Elämä on ihanaa: Kymmenen onnen vuotta

Kymmenen vuotta sitten juuri joulun kynnyksellä saimme maailman mahtavimman joululahjan. Lahjan, jollaista ei oikeasti ikinä saisi antaa, mutta meidän kahden aikuisen koti muuttui lahjapäivästä lähtien totaalisesti. Isäni toi meille valkoisen pienen karvapallon, joka huusi heti, kun meidät näki. En tiedä, oliko avunhuutoa vai sitä, että minä muutan tänne. Siinä se kuitenkin oli. Manni eli Herra Karvajalka, joka oli syntynyt 9.9.2008.

Jouluaattona vuonna 2008

Tarinahan meni niin, että pikkuveljeni Arvi-kissa oli kuollut. Veljeni oli soittanut isälleni itkuisena, että hän tarvitsee uuden kissan. Isä sitten sellaisen hankki ja hankkipa toisenkin. Sisko ja sen veli. Lilli-Matilda ja Manni. Molemmat samanlaisia valkoisia karvapalloja. Velipä olikin jo ehtinyt hankkia uuden kissan ja sanoi isälleni, että tyttökissan hän voi vielä ottaa, mutta ei mitään hurlumhei-poikaa. Poikaa, joka oli ollut pennusta lähtien villi ja vauhdikas liikkeissään. Oikea riiviö. No, riiviö muutti meille, vaikka en ollut ikinä halunnutkaan itselleni valkoista ja pitkäkarvaista kissaa. Nyt en kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois viimeisestä kymmenestä vuodesta.

Vuoden 2009 alkupuolella näytetään, kuinka iso tassu minulla on

Vuonna 2010 löytyi kuolleita hiirenpoikasia. Äitihiiri oli hävinnyt muille maille.

Mies, joka täällä asuu, antoi kissan ottamiselle luvan, jos hoitaisin hiekkalaatikon puhdistamisen. Herra Karvajalka sai siis jäädä meille asumaan. Jotenkin siinä hiekkalaatikkoasiassa on käynyt vuosien saatossa niin, että Herra Karvajalka hoitaa tekosensa mieluiten luonnonhelmaan. Kotilaatikko on vain erittäin tiukkoja paikkoja varten. Silloinkin laatikon puhdistaa se, joka ensin homman ehtii hoitaa.

Vuonna 2011 tiukka ilme ja keskittyminen

Eihän meillä ollut kissalle mitään tarvekaluja ja ruokaa. Ei tietenkään. Kyseessähän oli yllätysvauva. Isäni toi mukanaan kissavauvoille tarkoitetun hiekkalaatikon ja hiekkaa, jonkin lelun ja harjan. En muista, saimmeko muuta. Tai muistan, isäni antoi vielä rahaa kissan ensitarpeisiin. Lähetin miehen kauppareissulle. Ainakin ruokaa ja ruokakuppi ensihätiin. Ruokapakkauksissa piti lukea ”Junior”.

Vuonna 2012 talviulkoilua

Siitä se arki sitten lähti. Aika nopeasti aloimme ostella kissalle kaikkea muutakin tarpeellista. Ensimmäinen kiipeilyteline on nyt hellyttävän pieni, mutta silloin ajattelin, etteihän tuo kissa ikinä pääse tuonne ylös kiipeämään. Täytyy myös sanoa, että oli onnea sekin, että olin Herra Karvajalan tullessa taloon lomautettuna kolmen viikon ajan. Olin siis ikään kuin äitiyslomalla. Olisittepa nähneet työkaverini ilmeen, kun kerroin töihin palatessani, että äitiysloma loppui. Ei mennyt kovin pitkään, kun heillekin tuli kissavauva taloon.

Vuonna 2013 luvattomassa paikassa, mutta kun tuolla putken sisällä olisi ollut lintuja

Vuonna 2014: vaaniminen on päivittäistä työtäni

Valjaiden eli ulkoilupuvun harjoittelun aloitimme Herra Karvajalan ollessa melkoisen pieni, mutta terassinovi oli alkanut selkeästi kiinnostaa vilkasta poikaa. Eihän niiden valjaiden kanssa tarvinnut edes harjoitella. Ne solahtivat päälle kuin olisi kissalle mittojen mukaan tehty. Herra Karvajalka ei tainnut edes ymmärtää, mikä juttu tämä oli. Meno jatkui entiseen malliin. Nythän se on sitten niin, että ulkoilupuku on jatkuvassa käytössä. Herra viihtyy terassilla fleksin päässä, jonka lisäksi saa päivittäin nauttia vähintään kahdesta ulkoilusta. Yleensä ulkoilutuskertoja on kolme. Niin, ja näin syyskesällä ulkoilut kestävät minimissään tunnin.

Vuonna 2015: osaan minä häntääkin pörhistellä

Kymmeneen vuoteen on mahtunut hurja määrä onnea. Allekirjoitan täysin sen asian, että kissan olemassaolo madaltaa korkeaa verenpainetta. On myös ihana tulla kotiin sellaisen päivän jälkeen, kun töissä on kaatunut kaikki päälle. Herra Karvajalan vastaanotto eteisessä ja jalkojen puskeminen haihduttaa ikävät ajatukset mielestä. On vain se onnen hetki, eikä ikäviä asioita ole lainkaan. Onnea on myös se, että kissa on pakottanut minut luonnonhelmaan. Jotenkin sitä nykyisin katselee ympäristöään aivan eri silmin. Onnea on sekin, kun kissa saa hiiripaistin. Voi sitä riemun päivää!

Vuonna 2016 ihania tuoksuja

Onko sitten jotain ikäviä asioita, joita en haluaisi kokea uudestaan. Sohva on jo menetetty peli. Jos joku tulee meille kylään, niin näkee sohvan ja nojatuolin päällystettyinä erilaisilla huovilla ja kankailla. Ne kissan kynnet! Kyllä. Kielloista huolimatta kynnet uppoavat sohvan ja nojatuolin kankaaseen useita kertoja päivittäin. Ensimmäiset kerran mielellään aamuyöstä, jotta henkilökunta saadaan hereille. Kaikkein ikävin juttu on kuitenkin ollut idiopaattinen kystiitti, joka on kissaa vaivannut kahtena eri keväänä. En nyt avaa sairautta sen enempää, mutta blogihistorian luetuin postaus on kyseessä. Joka kevät jännitän, alkaako holtiton pissailu. Nyt olemme onneksi saaneet elää useita keväitä ilman ikävää vitsausta.

Vuonna 2017 saunottiin

Onnea sinulle rakas Manni! Et ole mikään sylikissa. Et todellakaan. Olet kissa, joka haluaa laumansa olevan lähellä, mutta ei nyt ihan lällyiksi sentään aleta. Herra Karvajalka, sinä olet tuonut elämää ja iloa tähän huusholliin. Kiitos, että annoit meidän adoptoida sinut.