Valehtelijan peruukki – totta vai tarua?

Mitä tapahtuu, kun Heini Junkkaala, Pirkko Saisio ja Marja Packalén päästetään samaan tilaan? Sitä en osaa sanoa tarkalleen, mutta arvelen, että puhetta on riittänyt, koska sen pohjalta Junkkaala on kirjoittanut Valehtelijan peruukin. Näytelmän, joka on Pirkko Saision ja Marja Packalénin muistoja täynnä tai jos ei ole, niin sitten joku on valehdellut pahemman kerran.

Mitä Valehtelijan peruukissa oikeastaan tapahtuu? Pirkko Saisio ja Marja Packalén astelevat näyttämölle ja aloittavat puhumisen. He kertovat elämästään. Muistelevat menneitä, puhuvat nykyisyydestä sekä suunnittelevat tulevaa. Suunta on kuitenkin selvä. Lähdetään nuoruusvuosista liikkeelle kohti ikääntymistä. Välillä voidaan palata muistoissa takaisin ja pohtia, mitä muuta tapahtui tai olisi voinut tapahtua. Onko aika kullannut muistot, sanotaanko suorat sanat vai onko kaikki kuitenkin pelkkää valetta, jonka katsoja imee itseensä ja miettii, että tämän minä tarkastan netistä. Nettihän tietää kaiken.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén

KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki

Kuva © Noora Geagea

Joku voisi ajatella, että on absurdia, että Pirkko Saisio ja Marja Packalén ovat näytelmän näyttelijät. Hehän siis oikeastaan näyttelevät omaa elettyä elämäänsä. Oikeasti näytelmä on todella kiehtova. Saisio ja Packalén ovat taitavia näyttelijöitä, mutta tavallaan toistensa vastakohtia. Saisio on voimakasluonteinen ja päämäärätietoinen. Packalén puolestaan on rauhallisempi ja hänen roolissaan näkee luontaista hyväksyjää ja pehmeyttä.

Näyttämöllä on monen monta vaatepuuta. Jokaiseen vaatepuuhun on ripustettu erilainen vaate. Vaatteilla on näytelmässä tärkeä rooli. Ne esittävät Saision ja Packalénin ihmissuhteita. Ihmisiä kuvaavat vaatteet on nimetty. Löytyy isää ja lasta, mutta mukana on myös Huivi, Silkki, Paita ja Kaulus sekä monta muuta. Saisio ja Packalén keskustelevat vaatepuissa oleville vaatteille tai siis ihmisille. Vaatteet eivät puhu, mutta kun toinen naisista lopettaa puhumisen, toinen jatkaa luontevasti oman suhteensa avaamista. Välillä keskustellaan samanaikaisesti, mutta tämä ei häiritse näytelmän seuraamista.

Pirkko Saisio ja Marja Packalén

KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki

Kuva © Noora Geagea

Vaatteet saavat uuden merkityksen siinä vaiheessa, kun vaatteen kantaja on kuollut. Vaate riisutaan vaatepuulta ja siirretään näyttämön laidoille. Poismennyt on tämän jälkeen ikuisesti mielen sopukoissa. Välillä vaatteen kantaja unohdetaan, mutta häneen on helppo palata, kun jokin asiayhteys sitä vaatii. Aivan kuin oikeassa elämässä. Kuollut henkilö elää mielissämme, mutta emme aktiivisesti häntä muistele. Voimme kuitenkin palata muistoihin, kun saamme sopivan sysäyksen sille.

Musiikilla on suuri osuus ja merkitys näytelmässä. Portugalilaisen Marizan ääni täytti välillä koko salin. Upeaa kuunneltavaa sekä ilman muuta katseltavaakin. Vaatepuulla oleva Marizan kirkuvanpunainen juhlamekko sai tuulta purjeisiinsa. Upea näky. Mutta ei se musiikki siihen loppunut. On pakko sanoa, että hämmästykseni oli suuri, kun kuulin Pirkko Saision laulavan. Mikä ääni naisella onkaan! Nainen on todellinen monilahjakkuus.

Marja Packalén ja Pirkko Saisio

KOM-teatteri: Valehtelijan peruukki

Kuva © Noora Geagea

En voi muuta kuin ihastella Heini Junkkaalan kykyä luoda tällainen näytelmä. Toki Saisiolla ja Packalénilla on mielettömän suuri osuus tekstistä, mutta Junkkaala on kutonut kaiken kasaan. Tämän lisäksi hän on ohjannut näytelmän. Heini Junkkaala, minä fanitan sinua.

Valehtelijan peruukki on trilogian toinen osa. Odotus (KOM, 2009) on trilogian ensimmäinen osa ja olen kaikille niille kateellinen, jotka ovat näytelmän nähneet. Junkkaala kertoo käsiohjelmassa, että hänen haaveenaan on tehdä trilogian päätösosa kymmenen vuoden kuluttua. Sitä odotan.

Valehtelijan peruukki on näytelmä, joka saattaa hämmentää, mutta toisaalta, jos rakastaa kuunnella ihmisten tarinoita, niin tässä on näytelmä kaikille sellaisille. Sitä paitsi, jos on utelias luonne, niin tämä on ehdoton valinta.

Valehtelijan peruukki sai kantaesityksensä KOM-teatterissa torstaina 12.9.2019.

