Pekka Arppe: Timanttinapsut

Helsingin Kirjamessuilla pyörähdin Stresan osastolla, koska sain Pirjo Puukolta kutsun käväistä moikkaamassa. No, olisin minä siellä muutenkin piipahtanut. Stresan ständillä vieraillessani paikalla olivat myös Pekka Arppe ja Jaana Sarell. Molemmat kirjailijat antoivat minulle kirjansa kotiin viemisiksi. Juuri sellaisia sopivankokoisia kirjoja työmatkoille ja kissan ulkoilutuksiin (lue: jos on hyvä ilma). Pekka Arppen Timanttinapsut (Stresa, 2018) oli aivan uunituore kirja, joten halusin lukea sen ensin.

Eki on kovia kokenut mies. Kallion kasvatti. Jotenkin mies on tullut ajautuneeksi rikollisille poluille aivan tahtomattaan. Välillä on toki miehessä itsessäänkin ollut syytä. Helpomman elämän tavoittelu. Niinhän se on, ettei kaikille lankea elämässä hyvää osaa. Ekillä on kaksoisveli Eero, joka on invalidisoitunut ja ehkä hieman katkeroitunutkin. Eki päättää hyödyntää veljensä vammaisuutta tai ainakin pyörätuolia. Tuolin kanssa parkkiin pankkiautomaatin läheisyyteen ja ansaitsemaan rahaa. Kierolla ja epärehellisellä pelillä se on mahdollista. Eki kerää tällä tavoin napsuja. Napsujen tavoittelu johtaa myös ystävyyteen, mutta Ekin vaiherikas historia muistuttaa niin ikään itsestään, eikä mitenkään ystävällismielisesti. Ekin jahdatessa napsuja Ekiä jahtaavat ihan jotkut muut.

Timanttinapsujen matkaan on helppo hypähtää. Eki on rikollinen. Moni ehkä ajattelisi, ettei sellaisen matkaan kannata lähteä. Ekin rikollinen tausta selittyy monella asialla. Hän ajautuu väärään seuraan, ja joutuu tahtomattaan syntipukiksi. Rikollistaustan lisäksi Ekistä löytyy onneksi myös muita puolia. Ekin sympaattisuus on sitä laatua, ettei sellaista enää välttämättä helposti löydy. Ei sieltä pankkiautomaatiltakaan lähdetä köyhiä ryöstelemään. Kirjassa on myös hienoa kuvausta yllättävästä ystävyydestä, joka johtaa myös hienoihin tekoihin. Voi se ystävyys tietysti johtaa muihinkin toimiin.

Pidin myös siitä, kuinka kirjan tarina eteni. Asiat kerrottiin niin, että lukijan oli helppo pysyä mukana. Ja vaikka ei saisi nauraa vakaville asioille, niin välillä oli pakko naureskella kaikelle, mitä Ekille tapahtui. Ei Ekin elämä ainakaan tylsää ole ollut. Kirjassa on myös sopivasti henkilöitä. Jos olisi ollut enemmän, niin olisi saattanut tulla tunne, että menee henkilöissä sekaisin. Pekka Arppe osaa kirjoittaa mukavan leppoisasti, mutta kuvailu on silti taitavaa. Lukija voi nähdä silmissään tapahtumat ja yksityiskohdat.

Pekka Arppen Timanttinapsut on hyvä lisä suomalaiseen dekkarimaailmaan. Kyllä tällaisia kirjoja mielellään lukee. Sitä paitsi pienkustantamoita on hyvä olla isojen jättien rinnalla. Saadaan hieman enemmän erilaisia kirjoja tarjolle.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja Stresalle kirjasta.