Helsingin Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. Kävin
messuilla perjantaina ja lauantaina, joten koostepostaus täytynee jakaa kahteen
osioon. Tässä ensimmäisessä osiossa kerron perjantaista, jolloin en ehtinyt
kirjamessuhallin puolelle ollenkaan. Kävi jotenkin niin, etten päässyt kotoa
lähtemään ajoissa. Juna meni. Toinen juna meni. Kolmaskin juna meni. Meneehän
niitä junia Keravalta tiuhaan tahtiin, mutta haluan kulkea niillä hieman
nopeammilla junilla, eikä niitä mene arkisin kuin kolme kertaa tunnissa.
Ruuhka-aikaan menee ehkä useammin.
Pääsin kuitenkin lopulta messukeskukseen ja suuntasin kohti
lehdistötiloja jättääkseni takkini naulakkoon. Siellä kuulin kutsuttavan
Mannilaista. Siellähän istui Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Jäin Arjan kanssa juttelemaan, ja todettiinkin,
ettei enää kannata mennä kiertelemään messuhalliin, koska oli alkamassa Bazarin
bloggaajatilaisuus. Sinne siis.
Helsingin Kirjamessujen teemamaana oli tänä vuonna
Yhdysvallat. Bazar toikin meidän bloggaajiemme kuunneltavaksi
amerikkalaiskirjailija Cecilia
Samartinin. Haastattelijana toimi Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Ei pitäisi
keskittyä epäolennaisuuksiin, koska Samartinin uutuuskirja Kirottu kauneus (Bazar, 2018) kertoo niinkin kauheasta aiheesta
kuin ihmiskaupasta, niin silti on pakko todeta, etten olisi ikinä uskonut
Cecilia Samartinin olevan syntynyt vuonna 1961. Nainen on todella kaunis, eikä
yhtään rupsahtanut, kuten allekirjoittanut, joka on useita vuosia nuorempi kuin
Samartin. Toki Samartinin kypsyys tuli hänen puheissaan hyvin esiin. Samartinia
oli olo kuunnella, vaikka kirjan aihe onkin rankka. Kirottu kauneus on kirja ihmiskaupan uhreista, mutta samalla se on
kirja ystävyydestä ja toivosta. Samartinin kirjat ovat todella suosittuja
Pohjoismaissa, etenkin Norjassa. Samartin ei kuitenkaan osaa sanoa selvää syytä
pohjoismaiselle suosiolleen. Itse en ole lukenut yhtään Samartinin teosta,
mutta Kirottu kauneus on ehdottomasti
luettava. Raninin mukaan Samartinin kirjoissa on taianomaista tunnetta ja
toivoa. Se jää nähtäväksi. Kirjan kansi on joka tapauksessa kaunis. Sehän on
muuten usein yksi syy tarttua kirjaan.
Cecilia Samartin |
Bazarin bloggaajatilaisuuden jälkeen oli vain hetki aikaa
seuraavaan koitokseen. Olin mukana Antti Heikkisen Kehvelin (WSOY, 2018)
bloggaajalukupiirissä, jonka piti olla varsinaisen lukupiirin keskustelunaloittaja
ja -ylläpitäjä, jos keskustelusta ei meinaisi muuten tulla mitään. WSOY:n
kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä
johdatti lukupiiriyleisön Kehvelin
hullunhauskaan, mutta vakavaankin maailmaan. En ollut ennen nähnyt Antti
Heikkistä livenä. Mies on uskomaton. Ei siinä paljon meitä bloggaajia tarvittu,
vaikka sanoimmekin mielipiteitämme ja esitimme kysymyksiä kirjasta. Heikkisellä
on selvästi tilannetaju kohdillaan. Tietää, milloin voi heittää vitsin ilmaan,
ja milloin täytyy olla vakavampi ilme kasvoilla. Oli muuten mielenkiintoista
kuulla, että Kehvelistä on kaksi eri
kirjankansiversiota liikkeellä. Tupakkaa poltteleva miesfiguuri sekä
heinänkortta pureskeleva miesfiguuri. S-ketju ei ollut halunnut
tupakka-aiheista kirjaa valikoimiinsa, joten oli pitänyt painaa toinen,
pienempi painos heinänkortta imevästä miehestä S-ketjun tarpeisiin. Heikkinen heitti
tästä ilmaan ajatuksen, että jos se toinen versio onkin ruohoa poltteleva juippi.
Antti Heikkinen kertoi Kehvelin
olevan kunnianosoitus Arto Paasilinnalle.
Kirjassa on selvät viittaukset Paasilinnan Jäniksen vuoteen.
Antti Heikkinen |
Lukupiirin jälkeen lähdin pikaisesti kiertämään Viini ja
Ruoka -messut. Jotain hyvää löysin kotiin viemiseksi lähinnä miehelle, joka
täällä asuu, ja joka ei voi aina ymmärtää näitä ihmeellisiä kirja- ja
teatterimenoja.
Hyvät messut olivat. Samoissa tilaisuuksissa ollaan oltu, en sattunut huomaamaan sinua. Kustantajien bloggaritilaisuudet ovat ihan huippujuttuja.
VastaaPoistaOli kyllä tosiaan mukavat messut. Pitää vielä jossain vaiheessa kirjoittaa postaus lauantailta. On niin paljon mukavia muistoja taas kerran.
Poista