Rooleissa: Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Käsikirjoitus: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Ohjaus: Heini Junkkaala

Dramaturgi: Elina Snicker

Lavastus- ja pukusuunnittelu: K Rasila

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitos KOM-teatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

Teatterissa: Homoäiti

Kansallisteatterin Omapohjassa sai perjantaina ensi-iltansa Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama Homoäiti. Näytelmä, joka perustuu Junkkaalan omaan elämään. Näytelmä, jossa intensiivisen monologin äitiydestä katsojille esittää Katja Küttner. Nyt täytyy heti alkuun kertoa, etten ole äiti, joten en ole ehkä aivan oikea henkilö kirjoittamaan tällaisesta esityksestä. Siitä huolimatta aion avata sanaisen arkkuni kannen.

Homoäiti on monologi, jossa äiti (Katja Küttner) saa toisen lapsen. Aika nopeasti äiti huomaa, ettei äitiys olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Asuntolaina ja uusi yhteinen koti puolison kanssa Maunulasta. Maunula ei olekaan kiva. Koirat haukkuvat ja epämääräiset hörhöt pyörivät kaupan edustalla. Vanhempi lapsi osaa huutaa ja vaatia huomiota. Nuorempi huutaa rintaa epäsopivissa paikoissa. Äiti on keskellä kaaosta. Koko ajan joku vaatii jotain. Jos eivät lapset, niin sitten kissa. Puolisolla menee työmatkoihin yhteensä kaksi tuntia aikaa päivittäin, eikä hän ymmärrä, kuinka hyväosainen hän on tällaisesta aikalisästä. Parisuhde saa oman ryöpytyksensä. On riitoja, jotka jättävät syviä arpia.

Katja Küttner

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Katja Küttner on aivan uskomattoman loistava näyttelijä. Eläytyminen kohtauksesta toiseen vie katsojan tilanteisiin, jotka monet ovat varmasti eläneet itsekin. Jos eivät itse ole olleet kohtauksen päänäyttelijöitä, niin ovat ainakin sivusta seuranneet tilanteen kehittymistä. Vaikka kyseessä on monologi, on näyttämöllä välillä myös Heini Junkkaala, jonka kanssa Küttner käy lyhyttä dialogia. Aluksi hieman ihmettelin, miksi Junkkaala hypähtelee näyttämölle, mutta itseasiassa se toi uudenlaista jännitettä näytelmään.

Näytelmän äänimaailma on ihmeellinen. Metronomin tikitystä, mikrofonien rasahtelua, sinfoniaa, hiekan rahinaa. Siihen päälle sammutetaan valot, niin katsojan on pakko vain keskittyä siihen hetkeen ja siihen, mitä hän kuulee. Taidokasta huomion herättämistä.

Katja Küttner

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Homoäiti tapahtuu toisen näytelmän (Lista) lavasteissa. Jotenkin aloin miettimään asiaa laajemmin, ja pohdin, kuvaako tämä sitä, kuinka äidin roolissa oleva nainen on ikään kuin vieraissa lavasteissa tai vieraassa elämässä. Äitiys ei ole yksiselitteinen asia, eikä siihen varmasti ole helppo asettautua, vaikka kuinka lapsiaan rakastaisi. Näytelmän äidillä on vasta pari vuotta kokemusta äitinä olemisesta. En yhtään ihmettelisi, jos siinä tulisi tunne, minne minun oma elämäni on hävinnyt.

Näin esityksen muiden bloggariklubilaisten kanssa ennakkoesityksessä ja meillä oli mahdollisuus jäädä muutamaksi minuutiksi esityksen jälkeen keskustelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kanssa. Yllättävää oli, että suurin osa kysymyksistä esitettiin Junkkaalalle tai ehkä se oli siinä mielessä selvä, että tämä on ollut osa Junkkaalan elämää. Näytelmän nimestä Homoäiti tuli paljon keskustelua. Monella bloggariklubilaisella oli oma käsityksensä nimestä. Osa oli suoraan sitä mieltä, että nimi tulee siitä, että kyseessä on kahden naisen liitto. Itse ajattelin naivisti, että nimi tulee siitä, kuinka lapsi haukkuu äitiään homoksi. Lapsihan on hyvin oppivainen ja tällaiset haukkumasanat he osaavat imeä itseensä kuin sieni, vaikkei heillä olisi mitään käsitystä, mitä itse sana tarkoittaa. Nimellä on monta eri merkitystä, eikä mikään ole taatusti väärä, eikä nimen ole tarkoitus olla provosoiva.

Katja Küttner

Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri

Keskustelua syntyi myös siitä, kuinka samanlaista homo- tai pitäisikö sanoa lesboäidin elämä on verrattuna heteroäitiin. Ongelmat ovat samat. Ei sillä ole merkitystä, mikä on äidin seksuaalinen suuntautuneisuus. Vaipparallia ja riittämättömyyden tunnetta riittää. Näytelmä onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka samanlaisia sateenkaariperheet ovat valtaväestön perusperheiden kanssa. Homoäiti on kuitenkin näytelmä, joka ravistelee ihmisiä sillä, millaista on perheenäidin tavallinen arki. Se ei ole auvoista sohvalla lötköttelyä. Se on kiukunpurkausten vastaanottamista ja sovittelijan roolissa olemista.

Homoäiti sai ensi-iltansa perjantaina 9.11.2018.

Näyttelijä: Katja Küttner

Teksti ja ohjaus: Heini Junkkaala

Dramaturgi: Elina Snicker

Valosuunnittelu: Titus Torniainen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Kiitos Kansallisteatterille mahdollisuudesta nähdä esitys ennakkonäytöksessä, kuten kiitos myös kuvalainauksista.