Helsingin Kirjamessuilla osa 1

Helsingin Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. Kävin messuilla perjantaina ja lauantaina, joten koostepostaus täytynee jakaa kahteen osioon. Tässä ensimmäisessä osiossa kerron perjantaista, jolloin en ehtinyt kirjamessuhallin puolelle ollenkaan. Kävi jotenkin niin, etten päässyt kotoa lähtemään ajoissa. Juna meni. Toinen juna meni. Kolmaskin juna meni. Meneehän niitä junia Keravalta tiuhaan tahtiin, mutta haluan kulkea niillä hieman nopeammilla junilla, eikä niitä mene arkisin kuin kolme kertaa tunnissa. Ruuhka-aikaan menee ehkä useammin.

Pääsin kuitenkin lopulta messukeskukseen ja suuntasin kohti lehdistötiloja jättääkseni takkini naulakkoon. Siellä kuulin kutsuttavan Mannilaista. Siellähän istui Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Jäin Arjan kanssa juttelemaan, ja todettiinkin, ettei enää kannata mennä kiertelemään messuhalliin, koska oli alkamassa Bazarin bloggaajatilaisuus. Sinne siis.

Helsingin Kirjamessujen teemamaana oli tänä vuonna Yhdysvallat. Bazar toikin meidän bloggaajiemme kuunneltavaksi amerikkalaiskirjailija Cecilia Samartinin. Haastattelijana toimi Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin. Ei pitäisi keskittyä epäolennaisuuksiin, koska Samartinin uutuuskirja Kirottu kauneus (Bazar, 2018) kertoo niinkin kauheasta aiheesta kuin ihmiskaupasta, niin silti on pakko todeta, etten olisi ikinä uskonut Cecilia Samartinin olevan syntynyt vuonna 1961. Nainen on todella kaunis, eikä yhtään rupsahtanut, kuten allekirjoittanut, joka on useita vuosia nuorempi kuin Samartin. Toki Samartinin kypsyys tuli hänen puheissaan hyvin esiin. Samartinia oli olo kuunnella, vaikka kirjan aihe onkin rankka. Kirottu kauneus on kirja ihmiskaupan uhreista, mutta samalla se on kirja ystävyydestä ja toivosta. Samartinin kirjat ovat todella suosittuja Pohjoismaissa, etenkin Norjassa. Samartin ei kuitenkaan osaa sanoa selvää syytä pohjoismaiselle suosiolleen. Itse en ole lukenut yhtään Samartinin teosta, mutta Kirottu kauneus on ehdottomasti luettava. Raninin mukaan Samartinin kirjoissa on taianomaista tunnetta ja toivoa. Se jää nähtäväksi. Kirjan kansi on joka tapauksessa kaunis. Sehän on muuten usein yksi syy tarttua kirjaan.

Cecilia Samartin

Bazarin bloggaajatilaisuuden jälkeen oli vain hetki aikaa seuraavaan koitokseen. Olin mukana Antti Heikkisen Kehvelin (WSOY, 2018) bloggaajalukupiirissä, jonka piti olla varsinaisen lukupiirin keskustelunaloittaja ja -ylläpitäjä, jos keskustelusta ei meinaisi muuten tulla mitään. WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä johdatti lukupiiriyleisön Kehvelin hullunhauskaan, mutta vakavaankin maailmaan. En ollut ennen nähnyt Antti Heikkistä livenä. Mies on uskomaton. Ei siinä paljon meitä bloggaajia tarvittu, vaikka sanoimmekin mielipiteitämme ja esitimme kysymyksiä kirjasta. Heikkisellä on selvästi tilannetaju kohdillaan. Tietää, milloin voi heittää vitsin ilmaan, ja milloin täytyy olla vakavampi ilme kasvoilla. Oli muuten mielenkiintoista kuulla, että Kehvelistä on kaksi eri kirjankansiversiota liikkeellä. Tupakkaa poltteleva miesfiguuri sekä heinänkortta pureskeleva miesfiguuri. S-ketju ei ollut halunnut tupakka-aiheista kirjaa valikoimiinsa, joten oli pitänyt painaa toinen, pienempi painos heinänkortta imevästä miehestä S-ketjun tarpeisiin. Heikkinen heitti tästä ilmaan ajatuksen, että jos se toinen versio onkin ruohoa poltteleva juippi. Antti Heikkinen kertoi Kehvelin olevan kunnianosoitus Arto Paasilinnalle. Kirjassa on selvät viittaukset Paasilinnan Jäniksen vuoteen.

Antti Heikkinen

Lukupiirin jälkeen lähdin pikaisesti kiertämään Viini ja Ruoka -messut. Jotain hyvää löysin kotiin viemiseksi lähinnä miehelle, joka täällä asuu, ja joka ei voi aina ymmärtää näitä ihmeellisiä kirja- ja teatterimenoja.