukavasti mahtumaan myös pieni osa koirapuiston viheriötä. Puvustus ja naamiointi olivat myös hyvät. Erityismaininta pitää antaa parisuhdeterapeutin silmälaseille. Vau, mitkä lasit! Tykkäsin.

Elina Aalto, Jari Pehkonen, Pertti Koivula

Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Sylvia on kolmiodraamaa komedian raameissa. Vaikka näytelmän pääosassa onkin koira, en voinut olla tuntematta pistosta sisimmässäni. Meidän taloudessa on kissa, joka ohjailee elämäämme monin tavoin. Pahinta on ehkä se, kun riitatapauksissa minä ja mies, joka täällä asuu, puhumme toisillemme kissan kautta. Ei sekään aivan tervettä ole, mutta voin olla aivan varma, ettemme ole Suomenmaan ainoita näin käyttäytyviä aikuisia ihmisiä. Sylvia on hyvin totuudenmukainen ja tarkkanäköinen näytelmä huvittavine yksityiskohtineen. Ihan kenelle vain parisuhteessa elävälle voi käydä kuten Sylviassa.

Sylviaa suosittelen etenkin koiraihmisille, mutta näytelmä sopii katsottavaksi myös ihan kaikille, jotka kaipaavat irtiottoa arjesta.

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.